Mitä raha on?

Nykymuotoinen kapitalistinen talousjärjestelmä on rahatalousjärjestelmä. Rahaa voidaan pitää tärkeimpänä taloudellisena instituutiona, sillä sen kautta määritellään nykyisin valtaosa taloudellisiksi ymmärretyistä suhteista. Ylipäätään kasvava määrä ihmisen toiminnasta ja ihmisten välisistä suhteista saa tänä päivänä rahamuodon. Rahatalouden laajentuessa yhä suurempi osa inhimillisestä todellisuudesta tulee riippuvaiseksi rahasta.

Länsimaisissa yhteiskunnissa rahatalous ulottuu lähestulkoon kaikkialle. Arkipäiväisessä toiminnassamme on enää hyvin vähän asioita, jotka eivät liity millään tavalla rahaan. Esimerkiksi ihmisten toimeentulo rakentuu kokonaisvaltaisesti rahan ympärille, kun sekä työpanos että hyvinvoinnin mahdollistava vaihdanta on rahallistettu. Palkat maksetaan rahalla, joka on edelleen vaihdettavissa tavaroihin ja palveluihin. Rahan käytännöllinen merkitys yksilölle onkin helppo ymmärtää omakohtaisen kokemuksen kautta.

Käytännön kokemus ei kuitenkaan auta meitä ymmärtämään rahan laajempaa yhteiskunnallista merkitystä eikä sitä, mistä raha tulee ja mitä raha pohjimmiltaan on. Siksi rahatalousjärjestelmän toiminnan ymmärtämiseksi onkin välttämätöntä laittaa arkikokemus sivuun ja kiinnittää huomio sellaisiin prosesseihin, jotka tekevät rahan olemuksen näkyväksi. Tällainenkaan tarkastelu ei välttämättä johda yksiselitteiseen lopputulokseen, minkä rahateorian historian tarkastelu osoittaa. Viimeisten vuosisatojen aikana rahan olemusta on pyritty hahmottamaan kahden toisilleen vastakkaisen ajatusmallin pohjalta.

Historiallinen ymmärrys rahasta

Klassisesta taloustieteestä nousevan selitysmallin mukaan rahan ensisijainen tehtävä on toimia vaihdon välineenä. Käytössä oleva raha on siten valikoitunut historian saatossa ihmisyhteisön käyttöön monista lukuisista vaihtoehdoista. Raha on kuitenkin kaikissa tapauksissa objektiivista arvoa sisältävä hyödyke. Aikaisemmin erilaiset käyttöhyödykkeet, kuten vilja tai suola toimivat rahana, mutta korvautuivat myöhemmin arvometalleilla. Hopean ja kullan kestävyys takasi niiden arvon ja teki niistä ylivertaisen vaihdon välineen muihin hyödykkeisiin verrattuna.

Tämän niin kutsutun metallistisen näkemyksen mukaan raha on aina viime kädessä arvometallia, johon liikkeessä olevat setelit ovat lopulta vaihdettavissa. Vain vaihdettavuus kultaan, hopeaan tai muuhun jalometalliin antaa paperirahalle (tai elektroniselle pankkirahalle) merkityksen ja mahdollisuuden toimia vaihdon välineenä. Historian saatossa metallistinen traditio on ollut hallitseva ajatusmalli, minkä vuoksi esimerkiksi viimeisen 200 vuoden aikana kansainvälinen rahoitusjärjestelmä on haluttu rakentaa toistuvasti kultakannan varaan. Tämä on tarkoittanut sitä, että käytössä olevalle valuutalle on määrätty tietty kiinteä vaihtokurssi suhteessa kultaan.

Metallistinen näkemys rahasta on kuitenkin kohdannut kritiikkiä yhtä pitkään, kun se on toiminut valtavirtaisena ajatusmallina. Esimerkiksi Englannissa käytiin jo 1800-luvun alussa ja uudelleen vuosisadan puolivälissä keskustelua siitä, pitäisikö rahoitusjärjestelmä sittenkin rakentaa vaihtoehtoiselle pohjalle ja olisiko rahan vaihdettavuudesta kultaan syytä luopua. Vastapuolen näkemyksen mukaan rahaa tulisi laskea liikkeelle taloudessa vallitsevan kysynnän perusteella eikä kultavarannon tulisi rajoittaa rahan määrää taloudessa. Rahaa ei enää nähty vaihdon välineeksi valikoituneena hyödykkeenä, vaan taloudellisesta tai laajemmin yhteiskunnallisesta toiminnasta nousevana sosiaalisena suhteena.

Vuonna 1913 brittiläinen diplomaatti ja taloustieteilijä Alfred Mitchell-Innes julkaisi tarkkanäköisen analyysin rahasta asettaen jälleen kerran klassisen näkemyksen hyödykerahasta kyseenalaiseksi. Mitchell-Innesin mukaan taloustietelijät olivat epäonnistuneet huomaamaan, että tosiasiassa raha edusti aina velkasuhdetta kahden osapuolen, ostajan ja myyjän, välillä. Historiallinen tarkastelu osoitti, ettei rahalla koskaan ollut sisäistä arvoa, joka olisi voitu mitata esimerkiksi kolikossa olevan kullan tai hopean määrällä. Siksi myös metallirahan arvo riippui välttämättä ulkopuolisista tekijöistä. Näin sekä paperiraha että metalliraha toimivat yhtäläisesti merkkinä velkasuhteesta, joita eri osapuolien välille taloudellisessa toiminnassa jatkuvasti syntyy.

Mitchell-Innesin hahmottelemaa rahateoriaa, jossa raha on velkasuhteen konkreettinen muoto, on pidetty perusteltuna lähtökohtana nykymuotoisen rahoitusjärjestelmän analyysille. Myöhemmin monet merkittävät taloustieteilijät, kuten John Maynard Keynes ja Joseph Schumpeter ovatkin uusintaneet työssään kyseisen näkemyksen rahasta (esim. Schumpeterin rahateoria). Vaikka valtavirtaisen taloustieteen piirissä raha nähdään edelleen hyödykerahana, ovat Keynesin ja Schumpeterin seuraajat kehittäneet rahateoriaa, joka pystyy valottamaan ortodoksista teoriaa paremmin modernin rahatalousjärjestelmän mekanismeja. Seuraavissa luvuissa esitetty kuvaus nykymuotoisesta rahajärjestelmästä ja modernista rahasta perustuu lähtökohtaisesti näihin teorioihin (esim. rahan kiertoteoria, post-keynesiläinen rahateoria, rahaemissioteoria).

Moderni raha

Niin kutsutun post-keynesiläisen taloustieteen piirissä rahateorialla on aina ollut keskeinen rooli. Tämä on seurausta post-keynesiläisten yleisesti hyväksymästä käsityksestä, jonka mukaan raha on modernissa kapitalistisessa talousjärjestelmässä tärkein taloudellinen instituutio, jota ilman talouden toimintaa on mahdotonta ymmärtää. Valtavirtainen taloustiede sen sijaan olettaa edelleen rahan olevan neutraali suhteessa tuotantoon ja vaihdantaan, jolloin se voidaan jättää taloudellisen analyysin ulkopuolelle. Raha vaikuttaa ortodoksisessa uusklassisessa taloustieteessä ainoastaan hintatasoon, mutta reaalisesti sillä ei ole vaikutusta talouden toimintaan.

Raha ja taloudellinen toiminta ovat erottamattomat siitä yksinkertaisesta syystä, että jokainen rahatalousjärjestelmässä suoritettava transaktio synnyttää väistämättä rahallistetun velkasuhteen. Nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä velkasuhteen rahallistaa pankki. Siksi jokaisessa maksutapahtumassa on mukana aina kolme osapuolta, vaikka arkikokemuksessa pankin toiminta jääkin usein huomaamatta.  Kun ostaja ja myyjä muuttavat tietyn hyödykkeen omistussuhdetta, syntyy heidän välilleen myyntihetkellä myös velkasuhde. Ostajasta tulee velallinen ja myyjästä velkoja.

Pankki suorittaa velkasuhteen rahallistamisen tekemällä kahdenkertaisen kirjanpitomerkinnän tietojärjestelmäänsä kreditoimalla (kartuttamalla) myyjän tiliä ja debitoimalla (vähentämällä) ostajan tiliä. Käytännössä raha maksuvälineenä on olemassa vain maksuhetkellä, jolloin pankki suorittaa toisensa kumoavat kirjaukset transaktion osapuolten tileille. Rahallistettu velkasuhde jää kuitenkin elämään pankkitalletusten ja velkojen muodossa, sillä vaikka myyjän ja ostajan välinen taloudellinen suhde on transaktion jälkeen selvitetty, on kummankin osapuolen varallisuusasema muuttunut uuden velkasuhteen solmimisen myötä.

Arkikielessä rahalla tarkoitetaan pankkitalletusta tai hallussa olevaa käteistä rahaa, jotka molemmat edustavat kuitenkin aina velkasuhdetta ja siinä velkojan asemaa. Positiivinen saldo pankkitilillä tarkoittaa sitä, että tilin omistajalla on oikeus vaatia ympäröivältä yhteisöltä hyödykkeitä saldon osoittaman määrän verran. Vastaavasti negatiivinen saldo eli arkikielessä velka tarkoittaa tilinomistajalle velvollisuutta suorittaa yhteisölle velkasaldoa vastaava määrä hyödykkeitä. Kun kaikki velkasuhteet on selvitetty, ei taloudessa enää ole rahaa sen arkisessa merkityksessä.

Näin ollen sekä velanluonti, raha, rahatalletukset ja velka liittyvät erottamattomasti ihmisten taloudelliseen toimintaan. Jos rahataloudesta poistetaan bruttovelka ja rahatalletukset, myös taloudellinen toiminta lamaantuu. Nettomääräisesti arvioituna rahan ja velan määrä taloudessa on kuitenkin aina nolla. Jokaisella positiivisella pankkitalletuksella on jossain taloudessa vastineena negatiivinen velka. Velka ja rahatalletukset ovat saman asian kaksi eri puolta. Tämä on nykymuotoisen rahatalousjärjestelmän toiminnan ymmärtämisen kannalta keskeinen seikka.

Rahan luonti nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä

Kuten edellinen tarkastelu osoitti, luovat pankit rahaa tyhjästä taloudellisten toimijoiden tarvetta vastaan. Tässä mielessä raha on taloudessa endogeeninen ilmiö, jonka määrä riippuu rahan kysynnästä, jota puolestaan määrittää taloudellisen toimeliaisuuden taso. Rahan määrä taloudessa ei siis ole riippuvainen keskuspankin kultavarannosta tai keskuspankin liikkeelle laskeman keskuspankkirahan määrästä, kuten ortodoksiseen talousteoriaan nojautuvat taloustieteilijät usein väittävät. Itse asiassa keskuspankkirahan määrä riippuu nykymuotoisessa rahajärjestelmässä juuri liikepankkien luomien velkojen ja pankkitalletusten määrästä.

Kuten arkikokemus osoittaa, liikepankit eivät hyväksy kaikkia lainahakemuksia, vaan ainoastaan luottokelpoisiksi arvioidut asiakkaat saavat lainansa. Kun luottokelpoisuusvaatimukset täyttyvät, pankit lainaavat kuitenkin talouteen rahaa juuri sen kysyntää vastaavan summan. Tällä tavalla rahan tarjontakäyrä muodostuu vaakasuoraksi. Pankkien näkökulmasta luottokelpoisuuden tasoon vaikuttaa muun muassa yleinen taloudellinen tilanne, jonka muuttuessa paremmaksi yhä useampi lainaaja pystyy suoriutumaan veloistaan. Näin ollen hyvät ajat ruokkivat yleensä lainojen myöntämistä ja velkaantumista, jolla on puolestaan edelleen positiivisia vaikutuksia talouden kehitykseen ja talouskasvuun. Toisaalta sama dynamiikka ruokkii myös kuplia, joiden seuraukset voivat osoittautua erittäin pahoiksi erityisesti silloin, kun luotua velkarahaa on käytetty ensisijaisesti reaalitalouden ulkopuolisiin investointeihin – keinotteluun rahoitusmarkkinoilla.

Keskuspankeilla ei ole suoraa mahdollisuutta vaikuttaa rahan määrään taloudessa, sillä rahan luonti on ensisijaisesti liikepankkien käsissä. Keskuspankki voi kuitenkin vaikuttaa rahan määrään välillisesti, koska se määrittelee taloudessa vallitsevan korkotason. Tämä etuoikeus syntyy siitä, että vaikka liikepankit voivat luoda rahaa rajattomasti, ne eivät voi suorittaa keskinäisiä vaateitaan itse luomallaan rahalla. Selvittääkseen tilinsä liikepankit tarvitsevat keskuspankkirahaa, joka toimii nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä viimekätisenä maksuvälineenä.  Koska pankit tarvitsevat välttämättä keskuspankkirahaa, keskuspankkien on mahdollista määrittää kullakin hetkellä markkinoille tarjoamansa keskuspankkirahan määrä ja ennen kaikkea rahan hinta, siis siitä maksettava korko, autonomisesti. Nykyisin tärkeimmäksi liikepankkien välisten markkinoiden ohjauskoroksi on muodostunut niin kutsuttu yli yön -korko, jonka avulla keskuspankki voi vaikuttaa markkinakorkoihin päiväkohtaisesti.

Jotta liikepankkien toiminta olisi kannattavaa, on niiden nostettava omista lainoistaan perittävää korkoa keskuspankkirahan koron muutoksia seuraten. Koron noustessa lainojen kysyntä sekä tarjonta vähenevät, kun luottokelpoisuuden täyttävien asiakkaiden määrä pienenee ja monien investointikohteiden tuotto-odotukset jäävät liian alhaisiksi. Tällä tavalla keskuspankki vaikuttaa korkopolitiikallaan välillisesti myös liikepankkien hallitsemiin velkamarkkinoihin ja sitä kautta tapahtuvaan rahan luontiin sekä taloudellisten toimijoiden valintoihin ja toimintamahdollisuuksiin.

Johtopäätökset

Finanssikriisin myötä rahasta on tullut erittäin kiinnostava yhteiskunnallinen kysymys. Sekä kansalaisyhteiskunnan tasolla että politiikassa rahasta, velasta, rahoituksesta ja rahapolitiikasta puhutaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Valitettavasti useimmiten keskustelua vaivaa puutteellinen ymmärrys rahasta ja rahan merkityksestä kapitalistisessa taloudessa. Tässä artikkelissa on tuotu esiin muutamia keskeisiä tosiseikkoja nykymuotoisen rahatalousjärjestelmän toiminnasta ja rahan roolista tässä järjestelmässä. Vaikka monet pitkäikäiset ja valtavirtaisiksi muodostuneet ajatusmallit hämärtävät edelleenkin ihmisten käsitystä rahasta, rahatalousjärjestelmän määräävien mekanismien ymmärtäminen ei kuitenkaan ole mahdotonta. Tässä blogissa julkaistavat artikkelit ja havainnot pyrkivät tekemään rahan ja rahatalousjärjestelmän toiminnan ymmärtämisestä entistäkin helpompaa.

Jussi Ahokas

About these ads

21 responses to “Mitä raha on?

  1. petrovvodkin marraskuu 22, 2010 2:30 pm

    Tämä artikkeli kuitenkaan kerro, mistä uusi raha todella tulee. Odotan tähän keskeisimpään prosesiin teiltä vastusta?

    Hannu Rainesto

    hannu.rainesto@gmail.com

  2. Patrizio Lainà marraskuu 24, 2010 12:40 pm

    Erittäin hyvä artikkeli, erityisesti suomenkielinen, tieteellinen näkökulma on hyvin tervetullut lisä keskusteluun rahasta!

    Mielestäni kuitenkin yksi välivaihe rahan historiasta jäi mainitsematta: miten metallirahasta tuli tilirahaa? Tarkoitan, että artikkelissa olisi hyvä mainita, kuinka alunperin kultaa ”monistettiin” kultaseppien toimesta. He siis päästivät liikenteeseen enemmän kultaan oikeuttavia tositteita (rahaa) kuin heillä oli kultaa hallussaan. Tätä voinee pitää nykykäsityksen mukaan petoksena.

    Tähän liittyen olisi mielenkiintoista lukea tieteellinen artikkeli rahan historiasta. Olisiko teillä suosituksia tieteellisestä artikkelista, jossa käsitellään rahan historiaa nimenomaan tästä näkökulmasta?

  3. Hannu Rainesto marraskuu 25, 2010 8:06 am

    Toistan kysymykseni, sillä enne kuin voimme kertoa rahan liikestä tulee meidän ymmärtää mistä vastikeellinen uusi raha syntyy!

    ”””Tämä artikkeli kuitenkaan kerro, mistä uusi raha todella tulee. Odotan tähän keskeisimpään prosesiin teiltä vastusta?”””

  4. rahajatalous marraskuu 26, 2010 8:46 am

    Hannulle: ”Kuten edellinen tarkastelu osoitti, luovat pankit rahaa tyhjästä taloudellisten toimijoiden tarvetta vastaan. Tässä mielessä raha on taloudessa endogeeninen ilmiö, jonka määrä riippuu rahan kysynnästä, jota puolestaan määrittää taloudellisen toimeliaisuuden taso. Rahan määrä taloudessa ei siis ole riippuvainen keskuspankin kultavarannosta tai keskuspankin liikkeelle laskeman keskuspankkirahan määrästä, kuten ortodoksiseen talousteoriaan nojautuvat taloustieteilijät usein väittävät.”

    Palaamme varmasti tähän asiaan vielä myöhemmissäkin kirjoituksissa. Vastaus kysymykseesi lukee kyllä yllä olevassakin tekstissä.

    Lauri

  5. Hannu Rainesto marraskuu 26, 2010 10:05 am

    Raha, jolla ei ole vastinetta arvossa, ei ole rahaa vaan hötörahaa, huiputusta! Raha on ainoastaan vaihdon väline ja arvon vastike. Ilman arvoa, kyse on petoksesta kuin autokaupassa, jossa autosta puutuu moottori.
    Talousteoriat, jotka hyväksyvät rahan ilman arvo vastiketta ovat puhtaasti huijauksia. Talousteoriat, jotka kritisoivat moista talousoppia, ovat tietysti oikealla asialla, vaikka eivät ymmärtäisikään, että ensin on tuotettava arvo ja vasta sitten sille tuotetaan arvoa vastaava vastike, vaihtojen väline, raha.

    Tuotantotapamme kapitalismi on siirtynyt liberaaleihin talousoppeihin, joissa rahanteko valta on annettu pankeille, jotka ovat yksityisiä laitoksia. Tämä samalla vahvistaa sen käsityksen, että valtio on itse asiassa omistavan luokan välinen hallita maailmaa. Siksi valtio tuottaa lakeja ja oikeutta, jotka mahdollistavat yksinoikeuden tuottaa rahaa ja jopa rahaa, jolla ei ole vastiketta arvossa!
    Tämä ei ole edistystä ja uutta, vaan ainoastaan huijausta ja sen uusi muoto!

  6. Jousia Joutsenkoski joulukuu 8, 2010 11:05 pm

    Hienoa, että rahasta kirjoitetaan tieteellisesti suomeksi!

    Yksi asia jäi vaivaamaan itseäni tässä tekstissä. Siinä väitetään, että ”[n]ettomääräisesti arvioituna rahan ja velan määrä taloudessa on kuitenkin aina nolla.” Onko tässä otettu huomioon, että velka kasvaa aina korkoa? Tästähän seuraa, että velkaa on aina enemmän kuin ’rahaa’. Eli velan (koron myötä) kasvavasta määrästä johtuen, jokaisella negatiivisella velalla EI ole jossain taloudessa vastineena positiivista pankkitalletusta. Siis rahataloudessa elävät ihmiset ja yritykset eivät kollektiivisesti edes teoriassa voi vapautua velkansa mukanaan tuomista velvollisuuksista pankkijärjestelmälle. Näin ollen kaikkia velkasuhteita ei siis ole mahdollista selvittää, toisin kuin tekstissä oletetaan.

    Miten kommentoisitte tällaista ymmärrystä? Olisin hyvin kiitollinen jonkinlaisesta selvennyksestä.

    – Jousia Joutsenkoski

  7. rahajatalous joulukuu 9, 2010 7:17 am

    Myös pankille maksettavaa korkoa vastaava velka löytyy aina jostain muualta taloudesta. Korko tuleekin ymmärtää pankin voittomarginaalina, jonka arvo johdetaan pankin luomasta velkasummasta. Kun tuottajat ja kaupat lisäävät voittomarginaalin tuottamansa tai välittämänsä tuotteen hintaan, lisää pankki sen lainatun velkasumman päälle.

    Koska talous on täynnä yhtäaikaisia velkasuhteita ja niiden määrä lisääntyy koko ajan, tulee korkojen maksu sekä yksittäisille velallisille että kaikille velallisille yhteensä mahdolliseksi. Voittomarginaalit ovat keskeisiä kapitalistisen talousjärjestelmän dynamiikassa. Riittävien voittovaatimuksien toteutumisen kannalta velkamäärän jatkuva kasvu on tärkeää, sillä funktionaalisen tulonjaon muutoksesta seuraavalla voittojen määrän kasvulla on aina rajansa.

    Jussi

    • Jousia Joutsenkoski joulukuu 10, 2010 1:33 am

      Aivan. Rahat nykyisten velkojen maksuun on luotava ottamalla lisää velkaa. Nykyisen rahatalouden jäsenillä ei kollektiivisesti siis ole mahdollisuutta vapautua minä tahansa spesifinä hetkenä olemassa olevasta velkataakastaan sinä hetkenä taloudessa olemassa olevalla rahalla. Tällä on huimia seurauksia koko yhteiskuntajärjestelmään.

      Koska uuden rahan luominen pitää sisällään velan luonnin, joka korollisena aina ylittää sitä vastaavan kiertoon luodun uuden rahan määrän, keskittyy taloudellinen varallisuus lainojen erääntyessä näin asteittain yksityisen pankkijärjestelmän haltuun (jolla on ainoan käyvän vaihdonvälineen luomisen monopoli).

      Mielestäni, jotta nykyisen rahajärjestelmän esittely olisi mielekästä, ja jotta paremmin voitaisiin ymmärtää miten maailmamme toimii, on rahajärjestelmän käsittelyyn sisällytettävä sen yhteiskunnalliset seuraukset ja korostettava nykyisen kaltaisen rahan poliittisuutta, sekä — ehkä tärkeimpänä — verrata nykyistä järjestelmää muihin vaihtoehtoisiin järjestelmiin. Tässä harras toive fiksuille miehille.

      Kiitos vielä blogista ja aktiivisesta ajatustenvaihdosta kommentoijien kanssa.

  8. veli-pekka kelloniemi kesäkuu 6, 2011 12:36 pm

    moi

    tulipas mieleen uutisista jonka mukaan osa nordean konttoreista kieltäytyy käteisen rahan (eli keskuspankkirahan?) käsittelystä asiakkaiden kanssa. Mitä jos kaikki pankit kieltäystyisivät käteisen käsittelystä ja olisi vain digitaalista rahaa? Irroittaisiko tämä liikepankit kokonaan keskuspankin vallasta ja onko tämä tulevaisuutta?

    vellu

    • rahajatalous kesäkuu 6, 2011 12:54 pm

      Hei Velllu,

      ei tuo muutos olisi kovin radikaali, sillä merkittävä osa keskuspankkirahasta on jo nyt digitaalisessa muodossa. Keskuspankki rahallistaisi kuitenkin edelleen liikepankkien väliset velkasuhteet ja tällä tavalla tekisi liikepankkirahasta yhteismitallista. Nordean ratkaisu vaikeuttaisi ainoastaan kotitalouksien mahdollisuuksia saada käsiinsä ja käsistään keskuspankkirahaa. Lainsäädäntö kuitenkin takaa sen, että lopulta Nordean on tavalla tai toisella tarjottava asiakkailleen käteistä, jos nämä tilinsä haluavat tyhjentää.

      Jussi

  9. jukka heikkinen elokuu 1, 2011 4:14 pm

    En epäile, etteikö nykyisin rahoitusvarallisuutta ole suurimmaksi osaksi luotu pankeista otetulla velalla. Velka itsessään ei kuitenkaan ole rahan määritelmä. Työn ja rahan kierto toimivat talousjärjestelmässä optimaalisimmin ilman sentinkään velkaa. Velka on tässä kierrossa fysikaaliseen dynaamiseen järjestelmään verrattuna reaktanssia, joka hidastaa työn ja palvelusten vaihtoa. Ts. kotitaloudet voivat maksaa kaiken velkansa takaisin pankeille tullen velattomiksi. Tällöin kotitalouksien ostovoima, työllisyys ja talouden aktiviteetti saavuttavat maksiminsa muiden parametrien ollessa kiinteitä. Velattomassa järjestelmässä meillä on kaikilla työllämme tai perintönä saavutettuja oikeuksia toistemme palveluksiin, joita raha mittaa. Kenenkään ei tarvitse lainata järjestelmältä näitä oikeuksia järjestelmän toimimiseksi. Velka ei ole talouden ydin vaan sen kiviriippa. Velka syntyy siksi, että osa talouden toimijoista ei halua tai voi toimia kurinalaisesti.

    • rahajatalous elokuu 2, 2011 7:23 am

      Hei Jukka,

      kiitos kommentistasi.

      Velattomassa järjestelmässä meillä on kaikilla työllämme tai perintönä saavutettuja oikeuksia toistemme palveluksiin, joita raha mittaa.

      Eikö tämä oikeus toistemme palveluksiin ole nimenomaan velkasuhde? Näin ollen velka on siis rahan ja rahatalousjärjestelmän ydin. Rahallahan (varallisuus, tulo) on aina kaksinkertainen luonne eli toisen varallisuus on toisen velkaa ja toisen tulot toisen velkaantumista. Ilmeisesti mielessäsi on joku huomattavasti suppeampi velan määritelmä, minkä vuoksi tässä tekstissä esitetty kuvaus rahasta ja rahatalousjärjestelmästä ei täysin auennut.

      Jussi

      • jukka heikkinen elokuu 3, 2011 7:18 am

        Arvostan rahajatalous sivuja, koska ne pureutuvat talouden ytimiin. Ymmärrän sivuilla esitetyn lavean velkamääritelmän, jossa pankki on vastattaviensa suhteen velassa (Jussin ostaessa Jukalta pankkien velka Jussille ja Jukalle muuttuu kokonaisvelan pysyessä muuttumattomana). Tämä lavea määritelmä voi olla hyödyllinen globaalin systeemin matemaattisessa mallissa. Oma velkamääritelmäni syntyy vain, kun jonkun tili pankissa menee negatiiviseksi (luotto) tai yksityiset tekevät keskenään velkakirjan jollain laina-ajalla. Pankki ei mielestäni voi (tai ei saisi) käyttää oikeuksia palveluihin, muutoin kuin katteensa kautta kuluihinsa. Pankki voi vain säilöä ja lainata oikeuksia, tai nykyisessä osittaisvarantosysteemissä jopa luoda keskuspankin reserveistä.

        On oltava siksi tarkkana, miten lause ”toisen tulot ovat toisen velkaantumista” tulkitaan. Asuntolainan ottanut nuori luovuttaa lainasumman eläkkeellä olevalle myyjälle, joka palkkaa summalla itselleen kodinhoitajan. Tässä kodinhoitajan tulot ovat nuoren velkaa ja lause pätee. Mutta nuori olisi voinut myös säästää työllään ja ostaa ilman lainaa asuntonsa eläkeläiseltä. Tällöin kodinhoitajan tulot eivät ole nuoren velkaa. Jos ketjua kuljetaan takaisin, ja selvitetään keneltä nuori sai työpalkkansa ja oliko jossain ketjun vaiheessa otettu (minun määritelmäni mukaan) velkaa pankista, voi käydä niin, ettei ole otettu velkaa. Jos nuori sai 15. päivä palkkansa, ei voida päätellä oliko nuori vai työnantaja työsuhteessa toiselle velkaa. Koko ketju voi olla velaton. Jos huomioidaan pankki ja rahajatalouden määrittely pankin velallisuudesta, niin tietysti silloin säästöt ovat pankin velkaa.

        Eli pyrin siihen, että kotitalouksien pankkivelat voidaan ajaa alas ilman, että huomaamme kotitalouksien tulojen (eli oikeuksien muiden palveluksiin) pienenevän.

      • Panu Heinonen lokakuu 27, 2011 6:46 am

        Määrittelet kirjoituksessasi järjestelmän, jossa mikä tahansa toiminta taloudessa voi ”luoda rahaa”. Asioita tutkiessani on tullut vastaan ehdotus järjestelmästä, jossa tilin saldo voi olla positiivinen tai negatiivinen. Tällöin toimelias henkilö saa positiivista saldoa tililleen ja ei-toimelias negatiivista. Negatiivisesta saldosta ei kuitenkaan joutuisi maksamaan korkoa, jolloin raha pysyisi aidosti passiivisena osana taloutta – se olisi siis velkasuhteen mittari sen aidossa merkityksessä. Tällöin ei voisi myöskään olla olemassa käteistä rahaa joka voisi vahingossa kadota järjestelmästä.

        Oma näkemykseni on se, että nimenomaan korko on se, joka aiheuttaa rahan muuttumisen vaihdon välineestä reaaliseksi ”omaisuudeksi”, koska nykyään omistamalla rahaa tienata lisää rahaa. Jos tämä ominaisuus saadaan poistettua ja rahasta tehtyä ”arvoneutraali” voisi reaalinen talousjärjestelmä toimia paljon paremmin. Eli siinä tapauksessa rahaa voisi olla olemassa aina juuri niin paljon kuin sitä tarvitaan – ei enempää eikä vähempää. Tällöin rahan arvo määritellään jotenkin muuten kuin ”rahan arvon” kautta. Tällaisessa järjestelmässä rahan luominen ei liittyisi enää hyvinvoinnin tai varallisuuden luomiseen vaan hyvinvointi tulisi aidosti toimeliaisuuden kautta. Mitkä ovat sitten vaikutukset maapallon ekologiseen kestävyyteen – se olisi eri tutkimuksen paikka. Talousjärjestelmän tulisi kuitenkin kannustaa tekemään asioita hyvin ja kestävästi – se on kaikkien, ihan joka ikisen etu.

  10. TNE maaliskuu 7, 2014 3:10 am

    Jos nykymuotoisen rahatalousjärjestelmän velka ja rahatalletus on samanasian kaksi eripuolta niin eikös bruttovelan ja rahatalletuksen välissä pitäisi olla sana ”eli” seuraavassa lauseessa
    ”Jos rahataloudesta poistetaan bruttovelka ja rahatalletukset, myös taloudellinen toiminta lamaantuu.” Meneekö saivarteluksi ;_)

  11. TNE elokuu 10, 2014 4:44 am

    ”Keskuspankeilla ei ole suoraa mahdollisuutta vaikuttaa rahan määrään taloudessa …”

    Eikös FEDin toimenpiteet ole vaikuttaneet rahan määrään taloudessa, on se ainakin finanssisektorille puhaltanut eloa ?

    Sanoitte http://rahajatalous.wordpress.com/2014/06/02/ekpn-saannostoa-on-syyta-uusia/
    kirjoituksessa, että ”Jos eurojärjestelmä halutaan pelastaa, on EKP:lle välttämättä annettava oikeus suoraan keskuspankkirahoitukseen”.

    Tämä vaikuttaisi ainakin suoraan rahamäärään eikö ?

    • rahajatalous elokuu 11, 2014 6:20 am

      Tässä tarkoitettiin sitä, ettei keskuspankki voi itsenäisesti päättää rahan määrästä taloudessa, vaan liikepankkien luototuspäätökset sekä luottojen kysyntä ja julkisen vallan kulutuspäätökset määrittävät viime kädessä talouteen syntyvän rahan määrän. Keskuspankin keskuspankkirahan lainaamiselle asettamat ehdot toki vaikuttavat rahan määrään, mutta sen jälkeen muiden toimijoiden päätöksistä riippuu, kuinka paljon rahaa taloudessa kulloinkin kiertää.

      Jussi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 2 271 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: