Keskuspankkiraha ja valtion kulutus

Suomen Pankin viestintäpäällikkö Mika Pösö ottaa osaa keskusteluun keskuspankkirahan merkityksestä nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä Aamulehdessä julkaistussa kirjoituksessaan. Pösö nostaa esiin monia kiinnostavia kysymyksiä keskuspankkirahasta, valtioiden velkaantumisesta sekä valtion kulutuksesta, jotka liittyvät keskeisesti tässä blogissa esitettyihin argumentteihin. Siksi kirjoitus tarjoaa oivallisen alustan jatkokeskustelulle ja rahatalousjärjestelmän mekanismien yksityiskohtaisemmalle tarkastelulle.

Helsingin sanomien vieraskynäartikkelissa totesimme, että nykyinen rahatalousjärjestelmä ei voi toimia ilman keskuspankkirahaa. Myös Pösö vahvistaa keskuspankkirahan roolin rahoitusinstituutioiden välisessä kanssakäymisessä. Koska pankit eivät hyväksy keskinäisissä rahasiirroissa toisten pankkien luomaa velkarahaa, on niiden turvauduttava keskuspankkirahaan viimekätisenä maksuvälineenä.

Toisin kuin yleisesti luullaan, keskuspankkiraha ei synny talletettaessa liikepankkien luomaa velkarahaa keskuspankin tilille. Keskuspankkirahaa voi luoda ainoastaan keskuspankki, minkä myös Pösö kirjoituksessaan vahvistaa. Keskuspankki voi nykyjärjestelmässä luoda rahaa periaatteessa kahdella tavalla. Se voi joko lainata rahaa liikepankeille tai vaihtoehtoisesti ostaa pankkien hallussa olevia velkakirjoja keskuspankkirahalla. Kun keskuspankkirahaa luodaan, pankkien ja keskuspankin välille muodostuu velkasuhde, kuten kaikissa muissakin transaktioissa. Keskuspankki on velkoja ja liikepankit velallisia.

Keskuspankin on mahdollista ohjata markkinakorkoja haluamalleen tasolle, koska liikepankit ovat riippuvaisia keskuspankkirahan tarjonnasta sekä siitä perittävästä korosta. Mitä korkeampi on keskuspankkirahasta maksettava korko ja mitä niukempaa on keskuspankkirahan saatavuus, sitä suuremman koron liikepankit pyrkivät perimään myöntämistään lainoista. Korkojen noustessa yhä harvempi lainahakemus täyttää lainoille asetetut ehdot ja velkarahan kasvu taloudessa hidastuu.

Pösö keskittyy kirjoituksessaan ensisijaisesti keskuspankkirahan rooliin rahapolitiikan ohjauksessa, mikä on keskuspankkiirin näkökulmasta ymmärrettävää. Keskuspankkirahan ja rahapolitiikan väliseen yhteyteen on syytä palata tulevaisuudessa tässäkin blogissa.

Pösö ei kuitenkaan avaa kirjoituksessaan keskuspankkirahan roolia valtion kulutuksessa, vaan siirtää näkökulman tyypilliseen tapaan inflaatioon ja siitä seuraaviin taloudellisiin ongelmiin. Pösön loikkaus tukee erinomaisesti artikkelissamme esittämäämme näkemystä siitä, ettei julkisen rahoituksen mekanismeista ole mahdollista puhua neutraalisti, koska inflaation pelko vääristää keskustelua ja vie sen välittömästi sivuraiteille. Pösö vahvistaa myös argumenttimme rahoitusvajeen poliittisuudesta toteamalla, ettei keskuspankki voi rahoittaa valtioita, koska se on lain vastaista. Laithan syntyvät avoimissa yhteiskunnissa poliittisten prosessien muovaamina.

Koska valtion kulutuksen rahoituksen operationaalisesta puolesta on mahdotonta käydä tällä hetkellä mielekästä keskustelua, pyritään seuraavassa tarkastelussa yksittäisten argumenttien esittämisen sijaan kokonaisvaltaiseen lähestymistapaan. Kun valtion kulutuksen ja keskuspankin rahoitustoimenpiteiden taustalla vaikuttavat mekanismit kuvataan yksityiskohtaisesti, asioiden välinen yhteys tulee selvemmin näkyviin.

Jotta valtion kulutuksen rahoitus tulee ymmärrettäväksi, on liikkeelle hyvä lähteä määrittelemällä valtion rooli suhteessa keskuspankkiin ja liikepankkeihin. Pankkijärjestelmän hierarkiassa valtio tulee rinnastaa liikepankkeihin, sillä näiden taloudellisten instituutioiden suhde keskuspankkiin on hyvin samankaltainen. Kun keskuspankki toimii taloudessa aina velkojana, ovat sekä valtiot että liikepankit velallisia.  Keskuspankkivelasta syntyy keskuspankkiraha, jota sekä liikepankit että valtiot tarvitsevat maksuliikenteensä hoitamiseen ja maksujen selvittämiseen.

Valtion rinnasteisesta asemasta liikepankkien suhteen kertoo se, että myös valtiolla on tili keskuspankissa, jonka kautta valtion maksuliikenne hoidetaan. Esimerkiksi Suomen valtiolla (valtiokonttorilla) on niin kutsuttu PM-tili Suomen Pankissa. PM-tili kuuluu Euroopan talousalueen laajuiseen TARGET2-järjestelmään, jonka sisällä Euroopan keskuspankin luoma keskuspankkiraha liikkuu eri rahoitusosapuolten (pääasiassa liikepankkien ja valtioiden) välillä.

Kuten todettua, liikepankit tarvitsevat keskuspankkirahaa keskinäisten maksusitoumuksiensa selvittämiseen. Sama koskee myös valtion kanssa suoritettuja maksuja. Kun valtio myy velkakirjojaan, suorittavat ostajatahot maksun valtion keskuspankissa olevalle tilille keskuspankkirahalla. Valtio ei siis hyväksy maksuvälineenä pankkien itsensä luomaa velkarahaa, vaikka yleisesti näin uskotaan. Pankit voivat saada velkakirjat haltuunsa vain keskuspankkirahaa käyttämällä.

Näin ollen liikepankkien on aina hankittava taseisiinsa keskuspankkirahaa, ennen kuin ne voivat toimia välittäjinä valtion velkakirjojen ostossa. Pankkien on siis ennen maksun suoritusta käännyttävä keskuspankin (tai muiden keskuspankkirahaa hallussaan pitävien tahojen) puoleen ja lainattava valtiolle maksettava määrä keskuspankkirahaa, jos niiden omat keskuspankkirahavarannot eivät riitä maksun selvittämiseen.

Sama koskee verotusta. Jotta liikepankit pystyisivät tilittämään niiden tileille kertyneet verot valtion keskuspankkitilille, on pankkien luovuttava tilitystä vastaavasta määrästä keskuspankkirahaa. Vain tällä tavalla maksusuoritus saa lopullisen vahvistuksen.

Valtion varainkeruu edellyttää siis aina velkakirjojen ja verotuksen arvoa vastaavan keskuspankkirahasumman siirtymistä valtion keskuspankkitilille. Valtion varainkeruu lisää suoraan keskuspankkirahan tarvetta taloudessa. Kun valtio kerää varoja, keskuspankin on tarjottava talouteen lisää keskuspankkirahaa joko suoraan valtion keskuspankkitilille tai liikepankkien tileille, josta valtio kerää ne omalle tililleen myymällä velkakirjoja tai verottamalla. Keskuspankkirahaa tarvitaan molemmissa tapauksissa yhtä paljon.

Valtio tarvitsee vastaavasti keskuspankkirahaa omien maksusuoritustensa selvittämiseen liikepankkien kanssa. Valtio ei voi tehdä talletusta liikepankissa olevalle valtion tilille, jos se ei samalla siirrä liikepankkiin talletusta vastaavaa summaa keskuspankkirahaa. Kun valtio maksaa palkkoja työntekijöilleen, siirtyy liikepankkiin tehty talletus palkansaajan tilille.

Jos valtion työntekijällä on tili pankissa, jonne valtio on talletuksen tehnyt, ei liikepankki tarvitse maksun vahvistamiseksi keskuspankkirahaa, vaan ainoa tapahtunut kirjaus on valtion tililtä tehty vähennys ja työntekijän tilille tehty lisäys. Liikepankin keskuspankkivarannot pysyvät ennallaan. Jos taas palkansaajalla on tili toisessa pankissa, joutuu liikepankki talletusta tehdessään siirtämään toiseen liikepankkiin talletuksen verran keskuspankkirahaa.

Edellisestä kuvauksesta havaitaan, että valtion kulutusmenojen vastaavana eränä on aina velka keskuspankissa, jota keskuspankkiraha myöhemmissä transaktioissa edustaa. Näin ollen voidaan sanoa, että todellisuudessa keskuspankki rahoittaa aina valtion kulutuksen.  Kysymys valtion rahoituksessa onkin pelkästään siinä, millaisten mekanismien ja transaktioiden kautta keskuspankkiraha lopulta päätyy valtion käyttöön ja mahdollistaa valtion talletukset liikepankkeihin.

Euroopan unionissa valtioilla ei voi olla luotollista keskuspankkitiliä, sillä kuten Pösö kirjoituksessaan toteaa, ovat ne kielletty lailla (ks. Maastrichtin sopimus). Näin ollen valtioiden on välttämättä hankittava keskuspankkiraha lainaamalla rahoitusmarkkinoilta tai verottamalla. Jos valtio saisi keskuspankkirahan suoraan keskuspankista lainaamalla, ei sen tarvitsisi enää asettautua spekulatiivisten velkamarkkinoiden armoille. Tämä lisäisi merkittävästi valtioiden autonomiaa julkisen kulutuksen rahoittamisessa takaamalla valtion tuotantotoiminnan rahoituksen.

Uudessa tilanteessa myös verotuksen rooli selkeytyisi. Kun nykyään verotuksella pyritään takaamaan valtion talouden tasapainottaminen, jotta pitkäaikaista velkaa ei pääsisi syntymään, voitaisiin uudessa tilanteessa verotusta käyttää ainoastaan valtion kulutuksen ekspansiivisten vaikutusten eli talouskasvun ja inflaation säätelyyn. Verotuksella valtio voi vaikuttaa nopeastikin kierrossa olevan rahan määrään, ostovoimaan ja kokonaiskysyntään, jotka ovat talouskasvun tärkeimmät tekijät nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä.

Jussi Ahokas & Lauri Holappa

About these ads

16 responses to “Keskuspankkiraha ja valtion kulutus

  1. Lars Osterman joulukuu 9, 2010 6:18 pm

    …paitsi että kirjoitus haiskahtaa paikoin pankkipropagandalle.

    Keskuspankkien korkopolitiikka ei myöskään toimi noin ”ohjaavasti” – sanoo prof Richard Werner.

    Pankkialan professori Wernerin mukaan nimenomaan uuden (tyhjästä luodun) pankkiluoton lisäys ja kokonaismäärä ohjaavat korkoa – eikä siis toisinpäin. Oppikirjat ja ekonomistien lausunnot ovat siis pielessä eivät teoriat täsmää empiiristen havaintojen kanssa lainkaan.

    Videolinkki: http://www.youtube.com/watch?v=qfX_rNOeTXw (osa 1.)
    osa 2: http://www.youtube.com/watch?v=dortdhx9WFs&feature=related

    • rahajatalous joulukuu 10, 2010 10:27 am

      Lars: Ilmeisesti tarkoitat pankkipropagandalla analyysia, jonka johtopäätöksenä ei ole yksityisestä pankkijärjestelmästä ja samalla nykyisenkaltaisesta rahatalousjärjestelmästä luopuminen. Siinä mielessä kirjoitus voidaan tulkita pankkipropagandaksi.

      Nykyinen rahatalousjärjestelmä nimittäin tarjoaa toimiessaan optimaalisesti vankan perustuksen taloudelliselle toiminnalle ja tuotannolle. Tällä hetkellä suurin ongelma talousjärjestelmässämme on siinä, ettei pankkijärjestelmän mahdollistamia resursseja käytetä riittävästi tuotantoon, kuten esimerkiksi hyvinvointipalveluiden tuottamiseen. Sen sijaan raharesursseja käytetään kasvavassa määrin reaaliarvoa tuottamattomaan toimintaan, kuten keinotteluun rahoitusmarkkinoilla. Kun pankkijärjestelmä muutetaan vain ja ainoastaan tuotantoa palvelevaksi järjestelmäksi, tulee se osoittamaan toimivuutensa.

      Wernerin analyysin näen monilta osin puutteelliseksi. Vaikka Werner kumoaa monetaristisen opin rahapolitiikasta harhaanjohtavana, ei hänellä ole tarjota tilalle johdonmukaista vaihtoehtoa rahajärjestelmän toiminnasta. Itseasiassa Werner esittää vain uudenlaisen muotoilun eksogeenisen rahan teoriasta, sillä hän uskoo keskuspankkien pystyvän säätelemään suoraan velkarahan määrää taloudessa.

      Todellisuudessa ainoa asia, mitä keskuspankki voi säädellä suoraan taloudessa on yli yön -korko (tai vastaava), joka asettaa hinnan liikepankkien välisille keskuspankkirahalainoille. Velkarahan määrästä taloudessa päättävät kuitenkin liikepankit, jotka reagoivat keskuspankin korkopäätöksiin ja keskuspankkirahan hinnanmuutoksiin. Näin ollen korko on keskuspankin näkökulmasta eksogeeninen muuttuja, velkarahan määrä endogeeninen. Werner ei ole selvästikään ymmärtänyt keskuspankkirahan merkitystä nykyisen rahatalousjärjestelmän toiminnassa ja rahapolitiikan ohjauksessa.

      On totta, että oppikirjojen opit ja ekonomistien lausunnot rahapolitiikasta ovat usein luvattoman heikosti perusteltuja, puutteellisia ja jopa virheellisiä. Valitettavasti tämä koskee myös Wernerin näkemyksiä. Onneksi olemassa on myös parempia kuvauksia rahapolitiikan toteuttamisesta nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä. Jos rahapolitiikan toteutus kiinnostaa tarkemmin, on syytä tutustua esimerkiksi tähän Kansainvälisen järjestelypankin (BIS) paperiin: http://www.bis.org/publ/work269.pdf

      Jussi

      • Patrizio Lainà joulukuu 10, 2010 12:39 pm

        ”Nykyinen rahatalousjärjestelmä nimittäin tarjoaa toimiessaan optimaalisesti vankan perustuksen taloudelliselle toiminnalle ja tuotannolle. Tällä hetkellä suurin ongelma talousjärjestelmässämme on siinä, ettei pankkijärjestelmän mahdollistamia resursseja käytetä riittävästi tuotantoon, kuten esimerkiksi hyvinvointipalveluiden tuottamiseen. Sen sijaan raharesursseja käytetään kasvavassa määrin reaaliarvoa tuottamattomaan toimintaan, kuten keinotteluun rahoitusmarkkinoilla. Kun pankkijärjestelmä muutetaan vain ja ainoastaan tuotantoa palvelevaksi järjestelmäksi, tulee se osoittamaan toimivuutensa.”

        Voisitteko määritellä, mitä ainoastaan tuotantoa palvelevan rahajärjestelmän toimivuus käytännössä tarkoittaa? Tarkoittaako se voimakasta talouskasvua? Entä jos oletetaan hypoteettinen tilanne (jolla voi olla myös yhteyttä todellisuuden kanssa), jossa resursseja kulutetaan tuotannollisiin tarkoituksiin liikaa niiden uusiutumiskykyyn nähden. Eikö tässä tilanteessa itse asiassa olisi järkevämpää hallita tuotannon kasvua tai jopa supistaa sitä? Tässä mielessä raharesurssien käyttö tuottamattomaankin toimintaan, kuten keinotteluun rahoitusmarkkinoilla, olisi järkevämpi ratkaisu kuin raharesurssien täysimittainen suuntaaminen tuotantoon. Toki voidaan olla sellaisessakin tilanteessa, jossa raharesursseja käytetään liikaa sekä tuotantoon (pois lukien hyvinvointipalvelut) että keinotteluun, mutta liian vähän hyvinvointipalveluiden tuottamiseen.

      • rahajatalous joulukuu 10, 2010 2:34 pm

        Patrizio: Tuotantoa palvellessaan rahajärjestelmä tekee mahdolliseksi kaiken sellaisen tuotannon, johon yhteisöllä on käytössään riittävästi materiaalisia resursseja. Yhtään sairaanhoitajaa, sosiaalityöntekijää, opettajaa tai siivoojaa ei tarvitse jättää työllistämättä sen vuoksi, että rahat eivät riitä. Raha ei siis koskaan ole niukka resurssi. Työvoima, luonnonvarat ja teknologia sen sijaan voivat sitä olla. Yhteisön onkin pystyttävä sopeuttamaan kulutuksensa näiden resurssien rajaaman tason alapuolelle, jotta talouskasvu olisi kestävällä pohjalla.

        Kuten toteat, liian suuret raharesurssit voivat saada aikaan liikaa tuotantoa esimerkiksi suhteessa maapallon kantokykyyn. Toisaalta tuotantoresurssien rajojen lähestyessä myös inflaatiosta tulee todellinen ongelma. Tällöin julkisen vallan tehtävänä on hillitä kulutuksen kasvua esimerkiksi verotusta kiristämällä. Kulutusta olisi pystyttävä rajoittamaan ensisijaisesti niiden tuotteiden osalta, joiden kohdalla niukkuus on kaikkein suurinta.

        Jussi

      • Patrizio Lainà joulukuu 10, 2010 4:33 pm

        Sellainen rahajärjestelmä, joka mahdollistaa resurssien mukaisen tuotannon, on tietenkin toivottavaa. Mutta mitä implikaatioita on sillä, että jos tällaisessa rahajärjestelmässä kaikki raha luodaan velaksi? Syntyykö järkevän materiaalisen kulutuksen ja talouskasvun välille ristiriitainen jännite? Ja pystyykö tällainen rahajärjestelmä sopeutumaan negatiiviseen talouskasvuun esimerkiksi siinä tilanteessa, että ihmiset yksinkertaisesti vain haluaisivat tehdä vähemmän töitä? Esimerkiksi Herman Daly väittää velkaperusteisen rahajärjestelmän ”työntävän” talouskasvuun riippumatta siitä, mikä on uusiutumattomien luonnonvarojen järkevää käyttöä tai ihmisten hyvinvointia optimoivaa.

  2. Patrizio Lainà joulukuu 9, 2010 6:38 pm

    Aamulehdessä ollut Mika Pösön juttu tosiaan sortui inflaatiolla pelotteluun tarkastelematta asiaa sen tarkemmin. Tämä kirjoitus onnistuukin tarkastelemaan asiaa erittäin ansiokkaasti ja ennakkoluulottomasti. Toivottavasti Pösö lukee blogianne tai olette toimittaneet vastineenne hänelle sähköpostitse :)

    Minulla kuitenkin heräsi yksi tarkentava kysymys alla olevasta väittämästä.

    Jos valtion työntekijällä on tili pankissa, jonne valtio on talletuksen tehnyt, ei liikepankki tarvitse maksun vahvistamiseksi keskuspankkirahaa, vaan ainoa tapahtunut kirjaus on valtion tililtä tehty vähennys ja työntekijän tilille tehty lisäys. Liikepankin keskuspankkivarannot pysyvät ennallaan.

    Liikepankin keskuspankkivarannot pysyvät kyllä ennallaan, mutta eikö tässä tilanteessa niiden käyttömahdollisuudet laajene liikepankin näkökulmasta tarkasteltuna. Toisin sanoen, pystyykö liikepankki lainaamaan valtion tilillä olevaa keskuspankkirahaa muille tahoille? Vastaavasti, pystyykö liikepankki lainaamaan työntekijän tilillä olevaa keskuspankkirahaa muille tahoille? Käsittääkseni liikepankki ei voi lainata valtion tilillä olevaa keskuspankkirahaa eteenpäin, mutta työntekijän tilillä olevaa rahaa pystyy.

    • Patrizio Lainà joulukuu 10, 2010 12:49 pm

      Pienen jälkipohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että liikepankki voi lainata sekä valtion että työntekijän tilillä olevaan keskuspankkirahaa eteenpäin. Tärkein asia, mistä liikepankin täytyy huolehtia on, että sillä on riittävästi keskuspankkirahaa siinä tilanteessa, kun valtio tai työntekijä nostaa rahaa tai siirtää rahansa toiseen pankkiin. Toki myös reservivelvoitteet sitovat, mutta tällöin vastaanottamastaan keskuspankkirahatalletuksesta liikepankki voi lainata ulos kaiken paitsi reservivelvoitteen verran (jos ennen talletuksen vastaanottamisesta liikepankilla ei ollut ylimääräisiä reservejä). Korjatkaa kuitenkin vielä, jos olen väärässä.

      • rahajatalous joulukuu 10, 2010 2:56 pm

        Itseasiassa liikepankki ei koskaan lainaa keskuspankkirahaa ”eteenpäin”, kuten money multiplier -teoria on meitä kaikkia väärin opettanut. Liikepankit luovat velkarahaa tyhjästä ja hankkivat tarvitsemansa keskuspankkirahan vasta lainaamisen jälkeen. Keskuspankkirahaa liikepankit puolestaan tarvitsevat selvittääkseen keskinäiset transaktionsa.

        Kun liikepankin A asiakas ottaa pankista asuntolainaa ja maksaa asunnon myyjälle, jolla on tili liikepankissa B, syntyy pankkien taseisiin epätasapaino. Liikepankilla B on nyt asuntolainan verran enemmän vastattavaa (asiakkaan talletus), kun taas liikepankilla A on saman verran vastaavaa omaisuutta (asuntolaina). Jotta pankit saisivat taseensa tasapainoon, on liikepankin B lainattava liikepankista A asuntolainan verran keskuspankkirahaa. Lainauksen myötä molemmat pankit ovat jälleen maksukykyisiä. Jos pankit eivät suostu lainaamaan toisilleen, on liikepankin B käännyttävä keskuspankin puoleen ja lainattava rahaa niin sanotusta diskonttoikkunasta. Koska keskuspankin tehtävänä on pitää huolta pankkijärjestelmän maksukyvystä, se tarjoaa aina pankeille riittävät reservit. Tämän endogeenisen rahateorian mukaan reservivaatimuksilla ei ole mitään vaikutusta liikepankkien velanluontiin.

        Lisää aiheesta: http://bilbo.economicoutlook.net/blog/?p=1623

        Jussi

      • Patrizio Lainà joulukuu 10, 2010 4:20 pm

        Endogeeninen rahanluontiteoria on kyllä ennestään tuttu ja sovellan sitä myös gradussani.

        Alla oleva esimerkki vaikuttaisi kuitenkin olevan itsessään ristiriitainen. Jos liikenpankin asiakas A lainaa rahaa pankista A ja maksaa asunnon myyjälle pankkiin B, tällöinhän pankki A suorittaa maksun keskuspankkirahalla pankille B, eikä tällöin pankilla B ole mitään tarvetta lainata keskuspankkirahaa pankista A saati keskuspankista. Ehkä esimerkissä meni kirjaimet hieman väärin päin ja tarkoitus oli sanoa, että pankki A lainaa pankilta B tai keskuspankilta keskuspankkirahaa? Vai väitettekö sittenkin, että pankki A suorittaisi maksun pankille B omalla liikepankkirahallaan?

      • rahajatalous joulukuu 10, 2010 5:09 pm

        Maksun suorittaminen ja keskuspankkirahan lainaaminen tarkoittivat esimerkissä samaa asiaa. Liikepankista A siirtyy liikepankkiin B sekä talletus että sitä vastaava summa keskuspankkirahaa. Ei siis pelkkä talletus tai pelkkä keskuspankkiraha, vaan molemmat kahdenkertaisen kirjanpidon mukaisesti. Näin ollen liikepankkien taseet pysyvät tasapainossa.

        Jussi

  3. Patrizio Lainà joulukuu 10, 2010 12:57 pm

    Sori tästä kommenttipommituksesta, mutta tuli vielä yksi asia mieleen :)

    Tähän mennessä blogilla on ilmeisesti käsitelty yhden valuutta-alueen rahamekanismeja. Liikepankit selvittävät keskinäiset saatavansa keskuspankkirahalla, mutta tällöin kyseessä on ilmeisesti ollut sama valuutta-alue eli yksi ja sama keskupankki. Millä liikepankkien saatavat selvitetään kahden eri valuutta-alueen piirissä? Esimerkiksi millä Yhdysvalloissa ja euroalueella sijaitseva liikepankki selvittää keskinäiset saatavansa? Yhdysvaltojen keskuspankin keskuspankkirahalla, euroalueen keskuspankin keskuspankkirahalla, IMF:n SDR:illä, vai jollain muulla?

    • rahajatalous joulukuu 10, 2010 3:15 pm

      Aivan totta. Yhden valuutta-alueen sisällä keskuspankki toimii viimekätisenä selvittäjänä ja keskuspankkiraha viimekätisenä maksuvälineenä. Yksi kansainvälisen rahajärjestelmän suurimmista ongelmista on tällä hetkellä se, ettei valuutta-alueiden välisiä siirtoja lopulta selvitetä ollenkaan (sic!). Sen sijaan maksuissa käytetään eri valuutta-alueiden rahaa tai IMF:n SDR:ää. Näin ollen myös kansallisista (alueellisista) valuutoista on tullut kansainvälistä kauppatavaraa, siinä missä tavaroista ja palveluista.

      Kansainvälisen selvittäjätahon eli maailman keskuspankin puuttumisen ongelmia on käsitelty laajasti money emission -teorian puitteissa. Tässä kaksi (toivottavasti) asiaa selventävää artikkelia:
      http://tinyurl.com/37luzj9
      http://www.businessperspectives.org/journals_free/bbs/BBS_en_2010_1_Cencini.pdf

      Jussi

  4. Peetu marraskuu 7, 2012 6:49 am

    Kiitos loistavasta blogista! Tässä muutama peruskysymys:

    1. Mistä keskuspankin varallisuus käytännössä alunperin muodostuu, painetaanko rahaa sen mukaan, mitä valtio tai liikepankit ottavat lainaa keskuspankilta? Ja jos keskuspankki perii lainaamastaan rahasta korkoa, niin eikö se tarkoita sitä, että joko valtiolla tai jollain liikepankilla ei ole lopulta varaa maksaa lainaansa takaisin (jos nyt sattuisi niin että kyseisen systeemin talous ei kasvaisikaan loputtomasti)? Ja eikö tämä sama päde yksityissektorin toimijoihin, jotka toimivat liikepankkirahan ehdoilla?

    2. Miten keskuspankkirahan ja liikepankkirahan erottaminen toisistaan käytännössä onnistuu?

    3. Talouselämän nro.39 (2.11.2012) Tebatti-osiossa Nordea Marketsin tutkimusjohtaja Aki Kangasharju kirjoittaa euroalueen laajenemisesta. Tekstissään hän väittää suoraan, että keskuspankki on nettolainanottaja pankkijärjestelmältä, mikä on ymmärtääkseni taas suoraan ristiriidassa teidän väitteenne kanssa. Sen mukaanhan velkasuhde keskuspankin ja liikepankkien välillä voi mennä vain niin, että keskuspankki on lainanantaja, koska keskuspankille ei kelpaa liikepankkien luoma raha.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 2 150 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: