Sektoritaseet Suomessa ja euroalueella

Kuten olemme eurokriisiä analysoivissa teksteissämme todenneet, on yksi tärkeimmistä kriisin taustalla vaikuttavista tekijöistä euromaiden krooninen vaihtotaseiden epätasapaino. Koska rahatalousjärjestelmässä yksityinen sektori ei pysty koskaan luomaan talouteen nettovarallisuutta, on varallisuuden virrattava yksityiseen talouteen sen ulkopuolelta. Yksityisen sektorin nettovarallisuuden kertyminen pitkällä aikavälillä on erittäin merkittävää, sillä esimerkiksi yritysten toiminta perustuu lähtökohtaisesti rahallisten voittojen tekemiseen ja nettovarallisuuden kasvattamiseen. Jos yritykset eivät onnistu tavoitteessaan kerryttää toiminnallaan nettovarallisuutta, niiden toimintaedellytykset heikkenevät ja kannustimet tuottaa sekä investoida vähenevät oleellisesti.

Avoimissa talouksissa yksityiselle sektorille suuntautuvat nettovarallisuutta kerryttävät rahavirrat voivat syntyä joko ulkomaansektorin tai julkisen sektorin nettovelkaantumisen kautta. Kun julkisen sektorin, yksityisen sektorin ja ulkomaansektorin yhden vuoden aikana maksamat ja saamat rahavirrat lasketaan yhteen, saadaan summaksi aina nolla. Koska kriisimaissa ulkomaansektori on kroonisesti alijäämäinen, jää niissä yksityisen sektorin toimintaedellytysten varmistaminen julkisen sektorin vastuulle.

Sektoritase Suomen taloudessa

Suomen taloudessa ulkomaansektori on ollut viime vuosina ylijäämäinen. Tämä on taannut yrityksille suotuisan toimintaympäristön (voittomahdollisuudet) ja samalla mahdollistanut julkisen sektorin nettosäästämisen. Vielä 1980-luvulla tilanne oli kuitenkin täysin erilainen. 1970- ja 1980-luvulla Suomen talous toi jatkuvasti maahan enemmän hyödykkeitä kuin se onnistui viemään (kuvio 1). Samalla myös julkinen sektori oli ylijäämäinen, mikä oli seurausta ennen kaikkea työeläkerahastojen jatkuvasta laajenemisesta (kuvio 3). Näin ollen yksityinen sektori – sekä yritykset että kotitaloudet – velkaantuivat nettomääräisesti (kuvio 2). Elinkeinoelämän penseää suhtautumista 1970- ja 1980-luvun taloudellisiin olosuhteisiin on huomattavan helppo ymmärtää sektoritasetta tarkastelemalla.

Kuvio 1. Eri sektoreiden rahoitusasema Suomessa kansantalouden tilinpidon mukaan vuosina 1975-2010, prosenttia BKT:sta (Lähde: Tilastokeskus).

Kiinteiden valuuttakurssien järjestelmässä helpotusta yritysten ahdinkoon haettiin Suomessa devalvaatioilla, jotka näkyvät erinomaisen hyvin myös tasetarkastelussa. Vuonna 1977 toteutettu merkittävä markan ulkoisen arvon alentaminen johti jopa ylijäämäiseen vaihtotaseeseen vuonna 1978 (kuvio 1) kasvattaen samalla myös yritysten nettovarallisuutta (kuvio 2). Vuoteen 1980 mennessä devalvaation hyödyt oli kuitenkin jo syöty. Vuoden 1982 devalvaatio auttoi niin ikään jonkin verran yrityssektoria, mutta yhtä voimakasta positiivista vaikutusta sillä ei enää saatu aikaiseksi.

Yksi keskeinen syy yritysten velkaantumiseen 1970- ja 1980-luvuilla oli korkea investointiaste. Koska luotonsaanti oli kiinteiden valuuttakurssien ja pääomakontrollien aikakaudella hyvin vaikeaa, oli rahoittajien mielipide keskeinen tekijä Suomen talouden rakenteiden kehityksen taustalla. Sodan jälkeen Suomessa todenteolla käynnistynyt teollistuminen, johon kuului oleellisesti tuotannollisen pääoman jatkuva kehittäminen ja sen määrän kasvattaminen näytti määrittelevän edelleen 1970- ja 1980-luvulla rahoittajien mielipiteitä; helpoiten rahoitusta oli saatavilla juuri tuotannollisen pääoman määrää kasvattaneisiin investointihankkeisiin.

Kuvio 2. Yksityisen sektorin alasektoreiden rahoitusasema Suomessa kansantalouden tilinpidon mukaan vuosina 1975-2010, prosenttia BKT:sta (Lähde: Tilastokeskus).

Suurten investointihankkeiden hyvänä puolena oli niiden työllistävyys ja työn tuottavuuden kohoaminen, mutta täystyöllisyyden ja vahvan ammattiyhdistysliikkeen myötä tuottavuushyödyt valuivat pääasiassa palkansaajille sekä eläkerahastoihin. Yritysten ja elinkeinoelämän näkökulmasta pääomaan investoiminen nähtiinkin tehottomana.

Tästä huolimatta vanhasta tuotantomallista pidettiin kiinni vielä 1980-luvun puolivälin jälkeen, jolloin rahoitusmarkkinat vapautettiin myös Suomessa ja pääomakontrolleista luovuttiin. Tämä oli yksi syy 1980-luvun lopun ylikuumenemiseen, jonka taustalla oli ennen kaikkea yrityssektorin raju velkaantuminen. Kun rahoitusta ei enää tarvinnut anella pankista, sekä investointiaste että velkaantumisaste nousivat taloudessamme erittäin nopeasti. Yksityisen sektorin nettovelkaantuminen nopeutui selvästi. Tämä näkyi muualla taloudessa ennen kaikkea tuonnin lisääntymisenä sekä valtion budjettitalouden ylijäämien kasvuna, mitä pidettiin myös tuolloin terveen talouden merkkinä.

Kun talouden suunta kääntyi 1990-luvun taitteessa ja euforiassa velkarahalla tehdyistä investoinneista erittäin suuri osa muuttui tappiollisiksi, ei talouden romahdusta voitu estää. Kun uusia investointeja ei enää tehty ja kotitalouksien kulutuskysyntä romahti, vajosi talouden kokonaiskysyntä kääntäen talouskasvun kolmeksi vuodeksi negatiiviseksi. Syvässä taantumassa ainoa kulutusta ylläpitänyt sektori oli julkinen sektori, jonka pysyviltä näyttäneet ylijäämät muuttuivat vuonna 1991 alijäämiksi seuraavaksi seitsemäksi vuodeksi valtion budjettialijäämien seurauksena (kuvio 3).

Pahimmassa lamassa julkinen sektori siis tuki kotitalouksia sekä yrityksiä velkaantumalla ja mahdollistaen siten näiden sektoreiden nettovarallisuuden kasvun. Julkisen sektorin velan määrän kasvu oli kuitenkin absoluuttisesti selvästi vähäisempää kuin yksityisen sektorin velan vähentäminen, minkä seurauksena kokonaiskysyntä taloudessa romahti. Siksi valtion tuki ei onnistunut pelastamaan suurissa veloissa olleita yrityksiä eikä estämään konkurssiaaltoa ja pankkikriisiä. Osaltaan valtion velkaantumismahdollisuuksia rajoitti kiinteään valuuttakurssiin sitoutuminen, minkä vuoksi rahapolitiikan ja finanssipolitiikan rajoitteet olivat tiukat.

Kuvio 3. Julkisen sektorin alasektoreiden rahoitusasema Suomessa kansantalouden tilinpidon mukaan vuosina 1975-2010, prosenttia BKT:sta (Lähde: Tilastokeskus).

Vuonna 1992 tapahtuneen markan kellutuksen jälkeen ja rahapolitiikan vapausasteiden lisääntymisen myötä julkisen velkaantumisen ja julkisen kulutuksen rajoitteet vähenivät oleellisesti. Vuonna 1993 julkista kulutusta tarvittiinkin enemmän kuin koskaan talouden työttömyysasteen hipoessa 20 prosentin rajaa. Markan kelluttamisen seurauksena markan ulkoinen arvo putosi rajusti, mikä antoi Suomen vientiteollisuudelle erinomaiset lähtökohdat uuden nousun rakentamiseen. Suomen vaihtotase kääntyikin ylijäämäiseksi jo vuonna 1994, jonka jälkeen se on pysytellyt ylijäämäisenä (kuvio 1).

Talouden ainoan kysyntäpumpun roolin ulkomaansektori sai jo vuonna 1998, kun julkinen sektori kääntyi jälleen ylijäämäiseksi. Lipposen ensimmäisen hallituksen voimalla läpi ajama EMU-harjoitus leikkasi erityisesti valtiosektorin nettovelkaantumista ja siten kysyntää vuosina 1997-2000. Vuoteen 2000 mennessä myös valtiontalous oli käännetty ylijäämäiseksi (kuvio 3). Suomen markan sitominen ERM-putkeen erittäin suotuisalla kurssilla vuonna 1996 antoi vientisektorillemme pysyvän edun moniin kilpailijoihin nähden. Tästä edusta pääsivät nauttimaan erityisesti teknologiateollisuuden yritykset, jotka omaksuivat nopeasti uusien olosuhteiden edellyttämät toimintatavat sekä rahoituksessa että tuotannossa ja markkinoinnissa.

Yritysten voittoasteet nousivatkin selvästi 1990-luvun puolivälin jälkeen ja funktionaalinen tulonjako muuttui pääomatulojen eduksi. Suomen elinkeinoelämä ja vientiteollisuus oli viimein saanut sen, mitä se jo 1970-luvun lopulta asti oli aktiivisesti vaatinut. Suomen teollisuussektori oli viimein siirtynyt tehottoman pääoman ja korkean investointiasteen ajasta suurempien voittojen ja teknologista kehitystä sekä tuottavuutta parantavien investointien aikaan.

Laman aikana pysähtynyt kotitaloussektorin velkaantuminen käynnistyi uudelleen Suomen taloudessa vuonna 1996, mikä ei suinkaan tapahtunut sattumalta yhtä aikaa valtiontalouden tasapainottamisen kanssa (kuvio 2). Kuten jo tässä vaiheessa tiedämme, seuraa yhden sektorin ylijäämän kasvusta toisen sektorin alijäämän kasvu. Vuonna 2006 kotitalouksien nettovelkaantuminen oli jo suurempaa kuin ylikuumenemisen huippuvuonna 1989. Erityisesti kotitalouksien velkaantumista ajoi 2000-luvulla asuntomarkkinoiden kehitys ja asuntojen hintojen nopea nousu. Kun halpaa rahoitusta oli jälleen tarjolla, tarttui moni kotitalous mahdollisuuteen, minkä seurauksena yksityisen sektori alkoi jälleen nettovelkaantua vuonna 2007. Osaltaan tähän vaikutti myös yritysten lisääntynyt investointihalukkuus, kun globaalit markkinat tarjosivat jälleen vientimahdollisuuksia myös raskaammalle teollisuudelle.

Globaalin finanssikriisin seurauksena tilanne kääntyi kuitenkin päälaelleen vuoden 2009 aikana ja orastanut investointibuumi sai tylyn lopun. Myös kotitalouksien kulutushalukkuus laski rajusti ja vuonna 2009 kotitaloudet kasvattivat nettovarallisuuttaan ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1995. Kun yksityinen sektori lopetti kuluttamisen, siirtyi kulutusvastuu jälleen valtiolle ja muulle julkiselle sektorille. Vaikka vienti Suomeen romahti vuoden 2009 aikana supistaen talouden kokoa yli kahdeksalla prosentilla, pysyi ulkomaansektori edelleen ylijäämäisenä (kuvio 1).

Vuonna 2010 talous kasvoi yli kolmen ja puolen prosentin vuosivauhtia, mikä oli seurausta viennin elpymisestä sekä yksityisen kysynnän kasvusta, joka rahoitettiin pääasiassa julkisen sektorin nettovelkaantumisella. Näin ollen julkinen sektori tuki edelleen voimakkaasti kotimaista yrityssektoria, vaikka pahimmasta taloudellisesta epävarmuudesta oli jo päästy ylitse. Tästä huolimatta kasvun ja työllisyyden kannalta tärkeät investoinnit jäivät syntymättä ja talouden investointiaste itse asiassa putosi.

Sektoritaseiden tarkastelu valottaa erinomaisen hyvin Suomen talouden rakenteellista muutosta viime vuosikymmenten aikana. Samalla se tuo näkyviin eri sektoreiden väliset vaikutussuhteet osoittamalla, että yhden sektorin varallisuuden nettomääräinen kasvu on seurausta aina toisen sektorin nettovelkaantumisesta. Näin ollen monet yleisesti hyväksytyt totuudet, kuten julkisen sektorin velkaantumisen lähtökohtainen haitallisuus, näyttäytyvät kokonaan uudessa valossa.

Esimerkiksi elinkeinoelämän vaatimukset julkisen talouden tasapainottamisesta tuntuvat tämän analyysin valossa kummallisilta. Tarkoittaahan julkisen sektorin velan kasvu yleensä aina yritys- tai kotitaloussektorin varallisuuden kasvua. Kun nettovarallisuuden kerryttäminen on yritysten ensisijainen toimintamotiivi, tuntuu elinkeinoelämä pelaavan vaatimuksillaan itseään vastaan.

Vastaavasti ylijäämäistä julkista sektoria tavoittelevan talouspolitiikan toteuttajien on ymmärrettävä, että tavoitteessa onnistuminen edellyttää aina joko ulkomaansektorin tai yksityisen sektorin nettovelkaantumista. Koska julkisen vallan mahdollisuudet vaikuttaa yritysten investointipäätöksiin, kotitalouksien kulutuspäätöksiin sekä vaihtotaseen kehitykseen ovat rajalliset, voi julkisen sektorin nettosäästäminen johtaa yksityisen sektorin pakkovelkaantumiseen silloin, kun yksityinen sektori ei ole valmis velkaantumaan vapaaehtoisesti. Yritysten osalta tämä tarkoittaa voittojen supistumista ja toimintamahdollisuuksien heikentymistä, kotitalouksien osalta kulutuksen rahoittamista velkarahalla ja ulkomaansektorin osalta tuonnin hiipumista. Lisäksi kaikki tämä tapahtuu matalammalla kokonaiskysynnän tasolla.

Tästä syystä epäsuotuisassa kysyntätilanteessa tapahtuva julkisen sektorin säästäminen lisääkin aina epävarmuutta talouteen ja se johtaa yleensä entistä suurempiin taloudellisiin ongelmiin, talouskasvun hidastumiseen ja työttömyyden kasvuun. Rahatalouden vakauttaminen ja epävarmuuden poistaminen säästämällä sekä kokonaiskysyntää leikkaamalla laskusuhdanteessa tai lamassa ei olekaan koskaan mahdollista.

Sektoritaseet EMU-alueella

Sektoritaseiden tarkastelu euroalueella osoittaa (kuvio 4), että Suomen talouden rahavirtojen rakenne on poikkeuksellinen moniin muihin euromaihin verrattuna. Keskeisin ero on siinä, että Suomessa kotitaloussektori on nettovelkaantunut jatkuvasti, kun koko euroalueella kotitaloussektori on eniten nettovarallisuutta kerryttänyt sektori. Sen sijaan julkinen sektori on ollut euroalueella 2000-luvulla alijäämäinen jo ennen globaalin finanssikriisin puhkeamista. Tätä eroa selittää ennen kaikkea se, että Suomessa eläkesäästöt ovat julkisen sektorin vastuulla, kun taas monissa muissa Euroopan maissa ne kirjataan kotitalouksien säästämiseksi.

Kuvio 4. Eri sektoreiden rahoitusasema euroalueella vuosina 2000-2011, prosenttia BKT:sta (Lähde: Eurostat, EKP)

Toinen merkittävä ero liittyy yrityssektorin rahoitusasemaan, joka on ollut 2000-luvulla euroalueella pääasiassa negatiivinen. Tämä kielii siitä, että muissa euromaissa yksityisen sektorin investointeja on tehty selvästi enemmän kuin Suomen taloudessa suhteessa yritysten voittojen tasoon. Tästä johtuen yritysten nettovelka on kasvanut. Suomalaisten yritysten menestys ja rahoitusaseman kehitys 2000-luvulla näyttää tässä valossa entistäkin paremmalta.

Kolmas eroavaisuus liittyy rahoituslaitosten varallisuuskehitykseen. Suomessa rahoituslaitosten ylijäämät ovat olleet 1990-luvun puoliväliä ja pankkikriisin jälkihoitoa lukuun ottamatta varsin pieniä. Euroalueella sen sijaan rahoituslaitosten nettovarallisuus on kasvanut tasaisesti 2000-luvulla. Finanssikriisin jälkeen nettovarallisuuden kasvu on jopa kiihtynyt vastapainona julkisen sektorin velkaantumiselle. Kun Suomen taloudessa suurimman hyödyn julkisen sektorin velkaantumisesta näyttää saaneen viime vuosina yrityssektori, on euroalueella pisimmän korren vetänyt rahoitussektori.

Euroalueen vaihtotase oli vuodesta 2002 vuoteen 2008 ylijäämäinen, eli viennillä oli tärkeä merkitys suotuisaan talouskehitykseen 2000-luvulla myös muissa euromaissa kuin Suomessa. Finanssikriisin seurauksena vaihtotase kääntyi kuitenkin negatiiviseksi eivätkä globaalin kysynnän elpyminen ja sitä seurannut vientiorientoituneiden maiden viime kuukausien kasvu ole edelleenkään onnistuneet kääntämään vaihtotasetta ylijäämäiseksi. Tämä on entisestään luonut tarvetta julkisen kulutuksen lisäämiselle, jota on luonnollisesti seurannut julkisen sektorin velan määrän kasvu.

Euroalueen sektoritaseeti osoittavat erinomaisen hyvin, että eurotalouden ongelmat johtuvat yksityisen sektorin haluttomuudesta investoida ja kuluttaa riittävän kokonaiskysynnän tason saavuttamiseksi. Vaikka sektoritase ei suoraan kerrokaan kokonaiskysynnän tasosta, korreloivat kotitalouksien nettosäästämisen kasvu ja yritysten nettovelkaantumisen vähentyminen voimakkaasti sen kanssa. Niin kauan kuin epävarmuus pitää kulutuksen kasvun maltillisena ja supistaa investointihalukkuutta, kokonaiskysynnän ylläpitäminen on julkisen sektorin vastuulla.

Johtopäätökset

Julkisen sektorin ja ennen kaikkea valtioiden velkaantumista pidetään yleisesti Eurooppaa ravistelevan talouskriisin tärkeimpänä syynä. Harvat ovat kuitenkaan pohtineet, mistä velkaantuminen itse asiassa johtuu ja millaisia vaikutuksia talouteen sillä todellisuudessa on. Tärkein unohdettu seikka on, että julkisen sektorin nettovelkaantuminen tarkoittaa aina muiden talouden sektoreiden nettovarallisuuden kasvua. Talouden epävarmuuden kasvaessa ja kokonaiskysynnän supistuessa yksityisen sektorin rahoitusaseman parantaminen on välttämätöntä, jotta kannustimet investoida ja kuluttaa olisivat riittävän suuret.

Kuten edellisessä tarkastelussa havaittiin, ei kotitalouksien kulutus eivätkä yritysten investoinnit ole palanneet euroalueella elvytyksestä ja julkisen kulutuksen lisäämisestä huolimatta finanssikriisiä edeltävälle tasolle. Tämä on hyvin yleistä yksityisen sektorin velkaantumiseen perustuneiden kuplien puhkeamisen jälkeen, mitä muun muassa Hyman P. Minsky on painottanut rahatalousjärjestelmän historiallista kehitystä kuvaavassa teoriassaan. Näyttääkin siltä, että julkisen sektorin on edelleen jatkettava talouden tukemista.

Euroalueella tämä ei kuitenkaan ole helppoa, sillä institutionaalinen järjestys asettaa rajoitteita valtioiden velkaantumiselle. Poliittisista syistä myös muualla maailmassa julkisen sektorin velkaantumiselle on alettu asettaa rajoitteita, jotka niin ikään tekevät kokonaiskysynnän säätelystä tulevina vuosina erittäin vaikeaa. Tästä syystä globaalin talouden tulevien vuosien näkymät ovat varsin heikot. Ikävintä tilanteessa on se, että sitä ruokkivat täysin virheelliset näkemykset rahatalousjärjestelmän toiminnasta, joiden korjaaminen on lyhyellä aikataululla erittäin haasteellista. Ihmiskunta näyttää jälleen kerran olevan ideologisten rakenteiden kyyditettävänä.

Jussi Ahokas