Kreikka-kysymys

Euroopan talouskriisi on jatkunut kohta jo kaksi ja puoli vuotta. EU:n komissio, Euroopan keskuspankki ja euromaiden hallitukset ovat tarjonneet ratkaisuksi jatkuvasti samaa reseptiä, joka pohjautuu ortodoksiseen tulkintaan eurokriisin syistä. Ortodoksisen tarinan mukaan euroalueen ongelmat johtuvat kriisivaltioiden ”vastuuttomasta” talouspolitiikasta, joka on aiheuttanut niiden velkaantumisasteen räjähdysmäisen kasvun. Näin ollen kriisimailta vaaditaan vyönkiristystoimia, joiden pitäisi johtaa ylijäämäisiin budjetteihin ja siten velkaantumisasteen supistumiseen. Ennen kuin velkaantuminen saadaan kuriin on muiden eurovaltioiden tuettava kriisimaita budjettirahoitteisilla pelastuspaketeilla.

On ilmeistä, että ortodoksinen resepti ei ole toiminut. Kreikan valtion velkaantumisaste ja jopa valtionvelan absoluuttinen määrä ovat kasvaneet. Yhtäältä tämä on ollut seurausta valtion verotulojen ehtymisestä kokonaistuotannon supistumisen myötä. Toisaalta myös työttömyydenhoitomenot ovat kasvaneet jyrkästi.

John Maynard Keynesin tuotantoon perehtyneille tämän ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Keynes kehitti jo 1930-luvulla säästämisen paradoksin käsitteen: Säästäminen voi olla hyödyllistä yksittäisille toimijoille, mutta jos kaikki talouden toimijat säästävät yhtä aikaa, alkaa kokonaistuotanto supistua. Jos kokonaistuotanto supistuu tarpeeksi, lopulta juuri kenenkään säästöt eivät kasva. Myös empiiriset tutkimukset esimerkiksi Isosta-Britanniasta tukevat Keynesin teoriaa.

Kaikesta huolimatta myös Suomen hallitus kannattaa edelleen julkisen talouden säästöihin ja pelastuspaketteihin nojautuvaa politiikkalinjaa. Kreikan jatkuvasti syvenevät ongelmat ovat kuitenkin voimistaneet myös kriittisiä äänenpainoja. Suomessa lähes ainoana vaihtoehtona nykypolitiikan jatkamiselle on nähty Kreikan erottaminen euroalueesta ja siirtäminen velkajärjestelyyn. Tämänkaltaista mallia ovat kannattaneet niin perussuomalaiset kuin monet vasemmistopoliitikot ja kriittiset tutkijatkin.

Asetelman ongelmana on se, että ainoana vaihtoehtona esitettyyn velkajärjestelyyn liittyy myös paljon uhkia. Jonkin eurovaltion julistaminen maksukyvyttömäksi lähettäisi sijoittajille viestin eurovaltioille myönnettäviin lainoihin liittyvästä riskistä. Tämän jälkeen sijoittajat tietäisivät, että eurovaltion konkurssi on todella mahdollinen eikä EKP toimi valtioiden viime käden pelastajana.

Olisikin todennäköistä, että Kreikan siirtäminen velkajärjestelyyn nostaisi voimakkaasti Portugalin, Italian, Irlannin ja Espanjan valtionlainojen korkotasoa. Jopa Ranska voisi ajautua rahoitusongelmiin. Näin ollen kriisin ratkaiseminen edellyttää hiukan hienostuneempia ja monipuolisempia esityksiä kuin mitä toistaiseksi on ehdotettu.

Seuraavassa esitetään kolme vaihtoehtoa Kreikan kriisin ratkaisuun. Esitetyt ratkaisumallit välttävät sekä säästämisen paradoksin että valtioiden velkakirjamarkkinoiden epävarmaan ilmapiiriin liittyvät ongelmat.

1) Liittovaltio

Jos euroalue halutaan säilyttää ja kriisi ratkaista, olisi loogisin ratkaisu luoda euroalueen liittovaltio. Jos euroalueella olisi yhteinen hallitus, olisi myös EKP tavalla tai toisella alistettu hallituksen päätäntävaltaan. Tämä tarkoittaisi sitä, että euroalueen hallituksella ei olisi maksukyvyttömyyden uhkaa, joten se voisi finanssipolitiikassaan keskittyä täystyöllisyyden ja hintavakauden tavoitteisiin. Sen ei siis tarvitsisi pelätä omien lainakorkojensa nousua.

Euroalueen osavaltiot voisivat tasapainottaa budjettinsa, sillä vähentyvät rahavirrat voitaisiin kompensoida liittovaltion hallituksen elvytyspolitiikalla. Tällaisessa tilanteessa osavaltioiden pitäisi jatkossakin ylläpitää jokseenkin tasapainotettua budjettia, mutta tästä ei enää koituisi haittaa osavaltioiden yksityisille sektoreille, jos liittovaltion finanssipolitiikka olisi riittävän ekspansiivista.

Siirtymävaiheessa EKP voisi toimia finanssipoliittisena auktoriteettina. Se sääntelisi valtioiden lainakorkoja ostamalla niiden velkakirjoja tarpeen mukaan. Lähellä täystyöllisyyttä olevien valtioiden velkoja ei ostettaisi lainkaan, kun taas lamaan vajonneita kriisivaltioita tuettaisiin aggressiivisilla velkakirjaostoilla.

Kun liittovaltion instituutiot olisi saatu pystyyn, lopettaisi EKP jäsenvaltioiden rahoittamisen. Tässä vaiheessa elvytysvastuu siirtyisi liittovaltion hallitukselle, joka kohdentaisi kulutuksensa laman kanssa kamppaileviin osavaltioihin. Osavaltioiden hallitusten olisi kuitenkin tasapainotettava oma budjettinsa veronkiristyksillä sekä tarpeen tullen myös menoleikkauksilla.

2) Keynesiläinen valuuttaunioni

Tilanne mutkistuu huomattavasti, jos euroalue halutaan pelastaa ja kriisi ratkaista, mutta liittovaltiokehitys halutaan kuitenkin torjua. Tässä tapauksessa viisainta olisi seurata Keynesin suunnitelmaa maailmantalouden sääntelyjärjestelmästä. Keynes esitti suunnitelmansa kansainvälisestä valuuttaunionista toisen maailmansodan jälkeen. Hänen tavoitteenaan oli vapauttaa valtiot kultakannan aiheuttamista kulutusrajoitteista, mutta samalla kuitenkin estää kansainvälisen kaupan epätasapainojen synty.

Keynesin suunnitelman mukaan sekä liialliset vaihtotaseen alijäämät että ylijäämät tulisi kieltää. Euroalueella tämä tarkoittaisi vakaus- ja kasvusopimuksen perinpohjaista uudistamista. Uuden sopimuksen pitäisi keskittyä valtioiden budjettitasapainojen sijaan maiden vaihtotaseisiin.

Vaihtotaseiden ylijäämille ja alijäämille voitaisiin asettaa rajaksi kolme prosenttia bruttokansantuotteesta. Maat joiden ylijäämä ylittää sallitun rajan, joutuisivat siirtämään ylitystä vastaavan summan uudelle Euroopan rahoitusselvityselimelle. Rahoitusselvityselin taas siirtäisi konfiskoimansa varat suoraan vaihtotaseen alijäämistä kärsiville valtioille.

Alijäämärajan rikkoneille valtioille taas annettaisiin varoitus liiallisista alijäämistä. Rahoitusselvityselin myös valmistelisi strategian, jolla alijäämää pystyttäisiin vähentämään. Tarvittaessa alijäämämaa saisi rahoitusta vienti-investointeihinsa EKP:sta. Jos alijäämämaa ei kuitenkaan varoituksen ja tukitoimienkaan jälkeen ole annetussa määräajassa kyennyt pienentämään alijäämäänsä, erotettaisiin se automaattisesti euroalueesta. Erottaminen voitaisiin kumota vain euromaiden määräenemmistöpäätöksellä.

Liiallisten ylijäämien verottaminen johtaisi todennäköisesti siihen, että ylijäämämaat eivät keskittyisi aggressiiviseen vientikilpailukykypolitiikkaan. Näin ollen myös kilpailukyvyltään paremmissa maissa annettaisiin palkkojen kasvaa rivakampaa vauhtia kuin esimerkiksi Saksassa viime vuosina (Itse asiassa Saksassa reaalipalkat supistuivat 4,5 prosenttia 2000–2009.). Tämä taas parantaisi kilpailukyvyltään heikompien maiden vientimahdollisuuksia.

Samalla alijäämäkriteeri pitäisi huolen siitä, että myöskään liian ekspansiiviseen talouspolitiikkaan ei ryhdyttäisi. Nyt sekä budjetin että vaihtotaseen tasapainottaminen olisi kuitenkin helpompaa, koska erot hintakilpailukyvyssä eivät kasvaisi liian suuriksi.

Siirtyminen keynesiläiseen valuuttaunioniin voisi toteutua kuitenkin vasta jonkinlaisella viiveellä. Tänä aikana nykyisten kriisimaiden budjettialijäämiä olisi saatava leikattua ja kokonaistuotanto käännettyä kasvu-uralle. Käytännössä tämä edellyttäisi ensinnäkin kriisivaltioiden saattamista velkajärjestelyyn. Toiseksi EKP:n olisi ylläpidettävä kriisivaltioiden lainakorkoja kestävällä tasolla, kunnes rahoitusselvitysliitto saadaan perustettua.

3) Kreikan ero euroalueesta

Jos nykymuotoista euroaluetta ei haluta säilyttää, on vientikilpailukyvyltään heikoimpien valtioiden erottava euroalueesta. Eron jälkeen kriisimaat ottaisivat käyttöön oman valuuttansa, josta tulisi todennäköisesti siinä määrin heikko, että maiden vaihtotase alkaisi hiljalleen parantua.

Myös valtioiden velkaongelma poistuisi osittain, koska ne voisivat tarvittaessa saada lainoitusta suoraan omasta keskuspankistaan. Ongelmaksi kuitenkin muodostuisivat EMU-ajalta peräisin olevat euromääräiset velat. Juuri tämän vuoksi kriisivaltiot eivät voi erota euroalueesta ilman velkajärjestelyä.

Käytännössä velkajärjestely olisi toteutettava siten, että kaikkien Kreikan valtion (ja tarvittaessa muidenkin kriisivaltioiden) velkakirjojen nimellisarvoa leikattaisiin riittäväksi katsotulla osuudella. Tämän tukanleikkuun jälkeen todennäköisesti jotkut eurooppalaiset rahoituslaitokset ajautuisivat vakavaraisuusongelmiin.

Pienimpien rahoituslaitosten voisi antaa huoletta kaatua. Sen sijaan merkittävimpien rahoituslaitosten pelastaminen olisi välttämätöntä. Käytännössä pelastamisen hoitaisivat valtiot itse pääomittamalla omat pankkinsa. Pääomitusten kustannuksista vastaisi kuitenkin EKP. Se huolehtisi siitä, että pääomitusoperaatio ei johtaisi valtionlainojen korkotason nousuun. Jos raskaisiin pääomituksiin joutuvissa valtioissa olisi merkkejä korkotason noususta, EKP alentaisi näiden valtioiden lainakorkoja riittävillä velkakirjaostoilla. On myös mahdollista, että joidenkin valtioiden lainakorot lähtisivät nousuun pelkästään epävarmuuden lisääntymisen myötä. EKP:n olisi torjuttava myös tämä kehitys rajoittamattomilla velkakirjaostoilla.

Vastineena pääomituksesta kriisipankkien olisi annettava valtioille omia osakkeitaan. Näin käytännössä vakavaraisuusongelmiin ajautuneet rahoituslaitokset  kansallistettaisiin.

Euroalueesta eronneet valtiot eivät tietenkään voisi tukeutua EKP:n tukitoimiin. Pääomituksesta ei kuitenkaan aiheutuisi näille maille ongelmia, koska ne saisivat tarvitsemansa rahoituksen omasta keskuspankistaan.

Lauri Holappa

About these ads

2 responses to “Kreikka-kysymys

  1. A. Kadlcík helmikuu 27, 2012 10:19 am

    Mitä tulee kohtaan 1 (liittovaltio), niin nähdäkseni jo nyt ei periaatteessa mikään estä valjastamasta ekp:tä joko suoraan tai yksittäisten keskuspankkien kautta talouden tukemiseen.

    Ekp:n nykyinen toimintamalli – tai ylipäätään euroalueen kokonaisvaltainen talousmalli – on johtajiemme poliittinen preferenssi, joka ei ole riippuvainen siitä, onko valtiojärjestyksenä todellinen liittovaltio vai jokin ”itsenäisten” valtioiden luoma yhteisö.

    Toisin sanoen, vaikka menisimme kohti puhdasta liittovaltiota, johtajiemme talousnäkemys – ainakin virallinen sellainen – pysyisi todennäköisesti samana kuin se on nyt: tiukka talouskuri, ylijäämäinen budjetti ja keinotekoinen riippuvuus yksityisestä rahoitussektorista. Suurin este on siis poliittinen tahto – tai oikeammin sen puute.

    No joo, tämähän ei ole mikään uusi oivallus, mutta on se silti jotenkin demoralisoivaa…

    • rahajatalous helmikuu 27, 2012 1:29 pm

      Olet aivan oikeassa, että liittovaltio ei välttämättä johtaisi sellaisiin politiikkavalintoihin, joita tässä blogissa suositellaan. Toisaalta jonkinlaista liittovaltiorakennetta tarvitaan, mikäli a) euroaluetta ei haluta purkaa tai b) mikäli ei haluta luoda pysyvien tulonsiirtojen järjestelmää (keynesiläinen valuuttaunioni).

      Pelkkä EKP:n tuki jäsenmaille saattaisi olla pitkällä aikavälillä hankala ratkaisu, koska tuollaisessa järjestelyssä olisi vain vähän kysyntää supistavia ylikansallisia elementtejä. Kysynnänsäätely edellyttää kuitenkin tarpeen tullen myös kokonaiskysynnän vähentämistä.

      Liittovaltioratkaisuun liittyä ongelma on juuri tuo, jonka nostit itsekin esille: ekspansiivista talouspolitiikkaa harjoittavalle liittovaltiolle ei ole poliittista kannatusta. Niinpä liittovaltiorakenteen perustaminen todennäköisesti tarkoittaisi vain entistä keskitetympää vyönkiristyspolitiikkaa. Näin ollen reaalipoliittisista syistä olen keynesiläisen valuuttaunionin kannalla.

      Lauri

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 2 149 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: