Euroalueen epätasapainoista – vielä kerran

Me ja muut postkeynesiläiset tutkijat ympäri maailmaa olemme toistuvasti esittäneet, että Euroopan rahaliiton kriisi on suurelta osin seurausta euroalueen sisäisistä vaihtotaseiden epätasapainoista. Alijäämäinen vaihtotase johtaa väistämättä joko julkisen sektorin tai yksityisen sektorin alijäämiin tai näihin molempiin. Näin ollen vaihtotaseeltaan alijäämäisten eurotalouksien mahdollisuudet vähentää julkista velkaansa ovat olleet tosiasiassa olemattomat.

Tämän vuoksi olemme todenneet, että euroalueen selviäminen edellyttää joko pysyvien jäsenvaltioiden välisten tulonsiirtojärjestelmien luomista tai vaihtoehtoisesti federatiivisten talouspoliittisten rakenteiden perustamista. Jälkimmäistä vaihtoehtoa voidaan pitää ainakin lyhyellä aikavälillä utopistisena, joten ainoa realistinen ratkaisu euroalueen institutionaalisiin ongelmiin on jonkinlaisen jäsenvaltioiden välisiä epätasapainoja tasaavan mekanismin luominen.

Näille näkemyksille ei ole kuitenkaan löytynyt juurikaan tukea euroalueen valtiovarainministeriöistä tai keskuspankeista. Syykin on yksinkertainen: Esimerkiksi keynesiläinen valuuttaunioni tekisi pelkästään vientiin perustuvasta talouspolitiikasta mieletöntä. Koska liialliset vaihtotaseiden ylijäämät verotettaisiin pois, olisi kilpailukykyisempienkin maiden järkevää siirtyä ainakin osittain kotimaista kysyntää tukevaan ekspansiiviseen talouspolitiikkaan. Käytännössä tämä tarkoittaisi vyönkiristyspolitiikan päättymistä ja aktiivisen kysynnänsäätelyn paluuta.

Kolme ongelmaa

Aluksi vyönkiristyspolitiikan kannattajat eivät juuri kyenneet esittämään vasta-argumentteja vaatimuksille tasata euroalueen sisäisiä epätasapainoja. Tämä saattoi johtua esimerkiksi siitä, että epätasapainojen merkityksen ymmärtäminen edellyttää kaksinkertaisen kirjanpidon logiikan tuntemista. Monille uusklassisen koulutuksen saaneille ekonomisteille transaktioiden ymmärtäminen kirjanpidollisesta näkökulmasta tuottaa huomattavia vaikeuksia.

Viime aikoina olemme kuitenkin havainneet, että jotkut vyönkiristäjät ovat edes yrittäneet vastata epätasapainojen merkitystä korostavaan kritiikkiin. Heidän keskeinen vasta-argumenttinsa näyttää olevan, että kaikki euromaat voivat olla samaan aikaan ylijäämäisiä. He väittävät, että ainoastaan maailman tasolla kaikki maat eivät voi olla samaan aikaan ylijäämäisiä. Näin ollen euroalueen sisällä koko liiallisen ylijäämän käsite olisi mieletön ja vyönkiristyspolitiikan todella voitaisiin nähdä ratkaisevan euroalueen ongelmat.

Argumentissa on kuitenkin kolme ongelmaa. Ensinnäkin euroalueen sisäisiin alijäämiin ajautuneiden maiden pitäisi pystyä kompensoimaan sisäiset alijäämänsä ulkoisilla ylijäämillä. Tämä on nykyolosuhteissa epärealistista, koska kriisimaille mittavien euroalueen ulkoisten ylijäämien kerryttämisen estää euron kurssi, joka määräytyy suurelta osin Saksan ja muiden vahvojen vientimaiden kilpailukyvyn mukaan. On lähes mahdotonta ajatella, että Kreikan ja muiden vuosia vaihtotaseiden alijäämistä kärsineiden maiden vienti voisi elpyä ilman euron heikentymistä.

Toiseksi tilanne, jossa kaikki euromaat olisivat saavuttaneet vaihtotaseen ylijäämiä, olisi ennen pitää haitallinen myös euroalueen vahvimmille talouksille. Jos kaikki euroalueen taloudet olisivat kerryttäneet alueen ulkopuolisia ylijäämiä, olisi euron kurssi vahvistunut entisestään. Tämä ei olisi ongelma enää pelkästään vientikilpailukyvyltään heikoimpien talouksien kannalta, vaan näin merkittävästä euron kurssin vahvistumisesta kärsisivät jo vahvemmatkin viejämaat. Toistaiseksihan esimerkiksi Saksa on hyötynyt siitä, että samassa valuuttaunionissa on mukana myös vientikilpailukyvyltään heikompia maita: tämä on jarruttanut euron kurssin vahvistumista, mikä on taas tukenut Saksan vientiteollisuutta.

Tietenkin on myös mahdollista, että euroalue koostuisi kahdenlaisista maista: Ensimmäisen ryhmän maat olisivat sellaisia, joilla olisi euroalueen sisäisiä ylijäämiä, mutta euroalueen ulkopuolisia alijäämiä. Toisen ryhmän maat olisivat sellaisia, joilla olisi euroalueen sisäisiä alijäämiä, mutta euroalueen ulkopuolisia ylijäämiä. Tällaisessa rakenteessa euron kurssi ei vahvistuisi liikaa.

Ikävä kyllä tämä vaihtoehto on sekä epärealistinen että järjetön. Miksi joidenkin kilpailukykyisten talouksien vienti rajoittuisi vain euroalueen sisälle? Miksi taas jotkut muut maat kärsisivät euroalueen sisäisistä alijäämistä, mutta onnistuisivat kuitenkin käymään ylijäämäistä kauppaa euroalueen ulkopuolella. Myös nykytilanne todistaa tällaisen skenaarion mahdottomaksi. Esimerkiksi Saksan tavaraviennin ylijäämistä jo suunnilleen puolet tulee EU:n ulkopuolelta.

Kolmas ongelma ei liity euron kurssiin, vaan maailmantalouden rakenteisiin. Mikäli valuuttakurssin vahvistumisesta huolimatta kaikki euromaat jollakin keinolla onnistuisivat ylläpitämään ylijäämäisiä vaihtotaseita, aiheuttaisi tämä ongelmia koko maailmantalouden vakaudelle.

Taloustieteilijä Jörg Bibow Skidmore Collegesta on todennut, että euroalueen pyrkimys ratkaista omat sisäiset epätasapainonsa alueen ulkoisilla ylijäämillä on vastuuton. Kriisin myötä euroalue omi jo huomattavan osan IMF:n valuuttareserveistä omaan käyttöönsä, vaikka sen ongelmat eivät edes liittyneet ulkomaisen valuutan puutteeseen. Nyt euroalue yrittää saada muut maat rahoittamaan sen ulkoisia ylijäämiä.

Tämä tuntuu käsittämättömältä pyrkimykseltä, kun Euroopan unioni ja monet sen jäsenmaat ovat olleet G20-ryhmässä hyväksymässä päätöslauselmia, joiden mukaan globaaleja epätasapainoja olisi pyrittävä vähentämään. Ennen kaikkea monille kehittyville talouksille tällainen suunnitelma olisi kuin märkä rätti vasten kasvoja.

Johtopäätökset

Eurosta on tällä hetkellä hyötyä Saksalle ja haittaa PIIGS-maille.  Euron kurssi on PIIGS-maiden ansiosta heikompi mitä se ilman niitä olisi. Sen sijaan PIIGS-maiden vientiteollisuuksien näkökulmasta euro on aivan liian vahva valuutta.

Näin ollen euroalueen on lähes mahdotonta päästä tilanteeseen, jossa kaikki sen jäsenvaltiot voisivat nauttia pitkäkestoisista vaihtotaseen ylijäämistä. Niinpä puhe siitä, että epätasapainot olisivat ainoastaan globaalin tason ongelma, on kokolailla perusteetonta. Toisaalta jos epätasapainot ovat todella globaalin tason ongelma, kannattaako tätä ongelmaa vielä erikseen pyrkiä kärjistämään?

Paljon mielekkäämpää olisikin, että euroalue opettelisi elämään omien epätasapainojensa kanssa. Koska vientikilpailukyvyltään heikommat maat pitävät euron vaihtokurssin kohtuullisena, olisi aivan oikeudenmukaista, että euroalueelle luotaisiin pysyvä tulontasausmekanismi. Itse asiassa se saattaa olla jopa ainoa mahdollinen vaihtoehto, mikäli Euroopan rahaliitto halutaan säilyttää.

Lauri Holappa

About these ads

10 responses to “Euroalueen epätasapainoista – vielä kerran

  1. Matti Virtanen kesäkuu 12, 2012 11:19 am

    Mielestäni tämä on pääosin hyvä kirjoitus ja vastaa melko pitkälle muun muassa Paul Krugmanin analyysiä euroalueen ongelmista. Muutaman kommentin haluaisin kuitenkin lausua.

    Ymmärrän toki, että käytännössä euroalueen stabiiliutta ja toimintakykyä voi olla vaikea turvata ilman jonkinlaisia tulontasausmekanismeja (tai takausapua EVM:n puitteissa), mutta eikö ainakin periaatteessa jo pelkästään pankkisektorin läpinäkyvyyden ja valvonnan lisääminen sekä julkisen taloudenpidon pitkän tähtäimen tasapainon varmistaminen voisi riittää tulevien kriisien estämiseksi. Euroalueen sisäisiä vaihtotaseen epätasapainoja kun voi poistaa myös alijäämämaiden tuonnin pienentymisellä. Eli jos hyväksyttäisiin kilpailukykyeroista johtuvat erot myös elintasossa, eikä sorruttaisi velkavetoisiin kulutusjuhliin, ja kukin maa huolehtisi EU-komission avustuksella siitä, että yleinen palkka- ja kustannustaso ei nouse kilpailkykyä nopeammin, niin silloinhan varsinainen tulojentasaus ei olisi välttämätöntä. Nythän tilanne on kriisiytynyt nimenomaan sen vuoksi, että pankkisektori arvioi riskit väärin ja vaihtotaseen epätasapainoihin ei reagoitu ajoissa vaan sallittiin varallisuuskuplien muodostuminen esim. Espanjan kiinteistöihin. Eli suurimman vastuun saisivat kantaa ne ylijäämää keränneet tahot (mm. Saksan pankit), jotka loivat ylijäämillään varallisuuskuplat.

    Toki käytännössä ennemmin tai myöhemmin tulee häiriöitä ja tasapainon palauttavia välineitä tarvitaan (esim. EVM), koska palkat eivät käytännössä jousta alaspäin. Mutta tarvitaanko välttämättä varsinaista tulojen tasaamista pitkällä tähtäimellä? Eikö toinen vaihtoehto tulojen tasaamiselle ole tasapainottaa tuottavuuserot sallimalla erot aineellisessa elintasossa? Tuleehan Virokin nyt kohtuullisesti toimeen eurovaluutan kanssa, vaikka BKT per henki ja aineellinen elintaso on siellä paljon Suomea pienempi. Heillä ei kuitenkaan ole kriisi päällä, kun alhaisempi kustannustaso takaa kohtuullisen kilpailukyvyn.

    • rahajatalous kesäkuu 12, 2012 12:32 pm

      Mielestäni tämä oli pääosin mielenkiintoinen kommentti. On kuitenkin tarpeen vastata siinä esitettyihin näkemyksiin.

      Esittämäsi ratkaisun ensimmäinen ongelma on siinä, että nykyiset alijäämämaat ovat suurelta osin taanneet euroalueen ylijäämämaiden menestyksen. Näin ollen kokonaiskysynnän romahduttaminen alijäämämaissa kuristaisi koko euroaluetta.

      Toinen ongelma liittyy itse reseptin sisältöön. Käytännössähän esität (ilmeisesti) ainoastaan nykyisen vyönkiristyskuurin tekemistä pysyväksi, eli reaalipalkkojen tuntuvaa heikentämistä ja julkisen kulutuksen vähentämistä. Tuskin yhdenkään maan talouspoliittinen strategia voi kuitenkaan nojautua päämäärätietoiseen elintason heikentämiseen. Esimerkiksi Virossakin kasvua on yritetty saavuttaa vientivetoisella strategialla. Toisin sanoen meno- ja palkkakurilla tähdätään yleensä vientikilpailukyvyn parantamiseen.

      Ehdotuksesi törmää siis juuri niihin pulmiin, jotka yritin kirjoituksessani nostaa esiin. Ensinnäkin jos euroalueen ylijäämämaat jatkavat vientivetoisella strategiallaan, on alijäämämaiden keskityttävä euroalueen ulkoisten ylijäämien tavoitteluun. Tämä voi kuitenkin olla hankalaa, koska euron kurssi on niille aivan liian vahva. Toiseksi jos nämä maat jollakin ilveellä onnistuisivat kuitenkin saavuttamaan euroalueen ulkopuolisia ylijäämiä, olisi selvää, että euron kurssi vahvistuisi roimasti, mikä rokottaisi myös nykyisiä ylijäämämaita.

      Aggressiivista vientikilpailukykypolitiikkaa pidetään nykyään ”vastuullisena”. Tosiasiassa se on kuitenkin ainoastaan moderni muunnelma klassisesta beggar thy neighbour -ongelmasta, jossa talouden sisäiset ongelmat sysätään muiden harteille. Valtioiden on tietysti helppoa keskittyä talouspoliittisessa strategiassaan ainoastaan pitämään tuotantokustannukset maltillisina ja budjetti tasapainossa. Tämä strategia voi kuitenkin toimia vain niin pitkään kuin joku muu valtio suostuu harjoittamaan ekspansiivisempaa talouspolitiikkaa.

      Valtioilla ei ole kuin kaksi mielekästä vaihtoehtoa: huolehtia itse riittävästä kokonaiskysynnästä tai sitten hyväksyä se, että riittävä kokonaiskysyntä tulee talouden ulkopuolelta. Jälkimmäinen vaihtoehto tarkoittaa käytännössä jonkinlaisten valtioiden välisten kaupan epätasapainojen tasausmekanismien hyväksyntää.

      Lauri

  2. Matti Virtanen kesäkuu 12, 2012 1:01 pm

    Kiitos hyvästä vastauksesta.

    Ehkä kuitenkin ilmaisin ajatukseni hieman mutkikkaasti. En nimittäin esitä nykyisen vyönkiristyskuurin tekemistä pysyväksi enkä päämäärätietoista elintason heikentämistä. Mutta en ole myöskään täysin vakuuttunut, että onko tarpeen tai viisasta tehdä vastikkeettomista tulonsiirroistakaan pysyvää käytäntöä.

    Olen sitä mieltä, että esim. Espanjaa ja muita ongelmiin ajautuneita maita on tuettava, ja kokonaiskysynnän säilymisestä on huolehdittava, jotta koko Eurooppa ei ajaudu kurjistumisen kierteeseen.

    Eikö kuitenkin tulonsiirtoja parempi tapa olisi ensin purkaa nykyinen kriisi tekemällä ongelmiin ajautuneiden pankkien hallittu velkajärjestely siten, että myös pankkien omistajat ja huolimattomia lainanantopäätöksiä tehneet päättäjät joutuvat taloudelliseen vastuuseen. Esimerkiksi Osmo Soininvaara kirjoitti tästä vastikään blogissaan. Velkojen alaskirjauksista huolimatta voidaan toki tarvita myös muiden euromaiden veronmaksajien apua, mutta eikö kuitenkin ole parempi antaa tämä apu ehdoiltaan erittäin edullisena lainana kuin vastikkeettomana tulonsiirtona.

    Kun kriisistä on päästy aikanaan ulos, niin sitten pitäisi yrittää harjoittaa sellaista politiikkaa, jota ensimmäisessä kommentissani kuvailin. Näen vaarana, että vastikkeettomat tulonsiirrot heikommille alueille vain hidastavat näiden alueiden tuottavuuden kehittymistä ja tekevät avuntarpeesta ja eriarvoisuudesta pysyvää. Parempi on tukea investointeja edullisilla lainoilla. Tärkeää on mielestäni siis periaatekysymys, että onko apu investointitukea lainan muodossa (jonka ehdoista voidaan aina neuvotella ongelmien yllättäessä) vai vastikkeetonta apua tulonsiirtoina.

    • rahajatalous kesäkuu 12, 2012 1:59 pm

      Ymmärrän kyllä huolesi. Olen myös samaa mieltä siitä, että esimerkiksi Espanjassa ja Irlannissa asuntokuplaa kasvattaneet pankkiirit olisi saatettava jonkinlaiseen vastuuseen. Käytännössä pankkien pääomittamisen vastineeksi voitaisiin saada vaikkapa niiden osakkeita (eli pankit käytännössä sosialisoitaisiin).

      Tulonsiirroilla en tarkoita EVM:n tai ERVV:n kaltaisia mekanismeja, vaan tässä artikkelissa kuvatunkaltaista keynesiläistä rahoitusselvitysjärjestelmää. Epätasapainojen korjaaminen lainajärjestelmillä ei onnistu, koska epätasapainoista seuraava ongelma on nimenomaan joko julkisen sektorin tai yksityisen sektorin ylivelkaantuminen.

      Koko keynesiläisen valuuttaunionin idea on siinä, että sellaisessa järjestelmässä yksikään valtio ei harjoittaisi liian aggressiivista vientikilpailukykypolitiikkaa. Valtioiden kannattaisi kiinnittää huomio myös kokonaiskysyntään, koska liialliset ylijäämät kuitenkin verotettaisiin pois. Näin varsinaisia tulonsiirtoja ei edes erityisemmin tapahtuisi, koska valtiot ottaisivat jo etukäteen huomioon niiden uhan. Näin epävakauttavilta epätasapainoilta vältyttäisiin.

      Lauri

  3. jari2208 kesäkuu 12, 2012 1:54 pm

    ”Koska vientikilpailukyvyltään heikommat maat pitävät euron vaihtokurssin kohtuullisena, olisi aivan oikeudenmukaista, että euroalueelle luotaisiin pysyvä tulontasausmekanismi.”

    Tarkoittaako tämä, että koska nuo heikommat maat eivät kykene olemaan riittävän tehokkaita kilpailussa, niin niitä on noiden tehokkaiden maiden tuettava, koska saavat hyödyn euron arvosta joidenkin tehottomuuden takia? Liikanenkin vaati suomalaisilta tehokkuutta muutama tovi sitten. Onko nyt muiden oltava tehokkaita, jotta tehottomat voisivat jatkaa ”euron kurssin tukemista”? Ketä tämä kannustaa?

    • rahajatalous kesäkuu 12, 2012 2:07 pm

      Ei, tuota se ei tarkoita. Se tarkoittaa sitä että maita, jotka ovat huolehtineet EMU-alueen kokonaiskysynnän ylläpitämisestä, ei kohtuuttomasti rankaistaisi tästä. Saksan, Itävallan, Alankomaiden tai Suomen menestyshän on osittain ollut niidenkin ansiota.

      Aiempiin kokemuksiin nojautuen pelkään, että tästä saattaa kehkeytyä päättymätöntä jankkaamista. Varoitan jo nyt, että minulla ei ole aikaa käydä sellaista keskustelua. Vastaan jatkossa ainoastaan argumentteihin, joissa esitetään minun argumenttini rehellisessä ja asiallisessa valossa. Minkäänlaiseen olkinukkekeskusteluun en enää aio lähteä.

      Lauri

  4. auvo rouvinen kesäkuu 12, 2012 3:56 pm

    Koska on polittisesti erittäin vaikeaa saada aikaan tulonsiirtoja maiden välillä, ainut edes hiukan realistinen keino on mielestäni EKP suora rahoitus alijäämä maille.
    Ongelma lyhyessti mun näkemyksen mukaan (myös muita ongelmia on, esim veroparatiisit, pimeä talous, rikollisuus):
    Saksan talous on liian kilpailukykyinen suhteessa Kreikkaan.

    Ratkaisut :
    - Saksa korottaa palkkojaan jolloin tasapaino palaa.
    - Kreikka alentaa palkkojaan jolloin tasapaino palaa. (tätä yritetään)
    - Saksa lahjoittaa polkumyynnin verran tuloistaan kreikalle jolloin tasapaino palaa.
    - EKP lainaa korotta Kreikalle.

    Noiden toimien seuraukset:
    - Saksa korottaa palkkojaan -> euroalueen talous käy toimimaan, saksan tuonti ja työttömyys kasvaa
    - Kreikka alentaa palkkojaan -> euroalueen talous käy toimimaan, saksan tuonti ja työttömyys kasvaa
    - Saksa lahjoittaa polkumyynnin verran tuloistaan kreikalle -> Kreikka kärsii edelleen työttömyydestä, saksassa on täystyöllisyys mutta tasapaino palaa
    - EKP lainaa korotta Kreikalle.-> euroalueen talous käy toimimaan, saksassa ja kreikassa on täystyöllisyys

    Noista voi valita ihan minkä vaan. Mikä tuntuu soveliaimmalta. Kannattaa kuitenkin muistaa että palkkojen alennukset tai työttömyyden nousu aiheuttaa mellakoita, kapinan ja roskasakin ryöstelyn. Lopputulemana fasismi tai anarkia.

  5. Antti Mäkelä kesäkuu 12, 2012 9:53 pm

    Eikös tällaisesta järjestelmästä puutu kannustavuus. Eli samaan tai lähes samaa hyvinvointiin päästään sekä tehokkaalla, että tehottomalla taloudella. Ei toimi talouden ja moraalin kannalta hyvin pitkällä tähtäimellä. Lisäksi lähes samaan lopputulokseen päästään myös sillä, että ulkomaisten tulonsiirtojen sijasta tehdään kotimaisia tulonsiirtoja, mikä olisi huomattavasti oikeudenmukaisempaa. Tosin tästä on ollut jo ennemmin puhetta.

    Nykyisen rahajärjestelmän jujuhan on siinä, että velkamäärät eivät saa kasvaa liian suuriksi käytettävissä oleviin tuloihin nähden tai ihmiset lakkaavat kuluttamasta. Koska bkt:n kasvu edellyttää velkamäärien jatkuvaa kasvua, niin myös tulojen on kasvettava, Eli tuottavuuden tai työtuntien on koko ajan kasvettava tai inflaation on oltava tavallista korkeampi. Perinteisesti Etelä-Euroopa on ollut korkean inflaation aluetta kun taas Saksa ja muu Keski-Eurooppa on ollut korkean tuottavuuden aluetta. Rahaliiton ongelmat juontuvat pitkälti tästä kultuurierosta.

    Paluu luonnollisiin valuutta-alueisiin on pitkällä tähtäimellä ainoa realistinen ratkaisu. Euroopan tasapaino ongelmat korjaantuisivat ajanmyötä itsestään. Pysähtynyt talous tai kiihtynyt inflaatio olisivat rankaisuina kelvottomasta talous ja elinkeinopolitiikasta.

    Toisaalta koko ongelmaa ei olisi jos rahanluontimekanismi uusittaisiin uudenlaisen ajattelun pohjalta.

  6. Mikael Aittokangas kesäkuu 16, 2012 1:13 pm

    Miksi emme voisi hyvaksya sita tosiasiaa, ettei kaikki yhteiskunnat ole kykenevia tai halukkaita pitamaan ylla sellaista julkista sektoria ja elintasoa, jonka jokin toinen yhteiskunta kykenee ja haluaa tuottaa?

    Jos esim Kreikassa on maan tapana seka yksityisen etta julkisen sektorin korruptio, niin minkalaiset Euroopanlaajuiset tulontasausmekanismit taman ongelman muka ratkaisee?

    Tai miten rahapolitiikalla muka ratkaistaan tyon laatuun tai tyomotivaatioon liittyvia ongelmiam joita esim Espanjassa, Portugalissa ja Italiassa esiintyy?

    Milla tavalla tulonsiirrot auttavat siihen, etta seka pankit myontavat etta velalliset ottavat ylisuuria lainoja?

    On kummallista esittaa rahapoliittisia ratkaisuja ongelmiin, joita ei voida rahapolitiikalla ratkaista.

  7. Tuomas Nurmi kesäkuu 30, 2012 8:45 pm

    Asiaa voisi tarkastella toisestakin näkökulmasta, eräänlaisena ”market failurena”: Tuottajat tuottavat jotain, mutta ostajat eivät halua maksaa, koska katsovat, että eivät pyytäneet sitä – vaikka korjasivatkin siitä tulleet hyödyt. Tarkoitan tätä:

    PIIGS -maat ovat tuottaneet EU:n menestyjille kahta merkittävää hyötyä: kokonaiskysyntää ja kilpailukykyistä valuuttakurssia. Koska kummallekaan näistä ei ole olemassa markkinoita, jotka määräisivät niiden hinnan, rikkaat maat (kuten me) emme halua maksaa näistä asioista, vaan ajattelemme että ne ovat ikään kuin tipahtaneet syliimme itsestään, ilman että kukaan on nähnyt vaivaa (kärsinyt nahoissaan) niiden edestä.

    Tämä on tietysti vain yksi uusi tapa nähdä ongelma, mutta en tiedä, auttaako se millään tavoin sen ratkaisemisessa…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 1 775 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: