Toimintaohjeet EKP:lle

Kommentoimme viime lauantaina Turun Sanomissa viimeaikaista kotimaista keskustelua, jossa on vaadittu Euroopan keskuspankilta voimakkaampia toimia talouskriisin ratkaisemiseksi. Koska keskustelussa määrällinen helpottaminen ja suora keskuspankkirahoitus ovat sekoittuneet toisiinsa ja koska keskustelua ovat jälleen määrittäneet perinteiset inflaatiopelot, palaamme vielä tässä kirjoituksessa siihen, millaisia vaatimuksia EKP:iin on kohdennettava ja mitkä vaatimukset taas ovat turhia.

Koko keskustelu nytkähti eteenpäin, kun pääministeri Jyrki Katainen antoi kesälomaltaan puhelinhaastattelun Helsingin Sanomille. Katainen kertoi Euroopan taloustilanteen olevan erittäin vakava ja arveli totaalikatastrofin olevan lähes yhtä lähellä kuin vuoden 2010 alussa, jolloin Kreikan valtion rahoitusongelmat havaittiin ja ensimmäiset apupaketit maalle puristettiin kasaan.

Kataisen avoin tunnustus tilanteen vakavuudesta lisäsi selvästi kierroksia myös kriisin ratkaisua käsitteleviin puheenvuoroihin. Ensimmäisenä Kataisen huolia pyrki rauhoittelemaan Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja Juhana Vartiainen, joka uskoi Euroopan keskuspankin tulevan apuun ennen euroalueen romahdusta.

Uusien ratkaisuehdotusten etsinnälle ja eurokriisikeskustelun laajentamiselle antoi lisäpontta kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajan Jan Vapaavuoren haastattelu Helsingin Sanomissa. Haastattelussa Vapaavuori kehotti katsomaan kriisinhoidossa Suomessa lähes kaiken huomion vieneitä vakuusvaatimuksia pidemmälle. Vapaavuorta komppasi blogissaan kansanedustaja Osmo Soininvaara, jonka mukaan keskustelu Euroopan tulevaisuudesta laajemmin on välttämätöntä.

Tämän jälkeen uusia avauksia kriisin ratkaisemiseksi alkoikin putkahdella julkisuuteen. Vartiaisen tavoin Euroopan keskuspankin roolin kasvattamista kriisin ratkaisemiseksi vaadittiin useilla tahoilla. Arvovaltaisimman vaatimuksen tai ennustuksen EKP:n roolin muuttamisesta esitti kovan luokan talousmiehenä tunnettu tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Niinistön mukaan EKP:n oli ennen pitkää lisättävä setelistön määrää taloudessa, jotta Euroopan velkaongelmasta selvittäisiin.

Niinistön avaukselle sivusta tukea antoi välittömästi pitkän linjan kokoomuspoliitikko ja entinen presidenttiehdokas Raimo Ilaskivi, joka muistutti esittäneensä keskuspankkirahoitusta jo 1990-luvun lamassa. Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö esitti niin ikään EKP:n mandaatin muuttamista ja vaati keskuspankilta kovempia toimia kriisin taltuttamiseksi.

Näyttääkin siltä, että heinäkuun aikana julkinen keskustelu Suomessa on viimein alkanut kypsyä hyväksymään eurokriisiin liittyvät tosiasiat. Kuten tässä blogissa on useaan otteeseen todettu, ei euroalueen kriisiä voida lopettaa ilman Euroopan keskuspankin mandaatin muuttamista. Tähän asti poliittiset päätöksentekijät ovat vältelleet kysymystä, mutta kriisin syveneminen on viimein pakottanut kääntämään katseet Frankfurtin suuntaan.

Mitä keskuspankilta tulee vaatia?

Vaikka suhtautuminen keskuspankin väliintuloon on selvästi muuttunut ja EKP:lta odotetaan aktiivisempaa roolia kriisin ratkaisussa, ei selkää toimintaohjetta EKP:lle ole osattu antaa. Esimerkiksi Sauli Niinistön puheet setelistön lisäämisestä osoittavat, ettei presidentillä ole tarkkaa tietämystä siitä, miten keskuspankkijärjestelmä toimii ja mitä EKP todellisuudessa voisi tehdä kriisin ratkaisemiseksi.

Myös Ville Niinistön esitys EKP:n mandaatin muuttamisesta vastaamaan Yhdysvaltain keskuspankin mandaattia ja niin sanottujen ”quantitative easing” -ohjelmien toimeenpanemisesta eivät ole sinällään ratkaisu euroalueen ongelmiin. Todellisuudessahan EKP on jo nyt laskenut koron nollaan ja lisännyt radikaalisti keskuspankkirahan määrää pankkien välisillä markkinoilla. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, ettei puhtaalla rahapolitiikalla voida tehdä enempää tilanteen parantamiseksi.

Tästä syystä onkin tarpeen kerrata jo aikaisemmin esittämämme ratkaisuesitykset eurokriisiin ja tehdä selväksi Euroopan keskuspankilta vaadittavat toimet. Samalla on syytä kumota jälleen kerran EKP:n roolin muuttamisen ja suoran keskuspankkirahoituksen kansalaisissa herättämät inflaatiopelot.

  1. Euroalueen kriisissä on kysymys valtioiden rahoituskriisistä ja siitä seuraavasta kysyntäkriisistä. Koska eteläisen Euroopan eurovaltiot eivät saa käyttöönsä riittävästi maksuvälinettä eli keskuspankkirahaa markkinoilta, on niiden mahdotonta kuluttaa velaksi ja siten lisätä talouden rahavirtoja eli efektiivistä kysyntää. Näin ollen ne eivät voi elvyttää taloutta ja palauttaa yksityisten toimijoiden halua investoida ja velkaantua. Jos rahatalousjärjestelmässä uusien velkasuhteiden määrä laskee radikaalisti, syntyy itseään vahvistava velkadeflaatiokierre, johon eteläiset euromaat ovat jo päätyneet. Talouskasvuu hiipuu ja samalla julkisen talouden tila heikkenee verotulojen supistuessa.
  2. Euroopan keskuspankki voi ratkaista nimenomaan valtioiden rahoituskriisin, koska se voi luotottaa taloutta ja sen eri toimijoita periaatteessa rajattomasti. Keskuspankin tuleekin tarjota kriisimaille suoraa rahoitusta kiinteällä korolla, joka on valtioiden velkakuorman valossa kohtuullinen. Käytännössä ilmoitus pitkäaikaisista lainausoperaatioista jäädyttää myös valtioiden velkakirjojen markkinakorot, sillä sijoittajat tietävät valtioiden voivan uusia erääntyvät lainansa EKP:n määrittämin ehdoin. Näin ollen koko valtioiden rahoituskriisi lakkaa olemasta.
  3. Euroopan keskuspankin ja komission ei tule vaatia lainojen ehtona kriisimailta leikkauksia, vaan aktiivista elvytyspolitiikkaa. Syvässä taantumassa kroonisesti vaihtotaseeltaan alijäämäisten talousalueiden kokonaiskysyntä on lähes täysin riippuvaista julkisen sektorin kulutuksesta ja investoinneista, minkä vuoksi vain julkisen talouden alijäämät voivat nostaa talouden uudelleen kasvu-uralle. Efektiivisen kysynnän lisäämisen lisäksi julkisen sektorin alijäämät parantavat yksityisen sektorin rahoitusasemaa, joka kannustaa yrityksiä ja kotitalouksia kuluttamaan ja investoimaan. Näin lopulta vastuu rahatalouden kasvusta siirtyy julkiselta sektorilta yksityiselle ja julkiset alijäämät alkavat supistua.
  4. EKP:lta on siis vaadittava finanssipolitiikan tukemista eikä uusia rahapoliittisia toimenpiteitä. Määrällisen helpottamisen (quantitative easing) ohjelmien tavoitteena on yleensä pitkäaikaisten velkakirjojen poistaminen liikepankkien taseista. Tällä tavalla keskuspankki voi pyrkiä lähentämään pitkää ja lyhyttä korkoa, minkä voidaan nähdä kannustavan liikepankkeja lisäämään luotonantoaan. Ideana on yksinkertaisesti se, että pankit pakotetaan solmimaan uusia velkasopimuksia, kun ne eivät saa enää yhtä hyvin tuottoja pitkistä velkapapereistaan. Määrällisen helpottamisen ohjelmat eivät ole kuitenkaan toimineet erityisen menestyksekkäästi missään. Syynä tähän on se, että taantumatilanteessa lainatarjonta ei ole yleensä ensisijainen ongelma. Suuremman ongelman muodostaa vähentynyt lainakysyntä, johon määrällisen helpottamisen ohjelmilla ei voi vaikuttaa. Ainoa tapa lisätä lainakysyntää on parantaa yksityisen sektorin varallisuusasemaa, mikä käytännössä tarkoittaisi budjettialijäämän kasvattamista vastaamaan yksityisen sektorin säästämishalukkuutta.
  5. Suora keskuspankkirahoitus ei johda hintatason voimakkaaseen nousuun. Julkisessa keskustelussa usein suora keskuspankkirahoitus ja määrällinen helpottaminen rinnastetaan toisiinsa. Samalla molempien nähdään johtavan väistämättä inflaation kiihtymiseen. Tällaisissa puheenvuoroissa raha nähdään hyödykkeenä, jonka arvo laskee, kun sen tarjontaa lisätään. Tämä on kuitenkin virheellinen käsitys rahan luonteesta. Tosiasiassa jokainen uusi velkasopimus tarkoittaa kierrossa olevan kokonaisrahamäärän kasvua. Toisin sanoen talletukset eivät luo investointeja, vaan investoinnit luovat talletuksia. Rahamäärän kasvu johtaakin voimakkaaseen inflaation kiihtymiseen vain poikkeustapauksissa. Määrällinen helpottaminen ei voi saada aikaiseksi inflaation kiihtymistä juuri lainkaan, sillä käytännössä sillä vain korvataan korkotuottoisia arvopapereita korkoa tuottamattomilla arvopapereilla (keskuspankkirahalla) liikepankkien taseissa. Suora keskuspankkirahoituskaan ei normaalioloissa kiihdytä inflaatiota. Mikäli keskuspankki rahoittaa suoraan valtion budjettia, tarkoittaa tämä todennäköisesti julkisen kulutuksen lisääntymistä. Julkisen kulutuksen kasvattaminen taas aiheuttaa merkittävää inflaatiota vain, jos talous on jo lähellä täystyöllisyystilannetta. Voidaan kuitenkin kysyä, miksi mikään valtio haluaisi lisätä efektiivistä kysyntää täystyöllisyystilanteessa.

Jussi Ahokas ja Lauri Holappa

About these ads

2 responses to “Toimintaohjeet EKP:lle

  1. Mikael Kallavuo heinäkuu 25, 2012 7:26 pm

    Kirjoitus EKP:n toiminnasta on erinomainen.
    Mutta kuinka Suomen tulisi toimia, jos EKP ei muuta linjaansa.
    Kriisimaiden pankeista siirtyy varoja yhä kiihtyvällä tahdilla pohjoisempiin euromaihin. Nämä varat eivät kuitenkaan jää pohjoiseen vaan palautuvat niin sanotun Target2-sopimuksen (Trans-European Automated Real-time Gross Settlement Express Transfer) kautta kriisimaiden keskuspankeille.
    Suomella oli kesäkuun lopussa jo noin 77 miljardia eurosaatavia. Niistä suurin osa on syntynyt Target2:n kautta, arvioi Yhdysvaltojen suurin pankki JP Morgan. Suomen saatavat ovat suhteutettuna 40 prosenttiin bkt:stä euroalueen suurimmat.
    JP Morgan pitää Target2 saamisia riskinä, jos euroalue hajoaa hallitsemattomasti. Toisaalta mikäli esimerkiksi Suomi lähtee eurosta ensimmäisenä, niin se saattaisi kyetä muuttamaan Target2 sitoumuksensa toisenlaiseen, vähemmän riskialttiiseen muotoon.

    Mikä todennäköisyys on euron hajoamisella? Der Spiegelin maanantainen artikkeli (23.7) spekuloi Kreikan valtiolle konkurssia jo syyskuulle. Espanjan valtio saa lainaa noin 7,5 prosentin korolla, koska sen pankkien juuri saama tukipaketti lienee vain yksi kolmas osa todellisesta tarpeesta.

    Jos jo syksyllä yksi tai useampi kriisimaa siirtyy omaan valuuttaan, niin niiden kurssit laskeutunevat useita kymmeniä prosentteja suhteessa euroon. Jos maat lisäksi seuraavat Argentiinan tai Islannin esimerkkejä ja yksipuolisesti vaativat velkojensa leikkaamista noin 50–70 prosentilla, niin Suomen saatavien arvo laskisi ehkä viidesosaan. Target2 tappiot olisi siis mahdollisesti samaa luokkaa kuin Suomen valtion vuotuinen noin 50 miljardin euron budjetti.

    Eikö Suomella ole ratkaistavana ”eurovangin dilemma? Kuinka raha ja talous määrittelisi Suomelle edullisen tien, jos EKP ei muuta nykykurssiaan?
    Tulisiko Suomen viivytellä eroa eurosta, jolloin voi menettää useita kymmeniä miljardeja euroja vai erota hyvin ajoitetusti rikkoutuvasta valuuttaliittoutumasta?
    Merkittävät kansainväliset sijoittajat arvioivat Suomen pärjäävän omalla valuutalla. Maailman neljänneksi vaikutusvaltaisemmaksi ajattelijaksi arvostettu professori Nouriel Roubini ennakoi Suomen voivan olla ensimmäinen, joko lähtee eurosta.
    Mikael Kallavuo

  2. Antti Mäkelä heinäkuu 26, 2012 9:02 am

    Jos oikeudenmukaisuusperiaatetta ajattelee, niin EKP:n tulisi rahoittaa kaikkia eurovaltioita samassa suhteessa ja samoilla periaatteilla. Pohjoiseen annettu keskuspankkiraha ohjautuisi etelään mm. matkailun muodossa. Lisäksi keskuspankkirahalla pitäisi rahoittaa ainoastaan tuottavia investointeja kuten liikenne- ja tietoliikenneinfraa.

    Matalasuhdanteessa suuri keskuspankkirahan määrä ei aiheuta inflaatiota ellei sijoittajat innostu ostamaan raaka-aineita, kuten QE1 ja QE2 jälkeen. Sen sijaan noususuhdanteessa inflaation hallitseminen ei enää olekkaan niin helppoa. Keskuspankkirahaa ei voida vetää markkinoilta pois suuria määriä pienessä ajassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 2 204 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: