Ratkaisuksi on löydetty pääasiassa vain ikäviä asioita. Jo tulevina kuukausina tarvitaan verotuksen kiristämistä ja julkisten menojen leikkaamista. Pidemmällä aikavälillä on tehtävä rohkeaa työllisyyttä ja talouskasvua edistävää talouspolitiikkaa. Useimmiten tällä muotoilulla tarkoitetaan työurien pidentämistä. Myös tuottavuuden parantaminen on mainittu usein. Perinteiset tarjonnan taloustieteen tarjoamat ratkaisut nähdään siis myös kestävyysvajeen umpeen kuromisen viimekätisinä keinoina.

Kuten olemme blogissamme osoittaneet, ei julkisen sektorin rahoitustaseesta ole pakko huolestua. Muuttamalla rahatalousjärjestelmämme institutionaalista rakennetta julkisen velkaantumisen ja sitä myöten kulutuksen mahdollisuuksia voidaan lisätä oleellisesti. Rahatalouden analyyttinen tarkastelu kuitenkin osoittaa, että myös ilman näitä reformeja  julkisen talouden “ongelmiin” voidaan löytää ratkaisuja. Tämä tarkastelu on syytä aloittaa kääntämällä katse taloutemme kolmen pääsektorin rahoitustaseisiin. Vaikka julkisen sektorin alijäämät herättävät paljon keskustelua, vain harva on viettänyt tarpeeksi aikaa kyseisiä taseita eli julkisen talouden “ongelmien” kokonaiskuvaa tarkastelemalla.

Eri ratkaisuvaihtoehdot puntarissa 

Monille vakiolukijoillemme tuttu kuvio (kuvio 1) kertoo kaiken oleellisen julkisen talouden rahoitustilanteesta. Julkinen sektori voi olla ylijäämäinen vain silloin. kun ulkomaan sektori tai yksityinen sektori nettovelkaantuvat vastaavalla rahamäärällä. Vastaavasti julkisen sektorin alijäämät tarkoittavat muiden sektoreiden lainanantoa eli säästämistä. Kuviosta 1 nähdään, että 1990-luvun lopusta asti julkiset ylijäämät ovat olleet mahdollisia vaihtotaseen ylijäämien eli ulkomaan sektorin velkaantumisen ansiosta. Vielä 1970- ja 80-luvuilla julkiset ylijäämät olivat puolestaan seurausta yksityisen sektorin velkaantumisesta.

Kuvio 1. Eri sektoreiden rahoitusaseman muutos Suomessa kansantalouden tilinpidon mukaan vuosina 1975-2010, prosenttia BKT:sta (Lähde: Tilastokeskus).

Julkisen talouden “ongelmiin” onkin käytännössä kaksi ratkaisua. Julkinen sektori saadaan ylijäämäiseksi, jos yksityinen sektori tai ulkomaan sektori lisäävät nettomääräistä lainanottoaan. Koska talouden viimeaikainen rakennemuutos (2010-luvun Nokia-ilmiö) on vienyt valtaosan Suomen vientiteollisuuden kilpailukyvystä, on vaihtotaseemme kääntynyt alijäämäiseksi. Koska emme voi helpottaa nopeasti vientiteollisuuden asemaa esimerkiksi valuuttakurssipolitiikalla (devalvaatiolla), ei ulkomaan sektori näytä tarjoavan helppoa vastausta ongelmaamme. Katseet kääntyvät siis yksityisen sektorin suuntaan.

Jotta julkisen sektorin rahoitustase kääntyisi positiiviseksi, on yksityisen sektorin lisättävä merkittävästi nettomääräistä velanottoaan. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yksityisen sektorin on alettava investoimaan voimakkaasti. Kuten kuviot 2 ja 3 osoittavat, on yksityisen sektorin nettovelkaantumisen ja investointiasteen välillä Suomen taloudessa selkeä käänteinen yhteys. Mitä enemmän yksityinen sektori investoi, sitä enemmän se myös nettovelkaantuu ja sitä suuremmaksi muodostuu julkisen sektorin ylijäämä.

Kuvio 2. Yksityisen sektorin investointiaste ja nettoluotonanto suhteessa bruttokansantuotteeseen Suomen taloudessa vuosina 1975-2010 (Lähde: Tilastokeskus).

Tämä kehitys perustuu ennen kaikkea yksityisen sektorin investoinneista ja velanotosta seuraavaan talouden rahavirtojen kasvuun. Samalla kasvavat julkisen sektorin keräämät verotulot, jotka on sidottu institutionaalisesti rahavirtojen määrään. Julkiset menot puolestaan supistuvat, kun investointikysyntä kasvattaa taloutta ja lisää työllisyyttä.  Yksityiset investoinnit siis aktivoivat niin kutsutut talouden automaattiset vakauttajat ja siksi yksityisen sektorin kasvava velanotto (absoluuttinen, bruttomääräinen) johtaa myös yksityiseen nettovelkaantumiseen.

Kuvio 3. Korrelaatiodiagrammi: Yksityisen sektorin investointiaste ja nettoluotonanto suhteessa bruttokansantuotteeseen Suomen taloudessa vuosina 1975-2010

Ratkaisu Suomen julkisen talouden “ongelmiin” löytyykin talouden tarjontapuolen sijaan kokonaiskysyntää lisäävistä yksityisistä investoinneista. Investointiasteen merkittävä nostaminen ja yksityisten yritysten sekä kotitalouksien vastuunkanto taloutemme tulevaisuudesta ovat niitä asioita, joita juuri nyt kipeästi kaivataan. Ainakin, jos ylijäämäisestä julkisesta sektorista haaveilevia poliitikkoja ja virkamiehiä halutaan kuunnella. Vaikka yritykset ja kotitaloudet saataisiin mukaan talkoisiin ja julkisen talouden “ongelmat” tällä tavalla voitettaisiin, olisi vaarana kuitenkin päätyä ojasta allikkoon.

Investointiasteen nostamisesta todennäköisesti seuraava yksityisen sektorin nettovelkaantuminen ei nimittäin ole pelkästään myönteinen asia. Käytännössä nettovelkaantuminen tarkoittaa sitä, että yksityisen sektorin kyky maksaa velkojaan heikkenee jatkuvasti, mikä on velkaan perustuvassa talousjärjestelmässä luonnollisesti ongelma. Jos nimellinen talouskasvu on kuitenkin nopeaa ja rahavirtojen määrä taloudessa kasvaa tasaisesti, voi yksityisen sektorin nettovelkaantumiseen perustuva talouskehitys jatkua pitkäänkin keskeytymättä.

Oivallinen esimerkki tästä on Suomen talouskehitys 1970- ja 1980-luvulla, jolloin reaalinen talouskasvu sekä inflaatio pitivät rahavirtojen määrän kasvussa (kuvio 4). Näin ollen kotitalouksien ja yritysten oli mahdollista selvitä vanhoista velkasitoumuksistaan ja uusia velkasuhteita uskallettiin solmia vanhojen erääntyessä. 1980-luvun lopulla yksityisen sektorin nettovelkaantuminen edelleen kiihtyi ja kun globaali laskusuhdanne sekä Neuvostoliiton hajoaminen 1990-luvun alussa tuottivat talouskasvuun negatiivisen shokin, yksityisen sektorin velkaongelmat räjähtivät. Epävarmuus lisääntyi kaikilla talouden sektoreilla. Yritysten investoinnit jäätyivät, kotitalouksien säästämisaste nousi ja rahoitussektori vähensi radikaalisti lainanantoaan.

Kuvio 4. Eri sektoreiden rahoitusaseman muutos (vasen akseli), nimellinen talouskasvu sekä yksityisen sektorin investointiaste (oikea akseli) vuosina 1975-2010 (Lähde: Tilastokeskus).

Kaikki edellä mainitut prosessit vahvistivat talouden syöksyä ja lisäsivät julkisen sektorin painolastia, kun sen tehtäväksi tuli taloudellisen toimeliaisuuden ylläpito epävarmoissa taloudellisissa olosuhteissa. Tästä syystä julkisen sektorin rahoitustase kääntyi useaksi vuodeksi negatiiviseksi. Pitkään yksityisen sektorin nettovelkaantumisen varassa ollut taloutemme muuttui hetkellisesti julkisen sektorin nettovelkaantumiseen nojaavaksi taloudeksi, kunnes 1990-luvun lopulla vaihtotaseen ylijäämät mahdollistivat sekä yksityisen että julkisen sektorin nettoluotonannon.

Opit kestävyysvajekeskusteluun

Kestävyysvajekeskustelua tullaan käymään aktiivisesti tulevina viikkoina, kun hallitus käy suunnittelemaan vuoden 2013 budjetin kehyksiä. On todennäköistä, ettei talouden eri sektoreiden väliseen dynamiikkaan kiinnitetä tässä keskustelussa juurikaan huomiota, vaan toimenpiteet julkisen talouden tasapainottamiseksi tehdään yksisilmäisesti julkisen sektorin rahoitustasetta tuijottaen. Nykyisissä epävarmoissa taloudellisissa olosuhteissa julkisten ylijäämien puristaminen on erittäin vaikeaa etenkin, kun suuret vaihtotaseen ylijäämät ovat historiaa ja investointiaste laahaa selvästi historiallisen keskiarvon alapuolella.

Kun julkinen sektori leikkaa menojaan ja korottaa veroja, supistaa se samanaikaisesti talouden kokonaiskysyntää. Vaikka tämän seurauksena vaihtotase voikin kääntyä positiiviseksi tuonnin kasvun hidastuessa, lisäävät hidastuva talouskasvu sekä rahavirtojen väheneminen samalla taloudellista epävarmuutta ja vähentävät yksityisen sektorin halukkuutta investoida. Kun yksityinen sektori ei investoi, lisääntyy yksityisen sektorin nettosäästäminen eikä tavoiteltuja julkisen sektorin ylijäämiä suuristakaan leikkauksista huolimatta saavuteta. Sen sijaan synnytetään jatkuvasti syvenevä taantuma, kuten esimerkiksi Kreikassa, Portugalissa ja Espanjassa on tapahtunut.

Jos yksityinen sektori näkee julkisen sektorin leikkauksista huolimatta taloudellisen tulevaisuuden valoisana ja investoi enemmän kuin säästää tai jos vaihtotase kääntyy viennin tuontia nopeamman kasvun myötä positiiviseksi, voi hallitus onnistua tavoitteessaan kerryttää ylijäämiä. Yksityisen sektorin nettovelkaantumisesta riippuvainen talous on kuitenkin rakenteellisesti epävakaa, minkä monet esimerkit kotimaasta ja muualta ovat opettaneet. Vaihtotaseen ylijäämiin perustuva talousmalli on puolestaan täysin riippuvainen vientisektorin kilpailukyvystä, johon on vaikea vaikuttaa ilman valuuttakurssipolitiikkaa lyhyellä aikavälillä.

Tämän tarkastelun perusteella talousmalli, jossa julkinen sektori pyrkii kulutuksellaan ja investoinneillaan pitämään yllä sopivan kokonaiskysynnän tason omasta rahoitustaseestaan välittämättä ja jossa julkinen valta pyrkii rajoittamaan yksityisen sektorin liiallista velkaantumista, näyttäytyykin varsin järkevänä. Siksi sellaisten institutionaalisten muutosten edistäminen, joita tämän mallin toimeenpaneminen edellyttää, onkin huomattavasti parempaa politiikkaa kuin nykyinen pakonomaisesti julkisen sektorin tai vaihtotaseen ylijäämiin pyrkivä politiikka.

Jussi Ahokas

Oikeistolla ja vasemmistolla saattaa edelleenkin olla eroja politiikan arvopohjassa. Tästä huolimatta niiden käsitykset siitä, millaiset tekijät ohjaavat tuotannon ja työllisyyden kehitystä kapitalistisessa talousjärjestelmässä ovat pääasiassa samankaltaisia. Nykyään sekä oikeisto että vasemmisto puolustavat tasapainotettuja budjetteja, vastustavat suoraa keskuspankkirahoitusta ja näkevät työttömyyden ensisijaisesti tarjontapuolen ongelmana.

Nykyvasemmiston ajattelun tiivisti hyvin Tanskan sosiaalidemokraattinen pääministeri Helle Thorning-Schmidt, joka totesi hiljattain Financial Timesin haastattelussa budjettitasapainon varjelemisen olevan vasemmistolaisen talouspolitiikan ytimessä. Toisin sanoen vasemmiston perinteiset pyrkimykset säädellä kokonaiskysyntää valtion budjetin kautta sekä huolehtia täystyöllisyydestä julkisten työllistämisohjelmien avulla eivät ole enää muodissa. Sen sijaan dogmaattinen pyrkimys tasapainottaa valtion tulot ja menot ohjaa kaikkea muuta talouspolitiikkaa.

Vasemmiston ajattelussa on siis tapahtunut dramaattinen käänne viime vuosikymmeninä. Sen sijaan oikeisto on miltei koko historiansa ajan edistänyt nykyisenkaltaista talouspolitiikkaa. Tämä tuntuu oudolta, koska samalla oikeistolaisen ajattelun ytimessä on jatkuvasti ollut yksityisen talouden toimijoiden menestyksestä huolehtiminen. Erityisesti yritysten toimintaedellytysten turvaaminen on ollut perinteisesti tärkeä päämäärä oikeistolle. Ylipäätään oikeisto ei ole yleensä suhtautunut suopeasti siihen, jos valtion harjoittama sääntely tai talouspolitiikka heikentäisivät yksityisten toimijoiden menestysmahdollisuuksia.

Yksityisen sektorin velkaannuttaminen

Omituisin piirre oikeiston ajattelussa on juuttuminen valtion budjettitasapainon varjelemiseen. Esimerkiksi Suomen 12. presidentiksi juuri valitun Sauli Niinistön maine  talouspoliittisena ajattelijana perustuu lähes yksinomaan hänen vimmaansa varjella budjettitasapainoa.

Oikeistossa ei kuitenkaan tunnuta ymmärtävän, että yksityisen sektorin ja julkisen sektorin taseet ovat sidoksissa toisiinsa. Toisin sanoen valtion ylijäämäiset budjetit suoraan köyhdyttävät yksityistä sektoria. Käytännössä ylijäämäinen budjetti tarkoittaa sitä, että valtio verottaa yksityistä sektoria suuremmalla summalla kuin mitä se siirtää yksityiselle sektorille kulutuksellaan.

Kuten olemme usein todenneet tässä blogissa, valtion alijäämäinen budjetti aina parantaa yksityisen sektorin varallisuusasemaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että valtio työntää kulutuksellaan yksityiselle sektorille enemmän rahamääräistä varallisuutta kuin poistaa sitä verotuksella. Toisin sanoen budjettialijäämien pienentäminen heikentää yksityisen sektorin varallisuusasemaa ja suurentaminen taas vastaavasti parantaa sitä.

Perinteisesti oikeisto on kuvitellut parantavansa yksityisen sektorin toimintaedellytyksiä alentamalla verotusta. Yksityisen sektorin varallisuusaseman näkökulmasta olennaista ei ole kuitenkaan veroaste sinänsä, vaan verotuksen suhde julkiseen kulutukseen. Jos julkisella kulutuksella voidaan kompensoida valtion keräämä verosumma, ei verotus ole heikentänyt yksityisen sektorin varallisuuasemaa.

Vaikuttaa siltä, että toisinaan oikeistolaiset kuvittelevat saavansa valtion kulutuksen aisoihin ylijäämäisten budjettien avulla. Usein näin käykin, mutta samalla myös yksityinen sektori saattaa nettovelkaantua. Irlanti ja Espanja ovat tuoreita esimerkkejä siitä, miten ylijäämäiset budjetit voivat dramaattisesti heikentää yksityisen sektorin varallisuusasemaa. Vuosia jatkuneiden budjettiylijäämien vuoksi Irlannin ja Espanjan taloudet ajautuivat tilanteeseen, jossa yksityisen sektorin jatkuvasti lisääntyvä velkaantuminen oli välttämätöntä tuotannon ja kulutuksen ylläpitämiseksi. Valitettavasti Irlannille ja Espanjalle kävi, kuten aina taloushistoriassa on käynyt yksityisen sektorin ylivelkaannuttua: maat ajautuivat syvään finanssikriisiin.

Uuschartalismi ja oikeisto

Uuschartalismi on yleensä mielletty vasemmistohenkiseksi teoriasuuntaukseksi. Tosiasiassa uuschartalismi antaa kuitenkin ainoastaan realistisen käsityksen siitä, millaiset operationaaliset rakenteet määrittävät nykyistä rahatalousjärjestelmää. Uuschartalistisen kehyksen pohjalta voidaan tehdä erilaisia tulkintoja siitä, pitääkö esimerkiksi kokonaiskysyntää stimuloida alentamalla verotusta vai lisäämällä julkista työllistämistä.

Vaikuttaa siltä, että tällä hetkellä oikeisto ei onnistu omien tavoitteidensa saavuttamisessa, koska rahatalouden perusmekanismien tunteminen on niin heikkoa myös oikeistossa. Tasapainotettujen budjettien dogmilla oikeisto kurittaa myös yksityistä sektoria tahtomattaan.

Toisaalta voi olla niinkin, että osa oikeiston tukijoista on tyytyväisiä nykytilanteeseen. Rajoittaahan tasapainotettujen budjettien oppi valtion kulutusta ja julkisen toiminnan laajentumista. Samalla myös rahoitussektori menestyy, kun tuotannon ylläpitäminen vaatii yksityisen sektorin alati kiihtyvää velkaantumista.

Lauri Holappa

Talouskasvuun suhtaudutaan nykyään varsin ristiriitaisesti. Yhteiskunnallisessa keskustelussa omat kannattajansa on kaikilla edellä mainituista ajatuksista. Perinteisesti talouskasvuun on suhtauduttu positiivisesti ja se on yhdistetty ihmisten mielikuvissa yhteiskunnalliseen edistykseen ja hyvinvointiin. Ilmastonmuutos ja erilaiset ympäristökriisit ovat kuitenkin synnyttäneet talouskasvuun kriittisesti suhtautuvan opposition, joka on selvästi vahvistunut viime vuosina.  Niin kutsuttu degrowth-liike on saanut näkyvyyttä myös suomalaisessa keskustelussa.

Talouskasvun välttämättömyydestä, hyödyllisyydestä tai haitallisuudesta keskustelu on usein varsin tunnepitoista ja monesti argumentit jäävät kevyiksi. Yksi suurimmista ongelmista talouskasvukeskustelussa lienee se, ettei sen tärkeintä käsitettä useinkaan määritellä selkeästi. Mitä talouskasvulla tarkoitetaan?

Yleensä keskustelijat löytävät lopulta yhteisymmärryksen siitä, että bruttokansantuotteen positiivista muutosta kahden vuoden välillä voidaan pitää talouskasvun indikaattorina. Harva kuitenkaan ymmärtää, mistä kyseinen luku muodostuu ja mistä se itse asiassa kertoo. Tämä on luonnollisesti ongelma, jos talouskasvusta halutaan käydä järkevää keskustelua.

Nimellinen ja reaalinen bruttokansantuotteen kasvu

Kansantalouden tilinpito on tilastojärjestelmä, joka kokoaa yhteen taloudessa tiettynä ajankohtana toteutuneet rahamääräiset virrat sekä pitää kirjaa näistä virroista syntyneistä varannoista. Kansantalouden tilinpito onkin luotu kuvaamaan ensisijaisesti rahatalousjärjestelmän eri prosesseja. Kansantalouden tilinpidon tuotantotili kuvaa nimensä mukaisesti tuotannon piirissä tapahtuvia transaktioita, kun taas esimerkiksi sektoritili sisältää muun muassa tulonsiirtojen taloustoimia. Kaikkien (ainakin nimeltä) tuntema bruttokansantuote eli kokonaisarvonlisäys muodostuu tuotantotilin eri taloustoimista.

Käypähintainen eli nimellinen bruttokansantuote voidaan laskea käytännössä kahdella tapaa eli joko tuotoksen tai tuotannontekijätulojen kautta. Tuotoksen kautta laskettaessa vuotuinen arvonlisäys saadaan, kun kaikesta vuoden aikana tuotetusta arvosta eli tuotoksesta vähennetään välituotekäyttö. Esimerkiksi yrityssektorilla tuotos muodostuu käytännössä vuoden aikana toteutuneesta myynnistä (vrt. liikevaihto) ja välituotekäyttö yritysten tuotantoon hankkimista panoksista (vrt. liiketoiminnan kulut).

Bruttoarvonlisäys = tuotos – välituotekäyttö

Tulomenetelmää soveltaen bruttoarvonlisäys saadaan, kun yhteen lasketaan palkansaajakorvaukset, yritysten saama tulo eli toimintaylijäämä (voitot + sekatulo), tuotannon verot sekä kiinteän pääoman kuluminen ja vähennetään tuotantotukipalkkiot.

Bruttoarvonlisäys = palkansaajakorvaukset + toimintaylijäämä (voitot + sekatulo) +

kiinteän pääoman kuluminen + tuotantoverot – tuotantotukipalkkiot

Koska kansantalouden tilinpito on tasapainotettu tilastojärjestelmä, muodostuu käypähintainen bruttokansantuote yhtä suureksi riippumatta siitä, kumpaa menetelmää sovelletaan.

Edellisillä kaavoilla laskettava nimellinen bruttokansantuote kertoo siis tiettynä ajanjaksona tuotannossa syntyneiden rahavirtojen kokonaissumman, jota kutsumme yleisesti arvoksi. Jos nimellinen bruttokansantuote on vuonna 2011 suurempi kuin vuonna 2010 voimme tehdä johtopäätöksen, että rahatalousjärjestelmämme on laajentunut ja tuotantoon liittyvien taloudellisten transaktioiden yhteenlaskettu rahamääräinen arvo on kasvanut edellisestä vuodesta. Yleensä talouskasvusta puhuttaessa ei kuitenkaan viitata arvonlisäyksen nimelliseen kasvuun, vaan reaaliseen kasvuun tai tilinpidon termein volyymin (määrän ja laadun) kasvuun.

Arvonlisäyksen volyymi saadaan erottamalla hintojen muutos nimellisestä arvonlisäyksestä. Kansantalouden tilinpidossa tämä tapahtuu erilaisten hintaindeksien avulla. Reaalinen bruttoarvonlisäys saadaan siis deflatoimalla nimellisiä arvoja hintasarjoilla, joita laaditaan eri perustein eri talouden sektoreille ja toimialoille. Reaalisen bruttokansantuotteen eli yleisimmin käytetyn talouskasvun tunnusluvun määrittämisessä tarvitaan siis yhtä paljon puhdasta transaktioiden yhteenlaskua (tilinpito) kuin hintojen tilastoanalyysia.

Käytännössä reaalinen bruttokansantuotteen vuosimuutos eli arvonlisäyksen volyymin vuosimuutos voidaan määrittää seuraavasti:

Volyymin muutos edellisestä vuodesta =

arvon muutos edellisestä vuodesta – hintojen muutos edellisestä vuodesta

Kuten tästä muotoilusta havaitsemme, ei reaalisen bruttokansantuotteen kasvu kerro suoraan esimerkiksi tuotannossa käytettyjen resurssien määrän tai edes tuotettujen hyödykkeiden määrän kasvusta. Sen sijaan BKT:n kasvu tarkoittaa kansantalouden tilinpidossa yhteenlaskettujen tuotantotoiminnan synnyttämien rahavirtojen kasvaneen enemmän kuin hintojen arvioidaan nousseen samaan aikaan.

Bruttokansantuotteen kasvu ja näkemykset talouskasvusta

Kirjoituksen alussa siteerattuja yleisiä näkemyksiä talouskasvusta on syytä tarkastella juuri oppimamme perusteella. Aloitetaan pohtimalla sitä, onko talouskasvu välttämätöntä nykymuotoisessa velkaan perustuvassa rahatalousjärjestelmässä?

Nykyisessä talousjärjestelmässä lähes kaikki taloudelliset suhteet perustuvat rahallistetuille velkasuhteille, jotka erääntyvät tietyn ajan kuluessa. Siksi talouden sulavan toiminnan kannalta on tärkeää, että talouden rahavirtojen määrä pysyy kasvussa. Tällöin taloudelliset toimijat ja ennen kaikkea velkarahalla investoineet tahot selviävät vanhoista velkasitoumuksistaan ja ovat valmiita solmimaan uusia.  Tämä rahatalousjärjestelmän peruslogiikka sivuutetaan valitettavan usein varsinkin valtavirtaisen taloustieteen teoretisoinnissa.

Rahatalousjärjestelmän sujuvan toiminnan kannalta on lopulta kuitenkin sama, mistä nimellinen kasvu syntyy. Esimerkiksi yritykselle on yhdentekevää, onnistuuko se tekemään voittoja tuottamalla lisää vai korottamalla hintoja. Niinpä reaalinen eli kansantuotteen volyymin kasvu ei väistämättä olekaan välttämätöntä rahatalousjärjestelmässä, jos inflaatio ja yritysten hinnoitteluvoima tekevät yritysten ja investoijien rahavarallisuuden kerryttämisen mahdolliseksi.  Vaikka inflaatio usein esitetään taloudellisen toiminnan kannalta haitallisena, on se itse asiassa yhtä tarpeellista kuin taloudellisen aktiviteetin ja transaktioiden määrän kasvu. Kuten olemme useaan otteeseen todenneet, ovat todelliset taloudelliset ongelmat rahatalousjärjestelmässä deflaatio eli hintojen lasku sekä supistuva talouden kokonaiskysyntä.

Entä sitten talouskasvun ja julkisen talouden ”kestävyyden” sekä hyvinvointipalveluiden rahoittamisen välinen yhteys? Ajatus siitä, että talouskasvua tarvitaan julkisen talouden tasapainottamiseksi ja hyvinvointipalveluiden tuotannon rahoittamiseksi on mielekäs ainoastaan silloin, jos nykyisin vallitsevasta julkisen taloudenpidon mallista halutaan pitää kiinni. Koska poliittinen tahto pitäytyä nykyisessä mallissa on edelleen luja, on kysymystä kuitenkin syytä tarkastella lähemmin.

Myös tämä kysymys liittyy ensisijaisesti nimelliseen talouskasvuun ja ennen kaikkea yksityisen sektorin kasvuun. Kun yksityisen talouden rahavirtojen kokonaisarvo kasvaa, kasvavat samalla julkisen vallan keräämät verotulot. Koska verotus on yleensä suhteellista eli se toteutetaan tietyllä ennalta määrätyllä prosentilla, tarkoittaa rahatalouden laajeneminen myös julkisen sektorin tulojen kasvua. Jos yksityinen sektori investoi, kasvattaa tuotantoa ja velkaantuu, paranee julkisen sektorin rahoitusasema automaattisesti, jos julkinen kulutuksen taso säilyy ennallaan.

Jos nimellinen kasvu perustuu pääasiassa inflaatioon, on todennäköistä, että myös julkisen kulutuksen kustannukset nousevat. Tämä johtuu siitä, että yleensä palkat, jotka muodostavat suuren osan julkisen sektorin menoista, nousevat inflaation mukana. Samoin nousevat indeksiin sidotut etuudet. Siksi inflaatioon perustuva nimellinen kasvu ei välttämättä lisääkään julkisen sektorin kulutusvoimaa, jolloin on perusteltua väittää, että hyvinvointipalveluiden laajentaminen ei ole mahdollista ilman reaalista talouskasvua tai verorakenteiden muuttamista. Olemassa olevan palvelutason ja tulonsiirtojen säilyttäminen sitä vastoin on yleensä mahdollista, vaikka nimellinen kasvu perustuisi pääosin hintojen nousuun.

Tämä tarkastelu osoittaa hyvin nykyisen julkisen taloudenpidon rajoitteet ja ongelmat. Jos hyvinvointipalveluiden laajentaminen nähdään tarpeelliseksi, ja sekä nimellisen että reaalisen talouskasvun edellytykset ovat heikot yritysten vältellessä investointeja sekä muita palkansaajakorvauksia (kokonaiskysyntää) synnyttäviä ja reaalista tarjontaa lisääviä tuotantotoimia, ei julkinen sektori pysty tuottamaan palveluita rahoitusrajoitteen vuoksi. Rahoitusrajoite on entistä todennäköisempi silloin, kun ulkomaan sektorin kysyntä on vähäistä ja vaihtotase on alijäämäinen. Tässä tilanteessa vaihtoehtoina ovat julkisten palveluiden tuottamisesta luopuminen tai funktionaalisen rahoituksen malliin siirtyminen.

Mitä ongelmia on sitten argumentissa, jonka mukaan jossain vaiheessa talouskasvun rajat tulevat väistämättä vastaan. Jos talouskasvulla viitataan reaaliseen bruttokansantuotteeseen tarkoittaa tämä sitä, että tietyn rajan jälkeen ihmisyhteisö ei pysty enää lisäämään rahatalousjärjestelmän piirissä tuottamaansa hintojen muutoksesta puhdistettua rahamääräistä arvoa. Näin voi tapahtua tietysti siinä tapauksessa, että ihmisten kulutushalut ja kulutusvoima kohdistuvat tästä hetkestä ikuisuuteen sellaisiin hyödykkeisiin, joiden valmistaminen kuluttaa jatkuvasti maapallon rajallisia resursseja. Jos kulutusrakenteet ja sitä myöten tuotantorakenteet muuttuvat, ei reaaliselle arvonmuodostukselle kuitenkaan ole välttämättä samanlaisia rajoitteita.

Koska bruttokansantuote mittarina ottaa kantaa ainoastaan siihen, kuinka paljon rahamääräistä arvoa tuotetaan ja kuinka paljon hinnat muuttuvat, sitä ei tulisi käyttää indikaattorina reaalisten resurssien kulutuksesta. Bruttokansantuotteen kasvun näkeminen suurena yhteiskunnallisena ongelmana sinänsä ei tunnukaan mielekkäältä, sillä samanlaiseen arvonlisäyksen kasvuun voidaan päästä lähes rajattomilla eri tuotanto- ja kulutusvalinnoilla.

Johtopäätökset

Yhteiskunnallinen keskustelu talouskasvusta on usein erittäin värikästä ja vastakkain keskustelussa on täysin päinvastaisia näkökulmia. Monesti keskustelussa viitataan bruttokansantuotteeseen ja sen kasvuun, josta onkin tullut viimeisten vuosikymmenien saatossa yleisesti hyväksytty mittari talouskasvulle. Toiset pitävät BKT:n kasvua välttämättömänä, kun taas toiset ovat valmiita siirtymään supistuvan bruttokansantuotteen aikaan. Yleinen ongelma on se, että vain harva itse asiassa ymmärtää, mistä BKT-mittarissa on kyse.

Tässä kirjoituksessa on osoitettu, että usein keskustelussa talouskasvusta sekoitetaan toisiinsa reaalinen ja nimellinen arvonlisäyksen kasvu. Lisäksi bruttokansantuotteen ajatellaan kuvaavan sellaisia asioita, joita se ei todellisuudessa kuvaa. Bruttokansantuote on kansantalouden tilinpidon taloustoimi, jonka ensisijaisena tarkoituksena on kuvata tuotannossa syntyneiden rahavirtojen kokonaismäärää tiettynä aikana. Hinta-analyysin avulla bruttokansantuote voidaan muuttaa reaaliseksi eli kiinteähintaiseksi, mutta tässäkin tapauksessa arvonlisäys muodostuu edelleen yhteenlasketuista rahavirroista, ei esimerkiksi yhteenlasketuista materiaalivirroista tai tuotantoresurssivirroista. Näistä syistä monet argumentit BKT:n kasvuun liittyen osuvat harhaan maalistaan.

Jussi Ahokas

Näin ollen Saksa ja Ranska ovat esittäneet uuden vakaussopimuksen hyväksymistä kaikissa Euroopan unionin jäsenmaissa. Uusi vakaussopimus kiristäisi jo ennestään tiukkoja EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen ehtoja.

Erityisesti julkisen sektorin alijäämiin suhtauduttaisiin aiempaa tiukemmin: jos jäsenvaltion budjettialijäämä olisi suurempi kuin 0,5 prosenttia maan bruttokansantuotteesta, kohtaisi jäsenvaltio ankaria sanktioita. Sopimusluonnoksen mukaan liian suuria budjettialijäämiä tehnyt eurovaltio joutuu toteuttamaan Euroopan unionin komission määrittämää talouspolitiikkaa. Maa voi saada vapautuksen komission ohjauksesta vain, jos eurovaltiot päättävät vapauttaa syytteenalaisen maan määräenemmistöpäätöksellä.

Sopimusluonnoksessa otettaisiin käyttöön myös kaikkia allekirjoittajavaltioita sitova automaattinen korjausmekanismi. Korjausmekanismilla tarkoitetaan jonkinlaista poliittista ohjelmaa, joka astuisi automaattisesti voimaan, jos jäsenvaltio ei täyttäisi vakaus- ja kasvusopimuksen keskipitkän aikavälin velka- ja vajekriteereitä.

Koska kyseessä on jäsenvaltioiden solmima kansainvälinen sopimus, se voi astua voimaan vain siten, että sopimusosapuolet ratifioivat sen omissa parlamenteissaan. Tähän mennessä Suomen hallitus on antanut tukensa sopimukselle, mutta tilanne mutkistui ulkoministeri Erkki Tuomiojan noustua vastustamaan sopimusta näkyvästi. Tuomiojan mukaan sopimus on vähintäänkin tarpeeton ja pahimmassa tapauksessa jopa haitallinen. Tuomiojan huolenaiheena on erityisesti valtioiden suhdannepolitiikan ja kysynnänsäätelyn vaikeutuminen tiukan alijäämäkriteerin myötä.

Tuomiojan puheenvuoron jälkeen pääministeri Jyrki Katainen ennätti kuitenkin jo runttaamaan Tuomiojan kannan ja ilmoittamaan Suomen hallituksen tukevan uutta vakaussopimusta. Minkäänlaisia perusteita Katainen ei sopimuksen tueksi esittänyt.

Godleyn identiteetti ja alijäämärajoite

Tuomiojan kritiikki osoittautuu perustelluksi, kun sopimusluonnoksen alijäämärajoitetta tarkastellaan Wynne Godleyn kolmen taseen kirjanpitoidentiteetin avulla. Godleyn malli osoittaa, että julkisen sektorin alijäämiä ei ole mielekästä tarkastella erillään yksityisen sektorin varallisuusasemasta ja vaihtotaseesta.

Godleyn identiteetin mukaan globaalilla tasolla rahamääräistä velkaa on aina väistämättä saman verran kuin rahamääräistä varallisuutta. Näin ollen yhden valtion näkökulmasta Godleyn identiteetti voidaan esittää muodossa:

Yksityisen sektorin rahoitustase + julkisen sektorin rahoitustase + ulkomaansektorin rahoitustase = 0

Toisin sanoen:

Yksityisen sektorin rahoitustase = - (ulkomaansektorin rahoitustase) - (julkisen sektorin rahoitustase)

Näin ollen voimme havaita, että yksityisen sektorin varallisuusasema riippuu kahdesta ulkopuolisesta seikasta: ulkomaansektorista ja julkisesta sektorista. Tämä on tärkeää ymmärtää, koska talouden vakauden ja kasvun kannalta yksityisen sektorin varallisuusaseman turvaaminen on ensiarvoisen tärkeää.

Jos yksityisen sektorin rahoitustase kääntyy tietyllä aikavälillä negatiiviseksi, tarkoittaa tämä yksityisen sektorin nettovelkaantumista. Toisin sanoen yksityinen sektori ajautuu tilanteeseen, jossa sen velat kasvavat enemmän kuin sen rahamääräinen varallisuus.

Tällainen tilanne voi epävarmoissa olosuhteissa johtaa yksityisen sektorin pyrkimyksiin vähentää velkarasitustaan. Jos yksityinen sektori vähentää velanottoaan, johtaa tämä suurella todennäköisyydellä myös kokonaiskysynnän supistumiseen, kun talouden rahavirrat vähenevät.

Kuitenkin kenties vielä vaarallisempi tilanne syntyy, jos yksityinen sektori jatkaa velkataakkansa kasvattamista nettovelkaantumistilanteessa. Tällöin talous on käytännössä ajautunut ponzi-rahoituksen tilanteeseen: positiivinen hintakehitys edellyttää jatkuvasti kiihtyvää yksityisen sektorin kokonaisvelkamäärän kasvua. Kun luotonlaajennuksen tahti lopulta hidastuu, ei kuplatalous pysy enää pystyssä, vaan edessä on iso finanssikriisi.

Tuskin kukaan väittää, että yksityisen sektorin varallisuusaseman heikentäminen olisi toivottavaa. Sen sijaan monet eivät ymmärrä, että yksityisen sektorin varallisuusaseman turvaaminen edellyttää monesti julkisen sektorin alijäämiä.

Godleyn identiteetissä esiintyvällä ulkomaansektorilla tarkoitetaan tarkastelumaan ulkopuolista maailmaa. Näin ollen ulkomaansektorin ylijäämät tarkoittavat tarkastelumaan alijäämiä. Käytännössä kyse on siis vaihtotaseen alijäämistä.

Ulkomaansektorin ollessa ylijäämäinen (eli kun tarkastelumaan vaihtotase on alijäämäinen) on julkisen sektorin rahoitustaseen oltava väistämättä alijäämäinen, jotta yksityisen sektorin varallisuusasema säilyy positiivisena. Tarkkaan ottaen julkisen sektorin alijäämän on oltava vähintään yhtä iso kuin ulkomaansektorin ylijäämän, jotta yksityisen sektorin nettovelkaantumista ei tapahdu.

Ei vain suhdannepolitiikkaa

Alijäämärajoitteesta aiheutuvat ongelmat eivät liitykään ainoastaan suhdannepolitiikkaan. Sopimusluonnokseen on itse asiassa jopa jätetty epämääräisiä kirjauksia, jotka mahdollistavat tilapäisesti 0,5 prosenttia suuremmat alijäämät. Liian pienet julkisen sektorin alijäämät voivat kuitenkin aiheuttaa huomattavia ongelmia jopa noususuhdanteessa, jos tarkastelumaan vaihtotase on huomattavan alijäämäinen.

Tällöin noususuhdanne perustuu väistämättä yksityisen sektorin nettovelkaantumiseen. Tilanne on kuitenkin hyvin haavoittuvainen, koska ponzi-kuplat kääntyvät usein hyvin helposti velkadeflaatioiksi. Tällaisessa tilanteessa yksityinen sektori pyrkii vähentämään velkataakkaansa, mikä johtaa alentuvien hintojen kierteeseen.

Euroalueella ponzi-perustaisesta kasvusta hyviä esimerkkejä ovat kriisitaloudet Irlanti ja Espanja. Kuvioista 1 ja 2 havaitaan, että kummankin maan budjetti oli lähes koko 2000-luvun alun ylijäämäinen. Molempia maita yhdistää myös se, että maiden vaihtotaseet olivat samaan aikaan jatkuvasti alijäämäisiä. Näin ollen talouden kasvu nojasi yksityisen sektorin alati kiihtyvään velkaantumiseen. Velkaantumisen taas mahdollisti molemmissa maissa räjähdysmäisesti kasvanut asuntokupla, joka loi kotitalouksille ja sijoittajille näennäistä turvallisuuden tunnetta.

Kuvio 1. Vaihtotase, budjettitasapaino ja bruttokansantuotteen kasvu Irlannissa. (Lähde: Maailmanpankki)

Kuvio 2. Vaihtotase, budjettitasapaino ja bruttokansantuotteen kasvu Espanjassa. (Lähde: Maailmanpankki)

Lopulta Yhdysvalloissa alkunsa saanut finanssikriisi levisi myös Eurooppaan ja asuntokupla puhkesi myös Irlannissa ja Espanjassa. Tämän jälkeen yksityisellä sektorilla käynnistyi molemmissa maissa aggressiivinen velanvähentämisprosessi, mikä alkoi nopeasti supistaa kokonaistuotantoa.

Näissä maissa hallitukset pyrkivät täyttämään vakaus- ja kasvusopimuksen velka- ja alijäämäkriteerit ylläpitämällä ylijäämäisiä budjetteja. Samanaikaisesti yksityisen sektorin nettovarallisuus kuitenkin vähentyi jatkuvasti. Lopulta sekä Irlannin että Espanjan yksityiset sektorit olivat niin pahasti velkaantuneita, että oli vain ajan kysymys, milloin ne alkaisivat keventää velkakuormaansa.

Johtopäätökset

Julkisessa keskustelussa budjettialijäämät ja pieni julkinen velka on usein yhdistetty ”vastuulliseen” talouspolitiikkaan. Talouspolitiikkaa on kuitenkin vaikea pitää vastuullisena, jos se heikentää yritysten ja kotitalouksien toimintaedellytyksiä ja voimistaa talouden epävakaisuutta. Näin todennäköisesti kävisi, jos uusi EU:n vakaussopimus hyväksytään.

On myös syytä havaita, että viime aikoina  Suomenkin vaihtotase on kääntynyt tappiolliseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tällä hetkellä Suomessakin olisi tehtävä alijäämäisiä budjetteja, jotta yksityisen sektorin varallisuusasema ei heikentyisi.

Uusi vakaussopimus olisi haitallinen sekä kysynnänsäätelyn, talouden vakauden että yksityisen sektorin toimintaedellytysten näkökulmasta. Vakaussopimuksen kannatus kumpuaakin sekä rahatalousjärjestelmän rakenteiden väärinymmärryksestä että ideologisista pyrkimyksistä heikentää julkista sektoria.

Julkisen sektorin alasajo on toki täysin legitiimi poliittinen päämäärä, mutta sitä ei pitäisi naamioida ”vastuulliseksi” talouspolitiikaksi. Se pitäisi perustella rehellisillä poliittisilla argumenteilla, joiden kannatuksen voi mitata parlamentaarisessa prosessissa.

Lauri Holappa

Puisto perustelee reformia tarinalla, jonka mukaan kulta on valikoitunut kaikkien hyödykkeiden joukosta vaihdon välineeksi tuhansia vuosia sitten. Valtaosa rahatalousjärjestelmän varhaisvaiheita käsittelevistä historiallisista ja antropologisista tutkimuksista (ks. esim. Graeber ja Hudson) ei kuitenkaan tue tätä väitettä.

Kuten nykyisessä talousjärjestelmässä, myös varhaisemmissa talouksissa taloudelliset suhteet perustuivat yksilöiden välisiin velkasopimuksiin. Raha on aina tullut talouteen velkasopimusten solmimisen seurauksena. Raha on siis merkki velkasuhteesta eikä hyödyke, jolla olisi sisäistä arvoa.

Valuutan arvon sitominen kultaan ei lisäisi taloudellista vakautta, vaan aiheuttaisi talouspolitiikkaan turhia rajoitteita. Kultakanta tarkoittaa sitä, että valtio määrittää omassa valuutassaan kullalle kiinteän hinnan, jolla se sitoutuu myymään kultavarantojaan. Tämän jälkeen valtion on pidettävä huoli siitä, ettei kullan kysyntä nouse liian suureksi, jotta sen kultavarannot eivät hupenisi.

Kullan kysyntä riippuu kahdesta asiasta: yleisön halusta pitää hallussaan kultaa sekä yleisön ostovoimasta. Ostovoiman valtion kultavaroihin muodostavat sellaiset velkasopimukset, jotka valtio on valmis hyväksymään maksuvälineenä eli vaihtamaan omaan valuuttaansa ja sitten kultaan. Nykyisessä talousjärjestelmässä liikepankkien luomat velkasuhteet ovat tällaisia.

Jos yleisöllä on suuri halu hankkia käyttöönsä kultaa, on valtion rajoitettava tavalla tai toisella liikepankkien velanluontia. Samalla sen on vältettävä alijäämiä, sillä valtion kuluttaminen velaksi kasvattaa yksityisen sektorin rahavarallisuutta ja siten ostovoimaa.

Yleensä noususuhdanteessa kullan kysyntä hiipuu muiden hyödykkeiden kysyntään verrattuna. Siksi kultakanta ei välttämättä estäkään velka- ja varallisuuskuplien muodostumista, sillä ilman yleisön halua hankkia kultaa valtion ei tarvitse pyrkiä rajoittamaan talouden ostovoimaa ja velkamäärää.

Epävarmuuden kasvaessa ja talouden ajautuessa taantumaan kullan kysyntä yleensä kasvaa. Kultakantajärjestelmän oloissa valtio olisi pakotettu taantumassakin vähentämään yleisön ostovoimaa. Tämä syventäisi taantumaa entisestään. Näin ollen kultakanta vie valtiolta mahdollisuuden harjoittaa aktiivista suhdannepolitiikkaa.

Sen sijaan, että valtio asettaisi talouteen taantumassa aktivoituvan kulutusrajoitteen, tulisi sen harjoittaa jatkuvasti aktiivista kysynnänsäätelyä. Tällä tavalla valtion on mahdollista estää sekä varallisuuskuplien että reaalitaloudellisten kriisien syntyminen.

Jussi Ahokas ja Lauri Holappa

Kirjoitus julkaistu lyhennettynä Helsingin sanomien Vastaväite-palstalla 14.1.2011.

Suomessa hyvinvointivaltion suurimpana tulevaisuuden uhkana nähdään väestön ikärakenteen murros. Kun suuret ikäluokat eläköityvät ja vanhenevat, kasvavat julkisen talouden menopaineet selvästi. Näin käy ainakin siinä tapauksessa, että nykyisestä palvelurakenteesta pidetään kiinni. Julkisten menojen kasvu tarkoittaa joko valtion velkaantumista tai verotuksen kiristymistä, joista kumpaankaan ei heikkenevän talouskasvun tilanteessa nähdä olevan varaa.

Talouskasvun nähdään heikkenevän ensisijaisesti työikäisen väestön vähentymisen vuoksi. Jos työvoiman määrä taloudessa vähenee, on talouskasvu kokonaan tuottavuuden kasvun varassa. Siksi on tärkeää, että liian korkealla verotuksella ei viedä työmarkkinoille jääviltä kannustimia tehdä työtä eikä yrityksiltä kannustimia tarjota työtä. Tämä hidastaisi kasvua entisestään, varsinkin, jos tuottavuuden kasvun oletetaan hiipuvan. Jos talouskasvu hiipuu, ei valtio pysty keräämään samoilla tai vielä kevyemmillä verorakenteilla yhtä paljon tuloja. Lisäksi kasvun hidastuminen saattaisi johtaa julkisten menojen kasvuun, kun kotitalouksille pitäisi maksaa toimeentulotukea ja työttömyyskorvauksia. Näin talouskasvu ja julkisen talouden tasapaino liittyvät kiinteästi yhteen.

Velkaantumisen pelko liittyy puolestaan julkisen sektorin kykyyn hankkia rahoitusta tulevaisuudessa. Jos velkakuorma kasvaa, nousevat myös julkisen velan korot. Näin kasvava velan määrä heikentää kumulatiivisesti valtion rahoitusasemaa. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että valtion ja kuntien budjettitalous saadaan tasapainoon. Mieluummin vielä etupainotteisesti eli ennakoimalla tulevaisuuden menoja ja sopeuttamalla tämän päivän tulot ja menot niihin.

Jos nämä kaksi oletusta eli talouskasvun hiipumisesta seuraavat julkisen rahoituksen ongelmat sekä julkisen velkaantumisen ehdottomat rajat otetaan yhteiskuntapolitiikan lähtökohdaksi, asettavat talouden ”kylmät tosiasiat” selkeät kehykset yhteiskunnalliselle tavoitteenasettelulle. Koska aktiivisen yhteiskuntapolitiikan harjoittaminen vaatii lähestulkoon aina taloudellisia resursseja (valtion kulutusvoimaa), joita annettujen oletusten mukaan ei ole, on yhteiskuntapolitiikkaa välttämättä sopeutettava luopumalla mahdottoman tavoittelusta. Vaikka moraalista kannatusta erilaisille reformeille löytyisikin, pakottavat talouden realiteetit luopumaan suurimmasta osasta. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa. Vastuullisuus edellyttää priorisointia. On tehtävä vaikeita valintoja.

Valtaosa suomalaisista poliittisista päätöksentekijöistä sekä äänestäjistä hyväksyy nykyään edelliset oletukset. Siksi yhteiskuntapolitiikan suunta Suomessa on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Hyvinvointivaltion kannattajia ja poliittisia puolustajia kyllä löytyy edelleenkin, mutta voimakasta oppositiota, joka haastaisi ”talouden realiteetit” ei ole muodostunut. Kaikki suomalaiset puolueet ovat sisäistäneet ”talouden reunaehdot” oman politiikkansa lähtökohdaksi, minkä vuoksi hallituskoalitioiden muutokset eivät enää vaikuta yhteiskuntapolitiikan suuntaan.

On varsin kummallista, että ainakin ohjelmiensa ja aukikirjoitettujen tavoitteidensa perusteella erilaista yhteiskuntaa haluavat poliittiset puolueet eivät ole pyrkineet kiistämään näitä oletuksia. Itse asiassa nämä edistyksellisinä itsensä esittävät puolueet usein vastustavat tai jopa suoranaisesti estävät edistyksellisiä yhteiskunnallisia reformeja. Vielä kummallisemmaksi asian tekee se, että kyseiset oletukset ovat kohtalaisen helposti kyseenalaistettavissa, kuten tämän blogin useat tekstit ovat osoittaneet.

Lopulta esimerkiksi neoklassinen kasvumalli, johon oletukset Suomen talouskasvun hiipumisesta ja siitä seuraavista julkisen rahoituksen ongelmista perustuvat, osoittautuu ainoastaan abstraktiksi ajatusleikiksi, jolla ei ole mitään tekemistä rahatalousjärjestelmän ja rahatalouden kasvun kanssa. Jos puolestaan tarkastellaan valtion kulutuksen operaatioita rahatalousjärjestelmässä, havaitaan välittömästi, että todelliset julkisen velkaantumisen rajat ovat huomattavasti kauempana kuin vallitsevassa talousajattelussa ymmärretään. Näin ollen julkisen kulutuksen esteet osoittautuvat ideologisiksi ja institutionaalisiksi sen sijaan, että ne olisivat objektiivisia – luonnonlakeihin verrattavissa olevia tosiasioita.

Kun tietyn edistyksellisen yhteiskunnallisen tavoitteen puolesta kamppaileva liike seuraavan kerran kohtaa ”talouden reunaehdot” -argumentin, onkin argumentin esittäjältä syytä pyytää lisäperusteluja. Perustuuko väite rahavarojen riittämättömyydestä kenties kevyeen oletukseen Suomen talouden kasvun hiipumisesta tulevaisuudessa vai kenties oletukseen julkisen velkaantumisen välttämättömistä rajoista? Kun nämä oletukset on osoitettu virheellisiksi, voidaan argumentin esittäjää pyytää esittämään muita perusteita esitetyn reformin hylkäämiselle. Useimmissa tapauksissa näitä perusteita on varsin vähän tai ne osoittautuvat puhtaan ideologisiksi.

”Talouden realiteettien” luoman vaihtoehdottomuuden kuoriminen yhteiskuntapoliittisen kamppailun pinnalta palauttaakin näkyviin kamppailun todellisen luonteen. Jälleen ideologiat ja kilpailevat moraaliset kannat asettuvat kätkemättöminä toisiaan vasten. Tätä voidaan pitää demokratian toteutumisen kannalta varsin hyvänä asiana.

Jussi Ahokas

Lerner ymmärsi, että kroonisesti epävakaassa rahatalousjärjestelmässä kyseinen ”suu säkkiä myöten” -talouspolitiikka johtaisi väistämättä ongelmiin ja taloudellisten kriisien syvenemiseen. Jos taloudellinen aktiivisuus hiipuisi, vähentäisi myös valtio kulutustaan, mikä entisestään lisäisi taloudellista epävarmuutta leikkaamalla taloudelliselle toiminnalle elintärkeitä rahavirtoja. Niinpä valtavirtaisen ”vastuullisen” ja ”järkevän” julkisen taloudenpidon malli tulisi korvata uudella funktionaalisen rahoituksen mallilla. Lerner esitti, että valtion kulutusta ja verotusta tulisi arvioida kaikkina aikoina vain ja ainoastaan niiden aikaansaamien suorien taloudellisten ja yhteiskunnallisten vaikutusten pohjalta. Valtion asettamien yhteiskunnallisten tavoitteiden toteutumisen jälkeen olisi yhden tekevää, miltä valtion rahoitustase näyttäisi.

Lernerin mukaan tällainen julkisen taloudenpidon malli olisi mahdollinen, koska valtiolla on aina mahdollisuus rahoittaa alijäämänsä lainaamalla rahavarat suoraan keskuspankista. Koska valtio tai sen valtuuttama keskuspankki laskee liikkeelle yleisesti hyväksyttyä maksuvälinettä, jota kaikki taloudelliset toimijat haluavat pitää – tai paremminkin joutuvat pitämään – hallussaan suoriutuakseen veroista ja muista valtion määräämistä maksuista, ei luottamus valtion valuuttaan katoa keskuspankkivelan kertymisestä huolimatta. Siksi valtio voi taloudellisessa toiminnassaan keskittyä esimerkiksi täystyöllisyyden sekä hintavakauden tavoitteluun säätelemällä aktiivisesti kulutustaan ilman huolta rahoituksen järjestymisestä.

Kuten kaikki tämänhetkistä talouspoliittista keskustelua seuraavat huomaavat, eivät Lernerin näkemykset koskaan lyöneet läpi. Yhä edelleen julkisen taloudenpidon onnistumista arvioidaan valtioiden velkaantumisnopeudella ja alijäämien suuruudella. Yhdessäkään länsimaassa ei ole otettu käyttöön Lernerin esittämää julkisen taloudenpidon mallia, vaan klassisesta talousteoriasta johdetusta mallista on pidetty kiinni kynsin hampain. Tämän seurauksena monissa länsimaissa emansipatorisen yhteiskuntapolitiikan harjoittaminen on käynyt mahdottomaksi, kun tärkeimmäksi poliittiseksi tavoitteeksi on noussut julkisten alijäämien leikkaaminen ja sitä myöten julkisen kulutuksen sekä valtion talouspoliittisen vallan rajoittaminen juuri silloin kuin kansalaisten kannattamat yhteiskunnalliset reformit vaatisivat juuri päinvastaista politiikkaa.

Vallitseva julkisen taloudenpidon doktriini on asettanut kehykset myös perustulokeskustelulle, sillä kaikissa konkreettisissa perustulomalleissa kansalaisille maksettavan vastikkeettoman tulon maksajana toimii valtio. Myös suomalaisissa perustulomalleissa lähtökohdaksi on kerta toisensa jälkeen otettu perustulon kustannusneutraalisuus. Koska Suomen kokonaisveroastetta pidetään vallitsevassa talousajattelussa taloutemme kilpailukyvyn kannalta jo valmiiksi liian korkeana, ei valtion menoja lisäävää perustuloreformia nähdä toteuttamiskelpoisena. Perustulon kalleus ja perustulon toteuttamisesta julkisen talouden kestävyydelle aiheutuvat ongelmat ovatkin olleet suomalaisessa perustulokeskustelussa voittavia argumentteja.

Perustulokamppailun latistuminen ja reformiesitysten radikaalisuuden katoaminen ovat olleet valtavirtaisen talouspoliittisen opin kritiikittömän hyväksymisen välttämätön seuraus. Onkin selvää, ettei sellaista perustuloreformia, joka todella muuttaa yhteiskunnan perusrakenteita, voida toteuttaa vallitsevan talouspoliittisen opin määrittelemissä raameissa. Jotta emansipatorinen perustuloreformi olisi mahdollinen, on julkisen taloudenpidon mallin muututtava. Koska perustulon tavoitteena on julkista kulutusta ja verotusta säätelemällä muuttaa yhteiskunnan rakenteita, on funktionaalisen rahoituksen periaatteeseen sitoutuminen luonnollinen lähtökohta myös perustulokamppailulle.

Perustulon kannattajien on siis vaadittava valtiota käyttämään sitä taloudellista valtaa, jonka rahatalouden järjestäjänä toimiminen sille antaa. Suomessa poliittiset vaatimukset tulee tällä hetkellä kohdistaa Euroopan unionille, joka asettaa puitteet maassamme harjoitettavalle talouspolitiikalle. Valtion taloudellisen ohjausvallan lisääminen antaisi välittömästi mahdollisuuksia sellaisille yhteiskunnallisille ohjelmille, jotka nykyisissä olosuhteissa tuntuvat utopistisilta. Esimerkiksi Lernerin seuraajien hahmottelemat valtion täystyöllisyysohjelmat olisivat funktionaalisen rahoituksen olosuhteissa helposti toteutettavissa. Myös perustuloreformille julkisen taloudenpidon mallin muutos avaisi runsaasti mahdollisuuksia ja keskustelu reformin toteuttamiskelpoisuudesta ohjautuisi oikeisiin kysymyksiin.

Sen sijaan, että perustuloreformistien tarvitsisi todistella perustuloon siirtymisen mitättömiä vaikutuksia valtion rahoitustaseeseen, voisivat he keskittyä pohtimaan laaja-alaisemmin perustulon yhteiskunnallisia seurauksia ja perustuloreformin lähtöoletuksia. Esimerkiksi jos jokaiselle kansalaiselle maksettaisiin vastikkeetonta perustuloa, millaisia vaikutuksia tällä olisi ihmisten käyttäytymiseen ja siten taloudellisten sekä yhteiskunnallisten rakenteiden muovautumiseen. Miten tuotanto- ja kysyntärakenteet muuttuisivat, kun tietty nimellinen ostovoima taattaisiin jokaiselle kansalaiselle ilman velvoitetta yhteiskuntaa hyödyttävään työhön ja tuotantoon? Toisin sanoen: millaisia hyödykkeitä tuotettaisiin ja millaisia haluttaisiin kuluttaa? Entä kuinka paljon ja miten valtion tulisi verottaa, jotta ilman tarvehankintaa kansalaisille annettava ostovoima ei aiheuttaisi talouteen ylikysyntää ja kiihtyvää inflaatiota? Vai pitäisikö rahamääräisen perustulon sijaan keskittyä reaalisten perushyödykkeiden tarjoamiseen kaikille kansalaisille? Entä millaisilla verotuskäytännöillä valtion valuutan hyväksyttävyys yleisenä maksuvälineenä varmistettaisiin perustulon käyttöönoton jälkeen? Voisiko perustulon maksajana toimia jokin muu yhteisö kuin kansallisvaltio? Onko minkään yhteisön ylipäätään mahdollista jakaa resursseja jäsenilleen vastikkeettomasti? Avoimia kysymyksiä riittää runsaasti.

Kuten näemme, koskee valtaosa käsittelemättä olevista perustuloon liittyvistä kysymyksistä valtion ja sen kansalaisten välistä suhdetta sekä toisaalta yksilöiden välisiä tuotantoon sekä vaihdantaan liittyviä suhteita. Jos perustulon kannattajat onnistuvat irtautumaan vallitsevan talouspoliittisen ajattelun häkistä ja vastaamalla edellisiin avoimiin kysymyksiin esittävät toteuttamiskelpoisen konkreettisen suunnitelman perustuloon perustuvasta hyvinvointivaltiojärjestelmästä tai muusta yhteiskunnallisesta järjestyksestä, voi poliittinen kamppailu perustulosta johtaa tuloksiin tulevaisuudessa.

Jussi Ahokas

Teksti on julkaistu alunperin Vasemmistonuorten Massit massoille -kampanjan verkkosivuilla.

Keynesin mukaan kapitalistisessa talousjärjestelmässä efektiivinen kysyntä tarkoittaa aina nimellisiä rahavirtoja, jotka taas riippuvat kokonaisrahavarannosta. Juuri tämä seikka synnyttää kriisejä ja suhdannevaihteluita, sillä kokonaisrahavaranto on riippuvaista yksityisten toimijoiden luotonlaajennuksesta. Epävarmoina aikoina yritykset ja kotitaloudet vähentävät luotonottoaan ja kulutustaan, mikä supistaa sekä rahavirtoja että rahavarantoa.

Vaikka Keynes korostikin kysynnänsäätelyn merkitystä suhdanteiden tasaamisessa ja täystyöllisyyden ylläpitämisessä, ei hänen teoksensa keskittynyt politiikkasuositusten antamiseen. Näin ollen keynesiläisen talouspoliittisen doktriinin kehitys jäi suurelta osin Keynesin työn jatkajien tehtäväksi.

Tähän kehitystyöhön keskittyi etenkin venäläis-amerikkalainen ekonomisti Abba Lerner, joka kehitti funktionaalisen rahoituksen ohjelman vain muutama vuosi Yleisen teorian ilmestymisen jälkeen. Lernerin yksinkertainen ajatus oli, että talouspolitiikan instrumentteja tulee arvioida vain niiden aiheuttamien suorien vaikutusten pohjalta. Lernerin mukaan verotusta on kiristettävä silloin, kun kokonaiskysynnän vähentäminen on tarpeellista. Valtion on taas kulutettava alijäämäisesti aina, kun kokonaiskysynnän stimulointi katsotaan hyödylliseksi. Lernerin mielestä valtion kulutusta ei tarvitse sopeuttaa vastaamaan verokertymää, koska tarvittaessa valtio voi rahoittaa kulutuksensa suorilla keskuspankkiluotoilla.

Funktionaalisen rahoituksen ohjelma nojaa siis Keynesin tuotannon rahateoriaan. Näin ollen sillä on vahva teoreettinen oikeutusperusta. Monia kuitenkin askarruttaa, miten funktionaalinen rahoitus toimisi käytännössä. Onko sitä edes kokeiltu missään?

Kanada ja Argentiina

On vaikea sanoa, kuinka paljon Keynesin tai Lernerin ajattelu on suoraan vaikuttanut talouspoliittiseen päätöksentekoon eri maissa. Sen sijaan on helpompaa osoittaa institutionaalisia järjestelyitä, jotka muistuttavat läheisesti funktionaalisen rahoituksen periaatteita. Voidaankin sanoa, että tällä hetkellä ainakin kahdessa valtiossa on käytössä järjestelyt, jotka mahdollistavat funktionaalisen rahoituksen periaatteiden mukaisen talouspolitiikan.

Globaalissa pohjoisessa kiinnostava esimerkkitapaus on Kanada. Valtion velkakirjojen ostot on yleensä kielletty jopa rahapoliittisesti suvereenien valtioiden keskuspankeilta, mutta Kanadassa tällaista kieltoa ei ole. Itse asiassa Kanadan keskuspankin velkakirjaostoja ei ole rajoitettu millään tavalla – eikä Kanadan keskuspankki ole myöskään omaehtoisesti pidättäytynyt ostamasta valtion velkakirjoja. Vuodesta 2008 alkaen Kanadan keskuspankki on ostanut 15 prosenttia kaikista liikkeellelasketuista valtion 5-, 10- ja 30-vuotisista velkakirjoista. Tätä ennen keskuspankin osto-osuus oli ollut kymmenen prosenttia.

Kenties vielä kiinnostavampi esimerkki tulee Argentiinasta, joka oli ajautunut vakavaan talouskriisiin jo 1990-luvun lopussa. Vielä vuosituhannen alussa Argentiinalla oli mittavia dollarimääräisiä velkoja ja maan valuutta oli sidottu Yhdysvaltain dollariin. Vuonna 2002 Argentiina kuitenkin päätti yksipuolisesti jättää suuren osan dollariveloistaan maksamatta ja siirtyä kelluvaan valuuttakurssiin. Tämän jälkeen Argentiinan valtiolta oli useiden vuosien ajan kokonaan suljettu pääsy kansainvälisille luottomarkkinoille. Vielä tälläkin hetkellä Argentiinan valtion kulutus nojaa pääasiassa suoraan keskuspankkirahoitukseen.

Molemmat esimerkkimaat ovat myös menestyneet taloudellisesti hyvin. Esimerkiksi Kanadan talous kasvoi vuonna 2010 yli kolmen prosentin vauhtia. Lisäksi Kanada maksaa tällä hetkellä 10-vuotisista velkakirjoistaa alle kahden prosentin korkoa, vaikka maalla on julkista velkaa 84 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Argentiinan menestys on ollut viime vuosina suorastaan poikkeuksellista. Kuviosta 1 voidaan havaita Argentiinan talouden kääntyneen voimakkaaseen kasvuun heti vuoden 2002 talouspoliittisen käänteen jälkeen. Myös globaalin taantuman oloissa Argentiina on menestynyt poikkeuksellisen hyvin.

On myös kiinnostavaa verrata Argentiinan viime vuosien menestystä euroalueen kehitykseen. Euroalueellahan talouspolitiikkaa harjoitetaan institutionaalisessa ympäristössä, jota voidaan pitää vastakohtana Argentiinan omaksumalle täydelliselle rahapoliittiselle suvereniteetille. Esimerkiksi vuosina 2003–2007 bruttokansantuote kasvoi euroalueella henkeä kohden jokaisena vuonna alle kolmen prosentin vauhtia. Argentiinassa vastaavana aikana BKT/capita-kasvu ylsi jokaisena vuonna noin kahdeksaan prosenttiin.

Kuvio 1. BKT/capita-kasvu Argentiinassa ja euroalueella. (Lähde: Maailmanpankki)

Myös työllisyystilanne on parantunut Argentiinassa selvästi. Maan virallinen työttömyysaste laski vuoden 2001 yli 18 prosentista vuonna 2008 alle kahdeksaan prosenttiin. Vuonna 2010 työttömyysaste nousi hiukan yli kahdeksaan prosenttiin, mutta on vuonna 2011 laskenut noin seitsemään prosenttiin.

Kuvio 2. Työttömyysaste Argentiinassa. (Lähde: Maailmanpankki)

Argentiinan talouspolitiikka on ollut myös sosiaalipoliittisesti menestyksekästä. Vielä vuonna 2002 45 prosenttia Argentiinan väestöstä katsottiin elävän köyhyydessä. Vuonna 2009 köyhyysrajan alapuolella eli enää 11 prosenttia kansasta.

Suurimmat taloudelliset ongelmat liittyvät Argentiinassa noin 20 prosentin tasolla laukkaavaan inflaatioon. Inflaatio on pysytellyt Argentiinassa kuitenkin jo pitkään korkealla eikä sillä selvästikään ole ollut merkittäviä negatiivisia vaikutuksia reaalitalouteen. Toisaalta inflaatio ei myöskään näytä olevan funktionaalisen rahoituksen periaatteita noudattaviin järjestelyihin väistämättä liittyvä ongelma, sillä Kanadassa inflaatio on pysytellyt 1–3 prosentin tuntumassa.

Johtopäätökset

Funktionaalinen rahoitus ei ole pelkkä etäinen utopia, vaan myös osa joidenkin valtioiden talouspolitiikan perusjärjestelyitä. On toistaiseksi mahdotonta osoittaa varmuudella empiirisesti, että funktionaalinen rahoitus olisi reaalitalouden kannalta parempi järjestely kuin jokin toinen vaihtoehto. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suora keskuspankkirahoitus ei ole ainakaan haitallista valtioiden taloudellisen menestyksen kannalta.

On myös selvää, että ne ongelmat, joita esimerkiksi euroalueen valtiot nyt kohtaavat, eivät olisi Argentiinassa tai Kanadassa mahdollisia. Voidaankin sanoa, että funktionaalinen rahoitus ennen kaikkea laajentaa demokraattisen keskustelun ja päätöksenteon alaa vähentämällä globaalien luottomarkkinoiden ehdollistamisvaltaa.

Lauri Holappa

Kun pankeilla on hallussaan runsaasti edullisesti lainattua keskuspankkirahaa, on niiden mahdollista selvittää helpommin ja edullisemmin velkasitoumuksensa toisten liikepankkien kanssa. EKP olettaa, että tällöin pankit uskaltavat myös lainata enemmän kotitalouksille, yrityksille sekä valtioille, koska lainoja vastaavan rahavarallisuuden siirtely pankkien välillä muuttuu riskittömämmäksi ja edullisemmaksi. Tiivistettynä EKP:n tavoitteena on siis palauttaa pankkien luottamus toisiinsa.

EKP:n toimet tuovat varmasti helpotusta Euroopan ja erityisesti euroalueen pankkien ahdinkoon, mutta vaikutukset reaalitalouteen ja valtioiden rahoitusongelmiin voivat jäädä yllättävänkin pieniksi. Lopulta kuitenkin kotitaloudet, yritykset ja valtiot määrittävät pitkälti omalla lainojen kysynnällään sen, kuinka paljon velkarahaa liikepankit talouteen luovat. Jos epävarmuus on suurta, kotitaloudet ja yritykset lykkäävät investointejaan ja pyrkivät säästämään kuluttamisen sijaan.

Vaikka lainojen korko olisikin erittäin matala, eivät esimerkiksi yritykset tartu rahoitusmahdollisuuteen, jos ne eivät usko tekevänsä investoinnillaan voittoa tulevaisuudessa. Vastaavasti kotitaloudet voivat lykätä asunnonostoa, jos asuntojen hinnat putoavat. Heikot markkinanäkymät voivat siis olla korkoa merkittävämpi tekijä lainauspäätöstä tehtäessä.

Likviditeetin lisääminen ei myöskään vaikuta pankkien näkemyksiin asiakkaidensa maksukyvystä. Vaikka pankin maksuvalmius olisi turvattu, ei Kreikan valtiolle lainaaminen ilman merkittävää riskilisää ole edelleenkään järkevää. Myös kompuroivien yritysten lainoittaminen voi jäädä alenevan kokonaiskysynnän ja heikkenevien voittonäkymien hetkellä tekemättä. Yleistaloudellinen epävarmuus vaikuttaa siis myös pankkien luototushalukkuuteen.

Lopulta EKP:n politiikka onkin niin kutsuttua “toivotaan, toivotaan” -politiikkaa, jonka onnistuminen riippuu täysin taloudellisen toimijoiden psykologisista tiloista. Varmaa on ainakin se, että Euroopan kriisimaissa halukkuus taloudellisen riskinottoon on olematonta. Myös pohjoisissa jäsenmaissa yritykset ja kotitaloudet pohtivat tarkasti taloudellista tulevaisuuttaan tehdessään kulutus- ja investointipäätöksiä.

Koska myöskään valtiot eivät ole tällä hetkellä valmiita omalla kulutuksellaan lisäämään elintärkeää kokonaiskysyntää talouteen eikä EKP:n suoraa apua valtioiden kulutuksen rahoitukseen edelleenkään kuulu, jatkaa Euroopan talous horjumistaan kuilun reunalla. Lopulta kestävään taloustilanteeseen päästään rahatalousjärjestelmässä vasta silloin, kun velanottohalukkuus ja -mahdollisuudet ovat kasvaneet riittävän suuriksi.

Tällä hetkellä euroalueella velkaantuminen on kuitenkin mahdollista niille, jotka eivät halua kuluttaa (kotitaloudet, yritykset) ja mahdotonta niille, jotka ovat valmiita kuluttamaan (julkisen talouden automaattiset vakauttajat). Ostitko sinä varmasti jo riittävästi joululahjoja (eettisiä ja ekologisia) läheisillesi?

Jussi Ahokas

Valuutalle ylemmän aseman suhteessa muihin rahoihin on antanut valtion oikeus asettaa jokainen kansalainen yksipuolisella ilmoituksella velkasuhteeseen kanssaan. Määräämällä riittävästi veroja ja muita maksuja kansalaisille ja määrittämällä näiden maksamisessa ainoaksi hyväksytyksi maksuvälineeksi oman rahansa, valtio takaa valuutan kysynnän kaikissa olosuhteissa. Valtion raha ei siis menetä hyväksyttävyyttään maksuvälineenä samalla lailla kuin yksityinen raha, jonka liikkeellelaskijalla ei ole yksipuolista oikeutta asettaa muita taloudellisia toimijoita velkasuhteeseen kanssaan. Näin ollen yksityisen toimijan mahdollisuudet hankkia resursseja rahansa maksukyvyn vakuudeksi ovat selvästi rajallisemmat kuin valtiolla.

Yleisesti hyväksyttävän maksuvälineen liikkeellelaskijan valtapotentiaali on erittäin suuri yhteiskunnassa, jossa valtaosa ihmisten välisistä suhteista on saanut rahamuodon. Ei olekaan ihme, että klassiseen liberaaliin maailmankatsomukseen vihkiytyneissä länsimaissa valtion mahdollisuuksia säädellä talouden ja yhteiskunnan kehitystä hyödyntämällä rahan liikkeellelaskun monopolia on aina (toisen maailmansodan jälkeistä kolmea vuosikymmentä lukuun ottamatta) haluttu rajata mahdollisimman pieneksi. Niinpä ”järkeväksi” ja ”vastuulliseksi” taloudenpidoksi kutsutaankin sellaista julkisen vallan toimintaa, jossa valtion kulutusta ja valtion velkaantumista pyritään aktiivisesti rajoittamaan. Näin valtiosta tehdään yksityisiin taloudellisiin toimijoihin verrattavissa oleva entiteetti.

Valtion katoaminen

Viimeisten vuosikymmenten yhteiskunnallisen kehityksen seurauksena Euroopassa ja Yhdysvalloissa valtion rooli yhteiskunnallisen kehityksen ohjaajana on vähentynyt oleellisesti. Yksi keskeisimmistä tekijöistä tämän rakennemurroksen taustalla on ollut valtion talouspoliittisen vallan supistuminen, jonka seurauksena valtioinstituution kautta on pystytty vaikuttamaan yhä vähemmän yhteiskunnan rakenteisiin. Kun valtion kulutuksesta ja verotuksesta on tullut yhteiskunnallisessa katsannossa taakkoja ja yksilön vapauden rajoittajia sen sijaan, että valtion toiminta nähtäisiin erilaisten kaivattujen ja yhteisesti hyväksyttyjen yhteiskunnallisten tavoitteiden mahdollistajana (ks. hyvinvointivaltio), näyttää valtio tulleen pyyhittyä kokonaan yhteiskunnallisen toiminnan kentältä.

Valtion viimeaikaista hautautumista tai hautaamista on kuvattu monilla käsitteillä. On puhuttu globalisaatiosta, hyvinvointivaltion kriisistä, siirtymisestä post-fordistiseen tuotantomalliin tai finanssikapitalismin noususta. Valtion kriisiä on haluttu selittää ennen kaikkea suurilla materiaalisilla murroksilla, vaikka itse asiassa kyseessä näyttää olevan ennen kaikkea ideologinen murros. Kansallisvaltioiden valta-asema näyttää olevan tuhottu nimenomaan sisältäpäin, kun yhteiskunnalliset toimijat ovat hyväksyneet idean yksityisiin toimijoihin rinnasteisesta valtiosta. Kaiken tämän taustalla kansallisvaltioilla on kuitenkin edelleen olemassa samat mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen esimerkiksi taloudellista kehitystä säätelemällä kuin niillä oli esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen.

Vaikka usko valtiottoman yhteiskunnan paremmuuteen on edelleen lujaa, on viime vuosina kuitenkin alkanut näyttää siltä, että valtiota tarvittaisiin useiden erityyppisten kriisien ratkaisemiseen. Monet yksilöt ovat huolestuneet ”maailmanmenosta”. Ilmastonmuutos, globaali talouskriisi ja kansallismielisen kulttuuri-ilmapiirin uusi nousu ovat saaneet liikehdintää aikaan erityisesti nuoremmissa ikäluokissa, joiden tulevaisuuden horisontti on alkanut yhtäkkiä näyttää erittäin harmaalta ja jopa uhkaavalta. Kansalaisyhteiskunnassa vaatimuksia yhteiskunnallisen suunnan muutoksesta esitetään kiihtyvään tahtiin ja usein vaatimuksia esitetään juuri valtion suuntaan.

Ilmastokriisi ja uusi valtio

Joulukuun alussa näkyvyyttä myös suomalaisessa mediassa sai pitkästä aikaa ympäristö- ja ilmastoliike, kun Etelä-Afrikan Durbanissa yritettiin sorvata kasaan uutta valtioiden välistä ilmastosopimusta. Kokouksen saavutukset jäivät perin onnettomiksi, minkä myös suomalainen kansalaisjärjestökenttä toi selväsanaisesti esiin. Kiinnostavan ilmastoneuvotteluista tekee nimenomaan se, että ne ovat ensisijaisesti valtioiden välisiä. Kun valtiot ovat viimeisten vuosikymmenten saatossa menettäneet legitimiteettinsä ja sitä myöten kansallisvaltioiden päätöksentekijöiden mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen esimerkiksi taloudellisia olosuhteita säätelemällä ovat supistuneet oleellisesti, tuntuukin suurten odotusten asettaminen ilmastoneuvotteluille tällä hetkellä ylioptimistiselta.

Esittämäämme funktionaalisen rahoituksen mallia on usein kritisoitu juuri sen talouskasvua ja siten ilmastonmuutosta edistävänä ja ympäristöhaittoja tuottavana mallina, minkä vuoksi keskusteluyhteyden löytäminen ympäristö- ja ilmastoliikkeeseen on ollut haastavaa. Kohtaamamme argumentti on ollut seuraava: Koska kokonaiskysynnän lisääminen rahatalousjärjestelmään tuottaa talouskasvua ja talouskasvu lisää materiaalista kulutusta, ei funktionaalisen rahoituksen malli lopulta voi ratkaista todellista ongelmaa. Funktionaalisen rahoituksen mallin tarkempi määrittely auttaa ehkä näkemään pintaa syvemmälle, vastaamaan kyseiseen argumenttiin sekä tarjoamaan uusia poliittisia näkökulmia myös ympäristöliikkeelle.

Kuten tämänkin artikkelin alussa on todettu, pyritään funktionaalisella rahoituksella luomaan edellytykset demokraattisesti määriteltyjen taloudellisten ja laajempien yhteiskunnallisten tavoitteiden toteuttamiselle lisäämällä hyvinvointivaltion kulta-ajoilta tuttua valtiollista puuttumista keskeisiin yhteiskunnallisiin prosesseihin. Valtion tehtävien uudelleenmäärittely on siis keskeinen osa funktionaalisen rahoituksen mallia. Kyseessä ei olekaan yksinkertainen äpäräkeynesiläinen suhdannemalli, jossa ei sinänsä pyritä muuttamaan talouden rakenteita vaan syydetään rahavirtoja talouteen aina silloin kun deflaatiovoimat alkavat kummitella taloudessa. Funktionaalisen rahoituksen mallissa valtion kulutusta ja rahoitusta käytetään nimenomaan yhteiskunnalliseen ohjaukseen ja rakenteiden muokkaamiseen sellaiseksi, että kestävä, demokraattinen ja emansipatorinen yhteiskunnallinen kehitys voidaan turvata nyt ja tulevaisuudessa.

Vaikka esimerkiksi tässä blogissa esitetyt näkemykset ovat korostaneet talouden nimellispuolen eli kokonaiskysynnän ja riittävien rahavirtojen merkitystä, funktionaalisen rahoituksen mallissa on tietysti kiinnitettävä huomiota myös reaalitaloudelliseen kehitykseen. Mitä tuotetaan, missä tuotetaan, millä ehdoilla tuotetaan ja kuinka paljon tuotetaan, ovat kysymyksiä, joiden varaan talouden ja ympäristön välinen dynamiikka välttämättä rakentuu. Funktionaalisen rahoituksen mallissa julkista taloutta tuleekin ohjata juuri näihin kysymyksiin annettujen vastausten perusteella.

Vaikka tavoitteena on taata kaikille yksilöille riittävä toimeentulo ja talouteen riittävä määrä rahavirtoja tuotannon ylläpitämiseksi ja jopa kasvattamiseksi, ei se tarkoita, että kaikenlainen kulutus ja tuotanto tulisi tehdä mahdolliseksi. Päinvastoin kulutus- ja tuotantorakenteen ohjaaminen julkisella kulutuksella ja verotuksella kestävään suuntaan voi lopulta olla välttämätön toimenpide niin sanotun kasvun ja ympäristöhaittojen irtikytkennän toteuttamisessa. Jos nykyiset talouden rakenteet reagoivat kokonaiskysynnän lisäämiseen materiaalivirtoja ja ympäristöhaittoja kasvattamalla, tulee julkisella ohjauksella muuttaa rakenteita siten, että tulevaisuudessa kysyntävirrat ohjautuvat kestävämpään tuotantoon ja kulutukseen. Kaikki tässä esitetty on kuitenkin pelkkää spekulaatiota niin kauan, kunnes valtioinstituutioiden kautta toteutettu taloudellinen sääntely on riittävässä määrin mahdollista.

Jos toivo maapallomme tulevaisuudesta aiotaan laittaa valtiollisten instituutioiden ja niiden puitteissa toimivien yksilöiden varaan, onkin ensin varmistuttava siitä, että näillä todella on mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tällä hetkellä mahdollisuudet ovat riittämättömät. Siksi valtiollisten rakenteiden muuttaminen ja erityisesti valtion taloudellisen sekä talouspoliittisen vallan palauttaminen on yksi tärkeimmistä poliittisista tavoitteista, mihin ilmastonmuutoksesta ja ympäristöongelmista huolestuneiden yhteiskunnallisten toimijoidenkin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota. Tällä hetkellä valtion puoleen kääntyminen talous- tai ilmastokriisin ratkaisussa ei tuota tuloksia, koska sellaista valtiota ei ole olemassa, joka kriisit voisi ratkaista. Ratkaisukykyisen valtion luomisen tuleekin olla kaikkien paremmasta tulevaisuudesta unelmoivien maailmanparantajien yhteinen tavoite.

Jussi Ahokas