Eurojärjestelmän ongelmien jatkuessa sekä Suomessa että muissa euromaissa on alettu muistella aikoja ennen yhteisvaluuttaa ja pohtia mahdollista paluuta kansalliseen valuuttaan sekä omaan keskuspankkiin. Eurojärjestelmän kriisi on palauttanut mieleen myös sen poliittisen prosessin, jonka seurauksena Suomi siirtyi vuoden 1999 alussa Euroopan talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen. Näin Suomen ja muiden saman ratkaisun tehneiden maiden valuuttakurssit kiinnitettiin peruuttamattomasti toisiinsa ja eurosta tuli valtioiden yhteinen raha.
Koska Maastrichtin sopimuksen katsottiin velvoittavan Suomea mukanaoloon EMU:n kolmannessa vaiheessa, ei tuolloinen hallitus (Lipponen I) nähnyt tarpeelliseksi järjestää asiasta kansanäänestystä, vaan asia hoidettiin eduskunnassa valtioneuvoston tiedonantona. Lipposen hallitus oli sitoutunut jo hallitusohjelmassaan täyttämään Euroopan unionin talous- ja rahaliiton lähentymiskriteerit, jolloin Suomen olisi niin päätettäessä mahdollista liittyä rahaliiton kolmanteen vaiheeseen sen käynnistyessä. Nk. EMU-harjoitus vaati julkiselta vallalta tiukkaa taloudenpitoa, vaikka korkean työttömyyden olosuhteissa julkisille tulonsiirroille ja menoelvytykselle olisi edelleen ollut erittäin suuri tarve. Vyönkiristyksen ja 1990-luvun puolivälin jälkeisen noususuhdanteen myötä EMU-kriteerit täytettiin lopulta helposti.
Liittymisprosessista paistaa selvästi läpi se tosiasia, että Suomen liittyminen Euroopan talous- ja rahaliittoon oli seurausta ennen kaikkea poliittisesta tahdosta viedä maantieteellisesti rajoittunut maamme suoraan Euroopan ytimeen. Tästä huolimatta liittymistä oli luonnollisesti pystyttävä perustelemaan myös taloudellisilla argumenteilla, joita myös valtioneuvoston tiedonannossa tuotiin esiin. Kuten olettaa saattaa, perustuivat argumentit suoraan valtavirtaiseen talousteoriaan, jolloin eurojärjestelmän tärkeimpinä etuina nostettiin esiin vaihdannan transaktiokustannusten pieneneminen sekä rahaliiton kilpailua lisäävät vaikutukset. Suomessa näitä hyötyjä merkittävämmäksi koettiin kuitenkin euron käyttöönoton myötä poistuva valuuttakurssiriski, joka oli tullut käytännössä tutuksi kaikille vientisektorilla toimiville yrityksille mutta myös kotitalouksille menneiden vuosikymmenten aikana.
Mahdollisena haittana tai uhkana eurojärjestelmään liittymisessä pidettiin epäsymmetrisen shokin mahdollisuutta, jonka teoreettinen tausta voidaan löytää niin kutsutun optimaalisen valuutta-alueen teoriasta. Jos valuutta-alueen eri osien tuotantorakenteet eroavat selvästi toisistaan, on epäsymmetrisen shokin mahdollisuus suuri. Käytännössä shokki tarkoittaa sitä, että tietylle alueelle tärkeän toimialan tuotanto-olosuhteet syystä tai toisesta heikkenevät, jolloin myös aluetalouden kokonaiskysyntä heikkenee. Koska alueella ei ole enää mahdollisuutta raha- tai valuuttapoliittisin toimin elvyttää talouttaan, voi shokista koitua alueelle pitkäkestoisiakin ongelmia.
Kun EMU-kriteereissä sekä Maastrichtin sopimukseen pohjautuvassa vakaus- ja kasvusopimuksessa julkisen talouden alijäämille sekä julkisen velan määrälle on asetettu rajoitteet, oli syytä esittää kysymys, voitaisiinko valtioiden omaan harkintavaltaan jäävän finanssipolitiikan avulla vastata mahdollisiin epäsymmetrisiin shokkeihin. Hallituksen esityksessä tähän kysymykseen vastattiin, että hyvinä aikoina toteutettu varautuminen eli ylijäämäiset budjetit tulisivat mahdollistamaan häiriöiden tasaamisen huonoina aikoina. Siksi epäsymmetrisistä häiriöistä ei kannattaisi olla huolissaan.
Tällä tavoin Suomen hallitus määritteli viralliseksi kansalliseksi talouspoliittiseksi linjaksi tiukan julkisen taloudenpidon, joka tarkoittaa nousukausien aikana varautumisesta johtuvaa menokuria ja laskukausien aikana liian nopean velkaantumisen hillitsemiseen pyrkivää menokuria. Tämän ei kuitenkaan nähty rajoittavan ”mahdollisuuksia harjoittaa omista lähtökohdistamme määräytyvää yhteiskuntapolitiikkaa” ja hallitus sitoutui sanojensa mukaan edelleen ”pohjoismaisen hyvinvointivaltion jatkuvuuden turvaamiseen”.
Eurojärjestelmän suurimmasta uhasta ei kuitenkaan puhuttu mitään järjestelmää pystytettäessä, eikä Suomenkaan hallituksen esityksessä tuotu esiin sen mahdollisuutta. Epäsymmetristen häiriöiden ja euroalueen epätasapainon sijaan tärkein uhka euroalueelle oli alusta lähtien riittävän vakava symmetrinen häiriötila. Yksityisen sektorin ylivelkaantumisesta ja rahoitusmarkkinoiden kuplan puhkeamisesta käynnistynyt maailmantalouden taantuma asettikin ensimmäisen todellisen haasteen euroalueelle. Tietysti taloushistoriaa tutkimalla tämäntyyppisen kriisin mahdollisuus olisi voitu havaita ja ottaa huomioon järjestelmää luotaessa, mutta valtavirtaisen taloustieteen oletuksiin finanssikriisit eivät tunnetusti mahtuneet.
Hallituksen esitystä ja eurojärjestelmään liittymistä vastustanut opposition pääpuolue keskusta ei tietystikään perustellut EMU:n kolmanteen vaiheeseen siirtymisen hylkäämistä tästä näkökulmasta, vaan vetosi Ruotsissa tehtyihin tutkimuksiin Pohjoismaille optimaalisesta valuutta-alueesta. Puolueen suuren valiokunnan lausuntoon jättämän eriävän kannan mukaan Ruotsin, Tanskan ja Iso-Britannian jättäytyminen euroalueen ulkopuolelle tarkoitti sitä, että euroalue ei enää ollut optimaalinen Suomen kannalta ja liittyminen tähän Suomelle ”huonosti sopivaan valuutta-alueeseen” aiheuttaisi ”suuria riskejä talouden häiriötilanteissa”. Muutoin keskusta kannatti varauksettomasti EMU:n kriteereitä – alhaista inflaatiota ja korkotasoa sekä julkisen talouden alijäämän ja velkaantumisen kurissapitoa – joiden nähtiin olevan ”kaikissa oloissa hyvän ja tavoiteltavan talouspolitiikan tunnusmerkkejä”. Keskustan esittämästä vastustuksesta paistaakin selvästi läpi vaalitaktiikka, sillä euroon liittymisen torjumisen nähtiin hyödyttävän puoluetta vuoden 1999 vaaleissa.
Modernin rahateorian näkökulmasta huomattavasti kiinnostavamman vastalauseen suuren valiokunnan EMU:n kolmanteen vaiheeseen liittymistä puoltavaan lausuntoon esitti kristillisten kansanedustaja Jouko Jääskeläinen. Ensimmäisenä taloudellisena argumenttina vastalauseessa korostetaan viimeaikaisia hyviä kokemuksia ”kelluvasta ja joustavasta omasta valuutasta”, josta luopuminen ja yhteisvaluutan käyttöönotto vähentäisi ”ratkaisevasti Suomen omaa päätösvaltaa”. Myöhemmissä perusteluissa todetaan edelleen, että ”kiinteiden kurssien aikaan” palaaminen ”on paluuta vanhaan talouspoliittiseen ja valuuttapoliittiseen ajatteluun”, joka kertoo siitä, ”että Maastrichtin sopimus on tehty aikana, jolloin valuuttojen kiinteä keskinäinen suhde oli tärkeä arvo”.
Modernissa rahateoriassahan juuri kelluvat valuuttakurssit ja valtion rahapoliittinen itsenäisyys toimivat perustana, joiden päälle toimiva rahatalousjärjestelmä rakentuu. Kuten Jääskeläinen toteaa, kelluva valuuttakurssi osoittautui toimivaksi myös Suomen 1990-luvun laman hoidossa. Itse asiassa juuri kiinteästä kurssista luopuminen oli ratkaisevassa roolissa Suomen talouden lamasta nousemisessa, minkä seuraava tarkastelu osoittaa.
Kelluvan markan lyhyt historia
Vaikka pääomanliikkeiden vapautuminen oli muuttanut oleellisesti länsimaista raha- ja rahoitusjärjestelmää 1980-luvulla, Suomessa rahapolitiikka haluttiin härkäpäisesti perustaa kiinteiden valuuttakurssien pohjalle, jolloin keskuspankin tavoitteena oli pitää markan ulkoinen arvo mahdollisimman vakaana ja kotimainen inflaatio mahdollisimman matalana (ks. vahvan markan politiikka). Uusissa olosuhteissa tämänkaltainen politiikka oli jo lähtökohtaisesti tuomittu epäonnistumaan, mistä kasvavat pääomanliikkeet ja nopeutuva yksityisen sektorin velkaantuminen pitivät huolen.
Valittuaan rahapoliittiseksi tavoitteekseen valuuttakurssivakauden, keskuspankin mahdollisuudet vaikuttaa korkotasoon sekä pankkien antolainaukseen heikkenivät oleellisesti. Kun pankkien lainanantoa pyrittiin kiristämään ja kotimaista korkotasoa nostamaan, virtasi maahan ulkomaista pääomaa korkoeron houkuttelemana. Tällä puolestaan oli suora vaikutus valuutan arvoon, jonka korjaamiseksi tehdyt valuuttakaupat puolestaan lisäsivät kotimaista likviditeettiä ja laskivat korkotasoa. Kuten kuviosta 1 havaitaan, oli markkinakorkojen volatiliteetti erittäin suurta 1990-luvun vaihteessa, mikä kertoo omalta osaltaan keskuspankin kyvyttömyydestä vaikuttaa korkoon.
Kuvio 1. Kolmen kuukauden Helibor-korko vuosina 1990-1998
Ylikuumentuvassa taloudessa, jossa keskuspankki on menettänyt tärkeimmän rahapoliittisen välineensä hallinnan, seinään törmääminen on välttämätön lopputulos. Kuplan puhkeamisen ja reaalitaloudellisen kriisin kärjistymisen myötä keskuspankin eväät myös valuuttakurssin säätelyn suhteen tulivat syödyksi. Kansainvälinen pääoma arvioi markan arvon huomattavasti alhaisemmaksi, kuin mitä keskuspankki halusi sen olevan. Valuuttakurssipaineiden lisäksi valtion obligaatioiden pitkä korko jatkoi nousuaan, mikä vaikeutti entisestään valtion rahoitustilannetta.
Vuoden 1991 devalvaatio sekä talousneuvoston (s. 39) kesän 1992 aikana laatiman analyysin pohjalta rakennettu valtion talouden tasapainottamiseen pyrkinyt ohjelma (nk. Sailaksen lista), eivät riittäneet vakuuttamaan markkinoita ja alentamaan markkinakorkoja, vaikka erityisesti jälkimmäisen uskotellaan niin tehneen ja siten pelastaneen Suomen yhä pahenevasta taloudellisesta kriisistä. Kun myös valuuttavarannot jatkoivat supistumistaan, päätyi Suomen pankki 8. syyskuuta väistämättömään ja asetti markan ulkoisen arvon markkinakysynnän määritettäväksi. Markan neljä seuraava vuotta kestänyt kellutus alkoi.
Kelluva valuuttakurssi palautti välittömästi keskuspankin ohjausvallan lyhyeen korkoon, minkä merkitystä Suomen talouden käännökseen ei voida aliarvioida. Kuten kuviosta 1 havaitaan, lyhyt korko kääntyi välittömästi kellutuspäätöksen jälkeen laskuun, mikä tuotti helpotusta sekä nousukauden aikana ylivelkaantuneille kotitalouksille että uutta tuotantoa suunnitelleille yrityksille. Markan jatkuva devalvoituminen, joka myöhemmin arvioituna oli suuresti ylimitoitettu, oli niin ikään valtava piristysruiske Suomen vientiteollisuudelle (kuvio 2).
Kuvio 2. Suomen valuuttakurssijärjestelmä vuosina 1984-1994 (Lähde: Aaltonen, Aurikko & Kontulainen 1994)
Lyhyen koron putoamisen vaikutus alkoi näkyä nopeasti myös pitkässä korossa ja valtion rahoitusasema helpottui huomattavasti. Keskuspankin tärkeimmäksi ohjauskeinoksi muodostuivat yli yön -koron ja rahoituslaitosten likviditeetin säätely. Kesän 1993 ja kesän 1994 välillä yli yön -korko laski lähes neljällä prosenttiyksiköllä seuraten keskuspankin määrittämää korkokäytävää. Pankkien maksuvalmiuden kasvettua vuoden 1994 aikana korko laski lähemmäs keskuspankin päivätalletuskorkoa, kun aikaisemmin yli yön -korko liikkui suhteellisesti lähempänä maksuvalmiusluoton korkoa (kuvio 3).
Kuvio 3. Lyhyet korot Suomessa 1993-1994 (Lähde: Aaltonen, Aurikko & Kontulainen 1994)
Valtion obligaatioiden hinta kääntyi vielä vuoden 1994 aikana nousuun seuraten globaalia trendiä, mutta velkamarkkinoiden rauhoituttua korko palasi vuoden 1996 loppuun mennessä – jolloin markka kytkettiin EU-maiden valuuttakurssimekanismiin ERMiin – vuoden 1993 lopun tasolle. Kelluvan valuuttakurssin aikakausi osoittautui lähes kaikilla taloudellisilla mittareilla arvioituna menestykseksi; myös talouden kasvu kiihtyi ja inflaatio pysyi maltillisena. Kun otetaan vielä huomioon se, kuinka syvässä kriisissä uudenlainen rahapoliittinen lähestymistapa otettiin käyttöön, on sen toimivuutta erittäin vaikea kiistää. Näin ollen kristillisten suuren valiokunnan lausuntoon kirjaama kanta osoittautuu entistäkin paremmaksi argumentiksi eurojärjestelmään liittymistä vastaan.
Johtopäätöksiä ja spekulointia
Tässä artikkelissa esitetty analyysi osoittaa, että monet keskeiset taloudelliset ja yhteiskunnalliset argumentit jäivät esittämättä tai huomioimatta prosessissa, jonka lopputuloksena Suomesta tuli osa euroaluetta. Vaikka muuta väitettiin, eurojärjestelmään liittyminen on nimenomaisesti rajoittanut julkisen vallan ”mahdollisuuksia harjoittaa omista lähtökohdistamme määräytyvää yhteiskuntapolitiikkaa”, mitä omassa kelluvassa valuutassa pysyttäytyminen ei välttämättä olisi tehnyt. Tietysti jo Maastrichtin sopimus ja pakottava tarve esiintyä Euroopan unionin mallioppilaana olisivat tässäkin tapauksessa asettaneet omat rajoitteensa hyvinvointilähtöiselle yhteiskuntapolitiikalle.
Legendat välttämättömistä leikkauksista sekä Ahon että Lipposen hallitusten aikana näyttäytyvät kuitenkin tämän analyysin myötä kokonaan uudessa valossa. Taloudellinen ja talouspoliittinen vaihtoehto oli todellinen ja se oli itse asiassa faktuaalisestikin olemassa neljän vuoden ajan (ks. kuvio 1). Myös pidemmälle menevät spekulaatiot kelluviin valuuttakursseihin perustuvan kansallisen rahajärjestelmän ympärillä ovat mahdollisia: Jos rahapolitiikan suuntaa olisi muutettu jo 1980-luvulla, olisi 1990-luvun lama hyvin todennäköisesti ilmennyt Suomessa huomattavasti lievempänä taantumana.
Jussi Ahokas
Lähteet:
Aaltonen, A., Aurikko, E. & Kontulainen, J. (1994): Rahapolitiikka Suomessa. Suomen Pankki, A:90, Helsinki.
Raha ja talous 
Pääoma taloudessa on aina kyse pääomien keskittymisestä, koska vain siten ne pääsevät maksimoitumaan. Ja juuri tämä maksimoitumien on pääomia liikkeellä pitävä voima.
Hannu Raineston kommentista koppi. Tehtiinkö EMU sittenkin sen takia, että Euroopan kapitalistit pääsevät kokoamaan suuria pääomia, kuten USA:n ja Japanin kapitalistit ja sittemmin Kiinan kommunistikapitalistit. Muistan itse, että EMUun liittymistä perusteltiin julkisuudessa sillä, että finanssikeinottelijat eivät EMU:ssa mukamas pääse spekuloimaan euro-valuutalla, niin kuin ne tekivät markalle 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa ja koko Suomi oli kuilun partaalla. Näin pienen maan edut piti turvattaman suurten siipien suojassa; mutta ei kai siitä perimmältään ollut kyse, vaan kapitalistien peliivälineiden vahvistamisesta eli pääoman kasaamisesta.
Kilpailukykymme ja innovatiivisuuden lisääminen oli myös argumentti euron puolesta, koska katsottiin, että paperi ja puunjalostusteollisuus saattoivat liian kevyin perustein laiminlyödä tuotekehityksen ja vaatia markan devalvaatiota, jos paperi ei mene kaupaksi. Jatkuvat devalvaatiot katsottiin liian helpoiksi keinoiksi edistää kilpailukykyä ja ne aiheuttivat myös pahaa verta kilpailijamaissa, jotka myös joutuivat usein devalvoimaan. Jatkuvat säännönmukaiset devalvaatiot ovatkin ”a race to bottom”. Kierre oli hyvä katkaista.
Ilmeisesti EMU on eräässä suhteessa toteuttanut sen tavoitteen, jonka päättäjät Suomessa ja muissa euromaissa sille asettivat. Se on kai edistänyt innovatiivisuutta, tuottavuutta ja kilpailukykyä, mutta hyvin eri tavoilla eri maissa ja eri yhteiskunnan osissa. Irlantilaisille ja briteille se antoi haasteen keskittyä finanssiteollisuuteen, minkä aiheuttamista haitoista nyt euromaiden veronmaksajat yhdessä paljon kärsivät. EMUn AAA-maissa enemmistöllä ihmisistä pyyhkii hyvin, koska osataan muutakin hyödyllistä kuin finanssiteollisuutta, jonka yleishyödyllisyydestä voidaan olla montaa mieltä . Tuloerot ja köyhyys ovat AAA-maissa kasvaneet, mutta tämä ennakoitiin jo EMUun mentäessä.
Ehkä yllätys oli niin selvä valtioiden (= niiden väestön enemmistön) jakautuminen ”jyviin” ja ”akanoihin”. Esim. monissa Välimeren maissa suuri tai suurin osa kansaa toimii elinkeinoissa, joissa tuottavuuskehitys on ollut huono, päinvastoin kuin monissa AAA-maissa.
Yllätys oli kai myös velkaantuminen ja yliolkaisuus, jolla sitä koskeviin sopimuksiin suhtauduttiin. ( Finanssiteollisuuden intressinä on tietty velkaantumisen lisääminen, joten ainakin britit ja USA-alaiset saivat mitä tilasivat, mutta ulkoistivat pahasti ongelmiaan muille.)
Rahateoria ja (muuta) julkista taloutta koskeva muu ”finanssiteoria” ovat siinä suhteessa pahasti allikehittyneitä teorioita, että ne eivät vieläkään osaa totuudenmukaisesti yhdistää toisiinsa sosiaaliturvan kautta tapahtuvia finanssitoimia (esim. sosiaalivakuutusta ja julkisten palvelujen varorahoitusta), perinteistä pankkitoimintaa, perinteistä vakuutustoimintaa sekä uusia finanssialan velkainstrumentteja, kuten finanssijohdannaisia. Tämä tietämättömyys oli jo ajaa läntisen maailman huimaan lamaan ja rotkon reunalla tasapainoillaan niin kauan, kunnes em. suhteet osataan jäsentää riittävän totuudenmukaisesti ensin teoreettisten mallien avulla ja sitten niiden pohjalta koottavien faktojen avulla. Tämän mallintamisen ehkä suurin ongelma on se, että maailmassa on hyvin suuria voimia, joiden intressinä on estää totuuden paljastuminen näillä aloilla. Sosiaalitieteitä on systemaattisesti valjastettu palvelemaan tällaisten piirien intressejä ja tuo valjastaminen ei ole yksistään tosi kommunistisissa yhteiskunnissa, vaan myös lännen kapitalistisissa yhteiskunnissa.
Niin senhän jokainen tietää että euro päätös oli paitsi typerä, myös väärin perusteltu. Markkinataloudessa kurssien on joustettava. Sehän on markkinoiden idea. Kysyntä ja tarjonta.
Tietysti euro voidaan pelastaa. Unohdetaan pankit, valtiot ja yritykset. Aletaan syytää euroja työttömille setelipainolla. Silloin vaikeuksiin joutunut maa saa ostovoimaa, elpyminen alkaa.
Näyttää muuten siltä että pitkän aikavälin inflaatio on vakio. En jouda asiaa tutkimaan mutta NL inflaatio oli 1930 – 2008 lähellä nollaa. Sitten käytiin melko korkeissa lukemissa. Jo keisarin ajan Roomassa pidettiin n. 10% vuosi inflaatiota yllä.
Euroalueella on pyritty matalaan inflaatioon, olisiko mahdollista että se kasaa paineita korkeaan? Siis pääomat kasautuvat. Huolimatta tuotantokapasiteetista sekä henkilökohtaisesta uuden mersun tarpeesta, en voi sitä ostaa koska käteinen ei riitä. Jolloin tuotanto loppuu, ei kysynnän puutteeseen vaan ostovoiman puutteeseen.
Järjestelmämme ongelma tällä hetkellä on ongelma rahan kierrossa. Paperin kiertohäiriö tuhoaa reaalitalouden.
(No en voi olla naljailematta 🙂
Olisiko ongelmaan ratkaisu uudenlainen luottokortti joka toimisi toisin kuin entiset. Entisellä euron ostos vähentää tilin katetta eurolla. Entä jos olisi kortti jossa euron ostos kasvattaa saldoa kahdella? Tätä voitaisiin kokeilla rajoitetulla alueella, Kitee sopisi koekentäksi mielestäni hyvin.
En ihan täysin ymmärrä, että miksi tässä vaiheessa murehditaan 1999 tehtyä ratkaisua ja bessevisseröidään mitä olisi pitänyt tehdä, eikä keskitytä hoitamaan oikeata ongelmaa. Jälkeenpäin on helppo aina sanoa miten OLISI pitänyt tehdä. Tällä hetkellä oleellisinta on keskittyä hoitamaan käsillä olevaa kriisiä, eikä jossitella tai varsinkaan puhua konditionaalissa.
Moni taloustietelijä on todennut, että tällaisesta kriisistä on kaksi ulospääsyä, molemmat äärimmäisen epämiellyttäviä: hyperinflaatio tai sota. Sodassa häviäjä maksaa velat, jolloin ”tasapaino” palautuu. EU on kuitenkin historiallisesti perustettu pitämään Saksa ja Ranska poissa sodasta, ja pääasiallisessa tehtävässään EU on onnistunut mielestäni äärimmäisen hyvin. Euroopassa on kuitenkin eletty historiallisen pitkää rauhan aikaa.
Hei Jaakko,
tutustu blogin muihin artikkeleihin ja huomaa, että olemme esittäneet syvällisesti perusteltuja ratkaisuja myös nykykriisiin. Näistä muuten yksikään ei ole sota tai hyperinflaatio. Tämä artikkeli oli tarkoituksellisesti retrospektiivinen ja suomalaisen poliittisen päätöksenteon vähäistä järkiperusteisuutta alleviivaava. Pahoittelut, jos se oli sinusta liian viisasteleva. En esimerkiksi itse haikaile markkaa takaisin. Toimiva eurojärjestelmä olisi koko Euroopan kannalta paras vaihtoehto.
Jussi
Joo, euro on hyvä jos saadaan toimimaan, se antaa kokonaan toisenlaisen pelivaran kuin kelluva markka. Ja tämäkin bloki on erittäin aiheellinen koska vieläkin on monia harhoja siitä kuinka 5% palkan alennus olisi pelastanut markan vaikka kurssi olisi vivuttu 100 dollariin.
—
Mutta, tuosta talouskasvusta tuli mieleen. Olen omissa teksteissäni käyttänyt samoja taulukoita kuin Krugman. http://www.ers.usda.gov/Data/Macroeconomics/
Niiden mukaan Suomen talouskasvu pysähtyi 1989 ja romahti 91. Kasvu alkoi uudelleen 93. Sen jälkeinen kasvu oli suunnilleen yhtä nopeaa kuin ennen pysähdystä, n.3,6 % mutta romahduksen aiheuttamaa työttömyyttä ja tuotannon alenemaa ei saatu kiinni.
Eli sen kummemmin kelluva kuin euro sidonnainen raha eivät poistaneet laman aiheuttamaa vajetta verrattuna optimaaliseen (täystyöllisyys) vaikka devalvaation pitäisi vauhdittaa kasvua Kiinan lukuihin. Vaje on nykyisin ilmeisesti luokkaa 30- 50%. (en ole vuoteen viitsinyt tutkia.) Vanha kuva tuolla :
http://www.auvorouvinen.fi/vaalit/index.php#Uusliberalismi_aikaansaa_talouskasvua
Jos olen oikeassa, näyttää että valuuttakurssi tonttuilua pahensi poliittinen tonttuilu joka esti kasvun.