Rahatalousjärjestelmän paljastuttua velkajärjestelmäksi, jossa jokaista varallisuuserää vastaa samansuuruinen velkaerä, on hämmennystä alkanut monien ajatuksissa herättää velasta perittävä korko. Jos kotitalouden tai yrityksen on maksettava ottamastaan lainasta korkoa pankille, eikö ole väistämätöntä, että velkojen maksu pankin luomasta rahavarallisuudesta tulee mahdottomaksi ja maksaakseen velkansa korkoineen taloudellisten toimijoiden on otettava lisää velkaa? Asiaa on syytä tarkastella kaksinkertaisen kirjanpidon ja yksinkertaisen esimerkin avulla (taulukko 1).
Esimerkissämme on kolme taloudellista toimijaa, joista pankki toimii sekä velkasuhteiden rahallistajana että voittoa tavoittelevana yrityksenä. Taloudellinen toiminta käynnistyy hyödykkeitä tuottavan yrityksen tekemällä tuotantopäätöksellä. Tuotannon toteuttaakseen yritys kääntyy sekä pankin että kotitalouden puoleen. Pankista yritys lainaa 2000 rahayksikköä, jolla se maksaa kotitaloudelle tämän myymästä työpanoksesta (A). Kotitalous tallettaa palkkatulonsa pankkiin, jolloin pankin tase on tasapainossa (A).
Kotitalous haluaa kasvattaa ostovoimaansa ja kääntyy pankin puoleen lainaten kulutukseensa 1000 rahayksikköä saatujen palkkatulojen päälle (B). Nyt kotitalouden varallisuus on kasvanut 3000 rahayksikköön ja sen velat 1000 rahayksikköön (B). Pankin tase kasvaa lainauksen myötä 3000 rahayksikköön (B).
Kotitalous siirtyy markkinoille hankkien tarvitsemansa määrän yrityksen tuottamaa hyödykettä. Kotitalouden kulutukseksi muodostuu 1500 rahayksikköä, joten se säästää varoistaan puolet (C). Yrityksen varat kasvavat saman verran eli 1500 rahayksiköllä (C). Yrityksellä on kuitenkin edelleen enemmän velkaa kuin varallisuutta.
Seuraa koronmaksun aika. Pankki perii korkoa lainoista 10 prosenttia eikä maksa talletuksille korkoa, joten kotitalouden maksettavaksi tulee 100 rahayksikköä ja yrityksen 200 rahayksikköä (D). Kotitalouden varat supistuvat 1400 rahayksikköön ja yrityksen 1300 rahayksikköön (D). Pankin taseessa korkotulot muodostavat 300 rahayksikön suuruisen pankin oman pääoman, mikä tarkoittaa käytännössä pankin velkaa itselleen. Pankki yrityksenä siis lisää varojaan 300 rahayksiköllä (D). Rahoittajaroolissa pankilla on vastattavaa eli velkaa kotitaloudelle ja yritykselle yhteensä 2700 rahayksikköä ja itselleen 300 rahayksikköä (D).
Kotitalous haluaa nyt suorittaa velkansa pois (E). Kuoletettuaan lainansa kotitalouden tilille jää edelleen 400 rahayksikköä säästöön (E). Pankin tase supistuu lainanmaksun myötä 2000 rahayksikköön (E). Taloudessa on pankin taseen vastaavana eränä edelleen yrityksen velka ja vastattavina kotitalouden talletus, yrityksen talletus sekä pankin oma pääoma (E).
Seuraavaksi lainaansa pyrkii lyhentämään yritys. Koska kotitaloudelle suoritetun hyödykkeen myynnin ja koron maksun jälkeen yrityksen varat ovat pienemmät kuin sen velat, se onnistuu lyhentämään lainastaan vain osan eli 1300 rahayksikköä (F). Pankin tase supistuu lyhennyksen verran ja talouteen jää kokonaisvelkaa 700 rahayksikköä (F). Yrityksen velkaa vastaa nyt pankin ja kotitalouden säästäminen (F).
Kotitalous kuitenkin omistaa pankin osakekannasta 100 prosenttia ja päättää yhtiökokouksen jälkeen nostaa pankin voitot itselleen. Pankki yrityksenä menettää 300 rahayksikön voittonsa, jotka siirtyvät kotitalouden tilille (G). Pankin oma pääoma katoaa ja taseen velkapuoli on nyt vastattavaa kotitaloudelle (G).
Kotitalous on kuluttanut aiemmin ostaneensa hyödykkeet ja palaa markkinoille. Yritys on varastoinut tuottaneensa hyödykkeet, jotka eivät aiemmin menneet kaupaksi. Nyt kotitalous ostaa hyödykkeet 700 rahayksiköllä ja yrityksen varat sekä velat tasapainottuvat (H).
Yritys päättää lopettaa toimintansa talouden epävarmuuden kasvaessa ja maksaa lainansa pankkiin (I). Pankin tase ja taloudellisten toimijoiden varat ja velat nollaantuvat (I). Tyhjästä luotu raha sai aikaan toistakymmentä transaktiota ja loi runsaasti taloudellista aktiviteettia kadotakseen kokonaan velkojen maksun yhteydessä.
Taulukko 1.
Esimerkkimme osoittaa, ettei koron perintä aiheuta välttämättä tarvetta velan määrän kasvattamiselle taloudessa. Kun yrityksen ja kotitalouden pankille maksamat suoritukset lasketaan yhteen, huomataan pankin perineen näiltä toimijoilta 3300 rahayksikköä, vaikka velkarahaa taloudessa olikin enimmillään vain 3000 rahayksikköä.
Yleinen virhe ajattelussa lieneekin se, että pankille maksettavien korkojen nähdään katoavan taloudellisen kierron piiristä. Näin ei kuitenkaan todellisuudessa ole, sillä toimiessaan yrityksenä pankki vertautuu kotitalouteen tai hyödykkeiden tuotantoon osallistuvaan yritykseen, joiden säästämismahdollisuudet ja kulutuspäätökset määrittelevät rahatalousjärjestelmän toimintaa.
Siksi korossa, kuten yritysten voitoissa tai kotitalouksien säästämisessä onkin kyse ainoastaan tulonjaosta eli siitä miten luotu rahavarallisuus eri toimijoiden välillä tiettynä ajanhetkenä jakaantuu. Ongelmia voi syntyä silloin, kun tietyn toimijan saamat rahavirrat jäätyvät pitkäksi aikaa. Tällöin korkojen tai erääntyvien velkojen maksu voi tulla mahdottomaksi, jolloin esimerkiksi yrityksen on lainattava lisää rahaa vanhojen velvoitteidensa hoitoon.
Rahatalousjärjestelmän sulavan toiminnan kannalta velan määrän jatkuva kasvu onkin hyödyllistä, sillä silloin taloudellisten toimijoiden välttämättä tarvitsemat rahavirrat syntyvät todennäköisemmin ja kitkattomasti. Kun velkarahan määrän kasvu pysähtyy tai kääntyy negatiiviseksi, ajautuu rahatalousjärjestelmä syvään kriisiin. Näin juuri tapahtui vuoden 2009 aikana, kun finanssikriisi pysäytti luotonannon lähes kaikkialla maailmassa.
Jussi Ahokas
Raha ja talous 
Tervehdys.
Koron palauttaminen kiertoon ei poista tarvetta velan jatkuvaan kasvuun (sitä ei tosin ole ”mahdollista” edes palauttaa täydellisenä).
Professori Richard Wernerin tutkimuksen mukaan juuri otettu uusi luotto (credit creation) ohjaa ja aikaansaa talouskasvua. Kapitalismiin kuuluu kiinteänä ajatuksena voitto. Voitto ei ole mahdollista ilman talouskasvua. Tästä seuraa loogisesti, että nykyisen rahajärjestelmän (velan) on pakko kasvaa talouskasvun mukana (tai oikeammin ennen sitä). Juuri otettu luotto valuu kuitenkin hiljalleen aggregaatteihin M2, M3, jne. Se ei ole enää rahaa kierrossa, vaan talletuksia ym. Joku säästää, jonkun on otettava entistä enemmän velkaa (valtio, yritys, yksityistalous). Velkakäyrä on hetken kuluttua pystysuora (eksponentiaalinen kasvu koron myötä).
Wernerin tutkimus paljasti myös, että talouskasvu ohjaa korkoja. Kasvu johtaa korkeisiin korkoihin, taantuma johtaa mataliin korkoihin. Koska credit creation on ainoa keino talouskasvuun, mutta samalla se johtaa myös korkojen nousuun, on tuloksena inflaatio (hintojen nousu): Ei kasvaneen rahamäärän (ostovoiman) takia, vaan kasvaneen velan takia, johon on liitetty korko. Kaikki hyödykkeet ja palvelut sisältävät koron (30-70 prosenttia), joten koron nousu siirtyy suoraan hintoihin. Aiemmin käsittelemänne kysyntä-inflaatio ei ole ollut ongelma vuosikymmeniin. Inflaatio on nykyisin lähes yksinomaan kustannus-inflaatiota.
Korko ei voi palautua ”mitenkään” täydellisesti talouteen. Kun velka on pakotettu kasvamaan, kasvaa siitä saatu korkokin. Palkat eivät tietenkään kasva, koska pankkineiti kirjaa samassa ajassa satasen lainan ja miljardin lainan. Pankin kulut eivät muutu tulojen kasvaessa. Yhä suurempi osa tuloista menee osinkoihin. Osinkoja saaneella taholla ei tietenkään ole tarvetta kierrättää saamiaan miljardeja kokonaan talouteen, vaan ne siirtyvät M sinne sun tänne.
Saksassa tehty tutkimus 80-luvulla (Margit Kennedy) osoitti, että 80 prosenttia taloudellisista toimijoista maksaa korkoa ja 20 prosenttia vastaanottaa korkoa. Nykypäivänä suhde lienee 90/10.
Reaaliansioiden kehitys Yhdysvalloissa (sama toistuu kaikissa länsimaissa) 1960-2010. Ylimmän tuloluokan reaaliansiot ovat kasvaneet 80 prosenttia (pääasiassa pääomatuloja). Keskiluokan reaaliansiot ovat laskeneet 2 prosenttia. Alimman tuloluokan reaaliansiot ovat laskeneet 20 prosenttia.
Joten toteamuksenne, että kyse on tulonjaosta, pitää hyvin paikkansa. Korko nimenomaan keskittää pääomia, imien niitä alhaalta ylöspäin, kunnes pääomat ovat kasvaneet niin suuriksi, ettei niitä kaikkia tarvitse valuttaa takaisin alaspäin.
Joten kun maailma kamppailee tällä hetkellä ylivelkaantumisen kanssa, kotitalouksien säästöaste on erittäin alhainen, täytyy jossain olla samaan aikaan valtavat pääomakeskittymät.
Yhden rahan monopoli positiivisella korolla johtaa keskiluokan häviämiseen, valtavaan kuiluun rikkaiden ja köyhien välillä (90/10 yhteiskunta), ja sitä kautta yhteiskuntarauhan järkkymiseen.
Vaikka Steve Keenin tietokonesimulaatiot tekevät nykyjärjestelmästä toimivan, niillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, koska edellä mainittuja asioita jätetään huomioimatta. Korkoa ei kannata vähätellä tuolla ekonomistien yksinkertaistetulla tasapainomallilla. Voimme ympärillämme havaita kuinka hyvin tämä malli toimii. Ja pahempaa on tulossa, jos emme ala tosissamme harkitsemaan uuden rahajärjestelmän luomista.
P.S. Bloginne on hieno ja kirjoitukset hyviä, vaikka tässä hieman negatiiviseen sävyyn kirjoitinkin.
Kiitos analyyttisestä kommentistasi, Toni. Olemme selvästikin liikkumassa kritiikissämme kohti perinteisempää kapitalismin kritiikkiä, jossa talousjärjestelmän perimmäiseksi ongelmakohdaksi osoitetaan taloudellisten toimijoiden pakonomainen tarve kerryttää varallisuuttaan. Rahatalousjärjestelmässä tämä on tietysti mahdollista siten, että toimija päätyy vaihdannassa nettosäästäjäksi eli pidemmällä aikavälillä hänen rahamääräiset tulovirtansa ylittävät rahamääräiset menovirrat.
Kapitalismin tai modernin rahatalousjärjestelmän ongelmana on nimenomaan taloudellisten toimijoiden pyrkimys säästää, eli kuten Keynes asian ilmaisi, on perimmäinen ongelma aina ”holvaaminen” (hoarding). Säästämisen lähteitä taloudessa ovat yritysten liikevoitot, rahoituslaitosten liikevoitot, valtion ylijäämäiset budjetit sekä kotitalouksien säästäminen palkkatuloista. Se, mistä lähteestä talouden säästöt syntyvät määrittelee myös laajemmin talouden tulonjakoa ja yhteiskunnallista kehitystä. Siksikin tulonjakokysymys on nykyjärjestelmässä aivan keskeinen.
Kun me puhumme inflaatiosta, tarkoitamme aina kysyntäinflaatiota, joka on määritelmällisesti tuotantoon ja vaihdantaan liittyvä ilmiö. Mainitsemasi kustannusinflaatio sen sijaan on tulonjakoon liittyvä ilmiö. Samalla se liittyy laajempiin yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin. Ei nimittäin ole itsestään selvää, että tietyt taloudelliset toimijat pystyvät keräämään voittoja vaihdannassa asettamalla tuotteilleen ostohinnan ylittävän voittomarginaalin. Erilaiset institutionaaliset tekijät vaikuttavat siihen, kuinka suuria voittoja yritykset tai rahoituslaitokset onnistuvat tekemään tai kuinka paljon palkansaajat onnistuvat säästämään (ks. esim. Kalecki ja monopolivoima).
Kansantalouden tilinpidossa määritelty funktionaalinen tulonjako eli voittojen ja palkansaajakorvausten suhde on erinomainen mittari siitä, miten yhteiskunnalliset valtasuhteet muuttuvat tuotannon piirissä. Se ei kuitenkaan enää nykyisin anna kovinkaan tarkkaa kuvaa tulonjaosta ja valtasuhteiden muutoksesta koko talousjärjestelmän tasolla. Kun pääoman akkumulaation prosessit karkaavat yhä enemmän rahoitusmarkkinoilla tapahtuvaan vaihdantaan, aukeaa sijoittajille entistä enemmän mahdollisuuksia tehdä voittoja ja kartuttaa varallisuuttaan, kun taas palkansaajien mahdollisuudet säästää lähinnä heikkenevät, kun tuotannolliseen toimintaan investoidaan vähemmän.
Mutta kaiken edellisenhän toivat talousjärjestelmän analyyseissään esiin jo Marx, Veblen ja Keynes, joten emme ole kritiikkimme kanssa todellakaan yksin.
Jussi
PS. En jaa Wernerin näkemystä koron määräytymisestä. Korko on nykyjärjestelmässä taloudelliselle toiminnalle eksogeeninen muuttuja, jonka tason määrittelee rahapoliittisen vallan käyttäjä. Tietysti keskuspankin päätöksiin vaikuttaa se, mihin suuntaan taloudellinen kehitys kulloinkin on menossa. Jos talous kasvaa nopeasti ja eri sektoreille syntyy ylikysynnästä johtuvaa inflaatiopainetta, on hyvin todennäköistä, että keskuspankki nostaa ohjauskorkoaan.
Koron nousu tekee voittojen tekemisestä vaikeampaa ensin liikepankeille ja sitten muille yrityksille, joiden velanottohalukkuus tässä tilanteessa laskee. Näin ollen myös uusien lainojen määrä laskee, talouden kokonaiskysyntä supistuu ja inflaatiopaineet hellittävät. Samalla myös talouden kasvu hidastuu. Jos hidastumista jatkuu pitkään, reagoi keskuspankki taas laskemalla korkoa. Näin Vernerin empiirinen havainto, jonka mukaan korot ovat korkeita nopean kasvun ja korkean inflaation aikaan ja matalia päinvastaisessa tilanteessa voidaan selittää keskuspankin reaktiofunktiolla.
Hei Toni,
Teet useita aivan oikeanlaisia havaintoja. Monestakaan asiasta emme juuri ole eri mieltä. Peruspointti on kuitenkin siinä, että ei koron olemassaolo sinänsä ”hävitä” rahaa kierrosta toisin kuin joskus tunnutaan väittävän. Kysyntäongelmia aiheuttaa aina säästäminen (jota tietenkin myös omistajat harjoittavat), minkä vuoksi tarvitaan kysynnänsäätelyä ja funktionaalista rahoitusta.
Nuo Richard Wernerin havainnot eivät kuulosta miltään erityisen tuoreilta tai mullistavilta. Osa hänen pointeistaan on itsestäänselviä, toiset vähintäänkin hämäriä. Wernerin teoreettinen kehikko vaikuttaa ylipäänsä aika alkeelliselta, ja hän jopa sotkee onnettomalla tavalla aivan perusasioita. (Esimerkiksi väite: ”Only about 2 % of money supply comes from the central bank” on aika älytön.)
En halua kuitenkaan tuomita erittäin arvokkaita pyrkimyksiä kritisoida nykyistä rahatalousjärjestelmää. Tämä kritiikki ei kuitenkaan minusta voi perustua uusklassiseen taloustieteeseen, kuten se Wernerillä pääasiassa perustuu.
Lauri
Hei,
Hienoa,että pidätte tätä blogia, Siitä opin paljon. Minua on kuitenkin alkanut häiritä se, että kerrotte tosiasioita, jotka ovat terveen järjen vastaisia, esim. seuraava: ”Rahatalousjärjestelmän sulavan toiminnan kannalta velan määrän jatkuva kasvu onkin hyödyllistä, sillä silloin taloudellisten toimijoiden välttämättä tarvitsemat rahavirrat syntyvät todennäköisemmin ja kitkattomasti.” On tietenkin selvää, että harva asia kannustaa ihmistä toimeliaisuuteen samassa määrin kuin velat, jotka on maksettava. Kuitenkin velkaantumisellakin on kokemusten mukaan jokin yläraja, jonka jälkeen velka lamaannuttaa ihmisen ja yhteisön eli velkaa ei voida antaa ja ottaa määrättömästi ilman että syntyy ikävä vastareaktio. Näistä myös on ollut kyse viime ajan finanssikriiseissä.
Terv. Timok
Tämäpä kirjoitus ja kommentit olivat erityisen piristävää luettavaa. Esittäisin kuitenkin muutaman kommentin.
Miksi Wernerin väite ”Only about 2 % of money supply comes from the central bank” on älytön? Väitteen paikkansapitävyys riippuu tietenkin siitä, kuinka rahan haluaa määritellä. Yhdysvaltojen keskuspankin julkaisemien tietojen perusteella MB, jota voidaan pitää keskuspankin luoman rahamäärän mittarina, oli alle 10 % (ei tosin 2 % kuten Werner väittää) M3 rahamäärästä, kun se viimeisen kerran julkaistiin. Nykyään tosin MB on noussut huimasti, kun taas muut raha-aggregaatit ovat enemmän tai vähemmän rullanneet aloillaan.
Timon kommentti osui ns. naulan kantaan. Kirjoitan itse gradua aiheesta kokonaisvelan ja BKT:n väliset dynaamiset vaikutukset, jossa otetaan huomioon tuo velan kaksinaisvaikutus: toisaalta sitä tarvitaan lisää, jotta vaihdanta sujuu lyhyellä aikavälillä kitkattomasta, mutta toisaalta pitkällä aikavälillä velkarasitusta tahdotaan välttää. Niinpä lisävelasta saatava buusti BKT:hen tarkoittaa myöhempää negatiivista iskua BKT:lle. Toki negatiivista iskua voidaan aina lykätä ottamalla entistäkin enemmän velkaa, mutta joskushan raja tulee vastaan…
Itse kirjoitukseen ja Tonin kommenttiin vielä sen verran, että vaikka teoreettisesti (kuten osoitittekin) korko ei ole ongelma. Käytännössä kuitenkin se on aina ongelma nimenomaan siitä syystä, joka mainittiinkin mutta jota ei ehkä painotettu riittävästi: kaikki talouden toimijat pyrkivät luonnostaan olemaan nettosäästäjiä. Kirjoituksen esimerkissä transaktiot ovat tarkoitushakuisia ja näin ollen lopputulos on mukava, mutta entä jos kotitalous ei kulutakaan pankilta saamaansa 300 takaisin talouteen? Tällöin voi hyvinkin käydä niin, että yritys menee konkurssiin ja tämän myötä kotitaloudesta tulee vieläkin varovaisempi, eikä se halua missään nimessä kuluttaa viimeistä 300 takaisin talouteen. Pankista tulee entistä varovaisempi, joten uusia yritysinvestointejakaan ei synny, ja kotitalous pimittää viimeisiä säästöjään entistä tiukemmin jne. Näin onkin saatu aikaiseksi minifinanssikriisi 🙂
”Kirjoitan itse gradua aiheesta kokonaisvelan ja BKT:n väliset dynaamiset vaikutukset, jossa otetaan huomioon tuo velan kaksinaisvaikutus: toisaalta sitä tarvitaan lisää, jotta vaihdanta sujuu lyhyellä aikavälillä kitkattomasta, mutta toisaalta pitkällä aikavälillä velkarasitusta tahdotaan välttää.”
Terve Patrizio! Käsitteletkö gradussasi MMT:tä? Onko tiedossasi suomenkielisiä kirjoituksia jotka pohjautuvat MMT:hen? – Alla olevassa linkissä on hyvää perustietoa. Tuo horisontaalisen ja verikaalisen rahan erottelu on mielestäni selkeä lähtökohta systeemin mallintamiselle.
Hei Patrizio,
Jälleen kerraan hyviä pointteja sinulta. Tuo virke vain oli eräs esimerkki Wernerin ehkä oudoimmasta puutteesta – eli kyvystä ymmärtää rahan endogeenisuutta. Hänhän tuntuu aika usein esittävän totuutena erilaisia rahakerroinmallin variaatioita. Sellaisessa ajattelussa on tietenkin mielekästä verrata ”valtion rahan tarjontaa” yksityiseen luotonlaajennukseen.
Jos kuitenkin tarkastellaan tarkemmin rahatalousjärjestelmän operationaalisia piirteitä, ymmärretään, että rahakerroinajattelussa ei ole minkäänlaista tolkkua. Suurelta osin tämän vuoksi esimerkiksi pääosa uuschartalistisista teoreetikoista on luopunut rahan käsitteestä kokonaan. Se usein sotkee asioita. Vaikuttaa siltä, että esimerkiksi Wernerillä menevät iloisesti sekaisin pankkiraha ja keskuspankkiraha.
Onkin ymmärrettävä, että yksityiset pankit luovat talletuksia ja keskuspankki luo valuuttaa (maksuvälinettä). Näillä on taloudessa täysin erilaiset funktiot eikä niitä ole mielekästä rinnastaa keskenään. Lisäksi ne ovat suhteessa toisiinsa ainoastaan jälkikäteisesti: keskuspankit akkommodoivat jälkikäteen yksityisten pankkien velan luonnin esimerkiksi diskonttolainauksella. Näin ollen Werner syyllistyy tuolla päättelyllään aika klassiseen kategoriavirheeseen.
Tuohon viimeiseen osaan totean vielä, että edelleenkään korko sinänsä ei aiheuta varsinaisia ongelmia, vaan pyrkimys rahan holvaamiseen. On myös päivänselvää, että puhtaaseen nimellisarvojen inflatointiin perustuva velanluonti on erittäin tuhoisaa koko talousjärjestelmälle. Sen sijaan tuotannollisen toiminnan rahallistaminen ei ole talouden kannalta haitallista. En edes ymmärrä, miten (kapitalistinen) talous voisi toimia ilman sitä, mutta ehkä en sitten enää liikukaan tässä Karjalaisen mainostamassa terveen järjen piirissä.
Kaiken kaikkiaan voisin todeta, että tässä esillä olevat näkemyserot ovat kuitenkin varsin pieniä. Meillä on lähes yhtä penseä suhtautuminen nykyiseen rahatalousjärjestelmään kuin muillakin tämän keskustelun osapuolilla.
Lauri
Hei,
Yritän hieman puolustella tuota Wernerin väitettä ja yrittää selventää mitä hän tarkoittanee sanomalla: ”only about 2% of money supply is created by the central bank”.
Pohjustan taas itsestäänselvyyksillä, mutta toivottavasti se selkiyttää ajattelutapaani ja siihen on helpompi tehdä korjauksia, jos aihetta on.
Kyseessä lienee liikepankkirahan ja keskuspankkirahan suhde. Talletukset liikepankeissa suhteessa talletukset keskuspankissa (vähimmäisvarantotileillä) ja yleisön hallussa olevat setelit.
Vähimmäisvaranto Euroalueella on 0-2%, riippuen velkaerästä, esim. käyttötili, yli tai alle kahden vuoden määräaikaistalletus, yli tai alle kahden vuoden velkakirja, takaisinostosopimus, jne.
Kun liikepankki luo rahaa, talletuksia, kaksinkertaisella kirjanpidolla, täytyy sen täyttää edellä mainitut vähimmäisvarantovaatimukset.
Vähimmäisvarantotiliin sovelletaan keskiarvoistamista pitoajanjaksolta, joka on noin yksi kuukausi. Pankilla ei tarvitse olla kuin pitoajanjakson viimeisenä päivänä vähimmäisvaatimus (keskiarvo pitoajanjaksolta) keskuspankissa vähimmäisvarantotilillään, muina päivinä se voi olla miinuksellakin. Keskuspankkiraha luodaan jälkikäteen, eikä se säätele liikepankkirahan määrää vaan toisinpäin.
Esimerkki: Pankki A myöntää lainan 10000 viideksi vuodeksi. Nyt sen velat ja saatavat kasvoivat yhtä paljon. Jos myönnetty laina jää samaan pankkiin käyttötilille, täytyy pankin hankkia 2% eli 200 keskuspankkirahaa vähimmäisvarantotililleen. Jos tuo 10000 jää samaan pankkiin yli kahden vuoden määräaikaistilille, pankin ei tarvitse hankkia keskuspankkirahaa, koska sille vähimmäisvarantovaatimus on nolla.
Jos pankissa A myönnetty laina siirtyy toiseen pankkiin B, ei pankin A tarvitse hankkia keskuspankkirahaa, koska kyseessä on yli kahden vuoden velkakirja. Pankille A muodostuu kuitenkin velvoite maksaa koko 10000 keskuspankkirahalla talletuksen vastaanottaneelle pankille B. Tämä ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa. Pankki A voi myös jäädä velkaa Pankille B, kun ne tasaavat tilejään pankkipäivän päätteeksi. Pankit lainaavat näin rahaa toisilleen vakuudetta Euribor-viitekorolla. Näin pankin A velat vaihtoivat kirjanpidossa paikkaa, saamisten jäädessä tietenkin ennalleen. Pankin B velat ja saatavat kasvoivat saman verran, eli sen tase kasvoi kuin se olisi luonut rahaa, talletuksia. Kummankin kirjanpito on edelleen tasapainossa.
Yleisin argumentti tätä vastaan on, että pankit altistavat itsensä hyvin suureen riskiin tällaisella rahoituksella. Se on totta, mutta EKP:n tilastojen (assets to deposits, loans to deposit) mukaan ne ovat toimineet juuri näin. Ne ovat siirtyneet muihin rahoitusmuotoihin kuin perinteinen talletusten vastaanottaminen. Pankit ovat velkaa toisilleen ja pankkikriisin iskiessä ketjureaktio on valmis, ellei keskuspankki luo keskuspankkirahaa vaarassa oleville pankeille.
Näin kun katsotaan niin huomataan, että pankit eivät lainaa keskuspankkirahaa keskinäisen maksuliikenteensä hoitamiseen, vaan ainoastaan tyydyttämään asiakkaiden käteistarpeen ja täyttämään minivaatimukset vähimmäisvarannoissa. Näin päästään suunnilleen Wernerin esittämiin lukuihin. Kriisissä keskuspankkirahan osuus tietenkin nousee.
Hei Toni,
ja kiitos jälleen mielenkiintoisesta kommentista. Tuot siinä esiin sellaisia piirteitä rahatalousjärjestelmän toiminnasta, joita esimerkiksi paljon näkyvyyttä tässäkin keskustelussa saanut taloustieteilijä Werner ei koskaan ole tullut tiedostaneeksi. Se, että ”keskuspankkiraha luodaan jälkikäteen, eikä se säätele liikepankkirahan määrää vaan toisinpäin”, osoittaa nimenomaan rahan endogeenisen luonteen nykyisessä rahatalousjärjestelmässä. Argumenttisi on siis vastakkainen suhteessa valtavirtaiseen money multiplier -teoriaan ja siten myös Wernerin näkemyksiin.
Kuvauksessi pankkien välisestä maksuliikenteestä ja keskuspankin toiminnasta maksujen selvittäjänä on myös oikeansuuntainen. Et kuitenkaan tuo esiin sitä tosiasiaa, että pankkien välisen velkasuhteen rahallistaa nykyjärjestelmässä aina keskuspankki. Näin ollen pankkien taseiden tasapainottaminen edellyttää aina keskuspankin operaatiota, jossa toinen liikepankeista velkaantuu keskuspankille ja keskuspankki puolestaan toiselle liikepankille. Tämähän nimenomaan tarkoittaa keskuspankkirahan luontia. Keskuspankkiraha on siis täysin keskeinen osa pankkien välisen maksuliikenteen hoitoa ja nykymuotoisen rahatalousjärjestelmän toimintaa.
Tämä aihealue vaatinee lisäkäsittelyä blogissamme tulevaisuudessa myös artikkelin muodossa.
Jussi
Hei,
Kiitos hyvästä vastauksesta. On tietenkin totta, että keskuspankki rahallistaa liikepankkien välisen velkasuhteen. Tarkoitin, että esimerkin 10000 velkaa ei kuitenkaan rahallisteta kerralla vaan maturiteetin mukaan. Näin keskuspankkirahan luonti syntyy viiveellä suhteessa liikepankkirahaan.
Kriisien kehittyessä pankit saattavat kuitenkin kutsua näitä lainoja sisään (call in) kerralla, jolloin velallinen pankki joutuu vaikeuksiin, jos keskuspankki ei myönnä hätälainoja. Näinhän kävi Northern Rock pankin tapauksessa 2007 (UK).
Hieno juttu, että käsittelette kenties myöhemmin aihetta perusteellisesti.
Terve,
Kiitoksia mainiosta blogista. Olen muilla palstoilla yrittänyt selventää ajatuksiani velasta, mutta ikävä kyllä asiantuntijoiden löytäminen on ollut haastavaa. Toivottavasti pystytte auttamaan osoittamalla teoriani vääräksi, niin voin vihdoin levätä. Teoria on yksinkertaisuudessaan tämä:
”Velaksi kuluttaminen on kansantalouden kannalta vain ja ainoastaan haitallista.” – koskee siis niin yksityishenkilöä tai valtiota.
Taustalla siis ajatus siitä, että velka voidaan ottaa joko investointiin tai kulutukseen, ja jos se otetaan kulutukseen, niin se tarkoittaa käytännössä vain kulutuksen siirtämistä tulevaisuudesta nykyhetkeen, josta ei ole mitään hyötyä. Haittaa taas syntyy maksuhäiriöiden yms. seurannaisvaikutusten kautta.
Lisäksi velan ottaminen kulutukseen lisää taloudellisten syklien amplitudia, joka voidaan nähdä haitallisena tai hyödyllisenä, riippuen katsojasta.
Please, make my day ja osoittakaa teoriani vääräksi.
Hei,
ja kiitos mielenkiintoisesta kysymyksestä. Velaksi kuluttamisen haitallisuus tai hyödyllisyys riippuu siitä, mihin luotu velkaraha taloudessa ohjautuu. Jos esimerkiksi valtio kuluttaa tuottamalla hyvinvointipalveluita ja maksamalla palkkoja työntekijöilleen, luo velkaraha välittömästi reaalista arvoa tuotettujen palveluiden muodossa ja ostovoimaa kotitalouksien saamien tulojen muodossa. Kun kotitaloudet ostavat saamillaan tuloilla hyödykkeitä markkinoilta, myös yrityksien on mahdollista tehdä voittoja. Valtion kulutus siis lisää talouden kokonaiskysyntää, mikä mahdollistaa lukuisten uusien transaktioiden toteutumisen ja siten kiihdyttää taloudellista aktiviteettia. Mitä suurempi osa luodusta velkarahasta pysyy reaalitaloudellisen tuotannon ja hyödykkeiden vaihdannan piirissä, sitä suurempi vaikutus valtion velaksi kuluttamisella on työllisyyteen ja sitä useampi kotitalous saa tulonsa alun perin valtion kulutukseen luodusta velkarahasta.
Jos kotitalous ottaa velkaa kulutukseen, tarkoittaa tämä sen ostovoiman lisäämistä ilman työpanoksesta tai muusta hyödykkeestä luopumista. Maksaakseen velkansa kotitalouden on ennemmin tai myöhemmin kuitenkin myytävä omaisuuttaan eli hankittava palkkatuloja tai realisoitava muuta omaisuuttaan. Jos kotitalous ei onnistu tässä, edessä on välttämättä velkasaneeraus. Kotitalouden kuluttama velkaraha kuitenkin synnyttää välittömästi talouteen kokonaiskysyntää eli rahavirran, joka voi edellisen kappaleen esimerkin mukaisesti saada aikaan monia uusia transaktioita sekä reaalista tuotantoa. Näin ollen myös kotitalouden velkaantuminen voi olla esimerkiksi työllisyyden kasvun kannalta hyvä asia.
Vastaavasti, jos valtio käyttää velkarahaa vastikkeettomien etuisuuksien maksuun, ei velkaraha synnytä välittömästi tuotantoa. Kuitenkin kotitalouksien kulutuksen myötä velkaraha lisää talouden kokonaiskysyntää, mikä taas voi lisätä reaalisten hyödykkeiden kysyntää ja sitä kautta työvoiman kysyntää taloudessa. Näin ollen velan lisääminen kasvattaa tässäkin tapauksessa tuotantoa, kulutusmahdollisuuksia ja hyvinvointia.
Jos taloudessa on käyttämättömiä resursseja, tuotannon lisääminen on perusteltua ja valtion sekä kotitalouksien velaksi kuluttamisen uskotaan ohjautuvan yhteisön hyvinvointia kasvattaviin kohteisiin, en näe velan määrän lisäämisessä ongelmia. Jos lisäkysyntä aiheuttaa ylikysyntää markkinoilla ja sitä myöten kiihtyvän inflaation, maapallon materiaaliset resurssit vähentyvät uhkaavasti tai kulutuksella on jotain muita negatiivisia yhteiskunnallisia vaikutuksia, velaksi kuluttaminen on ehdottomasti haitallista. Koska rahatalousjärjestelmässä kaikki kulutus tapahtuu velkarahalla, kannattaakin tarkastelu kohdistaa velan sijaan kulutuksen rakenteisiin, eli siihen mitä ja kuinka paljon kulutetaan. Periaatteessa ainoa rajaton resurssi talousjärjestelmässämme on velkaraha, vaikka yleinen käsitys onkin juuri päinvastainen.
Jussi
Ps. Uusien velkasuhteiden luomisella on luonnollisesti myös tulonjaollisia vaikutuksia, niin kuin on myös velkarahan (varallisuuden) myöhemmällä ohjautumisella taloudessa.
Terve ja kiitoksia vastauksesta, joka on kyllä suoraan sanottuna hieman huolestuttava – perustuuko mainsteam taloustiede tosiaankin oletukseen että velkoja ei tarvitse maksaa pois?
Sinänsä on päivänselvää, että velaksi kuluttaminen kasvattaa työllisyyttä ja luo hyvinvointia sillä hetkellä, mutta teoriani biiffi oli siinä, että kyse on nollasummapelistä: tuo työllisyys ja hyvinvointi on huomisestamme pois.
Jos kotitalous (tai valtio) kuluttaa tulonsa x ja lainaamansa y siihen päälle, talous kasvaa kulutuksen takia x+y siihen saakka kunnes velkoja ruvetaan maksamaan takaisin (tämä johtuu joko pakosta (korot nousevat), tai siitä että ei enää kannata ottaa lainaa, sillä assettien arvot ovat pudotuksessa esim. USA:n asuntomarkkinat), tämän jälkeen talous kasvaa kulutuksen takia x-y, johtuen siitä että velkaa lyhennetään. Tämä on siis se efekti joka kasvattaa taloussyklin amplitudeja (nousukaudet ovat jyrkempiä, kuten myös laskukaudetkin).
Tämä kaikki siis jos emme elä Kianderilaisessa maailmassa, jossa velkoja ei tarvitse maksaa takaisin. Toisaalta, jos eläisimme Kianderilaisessa maailmassa, niin ainoa rationaalinen teko olisi ottaa maksimaalinen määrä lainaa – mikä johtikin meidät nykyiseen talouskriisiin (lainaa otettiin siihen saakka kunnes sitä ei enää saatu lisää, minkä jälkeen siirryttiin QE:hen)
Tiedän kyllä että kaikki raha on velkaa, mutta on olennaista erottaa toisistaan se, että kulutamme rahaa jonka joku muu on meille velkaa kuin se, että kulutamme rahaa jonka olemme itse velkaa jollekin muulle.
Hei,
tässä pohdiskelussa liikutaan selvästikin kahdella eri abstraktiotasolla, jotka on syytä erottaa toisistaan. Nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä talouden kokonaistasolla on selvää, ettei velkaa tule maksaa pois, sillä samalla taloudesta häviäisi myös rahavarallisuus. Jos rahataloudessa ei ole rahallistettuja velkasuhteita, ei siinä myöskään ole vaihdantaa eikä tuotantoa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yksittäisiä velkasopimuksia voitaisiin jättää suorittamatta. Koska taloudellinen toiminta, josta yksilö saa tulonsa myymällä työvoimaansa voi tapahtua tarkkaan rajatun ajan puitteissa (yleensä työikä), on velkasuhteet syytä määrittää maksimissaan tämän pituisiksi. Lisäksi velkasumma tulee määrittää sellaiseksi, jonka velanottajan tulevaisuuden tulovirrat pystyvät kattamaan. Muutenhan on selvää, että lopulta velka jää maksamatta ja velkoja joutuu kuolettamaan velan omaa varallisuuttaan vähentämällä. Siksi kuvaamaasi ”kianderilaista” maailmaa ei ole olemassa.
Valtion kuluttaessa ja velkaantuessa tilanne on tietysti monimutkaisempi, sillä valtion mahdollisuudet lyhentää ja lopulta kuolettaa velkojaan eivät ole samalla tavalla rajoitetut. Tätä varmaan myös mainstream taloustieteilijät ja esimerkiksi Kiander ajattelevat todetessaan valtion velan kuolettamisen tarpeettomaksi. Koska valtio (yleensä) vastaa rahan liikkeellelaskusta, voidaan jopa kysyä, mikä taho ylipäänsä voisi velvoittaa valtiota maksamaan velkansa tietyn ajan puitteissa. Käytännössähän valtio luotottaa aina itseään.
Talouden kokonaistasolla tarkasteltuna sekä tulot x että velka y ovat samanlaisia rahallistettuja velkasuhteita. Tällä tasolla tarkasteltuna ei siis ole olennaista, kuka alkuperäisessä tilanteessa eli velkasuhteen muodostamisessa on ollut velkoja ja kuka velallinen (paitsi että valtion rajoitteet velkaantua ovat vähäisemmät kuin yksityisten toimijoiden). Merkitystä on sen sijaan sillä, mihin luodusta velkasuhteesta syntyvä ostovoima taloudessa kulkeutuu. Parhaassa tapauksessa se tuottaa reaalisia hyödykkeitä, jotka lisäävät ihmisten hyvinvointia ja säilyttävät siksi arvonsa. Huonoimmassa tapauksessa ostovoima kohdistuu arvopapereihin, joiden arvo voi romahtaa nopeasti, kun usko hintojen jatkuvasta noususta häviää. Talousjärjestelmämme toiminnan kannalta keskeisintä ei olekaan velan määrä, vaan se, mihin velkaa käytetään.
Ajatuksesi siitä, että tämän päivän kulutus olisi välttämättä pois huomisesta kulutuksesta, ei pidä paikkaansa. Jos taloudessa on käyttämättömiä reaalisia resursseja, uusien velkasuhteiden solmiminen on mahdollista ja jopa todennäköistä. Tällöin talouden kokonaisvelkamäärä kasvaa niin kuin kasvaa myös reaalinen tuotanto. Vaikka toiset taloudelliset toimijat pyrkivät maksamaan velkaansa pois, tulee talouden piiriin jatkuvasti uusia toimijoita, jotka ovat valmiita solmimaan uusia velkasuhteita tuottaakseen tai kuluttaakseen.
Jussi
Kokonaistasolla velkaa on oltava, se on selvä.
Jos taasen tarkastelemme yksilötasolla niin velka on maksettava pois. Tässä tilanteessa velaksi kuluttaminen on mielestäni yksiselitteisesti kansantaloudellisesti haitallista, eli jos henkilö ostaa velaksi juustokakun ja syö sen, hän ei voi ostaa tuota juustokakkua huomenna, ja luottoriskin (esim. henkilö jää auton alle syötyään juustokakun) aiheuttama haitta on pelkästään negatiivinen, eli yksilön tapauksessa velaksi kuluttamisen ”kansantaloudellinen hyötysumma” on negatiivinen.
Näin hieman asian vierestä, mutta kuitenkin siihen liittyen, näkisin että tuosta hyötysummasta voi tulla vieläkin negatiivisempi siten, että henkilö a ottaa (pankista) velkaa, lainaa sen henkilölle b, joka lainaa sen henkilölle c, joka lainaa sen henkilölle d, joka ostaa sen juustokakun ja syö sen, jonka jälkeen hän jää välittömästi auton alle. Tämä aiheuttaa henkilöiden d-a konkurssit, ja pankki nielee tappion. Tämä sivujuonteen vakavuus on osoittunut todeksi liittyen pankkijärjestelmäämme, jonka dominomaisuus on yleisesti myönnetty. Tästä pohjalta velkaketjujen pituus (noodien määrä) on myös kansantalouden kannalta haitallinen tekijä, jonka korjaamisen luulisi olevan suhteellisen triviaalia.
Ja takaisin alkuperäiseen asiaan. Valtion tapauksessa tilanne on luonnollisesti huomattavasti monimutkaisempi, mutta jos valtio ei ole suvereeni (käytännössä vain EMU alueen maat), niihin pätee täysin samat lainalaisuudet kuin yksilöihin (tai ainakin sopimusten mukaan näin pitäisi olla, mutta näyttäisi siltä että ainakin Irlanti on ottanut tässä suhteessa vapaat kädet ”painamalla” rahaa suoraan pankeilleen). Tästä syystä EMU alueen maiden velaksi kuluttaminen on myös kansantaloudellisesti haitallista.
Suvereenin valtion tapauksessa valtio voi lainata itselleen ja maksaa sillä hyvinvointipalvelujen palkat. Tässä tapauksessa olen valmis hyväksymään sen, että velaksi kuluttamisen hyöty todellakin riippuu siitä mihin rahat käytetään. Jos ne menevät paperinpyörittelyyn, se on haitallista, jos taas sairaanhoitajille, niin hyödyllistä. (Tietysti tälloinkin näkisin mieluummin menevän investointeihin, Helsingin niemellekin mahtuisi lisää taloja ja raksamiehiä on työttöminä.)
”Ajatuksesi siitä, että tämän päivän kulutus olisi välttämättä pois huomisesta kulutuksesta, ei pidä paikkaansa.”
Jos se pitää paikkansa edes yksilö/kotitaloustasolla, olisi pikavipit, kulutusluotot yms. syytä kieltää välittömästi. Tästä syystä pyytäisin konkreettisen esimerkin siitä, mitä hyötyä yksityishenkilön tai kotitalouden velaksi kuluttamisesta voi olla?
Kiitos paljon tähänastisista vastauksista!
Luulen, että edelleenkin ongelmana tässä pohdiskelussa on esimerkkien sopimattomuus rahatalousjärjestelmän kuvaamiseen. Näyttää nimittäin siltä, että oletat velkarahan tuhoutuvan välittömästi kuluttamisen jälkeen. Tietysti tilanteessa, jossa velka on rahallistamaton, näin usein käykin, sillä juustokakun myyjä ei pysty hyödyntämään hänen ja asiakkaan välistä velkasopimusta ostaessaan jauhoja uuden juustokakun leipomiseen. Rahatalousjärjestelmässä, jossa kotitalouden kulutusluotto on rahallistettu, jauhojen ostaminen juustokakun myynnistä saadulla rahavarallisuudella on kuitenkin mahdollista. Näin ollen kotitalouden lainaamisesta syntynyt velkaraha ei häviä talouden piiristä kulutuksen jälkeen, vaan vasta sitten, kun kotitalous tai kuolemantapauksessa pankki kuolettaa velan omalla varallisuudellaan.
Sama ongelma esiintyy toisessa esimerkissäsi. Siinä ainoa rahallistettu velkasuhde on a:n ja b:n välinen velkasuhde. Pankille on velkaa ainoastaan toimija a. Muut toimijat puolestaan solmivat keskenään rahallistamattoman velkasuhteen, jonka vastineena pankissa luotu talletusraha vaihtaa omistajaa. Kun d ostaa juustokakun, saa rahan juustokakun leiponut yritys, eikä raha katoa järjestelmän piiristä mihinkään. Yritys voi esimerkiksi palkata henkilön a pesemään astioita juustokakun hinnalla ja näin a pystyy suorittamaan velkansa pankille. D:n ikävä kohtalo kyllä aiheuttaa tappioita sekä a:lle, b:lle ja c:lle, mutta varsinaista konkurssia ei tee kukaan, kun velka pankille on kuoletettu.
Rahajärjestelmän sisäiset ja sen ulkopuoliset velkasuhteet ovat siis luonteeltaan hyvin erilaisia sen vuoksi, että ensimmäisen hyväksyvät maksuvälineenä yleensä kaikki taloudelliset toimijat ja velasta syntyvä varallisuus kiertää taloudessa, kun taas jälkimmäisten hyväksyminen maksuvälineenä on hyvin rajoitettua.
Jussi
Pääomakanta kuluu käytössä. Eli oma varallisuus ei ole samaa tasoa kuin velat. Ellei hanki itse saatavia velkoja (rahaa) esimerkiksi työllä. Velka siis pitää maksaa pois, ja jonkun aina täytyy tehdä se työ, jotta velka saadaan maksettua korkojen kera. Eli loputon velkaantuminen ei ole mahdollista ilman työtä (ja sen avulla suoritettua velanmaksua). Velkaa myös voi olla kahden henkilön välillä ilman pankkia.
Mielestäni mielenkiintoisin järjestelmä olisi se, että kaikki kansantaloudet velkaantuvat (ihmisten hyväksi) ja tuottavat vuorollaan, järjestelmällisesti. Tämä perustuisi suunnitelmallisuuteen ja luottamukseen ja se suoritettaisiin tasapainoisesti, niin ettei yksikään kansantalous saisi jossakin suhteessa ylitse muiden. Tällöin velkaa ”ei täytyisi maksaa pois”, vaan se olisi vaihtovuoroista nollasummapeliä.
Kieltämättä velkasuhteen rahallistamisen on tekijä, jonka vaikutuksia en ole (vielä) pohtinut, mietin asiaa.
Kuitenkin, alkuperäinen kysymykseni on velkasuhteen rahallistamisesta huolimatta edelleen validi:
”Mitä (kansantaloudellista) hyötyä yksityishenkilön tai kotitalouden velaksi kuluttamisesta voi olla?”
Pahoittelut toistosta (ja myöhäisestä vastauksesta), mutta tämä ei vain aukea.
Moi Jussi ja Lauri,
Palaan vielä tähän korkoon, kun se palautui mieleen muissa yhteyksissä. Tuohon esimerkkiin jos ottaa mukaan keskuspankin ja valtion, niin siitä tulisi realistisempi kuvaus nykyjärjestelmästä.
Esimerkin pankki joutuisi lainaamaan vähimmäisvarannon keskuspankista ja siitä se maksaa korkoa. Keskuspankin on palautettava korko täysimääräisenä takaisin, että pankilla on mahdollisuus suoriutua veloistaan keskuspankille.
Tämä tapahtuu niin, että keskuspankki palauttaa korkotuotot valtiolle. Valtio maksaa sen jälkeen palkkoja, jolloin keskuspankkiraha on taas kierrossa ja ongelmaa ei ole.
Se mikä alkoi mietityttämään on seuraava. Suomen lain mukaan keskuspankki palauttaa puolet korosta (voitoista) valtiolle ja puolet jää vararahastoon. Laki siis määrää rahan holvaamisen pakolliseksi rahan liikkeellelaskijalle.
Tämän seurauksena pankkijärjestelmä on tavallaan konkurssissa heti alusta lähtien. Tämän välttääkseen pankkien on lainattava koko ajan lisää keskuspankkirahaa. Se taas ei ole mahdollista ilman vakuuksia. Vakuudet pankki saa rahallistaessaan velkasuhteita (esim. asuntokauppa).
Eikös tästä seuraa, että tämän mekanismin myötä pankkijärjestelmän on pakko paisua koko ajan, eli kaikkien muiden velkaannuttava yhä enemmän. Niin kauan kun pankit myöntävät uusia luottoja tasatahtia niillä on vakaat oltavat, mutta heti epätasapainojen ilmaantuessa alkaa pankkeja ajutua konkurssiin.
Eli onko asia kuitenkin niin, että velan vakiinnuttaminen tietylle tasolle ei ole edes teoriassa mahdollista nykyjärjestelmässä (jos tuota lakia ei muuteta).
Ihan mukava artikkeli ja teoriassa pitää paikkansa. Todellisuudessa tuo tuntuu hieman naivilta.
Totta kai osa toimijoista pyrkii säästämään, jos se kerran hyödyttää heitä.
”Kapitalismin tai modernin rahatalousjärjestelmän ongelmana on nimenomaan taloudellisten toimijoiden pyrkimys säästää, eli kuten Keynes asian ilmaisi, on perimmäinen ongelma aina ”holvaaminen” (hoarding).”
”Joku säästää, jonkun on otettava entistä enemmän velkaa (valtio, yritys, yksityistalous). Velkakäyrä on hetken kuluttua pystysuora (eksponentiaalinen kasvu koron myötä).”
Jos joidenkin osapuolien harjoittama horading tarkoittaa sitä että muiden on otettava lisää velkaa maksaakseen lainansa korkoineen, niin silloinhan on pankin osakkeiden omistajille hyödyllistä laittaa osinkoina saamansa rahat sukanvarteen. Tai vielä parempi, oman pankin tilille, missä sitä voidaan käyttää reservinä ja luotonlaajennuksella lainata raha uudelleen kiertoon, jolloin siitä saadaan korkoa kahdesti. Sitten kolmesti jne. Mitä enemmän tulee korkotuloja, sen enemmän kannattaa laittaa talteen ja sitä enemmän muiden pitää ottaa lainoja, mistä tulee taas lisää korkotuloja, jne… Jos talous kääntyy laskuun ja kriteerit täyttäviä velanottajia ei enää löydy, alkaa rahan määrä kierrossa laskea kun osa veloista maksetaan pois, mikä taas vaikeuttaa muiden velan maksua (koska osa rahasta mikä tarvittaisiin korkojen maksuun on sukanvarressa pankkien osakkeiden omistajilla) ja kierre alkaa kiihtyä kun osa ei pystykään enää maksamaan velkojaan ja pankki joutuu kirjaamaan velat pois luottotappioina. Toisaalta kun rahan määrä laskee, niin jäljelle jäävän rahan arvo nousee, jolloin on pankin osakkeen omistajalle oiva hetki ostaa vaikkapa se kauan haviteltu saari Karibialta.
Ja sokerina pohjalla, vaikka he sattuisivatkin käyttämään osinkoina saamansa varansa ostaakseen oman saaren Karibilta, niin kaikkia velkoja ei silti voida maksaa pois, koska silloin ei jäisi rahaa liikenteeseen. Eli nykyjärjestelmässä on sisään rakennettuna kysyntä lainoille. Niinpä kaikki alkaisi alusta ja kohta he voisivat ostaa jo mantereen.
Yhtyisin Tonin kommenttiin:
”Korkoa ei kannata vähätellä tuolla ekonomistien yksinkertaistetulla tasapainomallilla. Voimme ympärillämme havaita kuinka hyvin tämä malli toimii. Ja pahempaa on tulossa, jos emme ala tosissamme harkitsemaan uuden rahajärjestelmän luomista.”
Nykyisessä velkaan perustuvassa järjestelmässä ei ole mitään järkeä.
Hei Toma,
itse asiassa esittämäsi malli luotonlaajennuksesta ei vastaa todellisuutta. Pankkien voitot eivät ole reservejä, vaan omaa pääomaa eli käytännössä pankkien velkaa itselleen. Tämä pääoman määrä vaikuttaa pankkien lainanantokykyyn ainoastaan silloin, jos pankit päättävät noudattaa niille asetettuja vakavaraisuussäännöksiä (oma pääoma / myönnetyt luotot).
Kaikessa inhimillisessä toiminnassa syntyy velkasuhteita. Siksi minun on vaikea kuvitella sellaista maailmaa, jossa ei olisi velkaa mutta silti ihmisyhteisöjä.
Tässä kyseisessä esimerkissä on haluttu tuoda esiin se näkökulma, ettei korko ole suinkaan ainoa taloudessa säästämistä aiheuttava ilmiö. Yritysten voitot ja kotitalouksien vapaaehtoinen säästäminen ovat rinnastettavissa korkoon.
Jussi
Ok, pitää vissiin vihdoin lukea se BIS:n tutkimus endogeenisesta rahasta. Joka tapauksessa tuo ei muuta sitä pointtia minkä minä koitin tuoda esille, eli että on pankkiirien intresseissä säästää korkotuotot (tai niin paljon kuin mahdollista niistä), koska se tarkoittaa sitä että muiden on otettava lisää velkaa maksaakseen vanhat velat ja niiden korot, mikä taas merkitsee lisää korkotuottoja.
Olen samaa mieltä siinä että velkasuhteita syntyy. Mielestäni kuitenkin rahan ei pitäisi olla velkaa, koska siitä seuraa että yhteiskunnan on kollektiivisesti oltava velkaa, että on rahaa liikenteessä ja kuten Toni totesi 80% taloudellisista toimijoista maksaa korkoa ja 20% vastaanottaa korkoa, joten kyseessä on järjestelmä joka suosii niitä joilla jo on paljon. En myöskään näe mitään syytä valtion velkaan. Kuten Edison ja Ford muinoin sanoivat, jos valtio voi painaa velkakirjoja, voi se painaa myös rahaa, joten valtion velassa on kyse oikeastaan poliittisesta päätöksestä.
Tuossa teidän yksinkertaistetussa mallissa on yksi suuri virhe tai puute. Rivillä A pitäisi kaikkien toimijoiden kirjanpidon molempien puolien näyttää nollaa. Tämä, kutsutaan sitä vaikka 0-riviksi, ja teidän taulukon rivi I ovat järjestelmän tarkastelun suhteen kaikkein tärkeimmät rivit. Niistä on helppo havaita että nykyisessä järjestelmässä ei ole rahaa kierrossa ennen kuin joku on ottanut velkaa ja jos kaikki maksaisivat velkansa pois ei kiertoon jäisi enää rahaa lainkaan. Sanot että velkasuhteita tulee aina olemaan, enkä ole sitä kieltämässä, mutta rahajärjestelmä mikä pakottaa velkaan ei ole järkevä.
Nykyjärjestelmässä meidän pitää kollektiivisesti olla velkaa jotta meillä on rahaa käytössä. Sen sijaan jos valtio loisi rahan, ei velkakirjoja vastaan, vaan ostaakseen sillä tuotteita ja palveluita (siltoja, rautateitä, terveydenhuoltoa, jne.), niin lähtötilanne olisi se, että meillä olisi infran ja valtion palveluiden lisäksi rahaa kierrossa huolimatta siitä, olisiko valtio (jonka ei enää ikinä tarvitsisi olla velkaa), kunnat, yritykset tai yksityiset ihmiset ottaneet yhtään lainaa pankeilta.
Esität siis sellaiseen järjestelmään siirtymistä, jossa rahanluonnista vastaa ainoastaan valtio. Tämäkin järjestelmä perustuisi kuitenkin velkasuhteille, joita valtio solmisi työntekijöidensa ja muiden kansalaisten kanssa, ja jotka se sitten rahallistaisi itsenäisesti tai keskuspankkinsa toimesta. Valtion raha tarkoittaa siis valtion velkaa yksityisille toimijoille. Jotta valtion luoma raha säilyttäisi arvonsa ja tulisi yleisesti hyväksytyksi, joutuisi valtio tässäkin järjestelmässä pakottamaan verottamalla kaikki kansalaiset velkasuhteeseen kanssaan.
Kun valtion valuutta saavuttaisi yleisesti hyväksytyn maksuvälineen aseman, alkaisivat kansalaiset käyttää valuuttaa merkkinä keskenään solmimistaan velkasuhteista. Yksityiset velkakirjat siis alettaisiin määrittää suhteessa valtion valuuttaan. Näin tilanne alkaisi muistuttaa nykyjärjestelmää, jossa liikepankit ovat ottaneet yksittäisten toimijoiden velkasuhteiden rahallistajan roolin, mutta selvittävät omat velkasuhteensa valtion valuutassa.
Taloudellinen toiminta perustuu aina velkasuhteille ja kansallisvaltioiden aikakaudella velkasuhteiden viimekäteisenä takaajana toimii aina valtio. Siksi minun on vaikea nähdä vaihtoehtoa nykymuotoiselle rahajärjestelmälle, jonka taustalla vaikuttavat satoja vuosia vanhat instituutiot.
Jussi
Esitän juuri sellaista järjestelmää, missä vain valtio vastaisi rahanluonnista. Ymmärrän toki että koska valtion rahaa voisi vaihtaa valtion tarjoamiin palveluihin, olisi se noihin palveluihin kohdistettua siirrettyä kulutusta eli velkaa. Järjestelmässä rahan arvo tulisi juuri siitä että sillä voidaan maksaa veroja (teoriassa kai olisi mahdollista perustaa rahan arvo vain siihen, että se kelpaa tuomioistuimien määräämien vahingonkorvausten maksamiseen, mutta niin harva tavallinen ihminen joutuu niitä elämänsä aikana makselemaan, että tuo tuskin toimisi), mutta järjestelmä ei perustuisi velkaan samalla tavalla kuin nykyinen järjestelmä, missä rahaa luodaan myös kun valtion ulkopuoliset toimijat ottavat velkaa pankeilta.
Sen sijaan en ole lainkaan samaa mieltä siinä että tilanne muistuttaisi nykyistä järjestelmää. Ensinäkin valtion painama raha olisi itsessään velkakirja, eikä valtion tarvitsisi ottaa velkaa yksityiseltä sektorilta ja maksaa siitä korkoa. Päinvastoin rahalla voisi olla negatiivinen korko.
Toiseksi pankit eivät enää voisi luoda rahaa myöntäessään lainoja vaan he joutuisivat lainaamaan rahaa, mitä heillä todellisuudessa on (100% reservit). Toki he voisivat olla edelleen velkasuhteiden välittäjän roolissa, mutta rahan määrä kierrossa ei olisi riippuvainen näistä velkasuhteista. Niin kuin aiemmin sanoin, raha kiertäisi yhteiskunnassa riippumatta siitä onko kukaan ottanut yhtään lainaa pankeista (vaikea ajatus hahmottaa, mutta sen arvoinen kun se uppoaa). Todennäköisesti lainojen kysyntä olisi pienempää kuin nykyään (koska järjestelmä ei enää olisi riippuvainen lainoista). Tarjontaa taas voitaisiin kasvattaa esim. manitsemallani negatiivisella korolla -> rahan arvo laskisi esim 2%, 5% tms. vuodessa. Jos kuitenkin laittaisit rahasi määräaikaiselle tilille tai sijoittaisit sen sopivaan korkorahastoon tms. mistä se voidaan lainata sopivalle lainan hakijalle, säilyttäisi sijoituksesi arvonsa. Ero siis nykyjärjestelmään siinä että, kun tilisi saldo nykyään näyttää jotain summaa, on se vain pankin lupaus maksaa tuo summa pyydettäessä. Kuvaamassani järjestelmässä taas normaalilla tilillä oleva raha todella on pankin holveissa ja sijoitustilillä oleva raha taas on saatavissa vasta kuin sen lainannut osapuoli maksaa sen takaisin tai joku muu on valmis korvaamaan sinun talletuksesi (Varmaan onnistuisi jotain korvausta vastaan. Käsittääkseni tuollaisia tilejä on jo nyt olemassa. En tosin ole niihin koskaan itse tutustunut).
Nyt me maksamme veroja ja joudumme olemaan velkaa pankeille (jos ei yksityishenkilönä niin valtion avustuksella), jotta meillä on valtion palveluita ja rahaa käytössä. Esittämässäni järjestelmässä taas yritykset ja kansalaiset maksaisivat veroja valtiolle ja sitä vastaan meillä olisi palveluita ja rahaa kierrossa. Nykyään rahan luonnista syntyvät voitot (eli kustannukset siitä että meillä on rahaa) menevät pankkien omistajille, eli pienelle ryhmälle yleensä varakkaita ihmisiä, osinkoina (joiden intresseissä on vielä säästää tuo raha, jolloin muiden on otettava entistä enemmän lainoja). Esittämässäni järjestelmässä rahan olemassa olosta itsestään ei maksettaisi korkoa. Maksaisimme veroja aivan kuten tänäkin päivänä, inflaatio olisi noin 2% aivan kuten tänäkin päivänä ja ne uudet 2% rahaa (tuo inflaatio) mitä painetaan vuodessa menisi valtion kustannuksiin. Koska valtio on sen kansa, maksaisimme me rahan käytöstä inflaationa ja veroina käytännössä itsellemme, emme korkoina pankeille. Iso ero mielestäni.
Se että teidänlaisenne asiantuntijat eivät näe vaihtoehtoa nykyiselle järjestelmälle on kovin valitettavaa ja kuvaa hyvin nykyistä kapeakatseisuutta tämän aiheen tiimoilta. Onko nykyinen järjestelmä pienin viilauksin todella paras mihin taloustieteilijät pystyvät?? Hämmästyttävää että rahajärjestelmä on se yksi ja ainoa asia missä ihmiskunta on saavuttanut kehityksen huipun! Vai onko sittenkään…
Mielestäni teidän tulisi välttää ehdottomien laudeiden käyttöä teksteissänne, tyyliin ”Vain kysynnänsäätely voi pelastaa euroalueen” tai ainakin lisätä ehdoksi, että kyse on nykyisestä järjestelmästä. Et myöskään kommentoinut lainkaan 0-rivin puutosta taulukossanne tai sen merkitystä.
Kiitos pitkästä ja paikoin kiihkeästä kommentistasi, Toma.
Aloitan vastaamalla kysymykseen 0-rivin puuttumisesta. Jos katsot taulukkoa ja vertaat sitä esimerkin verbaaliseen selitykseen, huomaat, että ensimmäiset transaktiot ovat jo tapahtuneet kohdassa A. Sitä ennen kuvitteellisessa taloudessa ei todellakaan ole velkaa eikä varallisuutta ja kaikkien toimijoiden tileille voitaisiin lisätä 0. Koska esimerkin tarkoituksena oli kuitenkin kuvata yhtä aikaa rahavirtoja ja rahavarannon kehitystä, ei 0-rivi tuonut esitykseen lisäarvoa. Kun esimerkki vielä päättyy kaipaamaasi nollariviin, on lukijoiden helppo ymmärtää, että tämä oli myös alkutilanne, vaikka sitä ei taulukossa eksplisiittisesti tuodakaan julki.
Valtio ei nykyisessä järjestelmässä ota velkaa yksityiseltä sektorilta, vaan kuluttaa aina keskuspankkirahalla eli itseltään (keskuspankilta) lainaamalla rahalla. Liikepankit toimivat nykyjärjestelmässä ainoastaan keskuspankkirahan välittäjinä, mikä saa ihmiset usein ajattelemaan, että valtio lainaisi kulutukseensa tarvitsemansa varat yksityiseltä sektorilta. Velkakirjojen myynti on ainoastaan rahapoliittinen toimenpide ja verotus kysynnänsäätelyä, jolla liika kulutusvoima voidaan imeä pois taloudesta.
Ehdottamassasi järjestelmässä olisi siis ainoastaan valtion pankki, joka loisi talouteen rahavarallisuuden ja kaikki taloudelliset toimijat lainaisivat tästä pankista. Näin siis kaikesta kierrossa olevasta rahavarallisuudesta vastaisi suoraan keskuspankki tai valtion pankki. Sitähän full reserve banking tarkoittaa. Pankin asettama korkotaso ja halukkuus myöntää lainoja vaikuttaisi sitten taloudellisen toimeliaisuuden tasoon ja talouden kehitykseen. Käsittääkseni sosialistisissa maissa pankkitoiminta perustui pitkälti tämänkaltaiseen malliin.
Esität kuitenkin, ettei lainoja myönnettäisi taloudellisten toimijoiden kysyntään perustuen, vaan monetaristisesti pankin määrittämään tahtiin. Tämähän vaikuttaisi negatiivisesti taloudelliseen aktiviteettiin, sillä yritykset eivät voisi hyödyntää velkarahoitusta tuotantotoimintaa käynnistäessään. Ajattelussasi on siis voimakkaasti läsnä näkemys rahan eksogeenisuudesta ja neutraalisuudesta, mikä on suoraan peräisin valtavirtaisesta talousajattelusta. Toimivassa rahatalousjärjestelmässä, joka mahdollistaa tuotantoresurssien tehokkaan hyödyntämisen raha on kuitenkin endogeenista. Tämä on myös nykyisen järjestelmän keskeisin piirre.
Vaikka olemme tarjonneet sellaisia parannusehdotuksia nykyjärjestelmään, joiden yleistä hyväksymistä on turha odottaa lähitulevaisuudessa, olemme kieltämättä asettuneet puolustamaan yksityistä pankkitoimintaa (kapitalismin ydintä), koska näemme sen tuottavan emansipatorisia mahdollisuuksia, jos demokraattinen ohjaus ja hallinta ovat kohdallaan. Jokaisella on tietysti oikeus ja velvollisuus muodostaa oma normatiivinen kantansa yhteiskunnalliseen kehitykseen ja perustaa reformivaatimuksensa näihin lähtökohtiin. Kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota myös siihen, mistä ideologisista traditioista omat ajatukset ovat saaneet voimansa ja oikeutuksensa.
Jussi
Olkaapa hyvä ja kiitos siitä että vaivaudutte vastaamaan. Kiihkeys johtunee siitä että asia koskettaa meitä kaikkia ja minä itse ainakin koen että nykyinen järjestelmä on monin kohdin epäreilu. Miksi tyrkkään sen teidän niskaan johtuu siitä, että hatuttaa kun järjestelmää puolustellaan. Varsinkin kun sitä puolustelee järjestelmän asiantuntijoita (joita te selvästi olette), joita joku päättävä henkilö/elin joskus jopa kuunnella.
Mielestäni 0-rivi kuuluisi olla taulukossa. Teksti on kirjoitettu helppotajuiseksi ja sitä varmasti lukee moni henkilö, joka ei ole asiaan juuri aiemmin perehtynyt. Vaikka he tekstistä varmasti lukevat, että järjestelmässä ei ole rahaa ennen kuin yritys ottaa lainan kohdassa A, heille ei välttämättä jää tuo mieleen eivätkä he sisäistä ajatusta. Tuo on tietenkin mielipidekysymys.
Eikös liikepankit ota kuitenkin voittoa tuosta välittämisestä? Jos liikepankit ostavat valtioiden velkakirjat ja määrittelevät lainan koron, on tuo mielestäni liikepankeilta lainattua rahaa. Se on ehkä painettu keskuspankissa ja liikepankit lainaavat sen sieltä, mutta liikepankit ovat ne valtioille lainaavat tahot.
Päämarkkinatakaajat
http://www.treasuryfinland.fi/Public/default.aspx?nodeid=19318&culture=fi-FI&contentlan=1
Käsittääkseni Portugalinkin kysymyksessä on kyse siitä että maa ei saa enää lainaa siedettävillä koroilla liikepankeilta (olkoonkin että lainattava raha olisi keskuspankkirahaa). Jos Portugali voisi ottaa lainaa EKP:stä tai omasta keskuspankistaan, niin nehän voisi helposti tarjota sitä vaikka 0% korolla.
En tiedä mistä päättelit että esittämässäni järjestelmässä olisi vain yksi pankki. Kenties vain yksi pankki rahanluontimielessä (valtion keskuspankki). En kuitenkaan näe mitään syytä minkä takia taloudellisten toimijoiden pitäisi lainata tästä pankista. Rahaa olisi kierrossa ilman että kukaan lainaisi tuosta pankista (se ajatus). Ja se raha mikä on kierrossa päätyisi ihmisille ja yrityksille, jotka voisivat joko pitää rahansa jolloin sen arvo laskisi, kuluttaa sen jolloin se siirtyisi jollekin muulle tai lainata sen jolloin sen arvo säilyisi tai se voisi tuottaa jopa voittoa. Talouden toimeliaisuuden tasoa voitaisiin piristää korottamalla vuotuista painettavan rahan määrää. Tuolla olisi itse asiassa kaksoisvaikutus. Ensinäkin olemassa olevan rahan arvo laskisi enemmän, mikä rohkaisisi ihmisiä joko kuluttamaan tai lainaamaan rahansa eteenpäin enemmän, ja kiertoon tulisi lisää rahaa. Sen lisäksi koska valtio kuluttaisi tuon rahan kiertoon, voisi se ostaa uutta infrastruktuuria rahoilla mikä myös tarkoittaisi lisää urakoita (kotimaisille) yrityksille ja kenties parempaa toimintaympäristöä täällä toimiville yrityksille joita paranneltu infra koskee. Pankit olisivat pankkeja niin kuin useimmat ihmiset ne nyt mieltävät eli yrityksiä joihin voi tallettaa rahaa ja joka välittää lainoja ja muita finanssipalveluita.
Lainojen hintaan vaikuttaisivat valtion säätelemä inflaatio, lainojen välityskustannukset, kysyntä ja lainattavan rahan tarjonta. Tarjontaa olisi varmasti vähemmän, koska pankit eivät voisi tarjota rajatonta määrää lainoja. Lainojen kysyntä olisi myös pienempää, koska rahaa olisi kierrossa jo ennen ensimmäistäkään lainaa eikä lainojen määrä vaikuttaisi rahan määrään kierrossa. Järjestelmässä taloudellinen aktiviteetti voisi olla hitaampaa, mutta vastavuoroisesti tuotteet halvempia (nykyään keskimäärin 40% kaikien tuotteiden ja palveluiden hinnoista on korkoa), velkaisuus pienempää (niin yksilötasolla kuin yritystasolla ja varsinkin valtio- & kuntatasolla) ja todennäköisesti onnellisuus ja elintaso korkeampaa, mitkä ovat itselleni huomattavasti tärkeämpiä parametrejä kuin talouden kasvu tms.
Eikä tämä minun järjestelmä ole. Se on ollut käytössä joissakin maissa sillon tällöin hyvin tuloksin. Valitettavasti nykyjärjestelmä on syrjäyttänyt sen. Käsittääkseni esim. Australian Social Credit järjestelmä viime vuosisadan aluilla, millä Australia kustansi ensimmäisen maailmansodan kulunsa ilman velkaa.
Kyllä. Liikepankit tekevät voittoa välittämällä valtiolle sen itsensä luomaa valuuttaa. Tätä ongelmaa on käsitelty tässä blogissa sen ensimmäisestä kirjoituksesta lähtien.
Tarkoitin juuri sitä, että rahanluontimielessä olemassa on vain yksi pankki. Pankkihan on instituutio, joka rahallistaa taloudessa syntyviä velkasuhteita. Kuvaamassasi järjestelmässä muut ”pankit” vain säätelisivät keskuspankin rahallistaman varallisuuden virtoja tai itseasiassa sen tekisivät taloudelliset toimijat, jotka vastaisivat olemassaolevan rahavarallisuuden eteenpäin lainauspäätöksistä. Tästä siis huomataan, ettei tämäkään järjestelmä pyöri ilman velkaa, mutta velkarahan luo talouteen valtio kuluttamalla enemmän kuin se verottaa. Tämähän on juuri funktionaalisen rahoituksen periaate, jota myös tässä blogissa on alleviivattu eksplisiittisesti tai implisiittisesti sen perustamisesta lähtien.
Rahan velkaluonnetta ei siis pidä sivuuttaa tässäkään pohdiskelussa, sillä loppujen lopuksi kaikkien rahatalousjärjestelmien perusta on viime kädessä siinä. Itse asiassa siihenhän perustuvat sekä funktionaalisen rahoituksen että kuvaamasi yhteiskunnallisen luoton mallit, jotka molemmat kyseenalaistavat valtavirtaisen talousajattelun näkemyksen tasapainoitettujen budjettien välttämättömyydestä (ks. Lerner ja Douglas).
Tässä valossa meidän esittämillämme vaatimuksilla on runsaasti yhtymäkohtia sinun esittämiisi vaatimuksiin. Huolesi alistumisestamme nykyjärjestelmän rengeiksi tai peräti juoksupojiksi on tässä mielessä aiheeton.
Jussi
Kiitos taas kommentistasi. Tästä ”Korosta” blogista ja uusimmasta kirjoituksesta sain ensilukemalla sen kuvan että ehdotatte pientä viilailua nykyjärjestelmään ja olisitte siihen tyytyväinen. Nyt täytyy kuitenkin myöntää että en ole ihan kaikkia blogejanne lukenut ja ne mitä olen, ovat kyllä olleet erinomaisia. Luin nyt tuon ensimmäisen bloginne ja se on hyvä sekin. Pahoittelen siis väärään osoitteeseen pukkaamaani kritiikkiä. Uusimman bloginne lähempi tarkastelu ja pieni ajatusjumppa paljastaa, että vaikka käytte blogissanne läpi nykyjärjestelmän toimintaa, kuvaamanne ratkaisu itse asiassa toimii rahajärjestelmästä huolimatta. Olen erimieltä vain siitä, että mielestäni ei ole samantekevää luodaanko rahoittava velka yksityisellä vai julkisella sektorilla.
Olette usein viitanneet funktionaalisen rahoitukseen, mutta minulle ei ole selvinnyt tai jäänyt mieleen olisiko se ainoa muutos nykyiseen järjestelmään vai tulisiko järjestelmää muuttaa muiltakin osilta? Esim. tarvitsisiko valtion painaa velkakirjoja kun se voi painaa rahaa? Tuo mahdollistaisi lain joka estäisi valtiota ottamasta velkaa (perinteisessä mielessä) ja vaikeuttaisi paluuta nykyiseen järjestelmään tulevaisuudessa (esim. kun joku kansanedustaja kuulee avustajaltaan, joka on pankissa töissä tai kenties jopa omistaa sellaisen ja on näin ollen ehdoton asiantuntija asiassa, että valtion painama raha kutsuu viidennen tuomiopäivänratsastajan Inflaation kansalaisten kukkaroille).
(Kaksi ensimmäistä kuvausta funktionaalisesta rahoituksesta mitkä teidän blogeistanne löysin olivat: ”Funktionaalinen rahoitus tarkoittaa ennen kaikkea sitä, ettei valtioiden tarvitse välittää alijäämistään silloin, kun talouden täysimääräistä tuotantopotentiaalia ei ole saavutettu” ja ”…jossa lähtökohdaksi asetetaan budjettitasapainon sijasta muut tavoitteet, esimerkiksi täystyöllisyys tai riittävän laajat hyvinvointipalvelut”. Näistä ei selviä painaisiko valtio tuon rahan vai lainaisiko se sen keskuspankilta velkakirjoja vastaan)
Pitäisikö teidän mielestä pankeilta kieltää velkojen rahoitus ja rajoittaa niiden toiminta lainojen välittämiseen (tuo ”on samantekevää luodaanko rahoittava velka yksityisellä vai julkisella sektorilla” viittaisi siihen, että teidän mielestä pankkien tulee toimia lainojen rahoittajana)?
Moi,
Laitan tähän otteen Ellen Brownin kirjasta: Web of Debt. Itse en nimittäin näe pankkien rahanluontia ongelmana (mekanismia), vaan sen että ne velat pitää maksaa takaisin (korolla tai ilman)! Siltä pohjalta olen hahmotellut järjestelmää, kuinka raha pitäisi luoda (Mutual Credit Systeemin ja nykyjärjestelmän hybridi, jolla voidaan ottaa parhaat puolet molemmista). Noh, Kiinalaiset ovat osuneet kutakuinkin yksiin ajatusteni kanssa. 🙂
[Lainaus siirretty linkin taakse]
Olen kyllä kirjan lukenut ja tuo voisi tosiaan toimia. Itseäni kirjassa kuitenkin tuotakin enemmän kiinnosti luku Saksan noususta vuonna 1933 vallinneesta kurimuksesta Euroopan mahtimaaksi neljässä vuodessa.
Mielestäni sen, että valtio omistaisi pankit ja rahanluonti tapahtuisi nykyisellä mallilla, toteutuminen on isomman väännön takana kuin se, että valtio painaa rahan ja yksityisillä pankeilla pitää olla 100% reservit. Pankkien kansallistaminen nostaisi varmasti suuren äläkän Nallen & co. suusta. Lisäksi Ruotsin valtio omistaa suuren osan Nordeasta, joten tuosta tulisi myös diplomaattinen kädenvääntö (plus pankkien muut ulkomaiset omistajat).
Lisäksi kansallistamistamisen syiden unohduttua, valtiovalta todennäköisesti yksityistäisi pankit uudelleen jossain vaiheessa, joko lyhentääkseen velkaa tai jos keskuspankki rahoittaisi valtion kulutuksen eikä velkaa enää olisi/otettaisi, niin sitten koska yleisen käsityksen mukaan yksityinen sektori toimii tehokkaammin ja näin yksityistäminen olisi hyvä asia taloudelle ja sen jälkeen rahanluonnista tulevat hyödyt menisivät jälleen (kansan kannalta) väärään osoitteeseen. Ei siitä ole kauaakaan, kun Suomessa oli valtio-omisteinen pankki, Postipankki.
Jos taas valtio omistaisi vain yhden pankin muiden ohessa, niin koska suurin osa rahasta tulisi kiertoon pankkien myöntämien lainojen muodossa, pankit käärisivät ison osan rahanluonnin hyödyistä. Toki koska keskuspankki rahoittaisi valtiota, olisi valtiolla paremmat valmiudet stimuloida taloutta ongelmien ilmaantuessa (käsittääkseni tästä oli kyse tämän blogin kirjoittajien 8. helmikuuta kirjoittamassa blogissa).
Sen sijaan jos valtio loisi kaiken rahan, voisi se säädellä rahan määrää kierrossa suoraan nykyisen korkosäätelyn sijaan. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, niin valtio voisi kuluttaa rahaa kiertoon niin kauan kuin olisi vapaita resursseja käyttämättöminä, eli kunnes saavutettaisiin täystyöllisyys. Täystyöllisyyden vallitessa ja kun kulutusta ja säästämistä(lainaamista) voitaisiin säädellä negatiivisella korolla, en näe että nykyinen luotonlaajennus funktionaalisen rahoituksen rinnalla olisi merkittävästi parempi järjestelmä talouden aktiviteetin kannalta. Lisäksi tämän järjestelmän ymmärtää tavallinen Hakkarainenkin ja bonuksena, suurin osa ihmisistä kuvittelee jo nyt että se menee näin.
Moi.
Kyselen taas tyhmiä, mutta kun ei ymmärrä, niin ei ymmärrä.
Onko pankilla oikeus luoda korko jo lainaa myönnettäessä (jos ei ole, niin voiko kukaan sitä kirjanpidosta oikeastaan selvittää, jos pankki on toiminut laittomasti)?
Tarkoitan sitä, että saataviin kirjataan 1200, velkoihin 1000 (myönnetty laina) ja omaan pääomaan (velkaa itselleen) 200 (korkotulot). Näin raha-aktivistien argumentti, että velkaa on aina enemmän kuin rahaa, ei olisi pätevä. Lisäksi pankin ei tarvitse odottaa korkotuloja esim. viittä vuotta, vaan ne ovat heti käytössä.
Tämän kuvittelisi olevan ”helppoa” kiinteäkorkoisissa lainoissa (esim. valtionlainat?). Muuttuva- korkoisissa lainoissa (esim. 20 vuoden asuntolaina) voisi tehdä sen hetkisen koron mukaan kirjanpidon ja sitten tasapainottaa taseen, kun laina on maksettu (jos korot nousseet, niin lisää omaa pääomaa, jos laskeneet, niin oman pääoman kuoletus vastaavasti).
Näin pankille ei olisi ”mitään” väliä, jos asiakas jättää lainansa maksamatta. Koska korot on jo luotu, maksamaton laina voisi olla paisuttamassa tasetta saatavina ja velkoina (täsmälleen kuin alkutilanteessa), ja näin se vain pönkittäisi pankin osakekurssia.
Mitäs tuumaatte?
Moi,
tietyissä kiinteäkorkoisissa lainoissa todellakin korko on mahdollista laskea mukaan lainasummaan jo lainausvaiheessa. Itseasiassa eräiden Suomenkin valtion velkasitoumusten nimellismäärä sisältää koron (Valtion kirjanpidon käsikirja, kohta 10.3.1). Tavalliset liikepankkilainat eivät kuitenkaan ole tällaisia instrumentteja, vaan korkoa maksetaan pitkin lainan lyhennystä. Pankit eivät siis voi luoda voittoja itselleen.
Kuten tämän artikkelin kuviossa on esitetty, on korkojen maksu kuitenkin periaatteessa aina mahdollista silloin kuin taloudessa on useampia tai vähintään kaksi eri aikaan erääntyvää lainaa. Korkojen maksu ei siis vaadi jatkuvaa velkamäärän kasvua, kuten usein tunnutaan ajattelevan. Usein unohdetaan myös, että valtio tai rahapoliittinen auktoriteetti luo talouteen velkaa, jonka takaisinmaksu ei ole yhdenkään yksityisen taloudellisen toimijan harteilla. Näin yleisön käsiin päätynyt valuutta toimii maksuvälineenä, jolla velalliset voivat maksaa korkojaan liikepankeille. Yksityinen sektori ei siis pysty autonomisesti synnyttämään rahamääräistä nettovarallisuutta, mikä on tietysti ongelma makrotasolla, kun rahavarallisuuden kerryttäminen on keskeinen kapitalistinen toimintamotiivi. Siksi julkisen sektorin velka on hyödyllistä tai jopa välttämätöntä rahatalousjärjestelmän sulavan toiminnan kannalta. Mitä enemmän holvaamista tai talouden ulkopuolelle karkaavia rahavirtoja esiintyy, sitä suurempi tarve julkisen sektorin alijäämille on.
Jussi
Voi syvä huokaus… Luin tämän blogientryn ja entryn, jossa yritetään debunkata talousdemokraattisen liikkeen vähimmäisvarantokritiikkiä. Periaatteessa kyse on ainoastaan tulkintaerosta. Utopiassa, jossa valtio voi velkaantua loputtomasti (kuten tässä entryssä maalaillaan) kotitalouksien ja yritysten velkataakkaa helpottaa inflaatio. Vaikka yhteiskunnan kokonaisvelkamäärä ja rahamäärä kasvaa tässä mallissa koko ajan, tasapainoa järjestelmään luo valtion jatkuva velkaantuminen ja sitä kautta rahan arvon _sisäinen_ ja _ulkoinen_ heikkeneminen.
Teidän mallin toimivuuttahan oikeastaan kokeillaan suuressa mittakaavassa Yhdysvalloissa, jossa merkittävin vientituote viimeisen 30-vuoden aikana on ollut valtion velka. USA:ssa valtio elvyttää voimakkaasti velkarahalla, samalla kun Federal Reserven osuus fiskaalisen alijäämän kattamisessa nousee jatkuvasti.
Loppuhan tälle politiikalle tulee siinä vaiheessa kun Kiina kyllästyy alati heikkenevän dollarin säilyttämiseen holveissaan. Dollarin, jolla on hankala ostaa Yhdysvalloista Kiinan haluamia omaisuuseriä. Massiivinen dollarien vaihtaminen muuhun arvonsa paremmin säilyttävään valuuttareserviin (kulta, korivaluutat, euro, öljy, jne…) käytännössä vetää maton alta setelirahoitukselta, varsinkin kun tilanne jenkeissä on se, että kulutus- ja käyttötavaroista merkittävä osa joudutaan tuomaan ulkomailta, koska kotimaista tuotantoa ei enää ole riittävästi. Tässä vaiheessa tietenkin Kiinan juanin arvo nousee melkeinpä väkisin, suhteessa dollariin nyt ainakin. 😛
Monessa kohtaa perustelette omaa ylivoimaista teoriaanne yksinkertaisin kirjanpidollisin esimerkein. Kirjanpidon säännöksiä on muutettu historian aikana monia kertoja. Itse olen tehnyt riittävästi kirjanpitoa ymmärtääkseni sen, että jo parin piirun muuttaminen säännöissä mahdollistaa saman asian kirjaamisen (monella) vaihtoehtoisella tavalla.
Talousdemokraatit tai vastaavalla tavalla ajattelevat suosivat valtion liikkeelle laskemaa rahaa monestakin syystä. Itse listaisin seuraavat syyt tärkeimmiksi:
1.) Laskiessaan rahaa liikkeelle investointeja vastaan (esimerkiksi niin, että taseen toiselle puolelle tulee investointi, toiselle puolelle luotu raha), valtio voi huolehtia riittävästä rahamäärän tarjoamisesta yhteiskunnalle ja samalla hyödyttää teollisuutta ja kansalaisia tarjoamalla heille heidän tarvitsemiaan investointeja.
2.) Verotuksen avulla voidaan huolehtia rahan defakto legitimiteetistä. Raha käy maksuvälineenä, koska sillä voidaan maksaa verot. Verotus myös säätelee omalta osaaltaan rahamäärää taloudessa ja määrittelee yhdessä investointien kanssa inflaatiotason. Verotuksen määrähän voidaan säätää halutessa sen suuruiseksi kuin tarvetta on. Yksi vaihtoehto on pyrkiä pitämään verotus suunnilleen investointien poistojen suuruisena.
4.) Koska ”talouden reunaehdot” (lue. rahoittajat) eivät enää sanele politiikan sisältökysymyksiä, pystyy hallitus tekemään aidosti näköistään poltitiikkaa ja oppositio voi arvostella hallitusta joko liian pienestä rahamäärästä ja deflaatiosta, liian suuresta rahamäärästä ja inflaatiosta tai kansalaisten kannalta typeristä investoinneista. Äänestäjä taas päättää, onko hallituksen vai opposition vaihtoehto paremman kuuloinen omalta kannalta.
5.) Koska korkomenojen osuus taloudessa vähenee, ihmisten ei tarvitse kilpailla veren maku suussa toisiaan vastaan, jotta saisivat lainansa + sille erääntyvän koron maksetuksi. (Koron, jonka rikkain 10%, USA:ssa kohta rikkain 1% tallettaa tileilleen. Korolla eläminen tulisi vaikeammaksi kuin nykyään. Se joka elää korolla, käytännössä orjuuttaa talousjärjestelmän avulla ne jotka työskentelevät korot maksaakseen.
6.) Koska exponentiaalisen velan kasvu ei edellytä exponentiaalista rahamäärän ja talouden kasvua, voi talouskasvua perustua esim. lineaariselle kasvulle tai nollakasvulle. Tämä on käytännössä välttämätöntä rajallisten resurssien maapallolla.
7.) Daniel Pink kirjassaan Drive – joka pohjautuu useisiin tutkimuksiin aiheesta motivaatio – määrittää meidän olennoiksi, joita parhaiten motivoi ja ajaa eteenpäin itsemääräämisoikeus, tekemisen ilo ja tarkoitus (autonomy, mastery, purpose). Kun ihmiset irtautuvat velkakahleistaan, he voivat etsiä elämäänsä muuta sisältöä kuin järjetön konsumerismi, joka ei tee ainuttakaan ihmistä onnelliseksi. Pankkilaina selässään on himpun verran vaikeaa ajatella keventävänsä ylityötuntien määrää, jotta aikaa jäisi perheelle, ystäville ja muille täysin ilmaisille elämyksille. Jos valtio huolehtisi rahavarannosta investoinnein ja reservivaatimus nostettaisiin esim. 50% tämä alkaisi jo olla mahdollista, koska monentasoinen järjetön velkaantuminen ei paisuttaisi esim. asuntojen varallisuusarvoja koko ajan järjettömyyksiin asti…
Periaatteessa tässä kiistelyssä ei ole muusta kuin semantiikasta kyse. Lähes kaiken sen, minkä pystyy tekemään talousdemokraattien ehdottamin keinoin, pystyy tekemään myös vähimmäisvarantojärjestelmässä, mikäli valtio omistaa keskuspankin ja se on demokraattisessa valvonnassa.
Käytännössä se mitä tässä vaaditaan, on demokratian ulottaminen siihen talouden osaan, joka tällä hetkellä on täysin demokratian ulottumattomissa. Itse pidän talousdemokraattien tapaa yksinkertaisempana, elegantimpana ja modernimpana tapana. Uuskeynesiläisyys vaikuttaa ummehtuneelta ja tarpeettoman monimutkaiselta, enkä ole täysin vakuuttunut, että teidän vaihtoehtonne estäisi kohtuuttoman pääomien kasaantumisen, valuutta-alueen kilpailukyvyn täydellisen rapautumisen tai alati kiihtyvän talouskasvupakon.
Hei Ville,
ja kiitos kommentistasi. Suosittelen lukemaan muitakin blogimme entryjä. Näin tarkastelukehikkomme ja analyysimme aukeaa paremmin. Olen nimittäin samaa mieltä siitä, että tässä kiistelyssä on monessa kohdin kyse pelkästä semantiikasta ja painotuseroista. Nykyjärjestelmässäkin keskuspankki kuitenkin toimii aina valuutan liikkeellelaskijana ja valtion kuluttaminen velaksi siirtää valuutan kiertoon. Näin ollen talousdemokraattien ensimmäistä teesiä toteutetaan jatkuvasti. Toinen teesisi puolestaan on ehkä keskeisin modernin rahateorian lähtökohta. Neljäs teesisi puolestaan kuvaa politiikkaa funktionaalisen rahoituksen olosuhteissa, joskin vaihtaisin ”rahan määrän” käsitteeseen ”kokonaiskysyntä”. Viidennen teesisi sisältö löytyy suoraan Keynesin Yleisestä teoriasta, jossa korollaeläjille tarjotaan armomurhaa. Kuudennen teesisi nimellisen ja reaalisen kasvun yhteydestä on myös ollut esillä modernin rahateorian edustajien keskusteluissa.
Seitsemäs teesisi on yhteiskuntafilosofisesti ehkä kiinnostavin. Puhut siinä velattomaan yhteiskuntaan siirtymisestä. Tai ainakin rahamääräisestä velasta irtautumisesta. Tilalle tarjotaan yleensä pienyhteisötoimintaa, jossa velkasuhteet määritellään eri tavalla kuin nykyisessä rahatalousjärjestelmässä. Yleensä perustana yhteisön toiminnalle on tällöin luottamus, joka vapauttaa jatkuvasta velkakalkuloinneista. Toisaalta myös nykyiselle rahajärjestelmälle vaihtoehtoisia tapoja suorittaa velkakalkylointia voidaan ottaa käyttöön (esim. aikapankkijärjestelmät). Tähän liittyy osaltaan myös kritisoimasi kahdenkertaiseen kirjaanpitoon nojautuminen rahatalousjärjestelmän analyysissa. Kirjanpitosäännöksiä voidaan toki muuttaa esimerkiksi sellaisiksi, että yhden velallisen ja yhden velkojan sijaan velkojia on lukuisia ja velallisia yksi tai toisin päin. Näin ollen koko yhteiskunnallinen todellisuus ilmenee täysin eri tavalla kuin kahdenkertaisen kirjanpidon kautta. Rahatalousjärjestelmän analyysissa kahdenkertainen kirjanpito kuitenkin kuvaa faktisesti niitä prosesseja, joihin päivittäin osallistumme. Siksi se on käyttökelpoinen analyysityökalu. Emme kuitenkaan väitä sen edustavan laajemmin objektiivista totuutta yhteiskunnasta ja siksi tekevän analyysistamme ylivertaisen kaikkeen muuhun yhteiskuntateoriaan verrattuna.
Todettakoon vielä, että emme ole taloustieteellisessä jaottelussa uuskeynesiläisiä eli Keynesin väärinymmärtäneitä valtavirtaisia taloustieteilijöitä vaan jälkikeynesiläisiä eli suoremmin Keynesin rahatalousanalyysin jatkajia. Tietysti tieteellinen lähestymistapa voi tuntua ummehtuneelta, jos sitä verrataan enemmän poliittiseen kamppailuun suuntautuvaan toimintaan. Omat reformiesityksemme ovat kieltämättä paljon vähemmän radikaaleja talousdemokratian tavoitteisiin verrattuna, vaikkakin perustavoite on sama: demokratian alan laajentaminen yhteiskunnassa politisoimalla uudelleen taloudellisen toiminnan kenttä, jonka klassinen poliittinen taloustiede onnistuneesti epäpolitisoi. Kuten edellä nähtiin, myös monet yksityiskohtaisemmat tavoitteet esimerkiksi rahatalousjärjestelmän reformin suhteen ovat samansuuntaisia.
Jussi