Krooninen inflaatiouhka

Viime vuosikymmenten talouspoliittisessa keskustelussa inflaatiota on pidetty tärkeimpänä uhkana kestävälle taloudelliselle kehitykselle. Niin kutsutun öljykriisin jälkimainingeissa 1970-luvulla tapahtunut talousajattelun murros nosti esiin uusia rahateoreettisia näkökulmia, kun monetarismi voimisti asemaansa valtavirtaisen taloustieteen sisällä. Yksi keskeisimmistä monetarismin esiin nostamista ajatuksista oli rahan tarjonnan ja inflaation välinen yhteys. Tukeutuen rahan kvantiteettiteoriaan monetaristit väittivät inflaation seuraavan aina rahan tarjonnan ylisuuruudesta taloudessa tuotettavaan arvonlisäykseen verrattuna.

Kuten tässä blogissa on osoitettu, perustui monetaristien teoria virheelliselle oletukselle rahan neutraalisuudesta suhteessa kansantalouden tuotantoon. Monetaristit olettivat myös virheellisesti rahan tarjonnan olevan eksogeenista, minkä seurauksena monetarismiin nojautuneet rahapoliittiset kokeilut epäonnistuivat pahanpäiväisesti.Vaikka monetaristien esittämä teoria rahasta ja inflaatiosta on osoitettavissa virheelliseksi, ei tämä tarkoita kuitenkaan sitä, ettei rahan ja inflaation välillä olisi yhteyttä. Koska rahan määrän kasvu taloudessa liittyy aina taloudelliseen toimintaan ja rahanluonti tarkoittaa nykymuotoisessa talousjärjestelmässä aina samalla ostovoiman kasvua ja kokonaiskysynnän lisääntymistä, on kysyntäinflaation mahdollisuus sitä suurempi, mitä enemmän rahavarallisuutta  ja velkaa taloudessa kulloisenakin hetkenä on. Koska raha on endogeenista, ei kokonaiskysyntää lisäävälle rahavarallisuuden kasvulle ole olemassa mitään kiinteitä ja ennalta määrättyjä rajoitteita. Tässä tosiasiassa piilee myös rahan ja inflaation välinen yhteys.

Kokonaiskysynnän kasvaessa hyödykkeiden hintojen nousua rajoittaa niiden tarjonnan lisääntyminen, mutta talousjärjestelmämme jäykkyyksistä johtuen tarjonta ei välttämättä seuraa kokonaiskysynnässä tapahtuvia muutoksia kovinkaan nopeasti. Jos yritykset eivät lisää tuotantoaan kokonaiskysynnän kasvaessa, koska ne uskovat pystyvänsä tekemään samat tai suuremmat voitot hintoja korottamalla, on seurauksena kulutushyödykkeiden hintojen nousu. Monissa tapauksissa hyödykkeiden tarjonnan lisääminen on mahdotonta niiden niukkuuden tai tuotantorajoitteiden vuoksi, jolloin kokonaiskysynnän nopea kasvu johtaa välttämättä hintojen nousuun.  Vastaavasti myös rahoitusmarkkinoilla kokonaiskysynnän kasvu johtaa markkinoilla jo olevien arvopapereiden hintojen nousuun, jos uusia arvopapereita tai rahoitusinstrumentteja ei luoda kysynnän kasvua vastaavalla vauhdilla.

Viime vuosikymmenten yhteiskunnallinen kehitys, jonka seurauksena taloudellisesta toiminnasta valtaosa on siirtynyt tuotantojärjestelmän ulkopuolelle rahoitusmarkkinoilla käytävään kauppaan, on kasvattanut reaalitalouden inflaatioriskiä huomattavasti. Koska raha on taloudessamme aina endogeenista, ovat markkinoiden laajentuminen ja kasvaneet voittomahdollisuudet tarkoittaneet samalla globaalin kokonaiskysynnän voimakasta kasvua. Nykyinen institutionaalinen järjestys on luonut talouteen kroonisen inflaatiouhan, minkä seuraava historiallinen analyysi pyrkii vahvistamaan.

Inflaatiopaineiden lisääntymisen syyt

Kuten monet muistavat, kärvisteltiin Suomessakin nopeasti kohoavien hintojen kanssa vuoden 2008 aikana. Pahimmillaan kuluttajahintojen nousu lähenteli 5 prosentin tasoa (kuvio 1). Lähihistorian valossa hintojen nousu tuntui uskomattomalta ilmiöltä, sillä edeltävän kahden vuosikymmenen aikana inflaatio oli pysytellyt selvästi 3 prosentin alapuolella 2000-luvun vaihdetta lukuun ottamatta. Finanssikriisin kärjistymisen jälkeen ja reaalitalouden tuotannon romahdettua vuoden 2009 aikana nopea kuluttajahintojen kasvu kääntyi hintojen laskuksi ja inflaatio pysyi matalana vuoden 2010 puoliväliin asti. Globaalien rahoitusmarkkinoiden rauhoittuminen ja talouskasvun kiihtyminen vuoden 2010 alussa alkoi kuitenkin näkyä kuluttajahinnoissa vuoden lopulla, jolloin Suomessakin vuosi-inflaatio kohosi jo lähelle aikaisemmin harvinaista 3 prosentin tasoa.

Kuvio 1. Kuluttajahintojen vuosimuutos (%) Suomen taloudessa 2006-2011

Vaikka osan tämänhetkisestä vuosi-inflaatiosta Suomen taloudessa selittää alhainen vertailuluku, on hintojen nousu ollut viime kuukausina historialliseen kehitykseen verrattuna poikkeuksellisen nopeaa. Mistä sitten hintojen nousupaine Suomen taloudessa juontaa juurensa ja miksi juuri viimeisen viiden vuoden aikana inflaatiopaine on selvästi kasvanut? Tähän kysymykseen vastaamiseksi on syytä tarkastella hintojen kehitystä kansainvälisillä hyödykemarkkinoilla. Näin nähdään onko kyseessä pelkästään alueellinen ilmiö vai onko hintojen nousupaine kasvanut myös laajemmalla maantieteellisellä alueella.

Kuviosta 2 nähdään, ettei Suomen kuluttajahintojen kehitys ole ollut muusta maailmasta irrallista. Sekä öljyn maailmanmarkkinahinnan kehitys että laajemman hyödykeindeksin (CCI) viimeaikaiset muutokset osoittavat Suomen kuluttajahintojen seuranneen globaalia trendiä. Kyseessä näyttää olevan siis paikallisen ilmiön sijaista maailmanlaajuinen ilmiö, jolloin myös Suomen taloudessa esiintyvän inflaatiopaineen syyn selvittäminen edellyttää globaalia näkökulmaa.

Kuvio 2. Raakaöljyn hinnan ($/tynnyri)  ja CCI -hyödykeindeksin (indeksiluku) kehitys vuosina 2006-2011


Kuten edellä todettiin, on hyödykkeiden hintojen kasvu nykymuotoisessa talousjärjestelmässä yleensä seurausta kokonaiskysynnän nopeasta kasvusta, minkä seurauksena reaalinen kysyntä ylittää tietyllä ajanhetkellä reaalisen tarjonnan. Toinen mahdollisuus kysyntäinflaatiolle on tarjonnassa tapahtunut negatiivinen shokki, mitä yleisessä talouskeskustelussa onkin pidetty viimeaikaisten inflaatiopiikkien selittäjänä. Öljyn hinnan nopean nousun taustalla on nähty ”öljyhuippu” ja ruoan hinnan nousun taustalla heikot sadot. Toisaalta taas reaalisen kysynnän kasvun on ymmärretty olevan seurausta pääasiassa maailman väkiluvun jatkuvasta kasvusta.

Tietysti näillä tekijöillä on ollut vaikutusta viime vuosina voimistuneeseen inflaatiopaineeseen, mutta yksistään ne eivät riitä selittämään hyödykkeiden hintojen nopeaa kasvua. Vaikka maailman väkiluvun kasvu tarkoittaakin todennäköisesti myös globaalin kokonaiskysynnän kasvua, ei näiden tekijöiden välillä ole välttämättä suoraa yhteyttä. Kokonaiskysynnän kasvu voi nimittäin olla täysin riippumatonta niin kutsuttujen taloudellisten fundamenttien kehityksestä. Muun muassa aikaisemmin blogissa esitetyt kuvaajat Yhdysvaltojen kokonaisvelkamäärän kehityksestä viime vuosikymmeninä osoittavat, että talouden velan ja rahavarallisuuden määrä ja siten myös kokonaiskysyntä on kasvanut huomattavasti talouden nimellistä arvonlisäystä nopeammin.

Endogeenista rahanluontia on siis tapahtunut selvästi myös reaalitaloudesta riippumatta ja olemassa olevan rahavarallisuuden synnyttämästä kokonaiskysynnästä merkittävä osa on ohjautunut tuotantojärjestelmän ulkopuolelle. Muussa tapauksessa reaalitalouden kasvu olisi ollut Yhdysvalloissa huomattavasti havaittua nopeampaa ja kuluttajahintojen nousu havaittua jyrkempää. Vastaavia kehityskuvia voidaan löytää lähes kaikista länsimaista, joista monissa velan ja rahavarallisuuden suhde BKT:hen on kasvanut Yhdysvaltojakin nopeammin.

Merkittävän osan reaalitalouden kasvun ja velkamäärän kasvun kehitysurien eroista selittää rahoitusmarkkinoiden viime vuosien laajentuminen. Kun rahoitusmarkkinoiden säätelyä on purettu, ovat sijoitusmahdollisuudet kasvaneet jatkuvasti uusien rahoitusmarkkinainstrumenttien ja sijoitusinnovaatioiden myötä. Samalla myös vanhojen markkinalohkojen kohtaama kysyntä on lisääntynyt, minkä seurauksena hintakehitys rahoitusmarkkinoilla on ollut viime vuosikymmeninä erittäin suotuisaa. Tällaisissa tilanteissa rahan endogeenisuus on erittäin vaarallinen ilmiö, sillä rahoitusmarkkinatoimijoiden luottamuksen kasvaessa velkaantumisvauhti helposti kiihtyy (jopa korkotasosta riippumatta). Tämä puolestaan lisää talouden kokonaiskysyntää, joka ohjautuessaan rahoitusmarkkinoille nostaa arvopapereiden hintoja, mahdollistaa suuremmat voitot ja siten lisää entisestään markkinatoimijoiden uskoa tulevaisuuteen. Lopputuloksena on Hyman P. Minskyn kuvaama euforinen talous, joka voi ajautua kriisin minä hetkenä hyvänsä.

Itse asiassa juuri rahoitusmarkkinoiden ongelmien voidaan nähdä olleen viime vuosina hyödykemarkkinoilla tapahtuneiden inflaatiopiikkien ja niistä seuranneiden kuluttajahintojen nousun tärkeimpiä taustatekijöitä Esimerkiksi vuoden 2009 finanssikriisiä edeltänyt hyödykehintojen nopea nousu oli seurausta epävarmuuden kasvusta monilla rahoitusmarkkinoiden lohkoilla, pääasiassa velkamarkkinoilla. Kun subprime -kriisin säikäyttämät sijoittajat alkoivat etsiä turvallisempia sijoituskohteita, kasvoi kysyntä hyödykemarkkinoilla jatkuvasti. Vaikka spekulaation vaikutus esimerkiksi ruoan hinnan nousuun pyrittiin kiistämään useiden tahojen toimesta, todistivat hintojen nousun ajoitus ja reaalisessa tuotannossa tapahtuneiden muutosten vähäisyys rahoitusmarkkinoiden preferenssien muutoksen todella vaikuttavan hyödykemarkkinoiden inflaatioon.

Finanssikriisin jälkeen monet 2000-luvun puolivälissä merkittävään rooliin nousseet rahoitusmarkkinalohkot ovat edelleen lamaannuksen tilassa, minkä vuoksi myös tällä hetkellä sijoittajat näkevät hyödykemarkkinat oivalliseksi sijoituskohteeksi. Kun globaali velan määrä ja siten kokonaiskysyntä ovat jälleen kääntyneet kasvuun, ei olekaan ihme, että myös hinnat hyödykemarkkinoilla ovat olleet viime kuukausina voimakkaassa nousussa. Tästä seuraava kuluttajahintainflaatio on suuri haaste kansallisille keskuspankeille, jotka ovat tottuneet hoitamaan inflaatiopaineen pois taloudesta aktiivisella korkopolitiikalla, siis korkoja nostamalla. Kun kuluttajahintojen nousu onkin seurausta globaalien rahoitusmarkkinoiden luomasta inflaatiopaineesta, ei yksittäisen keskuspankin toimilla ole juurikaan mahdollisuuksia rajoittaa kuluttajahintojen nousua. Sen sijaan vielä heikolla perustalla olevan talouskasvuun ja työllisyyden kasvuun korkojen nostamisella voi olla suurikin vaikutus kotimaisen kysynnän heikentymisen myötä.

Seuraavien kuukausien aikana mahdolliset ja jopa todennäköiset korkopoliittiset liikkeet tulevatkin johtamaan monissa maissa stagflaatioon eli inflaation ja hitaan talouskasvun yhdistelmään, kuten tapahtui öljykriisin jälkeen. Ehkä tälläkin kertaa stagflaatiota voidaan käyttää hyödyksi taloustieteen hallitsevan paradigman murtamisessa, kuten monetaristit tekivät 1970-luvulla. Parhaassa tapauksessa keskuspankkiirit ovat kuitenkin ottaneet opikseen ja ymmärtävät inflaation hillinnän karanneen nykyjärjestelmässä heidän käsistään aikapäiviä sitten, mikä saa heidät luopumaan äkkinäisistä korkojen nostoista.

Jotta inflaatio saadaan taas kuriin, on rahoitusmarkkinoiden institutionaalista järjestystä muutettava ja velan määrää sekä kokonaiskysyntää on yritettävä säädellä globaalisti. Keskuspankkien välinen koordinaatio velan määrän sääntelyssä sekä rahoitusmarkkinoiden likviditeetin vähentäminen ovat tärkeimpiä tarvittavia reformeja. Koska näillä toimilla on huomattavia vaikutuksia talouden tulonjakoon ja siten yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin, ei helppoa ratkaisua globaalin talouden epävakauden poistamiseksi ole.

Johtopäätökset

Viime vuosikymmenen aikana tapahtunut globaalin rahoitusvarallisuuden ja velan voimakas kasvu on saanut aikaan globaalien kysyntärakenteiden murroksen. Endogeenisesti kasvavan rahavarallisuuden liikkeet eri markkinalohkoilta toisille voivat aiheuttaa hyvin lyhyelläkin aikavälillä merkittäviä kysyntäshokkeja, joista seuraa yleensä hintojen nopea kohoaminen. Tästä syystä tulevina vuosikymmeninä myös korkean kuluttajahintainflaation mahdollisuus on suuri maailmantaloudessa ja sitä myöten myös Suomen taloudessa. Globaalit kysyntäolosuhteet ovat muuttuneet erittäin epävakaisiksi ja esimerkiksi rahoitusmarkkinatoimijoiden mielialoissa tapahtuvat muutokset voivat heiluttaa talouden rakenteita rajusti lyhyelläkin aikavälillä. Tästä syystä myös taloudellisten kriisien todennäköisyys on suuri tulevina vuosikymmeninä.

Maailmantalouden vakauttamisen kannalta yksi tärkeimmistä tavoitteista on tuotantojärjestelmän ulkopuolelle ajautuvan rahavarallisuuden ja velan vähentäminen. Jos tämä tavoite toteutuu, voidaan myös ihmisiä jatkuvasti mietityttävästä inflaatiouhasta päästä eroon. Talouden kroonisen epävakauden korjaamiseksi tarvittavien institutionaalisten reformien poliittinen kannatus on kuitenkin tällä hetkellä erittäin vähäistä.

Jussi Ahokas

Mainokset

One response to “Krooninen inflaatiouhka

  1. Pennies from heaven maaliskuu 26, 2011 10:09 am

    Voikohan raaka-ainehintojen nousu romahduttaa pörssin? Ajattelin, että se voisi tapahtua sitä kautta, että raaka-ainehintojen nousu voi vähentää yritysten kannattavuutta. Nykyäänhän rahaa sataa taivaalta, eli pörssikaupasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: