Vain kysynnänsäätely voi pelastaa euroalueen

Nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä taloudellisen aktiviteetin tasoa määrittelee ensisijaisesti kokonaiskysyntä. Kokonaiskysyntä on ennen kaikkea rahallinen ilmiö. Kokonaiskysyntä tarkoittaa tiettynä ajanjaksona syntyviä rahavirtoja, jotka mahdollistavat erilaisten taloudellisten transaktioiden toteutumisen.

Jos kokonaiskysynnän taso taloudessa laskee, vähenee myös reaalinen kysyntä, eli tiettyihin hyödykkeisiin kohdistuva kysyntä. Jos raha ei liiku, myöskään tavarat tai palvelut eivät rahatalousjärjestelmässä vaihda omistajaa, mikä tarkoittaa taloudellisen aktiviteetin supistumista. Kun rahavirrat vähenevät ja hyödykkeiden kysyntä supistuu, vaikeutuu myös yritysten toiminta, jonka tarkoituksena on rahallisten voittojen tekeminen erilaisia hyödykkeitä tuottamalla ja myymällä. Kokonaiskysynnän supistuminen tarkoittaakin yleensä tuotantotoiminnan vähenemistä ja työttömyyden kasvua.

Yritysten voitto-odotusten heikkeneminen vähentää edelleen kokonaiskysyntää, sillä yrityksillä on merkittävä rooli kokonaiskysynnän ylläpitäjänä. Yritykset lisäävät talouden kokonaiskysyntää investoimalla ja kasvattamalla tuotantoaan velkarahoituksella. Maksamalla palkkoja velanluonnissa syntyvästä rahavarallisuudesta yritykset mahdollistavat rahatalousjärjestelmässä kotitalouksien kysynnän aktualisoitumisen. Kotitalouksien on nimittäin mahdotonta ostaa tarjolla olevia hyödykkeitä ilman palkoista ja muista rahallisista tuloista syntyvää ostovoimaa.

Velkarahoitus kasvattaa siis talouden rahavarantoa, mistä myös kaikki talouden rahavirrat muodostuvat. Siksi yritysten investointitoiminta, joka useimmiten tapahtuu velkarahalla, on keskeisessä roolissa rahatalousjärjestelmässä. Rahavarannon kasvuhan tarkoittaa yleensä myös rahavirtojen kasvua ja siten kokonaiskysynnän lisääntymistä.

Tietysti rahavirtojen määrä voi kasvaa myös tilanteessa, jossa rahan määrä taloudessa pysyy vakiona. Tällöin kokonaiskysynnän kasvu on peräisin talouden kulutusalttiuden kasvusta, mikä puolestaan tarkoittaa säästämisen vähenemistä taloudessa ja niin kutsutun rahan kiertonopeuden kiihtymistä. Yleensä kulutusalttiuden muutokset tapahtuvat hitaasti, sillä ne edellyttävät esimerkiksi tulonjaon rakenteissa tapahtuvia muutoksia.

Tästä syystä talouskasvu ja työllisyyden kasvu ovatkin yleensä seurausta rahan määrän lisääntymiseen perustuvasta kokonaiskysynnän kasvusta. Rahatalousjärjestelmässämme rahan eli velkasuhteiden määrä riippuu aina pankkien halusta ja kyvystä rahoittaa taloudellista toimintaa, johon yksityiset toimijat, kuten yritykset ja kotitaloudet tai julkiset toimijat, kuten kunnat ja valtio, haluavat ryhtyä. Jos rahoitusta ei ole saatavilla, ei taloudellista toimintaa eikä positiivista vaikutusta kokonaiskysyntään synny.

Koska raha vastaavasti tuhoutuu velkojen kuolettamisen yhteydessä, vaatii rahavarannon koon ylläpitokin jatkuvasti uusien velkasuhteiden muodostumista. Rahan velkaluonteesta ja velkojen maturiteetista johtuen rahatalousjärjestelmä on aina vaarassa ajautua deflationaariseen kierteeseen, jos velanluonti taloudessa häiriintyy. Vastaavasti myös säästämisasteen nousu ja rahavarallisuuden ajautuminen reaalitalouden ulkopuolelle heikentävät talouskasvun edellytyksiä.

Kokonaiskysyntä ja eurokriisi

Avoimessa taloudessa, jossa tavarat, palvelut ja arvopaperit liikkuvat kansantaloudesta toiseen, yhden kansantalouden kokonaiskysyntään vaikuttaa sekä kotimaassa että ulkomailla luotu rahavarallisuus. Jos kansantalouden vaihtotase on jollain aikavälillä ylijäämäinen, hyötyy talous ulkomailla muodostetuista velkasuhteista. Jos taas vaihtotase on negatiivinen, siirtyy kansantalouden ulkopuolelle kotimaassa luotua rahavarallisuutta ja kansantalouden edellytykset saavuttaa riittävä kokonaiskysynnän taso heikkenee oleellisesti.

Euroopan talous- ja rahaliittoon kuuluvista maista vaihtotase on ollut rahaliiton perustamisen jälkeen negatiivinen Kreikassa, Portugalissa, Irlannissa, Espanjassa sekä Italiassa. Siksi kokonaiskysynnän riittävyys on ollut jatkuvasti ongelma näissä maissa. Koska maat eivät euroalueeseen liittymisen jälkeen ole enää hyötyneet yleensä vaihtotaseen alijäämien kasvua seuraavasta valuuttakurssin heikentymisestä, jonka myötä ulkomaiset rahavirrat maihin olisivat lisääntyneet, on niille jäänyt vain yksi keino kokonaiskysynnän riittämättömyyteen vastaamiseksi; talouden rahamäärän kasvattaminen kotimaisin toimin.

Kreikassa ja Italiassa rahan määrän lisääminen ja sitä myöten kokonaiskysynnän lisääminen talouteen tapahtui pääasiassa julkisen sektorin toimesta. Espanjassa ja Irlannissa kokonaiskysyntää kasvatti yksityisen sektorin velan määrän nopea kasvu. Portugalissa turvauduttiin molempiin keinoihin. Kun finanssikriisi lamaannutti yksityisen rahoitussektorin, siirtyi 2000-luvun aikana luotu velka lähes yksinomaan julkisen sektorin kannettavaksi.

Euroalueen institutionaalisessa järjestyksessä, jossa valtiot on pakotettu hankkimaan kulutukseen tarvitsemansa keskuspankkirahan eli eurovaluutan rahoitusmarkkinoilta, julkisen velan määrän kasvu johti väistämättä rahoituskriisiin. Koska valtioiden nopea velkaantuminen sai rahoitusmarkkinat epäilemään näiden tulevaisuuden maksukykyä, nousivat valtioiden velkakirjojen korot niin korkeiksi, ettei jo valmiiksi suurten julkisen sektorin alijäämien kanssa painivilla valtioilla, kuten Kreikalla, ollut enää mahdollisuutta selviytyä rahoitusmarkkinoille maksettavista koroista. Näin ollen kriisimaiden mahdollisuudet vaikuttaa taloutensa kokonaiskysynnän tasoon ovat vähentyneet radikaalisti.

Euroalueen taloudellisten ongelmien taustalla ovat ennen kaikkea talousalueella epätasaisesti jakautuva kokonaiskysyntä sekä eurojärjestelmän puutteelliset kysynnänsäätelymekanismit. Kuten eurokriisi on osoittanut, on kiinteisiin valuuttakursseihin perustuvan talousjärjestelmän toimivuuden edellytys aina siihen kuuluvien talouksien välisten rahavirtojen säätely, minkä John Maynard Keyneskin totesi 1940-luvulla toisen maailmansodan jälkeistä globaalia talousjärjestystä hahmotellessaan.

Edeltävän analyysin perusteella Euroopan kriisimaiden taloudellisten vaikeuksien voittaminen edellyttää kriisivaltioiden vapauttamista kokonaiskysynnän säätelyyn ja ekspansiiviseen talouspolitiikkaan. Toistaiseksi euromaissa toteutetut politiikkatoimet ovat kuitenkin olleet täsmälleen päinvastaisia. Muilta eurovaltioilta ja kansainväliseltä valuuttarahastolta IMF:ltä apua hakeneet Kreikka, Irlanti ja Portugali on pakotettu leikkaamaan kotimaista kysyntää julkista kulutusta vähentämällä ja julkista velkaantumista hidastamalla. Talouksia ollaan siis ajamassa entistä syvemmälle taloudelliseen ahdinkoon, minkä Kreikan työttömyysasteen kehitys karulla tavalla osoittaa (kuvio 1).

Kuvio 1. Kreikan työttömyysaste (%) vuosina 2005-2011


Toistaiseksi rakennetut pelastuspaketit sekä vuonna 2013 käyttöönotettava euroalueen pysyvä vakausmekanismi tulevat epäonnistumaan kriisin ratkaisussa juuri sen vuoksi, etteivät ne velkaluonteensa sekä sisältämiensä leikkausvaatimusten vuoksi tasoita euroalueen sisäisiä epätasapainoja pysyvästi. Sen sijaan, että suunnitellut politiikkatoimet lisäisivät kokonaiskysyntää, ne itse asiassa leikkaavat sitä. Tämä osoittaa samalla sen, kuinka heikosti pelastuspaketteja laatimassa olleet talouden asiantuntijat sekä poliittiset päätöksentekijät ymmärtävät rahatalousjärjestelmän toimintaa. Nykyisillä toimenpiteillä euroalueen kriisi tuleekin syvenemään ja pitkittymään.

Euroalueen laajuiseen kysynnänsäätelyyn

Jos euroalueella halutaan tavoitella täystyöllisyyttä muutoinkin kuin poliittisen retoriikan tasolla ja tämänhetkinen taloudellinen kriisi halutaan selättää, tulee eurojärjestelmään rakentaa toimiva kysynnänsäätelymekanismi. Uudistetun eurojärjestelmän esikuvaksi voidaan ottaa niin kutsuttu Keynes-Davidson -suunnitelma, joka kuvaa kiinteisiin valuuttakursseihin sekä kysynnänsäätelyyn perustuvaa globaalia talousjärjestystä. Uusi eurojärjestelmä olisi tämän suunnitelman alueellinen sovellus.

Uudessa järjestelmässä valtioiden välisillä tulonsiirroilla pyrittäisiin eroon euroalueen sisäisistä vaihtotaseen yli- ja alijäämistä. Paras tapa tasata rahavirtojen epätasapainoa olisi velvoittaa ylijäämämaat lisäämään tuontiaan alijäämämaista.   Tämä toimenpide hyödyttäisi ennen kaikkea ylijäämämaita, jotka nykyjärjestelmässä vievät hyödykkeitä alijäämämaihin enemmän kuin sieltä tuovat ja näin ollen häviävät vaihdannassa. Jos kauppavirtojen sääntely nähtäisiin esimerkiksi kaupan vapautta rajoittavana ja siksi tuomittavana, voitaisiin käyttöön ottaa vaihtoehtoisesti ylijäämämaiden alijäämämaissa toteuttamat suorat tuotannolliset investoinnit tai muut suorat tulonsiirrot valtioiden välillä.

Jos koko euroalueen tasolla kokonaiskysyntä näyttäisi jäävän täystyöllisyyden toteuttavan kysyntätason alapuolelle, kuten tällä hetkellä, rahoittaisi Euroopan keskuspankki suoraan julkista kulutusta funktionaalisen rahoituksen periaatteiden mukaisesti. Keskuspankki voisi myös harjoittaa alueellista rahapolitiikkaa lainaamalla matalammalla korolla niille valtioille, joiden taloudet olisivat kauimpana täystyöllisyydestä ja talouden tuotantokapasiteetin huipusta. Tällä tavalla kokonaiskysynnän riittävyydestä pidettäisiin jatkuvasti huolta säätelemällä aktiivisesti talouden velkamäärää. Nopean talouskasvun seurauksena myös intensiivit yksityisille investoinneille olisivat hyvät ja merkittävä osa kokonaiskysynnästä syntyisikin todennäköisesti yksityisen velanluonnin kautta.

Jotta uusi eurojärjestelmä olisi poliittisesti mahdollinen, on euroalueen kansalaisten ja poliittisten päätöksentekijöiden ensiksi ymmärrettävä rahatalousjärjestelmän toimintalogiikka. Talous tarvitsee toimiakseen velkaa, josta rahavirrat ja talouden kokonaiskysyntä saavat alkunsa. On täysin samantekevää, luodaanko tuotantotoimintaa ja kotitalouksien ostovoimaa rahoittava velka yksityisellä vai julkisella sektorilla. Siksi julkista velkaantumista ja julkisen kulutuksen keskuspankkirahoitusta on aivan turha pelätä niin kauan kuin talouden resurssit ovat selvästi vajaakäytössä.

Jussi Ahokas

Advertisements

One response to “Vain kysynnänsäätely voi pelastaa euroalueen

  1. auvo rouvinen Touko 23, 2011 6:17 am

    Nin tietysti velan lisääminen ja koron alentaminen auttaisi kriisimaita. Siis rahatalouden näkökulmasta malli on oikea. Eräs asia jota olen miettinyt pitkään on 20/80 yhteiskunta. Siitä puhuminen on jätetty kokonaan.

    Koska siihen kuitenkin mennään, on eräs mielenkiintoinen kysymys kuinka saamme sen toimimaan. Henkilökohtainen visioni on:
    – Keskuspankki painaa rahaa jolla maksetaan kansalaispalkka
    – Verotuksella voidaan estää yhteiskunnan kahtia jakautuminen (arvioni on että suurempi kuin 1-4 tuloero on pitkällä aikavälillä korruptoiva.)

    Mielenkiintoinen kysymys kuinka se vaikuttaisi talouteen. Faktaahan on, tavaran ja palveluiden tuotanto on koko aika suurempaa kuin kulutus. Ostovoiman lisäys ei siis aiheuttaisi inflaatiota kuten olette todistaneet. Lisäksi, työvoimareservejä on riittävästi tuotannon tuplaamiseen. Ellen väärin muista, 2% bkt lisäys vaatii 1% työllisyysasteen nousun. Voisimme siis huoletta lisätä kulutusta 60% ilman että se törmäisi resurssipulaan. Lisäksi, kun alamme lähestyä täystyöllisyyttä, tuottavuuden kasvun on pakko kiihtyä koska työvoimaa korvataan tekniikalla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: