Neutraalin rahan kirous

Valtavirtaisen taloustieteen ongelmat ovat tulleet laajempaan tietoisuuteen viime vuosien taloudellisessa myllerryksessä.  Suurta kummastusta on herättänyt erityisesti se, että vuoden 2008 aikana kärjistynyttä finanssikriisiä ja sitä seurannutta globaalia talouskriisiä ei pystytty näkemään ennalta. Kriisi tuntui tulleen lähestulkoon kaikille taloustieteilijöille täydellisenä yllätyksenä.

Taloustieteen epäonnistumisen taustalla oli ensisijaisesti kyvyttömyys ymmärtää nykymuotoista rahoitustodellisuutta.  Taloustieteilijät eivät myöskään ymmärtäneet rahoitusmarkkinoiden yhteyttä tuotantoon ja vaihdantaan eli niin kutsuttuun reaalitalouteen. Tämä ei ole kuitenkaan yllättävää, kun tarkastellaan lähemmin valtavirtaisen taloustieteen peruslähtökohtia ja ennen kaikkea rahan roolia ortodoksisessa talousteoriassa.

Klassisen taloustieteen mukaan raha on taloudellisen toiminnan kannalta aina neutraalia. Niin kutsuttu rahan kvantiteettiteoria, jonka juuret ovat 1700-luvun ja 1800-luvun poliittisessa taloustieteessä, oletti rahan lisäämisen talouteen vaikuttavan ainoastaan hintatasoon. Kun taloudessa tuotettuja hyödykkeitä vastaa suurempi määrä rahaa, laskee rahan arvo klassisen teorian mukaan suhteessa hyödykkeisiin. Näin rahan lisääminen talouteen saa aina aikaan inflaatiota.

Klassisessa teoriassa raha nähtiin siis hyödykkeenä muiden hyödykkeiden joukossa ja rahalla oletettiin olevan sisäinen arvo. Rahan nähtiin valikoituneen vaihdonvälineeksi historiallisen kehityksen tuloksena ja yleensä rahan arvon uskottiin liittyvän johonkin konkreettiseen hyödykkeeseen, kuten jalometalliin. Tämän näkemyksen seurauksena rahatalousjärjestelmät perustuivat 1900-luvulle asti pääasiassa aina arvometallikantaan, jolloin paperirahan vaihdettavuus esimerkiksi kultaan oli taattu.

1800-luvulta asti klassiseen rahateoriaan on kohdistunut kritiikkiä. Kriitikot ovat väittäneet, että rahan ymmärtäminen hyödykkeenä ja vaihdon välineenä ei vastaa empiiristä todellisuutta, minkä vuoksi kyseinen näkemys ei onnistu valottamaan rahan olemusta todenmukaisesti.  Ennen kaikkea se jättää huomioimatta, että raha on aina merkki velkasuhteesta taloudellisten toimijoiden välillä.

Raha on siis sosiaalinen instituutio, joka määrittelee ihmisten välisiä taloudellisia suhteita. Jos sinulla on tililläsi rahaa, jonka ympäröivä yhteisö hyväksyy maksuvälineeksi, on yhteisö käytännössä velkaa sinulle ja voit siksi hankkia rahaa vastaan hyödykkeitä. Raha toimii yhteiskunnassa lisäksi arvon mittana eli se osoittaa eri hyödykkeiden välisen arvosuhteen. Rahalla itsellään ei kuitenkaan ole sisäistä arvoa, kuten klassinen teoria oletti.

Valtavirtaisessa taloustieteessä sekä klassinen rahanäkemys että velkarahanäkemys elävät nykyisin rintarinnan. Tämä on mahdollista, koska molempien näkemysten kannattajat ovat edelleen yhtä mieltä siitä, että tuotannon ja vaihdannan kannalta raha on neutraalia eli rahan lisääminen talouteen vaikuttaa lopulta ainoastaan hintatasoon. Näin ollen taloustieteilijät elävät edelleen vaihtokauppataloudessa ja sivuuttavat tyystin muun muassa tuotannon rahoitukseen liittyvät kysymykset.

Rahan velkaluonteen hyväksyneet taloustieteilijät esimerkiksi olettavat, että itsensä tasapainottava talous saavuttaa pitkällä aikavälillä väistämättä täystyöllisyyden ja tuotantopotentiaalinsa huipun, jolloin uusien velkasuhteiden luominen lisää ainoastaan yksilöiden ostovoimaa, mutta ei tuotantoa. Näin ollen velkarahan lisääntyminen ja siitä seuraava kysynnän kasvu vaikuttaa lopulta ainoastaan hyödykkeiden hintoihin. Tästä syystä rahapoliittisen auktoriteetin eli keskuspankin on aina pidettävä ohjauskorko riittävän korkealla (tai perusrahan määrä riittävän pienenä), jotta talouden kokonaiskysyntä ei nouse liian suureksi suhteessa rahasta ja rahoituksesta riippumattomaan hyödykkeiden määrään velkarahan määrän kasvun myötä.

Merkittävin ongelma edellisessä katsannossa on se, että se ei vastaa todellisuutta. Ensiksi, ilman riittävää rahoitusta mikään tuotanto ei ole mahdollista rahatalousjärjestelmässä, jossa työvoimasta ja tuotantopääomasta on maksettava rahamääräinen korvaus. Siksi rahaa tarvitaan ennen kuin yhtään hyödykettä on edes ehditty valmistaa.

Toiseksi, toisin kuin valtavirtaisen taloustieteen edustajat uskovat, saavuttaa tuotantokapasiteetti vain harvoin edes alueellisesti tai toimialakohtaisesti maksiminsa. Teknologinen kehitys ja uudet investoinnit mahdollistavat lähes aina tuotannon laajentamisen, jos yrityksillä vain riittää halukkuutta lisätä aktiviteettiaan ja jos rahoitusta on saatavilla. Tällöin rahan määrän lisääntyminen johtaa myös tarjolla olevien hyödykkeiden lisääntymiseen eikä hintojen nousupainetta synny.

Yleensä yritykset kuitenkin käyttävät hyödyksi monopoliasemaansa ja kokonaiskysynnän kasvaessa nostavat hintoja sen sijaan, että laajentaisivat tuotantoa. Vastaavasti palkansaajat pyrkivät lisäämään omia tulojaan vaatimalla suurempia palkkoja ja säilyttääkseen ostovoimansa. Näin ollen inflaatiopaineen taustalla onkin yleensä taloudellisten toimijoiden neuvotteluvoima markkinoilla.

Erityisen nuivasti valtavirtaisen taloustieteen edustajat suhtautuvat velkarahoituksella tapahtuvaan julkiseen kulutukseen ja erityisesti keskuspankin suorittamaan valtioiden lainoittamiseen, joiden nähdään johtavan väistämättä kiihtyvään inflaatioon. Tämä uskomus on ehkä tärkein syy sille, miksi rahatalousjärjestelmä toimii nykyään aina vajaateholla eikä täystyöllisyyttä saavuteta.

Yksityisen sektorin toimijoiden tavoitteena ei nimittäin ole koskaan talouden täystyöllisyys, vaan mahdollisimman suuret tulovirrat. Siksi täystyöllisyys on lopulta aina julkisen vallan vastuulla. Jos valtio ja keskuspankki eivät harjoita aktiivista kysynnänsäätelypolitiikkaa peläten sen johtavan käsistä karkaavaan inflaatioon, ei työvoimaresursseja saada koskaan käyttöön täysimääräisesti. Siksi valtavirtaisesta taloustieteestä johdetut politiikkasuositukset ovat yhteiskunnallisesti haitallisia.

Rahatalousjärjestelmässä taloudellisen toiminnan rahoitus on täysin keskeisessä asemassa eikä ilman rahoitusta synny tuotantoa. Tämä havaittiin erityisen hyvin globaalin finanssikriisin aikana. Näkemys rahan neutraalisuudesta ja siitä johdettu inflaation pelko asettavat liian usein rajoitteita taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti järkevän toiminnan rahoitukselle. Pahimmassa tapauksessa nämä rajoitteet ajavat suuret määrät ihmisiä sosiaaliseen ahdinkoon. Tästä syystä vaihtoehtoiset ja todellisuuteen perustuvat näkemykset rahatalousjärjestelmän toiminnasta ovat enemmän kuin tarpeellisia.

Jussi Ahokas

Artikkeli on julkaistu Suomen Attacin Hiekanjyvät-lehdessä 3/2011. Artikkeli kuuluu juttusarjaan ”Kohti parempaa taloustiedettä”.

Mainokset

4 responses to “Neutraalin rahan kirous

  1. auvo rouvinen syyskuu 14, 2011 5:46 pm

    Ongelmana on että rahateoreetikot lähtevät täystyöllisyydestä ja kaiken tuotantokapasiteetin 100% käyttöasteesta. Tällaista tilannetta ei ole missään.

    Jos tilanne olisi tuo, rahan määrän lisääminen voisi nostaa hintoja. Nykytilanteessa setelirahoitus (tai vero rahoitus) pienituloisille aiheuttaisi :
    -> kysynnän kasvu
    -> yritysten käyttöasteen kasvu
    -> voittojen kasvu (Laskin homman Kiteen kapakoiden tuloksille jos asiakasmäärä tuplautuisi)
    -> työllisyyden kasvu
    -> mahdollinen palkka inflaatio mikäli työvoiman tarve kasvaisi nopeasti ja paljon.

    Mikäli siis haluamme työttömyys < 3%, joudumme sietämään inflaation.
    Mikäli hyväksymme nykyisen yli 20% työttömyyden ja macjobit, inflaatio ei syö velkojamme. Tosin, lähiaikoina saattaa myös deflaatio syödä talon ja auton.

  2. Ilmari Pietikäinen syyskuu 20, 2011 11:02 am

    ”Rahan velkaluonteen hyväksyneet taloustieteilijät esimerkiksi olettavat, että itsensä tasapainottava talous saavuttaa pitkällä aikavälillä väistämättä täystyöllisyyden ja tuotantopotentiaalinsa huipun, jolloin uusien velkasuhteiden luominen lisää ainoastaan yksilöiden ostovoimaa, mutta ei tuotantoa.”

    Tämä oletus perustuu ( tai sen pitäisi perustua ) oletukselle ksvavankokonaiskulutuksen laskeviasta rajatuotoista — vaikka pitääkin paikkasnsa vain tuotantopotentiaain huipun saavuttamisen osalta. Rahan määrän kasvuvauhti on vastaavansuuruinen vero rahan kuluttamatta jättämiselle eli reaaliselle säästämiselle ( rahan hamstraamiselle) , joten rahan määrän kasvaessa kulutuksen tuotto odotukset nousevat vastaavassa suhteesssa suuremmiksi kuin mitä ne muutoin olisivat — ja lisäävät näin kokonaiskulutusta.

    Siinä vaiheessa kun tämä reaaliseen säästämiseen kohdistuva inflaatiovero ei enää voi kompensoida kasvavan kulutuksen laskemia uusien lisäinvestointien reaalisten raja tuottojen luomia tappioita — kuluttajien (myös investoinnit ovat kulutusta koko talouden kannalta) hyödykkeidn osto preferenssi muuttuu rahan hallussapito preferenssiksi.

    Kokonaiskulutuksen rajatuottojen laskiessa tarpeeksi uuden rahan liikkeellelaskuei voi enää lisätä tuotantoa. Toisin voi olla vain jos rahan liikkeellelaskuvauhtia kiihdytetään niin suureksi, että reaaliseen säästämiseen kohdistuva inflaatiovero on suurempi kuin kasvaneet kokonaiskulutuksen myötä negatiivisiksi muutuneet investointien rajatuotot.

    ” Näin ollen velkarahan lisääntyminen ja siitä seuraava kysynnän kasvu vaikuttaa lopulta ainoastaan hyödykkeiden hintoihin. Tästä syystä rahapoliittisen auktoriteetin eli keskuspankin on aina pidettävä ohjauskorko riittävän korkealla (tai perusrahan määrä riittävän pienenä), jotta talouden kokonaiskysyntä ei nouse liian suureksi suhteessa rahasta ja rahoituksesta riippumattomaan hyödykkeiden määrään velkarahan määrän kasvun myötä. ”

    Mielestäni asia on juuri näin vaikka valtavirran taloustieteessä on se ihmeellisyys, että rahan määrän kasvuvauhdin neutraalisuutta suhteessa kuluttajan rahan halussapito hyödykkeiden kulutus preferenssiin ei pidetä tärkeänä. Näin siitä ilmeisestä syystä, että rahan määrän tuotto odotuksia vääristävää vaikutusta ei oteta ollenkaan huomioon.

    ” Ensiksi, ilman riittävää rahoitusta mikään tuotanto ei ole mahdollista rahatalousjärjestelmässä, jossa työvoimasta ja tuotantopääomasta on maksettava rahamääräinen korvaus. Siksi rahaa tarvitaan ennen kuin yhtään hyödykettä on edes ehditty valmistaa. ”

    Muttakun nyt ongelmaksi jää nyt edelleen se peruskysymys mikä on optimaalinen rahan määrä — ja millä varsinaisilla rahan määrään ja kulutuksen tuottoihin liittyvilä perusteilla.

    ” Toiseksi, toisin kuin valtavirtaisen taloustieteen edustajat uskovat, saavuttaa tuotantokapasiteetti vain harvoin edes alueellisesti tai toimialakohtaisesti maksiminsa. Teknologinen kehitys ja uudet investoinnit mahdollistavat lähes aina tuotannon laajentamisen, jos yrityksillä vain riittää halukkuutta lisätä aktiviteettiaan ja jos rahoitusta on saatavilla. Tällöin rahan määrän lisääntyminen johtaa myös tarjolla olevien hyödykkeiden lisääntymiseen eikä hintojen nousupainetta synny. ”

    Teknologinen kehitys sinämsä nostaa työn tuottavuutta, mutta rajallisten tuotantoresurssien maailmassa kasvava kokonaiskulutus vaikuttaa päinvastaiseen suuntaan. Kokonaiskulutukse kasvaessa tarpeeksi paljon, teknologisen kehityksen nostama tuottavuus ei voi loputtomasti kompensoida rahan määrän kasvun luomien tuotto illuusioiden varassa kasvavan kokonaiskulutuksen laskevia ( raja ) tuottoja.

    ” Yleensä yritykset kuitenkin käyttävät hyödyksi monopoliasemaansa ja kokonaiskysynnän kasvaessa nostavat hintoja sen sijaan, että laajentaisivat tuotantoa. Vastaavasti palkansaajat pyrkivät lisäämään omia tulojaan vaatimalla suurempia palkkoja ja säilyttääkseen ostovoimansa. Näin ollen inflaatiopaineen taustalla onkin yleensä taloudellisten toimijoiden neuvotteluvoima markkinoilla. ”

    Koska korkeammalla koko talouden yhteenlasketulla hintatasolla kysyntä ja tarjonta eivät voi yksinkertaisesti kohdata ilman että liikkeellä olisi hintatasoa vastaava rahamäärä. Monopolistisella hinnoittelulla voidaan nostaa korkeintaan monopolin alaisten hyödykkeiden hintoja — ja tämäkin on kiistanalaista koska se millä hintatasolla monoplin kannattaa myydä hyödykkeensä riippuu tuotantokustannusten ja kysynnän suhteesta. Keskitetyillä tupoilla luodut palkkamonopoli ovat poikkeus, koska irtisanomissuojan ansiosta työvoiman kysyntä ei ole aina aitoa.

    ” Erityisen nuivasti valtavirtaisen taloustieteen edustajat suhtautuvat velkarahoituksella tapahtuvaan julkiseen kulutukseen ja erityisesti keskuspankin suorittamaan valtioiden lainoittamiseen, joiden nähdään johtavan väistämättä kiihtyvään inflaatioon. Tämä uskomus on ehkä tärkein syy sille, miksi rahatalousjärjestelmä toimii nykyään aina vajaateholla eikä täystyöllisyyttä saavuteta. ”

    Tämänlaatuinen inflaatiopelko perustuu kuitenkin vain siihen, että liiallisen kuluttajahintainflaation pelätään johtavan kasvaviin palkkavaatimuksiin ja samalla siihen, että
    investointeihin ohjautuu liian vähän rahaa. Tämänkaltaisen inflaatiopelon taustalla ei ole huoli inflaation luomista vääristä tuotto odotuksista ja nitä vastaavista liian tuottamattomista investoinneista. Jos täydellinen palkkasäännöstely olisi mahdollista, tämänlaisessa investointi fetisistisessä taloustieteessä ei pidettäisi kuluttajahinojen inflaatiota minään rahan määrän kasvattamista rajoittavana ongelmana.

    • rahajatalous syyskuu 21, 2011 6:44 am

      Hei Ilmari,

      kiinnostavaa pohdintaa. Olet ilmeisesti sitä mieltä, että olettamasi ”kasvavan kokonaiskulutuksen alenevan rajatuoton” pätee reaalitodellisuudessa vain lähellä tuotantopotentiaalin huippua. Olen myös sitä mieltä, että täystyöllisyydessä inflaatiopaineet ovat suurempia taloudessa kuin taloudessa, vaikka esim. teknologinen kehitys ja kilpailun lisääntyminen voivatkin tehdä toisista talouksista vähemmin alttiita inflaatiolle.

      Ehkä ei kannattaisi puhua rahan liikkeellelaskuvauhdista tai rahan määrästä, vaan kokonaiskysynnästä. Tärkeää ei siis ole se, kuinka paljon taloudessa on kulloisenakin hetkenä rahallistettuja velkasuhteita, vaan se kuinka paljon rahamuotoisia transaktioita taloudessa kulloinkin syntyy. Sekä arvonlisäys että inflaatio ovat virtasuureita eli riippuvaisia ensisijaisesti aktualisoituneista rahavirroista. Toisaalta uudet velkasuhteet saavat yleensä aikaan transaktioita enemmän kuin vanhat ja suurempi velan määrän kokonaistaso mahdollistaa enemmän rahamääräisiä transaktioita kuin pienempi velan määrä.

      Kokonaisuutena pohdiskelusi kuvaa aika hyvin valtavirtaisen taloustieteen peruslähtökohtia eli oletusta ainaisesta tuotantoresurssien niukkuudesta, josta seuraa välttämättä alenevien rajahyötyjen tilanne, joka välttämättä johtaa kiihtyvään inflaatioon, jos talouden kokonaiskysyntää pyritään lisäämään. Oman näkemykseni mukaan tällainen tilanne vallitsee reaalitodellisuudessa äärimmäisen harvoin, jos koskaan. Sen vuoksi talouspolitiikkaa on vaarallista rakentaa valtavirtaisen taloustieteen perustalle. Valitettavasti näin on tehty viimeisen vuosisadan aikana aivan liian usein.

      Jussi

  3. Ilmari syyskuu 21, 2011 1:20 pm

    Olet ilmeisesti sitä mieltä, että olettamasi “kasvavan kokonaiskulutuksen alenevan rajatuoton” laki” pätee reaalitodellisuudessa vain lähellä tuotantopotentiaalin huippua.

    Tarkoitan, että liiketaloudellisesti kannattavan tuotannon huippu (ei tuotantopotentiaalin huippu ) saavutetaan siinä vaiheessa kun laskeneiden rajahyötyjen vähentämät reaaliset tappiot ovat suurempia kuin monetaarisen inflaation (=rahan liikkeellelaskuvauhdin suuruinen ylimääräinen hintojen nousu) luoma subventio rahan kuluttamisen hyväksi.

    ”Olen myös sitä mieltä, että täystyöllisyydessä inflaatiopaineet ovat suurempia taloudessa kuin ?,,,,taloudessa, vaikka esim. teknologinen kehitys ja kilpailun lisääntyminen voivatkin tehdä toisista talouksista vähemmin alttiita inflaatiolle.”

    Siis tuottavuuden ja hyödykevarannon kasvun kautta. Mutta reaalinen inflaatio ja aikaisemmin liikkeelle lasketun rahan hallussapitäjien kokema inflaatiotappio on kuitenkin rahan määrän kasvaessa toteutunut inflaatio miinus se inflaatio mikä olisi toteutunut rhan määrän ollessa vakio.

    Johdan toteutuvan inflaation suoraan rahan liikkeellelaskuvauhdista suhteessa suhteess hyödykevarannon määrän kasvuun tai laskuun. Reaalinen monetaarinen inflaatio ei taas ole sama kuin toteutunut inflaatio koska talouden hyödykevarannon kasvu vähentää toteutuvaa inflaatiota niin ettei rhan määrän kasvu realisoidu kokonaan ylimääräiseksi hintojen nousuksi.

    ”Ehkä ei kannattaisi puhua rahan liikkeellelaskuvauhdista tai rahan määrästä, vaan kokonaiskysynnästä. Tärkeää ei siis ole se, kuinka paljon taloudessa on kulloisenakin hetkenä rahallistettuja velkasuhteita, vaan se kuinka paljon rahamuotoisia transaktioita taloudessa kulloinkin syntyy.”

    Pitäisi puhua ensin molemmista erikseen ja rahan määrän vaihtelut vaikuttavat viiveellä suoraan
    kokonaiskysyntään koska rahan määrän kasvuvauhti on suora vero rahan hallussapitämiselle sillä oletuksella että se siirtyy suoraan ylimääräiseksi hintojen nousuksi tuotannon kasvaessa tai pienemmäksi hintojen laskuvauhdiksi laskusuhdanteessa ja tuotannon supistuessa. Näin ainakin jos kyse on luottoina liikkeellelasketusta uudesta rahasta koska luottoja otetaan vain kulutusta varten. Rahan kiertonopeus tai toteutuneet transaktiot eivät vähene suhteessa liikkeellelaskettuun uuteen luottorahaan — vaan päinvastoin kasvavat suorassa suhteessa rahan määrän kasvuun.

    Hyperinflaation oloissa tämä on kaikken ilmeisintä — samoinkuin se, että kasvava kulutus on ensisijaisesti suojautumista inflaatiota vastaan. Hyperinflaation ja minkä tahansa monetaarisen inflaation välillä ei ole tässä suhteessa laadullista eroa.

    ( Puhumme tietenkin nyt koko ajan spekulatiivisesta kuluttamisesta tai rahan kuluttamatta jättämisestä, missä kuluttajalla on tietynlaisia raha-hyödyke preferenssiin vaikuttavia inflaatiovauhti odotuksia. Tietysti myös suuri osa kotitalouksien kulutuksesta on spekulatiivista tässä mielessä. )

    ”Sekä arvonlisäys että inflaatio ovat virtasuureita eli riippuvaisia ensisijaisesti aktualisoituneista rahavirroista. Toisaalta uudet velkasuhteet saavat yleensä aikaan transaktioita enemmän kuin vanhat * ja suurempi velan määrän kokonaistaso mahdollistaa enemmän rahamääräisiä transaktioita kuin pienempi velan määrä.”

    * Koska luotot otetaan aina spekulatiiviseen kulutukseen. Ne joilla vain sattuu olemaan hallussaan jo kierrossa rahaa eivät tietenkään usein suojuadu tehokkaasti inflaatiota vastaan kuluttamalla kaikki ylimääräiset säästönsä. Kaikki kuluttajien ylimääräiset säästöt ovat kuitenkin
    koko ajan luottomarkkinoilla spekulatiivista kulutusta harrastavien lainattavissa.

    ” Kokonaisuutena pohdiskelusi kuvaa aika hyvin valtavirtaisen taloustieteen peruslähtökohtia eli oletusta ainaisesta tuotantoresurssien niukkuudesta, josta seuraa välttämättä alenevien rajahyötyjen tilanne, joka välttämättä johtaa kiihtyvään inflaatioon, jos talouden kokonaiskysyntää pyritään lisäämään.”

    Unohdin mainita, että olen koko ajan puhunut inflaatiosta ensisijaisena spekulatiivisen kulutuksen luomana reaaliomaisuuden hintojen ylimääräisenä nousuna suhteessa siihen miten hinnat jopa laskisivat monetaarisen deflaation ( on eri asia kuin realiomaisuuden laskevista tuotoista johtuva suhdannedeflaatio) seurauksena jos rahan määrä olisi vakio.

    Toisin kuin valtavirran taloustiede, en ole ollenkaan huolestunut kuluttajahintojen inflaatiosta muussa kuin sosiaalipoliittisessa mielessä — koska en ole huolestunut kokonaiskysynnän ohjautumisesta liiaksi kulutukseen. En myöskään usko että valtavirran taloustieteessä enää sovelletaan laskevien rajahyötyjen teoriaa raha ja suhdannesykli teoriassa. Jos sovellettaisiin niin miksi silloin ollenkaan uskottaisiin rahan määrää kasvattamalla luodulla talouskasvulla
    voitavan luoda lisävarallisuutta laskematta samalla tuottavuutta — ja lopulta niin paljon että
    reaaliomaisuuden nimellishinnat eivät enää vastaa sen reaalisia tuottoja.

    Tietenkään valtavirran taloustieteessä ei vielä uskalleta aivan avoimesti kiisttä koko laskevien rajahyötyjen lakia vaikka ainakin Steve Keen tekee tmän kirjassaan Debunking economics.

    Oletukseni eivät liity ensisijaisesti siihen missä määrin kasvava teknologian tuottavuus voisi teoriassa kokonaan kompensoida kasvavan kokonaiskulutuksen potentiaalisesti laskemia rajatuottoja. Vaikka hyödykevarannon tuottavuus kasvaisikin jatkuvasti *,,,ilman rahan määrän kasvua se kasvaisi vielä enemmän.

    * Mikä oletus ei pidä paikkaansa koska toteutuneen talouskasvun määrä suhteessa laskeneisiin reaalikorkoihin ja myös suhteessa kiihtyneeseen rahan määrän kasvuvauhtiin on pitkään alentunut. Lopulta ehkä pädytään Japanin tavoin tilanteeseen jossa spekulatiivisen lisäkulutuksen tuotot ja tuotto odotukset ovat nin alhaisia, että lisätalouskasvua voidaan aikaansaada vain valtion keskuspankista saamalla suoralla setelirahoituksella tehdyillä julkisilla investoinneilla.

    ” Oman näkemykseni mukaan tällainen tilanne vallitsee reaalitodellisuudessa äärimmäisen harvoin, jos koskaan. Sen vuoksi talouspolitiikkaa on vaarallista rakentaa valtavirtaisen taloustieteen perustalle. Valitettavasti näin on tehty viimeisen vuosisadan aikana aivan liian usein.”

    Kuluttajahintojen inflaaatiopelkoa ja sen oletettuja rajoituksia rahan määrän kasvattamiselle lukuunottamatta ehkä kuitenkin hieman liioittelet edustamasi militantin elvytystaloustieteen eroja valtavirran taloustieteeseen.

    Ilmari

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: