Ennustaminen on vaikeaa

Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen, totesi tanskalainen fyysikko Nils Bohr aikoinaan. Erityisen vaikeaa on taloudellisen kehityksen ennustaminen silloin, kun epävarmuus on levinnyt laajalle. Tällaisessa tilanteessa ennusteita tekevät parhaillaan muun muassa suomalaiset taloudelliset tutkimuslaitokset, joista oman arvauksensa Suomen talouden suunnasta esitti tällä viikolla Pellervon taloustutkimus. PTT:n arvion mukaan talouden riskit realisoituvat vuoden 2012 aikana ja Suomen talous ajautuu kahden kasvuvuoden jälkeen uudelleen taantumaan. Kasvun hidastumista ovat ennustaneet myös muut tutkimuslaitokset (esim. ETLA ja PT) sekä valtiolliset talousennustajat.

Myös tämän blogin kirjoittajat ovat globaalin finanssikriisin jälkeen esittäneet arvioita tulevaisuuden taloudellisesta kehityksestä. Arvioimme vuoden 2009 lopulla kirjoittamassamme Attacin talouskatsauksessa, että globaalin talouden elpyminen jäisi lyhytaikaiseksi ja silloin kasvamaan lähtenyt varallisuuskupla puhkeaisi jo vuoden 2010 aikana. Globaalisti harjoitettu elvyttävä talouspolitiikka ja automaattiset vakauttajat saivat talouden pyörät pyörimään kuitenkin selvästi odotuksiamme kauemmin. Perusanalyysi osoittautui kuitenkin päteväksi ja uuden luisun mekanismit tulivat kuvatuksi jokseenkin tarkasti esimerkiksi tässä Vihreän langan -artikkelissa siitä huolimatta, että ajoitus menikin metsään:

Lainananto- ja -ottohalukkuus ovat hävinneet. Reaalitaloudessa ei olla palaamassa samalle kasvu-uralle missä aiemmin oltiin. Voi mennä kymmenen vuotta ennen kuin lainaa aletaan taas ottaa entiseen tahtiin.[…] Kun reaalitalous ei lähde toipumaan, se voi laukaista varallisuusmarkkinoilla samanlaisen myyntirumban kuin vuosi sitten. Jos näin käy, sitten palataan siihen, missä oltiin viime keväänä [2009].

Moderni raha ja postkeynesiläinen taloustiede

Ennustuksissamme esiintyvää vuoden ennusteharhaa selittää pitkälti se, että vielä vuonna 2009 tunsimme varsin heikosti uuschartalistista teoriaa modernista rahasta. Tuolloinkin analyysimme nojasi postkeynesiläiseen taloustieteeseen, mutta teoreettisesta työkalupakistamme puuttui ymmärrys valtion valuutasta rahatalousjärjestelmän tärkeimpänä elementtinä.

Tuossa vaiheessa analyysimme ylikorosti liikepankkirahan merkitystä. Aina 1990-luvun puoleenväliin saakka postkeynesiläinen rahateoria olikin keskittynyt luoton tarjonnan endogeenisuuden tutkimiseen. Keskeisin debatti postkeynesiläisen rahateorian piirissä käytiin niin sanottujen horisontalistien ja strukturalistien välillä. Horisontalistien mukaan keskuspankki tarjoaa aina liikepankkien vaatiman määrän keskuspankkirahaa, mutta strukturalistit väittävät, että toisinaan keskuspankki saattaa myös pidättäytyä tarjoamasta keskuspankkirahaa.

Iso mullistus postkeynesiläisessä taloustieteessä nähtiin kuitenkin vuonna 1998, kun L. Randall Wray julkaisi klassikkoteoksensa Understanding Modern Money. Teoksessaan Wray yhdisti endogeenisen rahan teorian ja rahan kiertoteorian teoriaan valtiorahasta.

Wrayn mukaan koko moderni rahajärjestelmä on rakentunut valtion liikkeellelaskeman valuutan ympärille. Luottamus valuuttaan perustuu viime kädessä valtion verotusoikeuteen ja väkivaltamonopoliin. Kun keskuspankit ovat aina valmiita turvaamaan liikepankkien maksuvalmiuden, tarkoittaa tämä käytännössä sitä, että liikepankkiraha on suoraan vaihtokelpoista valtion valuuttaan. Vasta valtion (keskuspankin) toiminta viimekäden lainaajana on mahdollistanut finanssisektorin ja luoton tarjonnan räjähdysmäisen laajentumisen: enää liikepankkirahaa kohtaan ei koeta epäluottamusta.

Näin ollen voidaankin sanoa, että moderni raha on luonut puitteet rahoitusmarkkinakriiseille ja nopeille suhdannevaihteluille. Toisaalta moderni raha on myös mahdollistanut tehokkaan kysynnänsäätelyn. Koska talouspoliittisesti suvereenit valtiot kuluttavat omassa valuutassaan, eivät ne voi koskaan ajautua maksukyvyttömiksi.

Moderni raha ja ennustaminen

Vuonna 2009 ymmärsimme vasta modernin rahan epävakauttavan puolen. Jätimme kuitenkin huomiotta modernin rahan tarjoamat rajattomat elvytysmahdollisuudet. Näin ollen oletimme esimerkiksi Yhdysvaltain ja Iso-Britannian ajautuvan nopeasti umpikujaan budjettialijäämiensä ja julkisen velkansa vuoksi. Todellisuus on kuitenkin opettanut, että näillä valtioilla on edelleen kaikki kortit käytössään elvytyksen jatkamiseksi ja orastavan taantuman torjumiseksi. Nykyiset poliittiset voimasuhteet tekevät kuitenkin järkevän talouspolitiikan harjoittamisen tällä hetkellä vaikeaksi.

Sen sijaan euroalueella julkiselle kysynnänsäätelylle on tiukat rajoitteet, joista kärsivät tällä hetkellä erityisesti eteläiset ja vaihtotaseeltaan alijäämäiset jäsenmaat. Nämä rajoitteet liittyvät ensisijaisesti valtioiden rahoituksen instituutioihin eurojärjestelmässä. Koska valtioilla ei ole mahdollisuutta saada kulutukseen tarvitsemaansa eurovaluuttaa suoraan keskuspankista lainaamalla, ovat ne alistettuja yksityisten rahoitusmarkkinoiden psykologialle. Kasvavat rahoituskustannukset ovat tehneet järkevästä talouspolitiikasta mahdotonta Kreikassa, Portugalissa sekä Irlannissa ja myös Espanjassa sekä Italiassa elvyttävä finanssipolitiikka on korvattu julkisen kulutuksen leikkauksilla.

Pohjoisissa jäsenmaissa vastaavia rahoitusongelmia ei ole, mutta myös näissä maissa poliittinen tahtotila julkisen velkaantumisen katkaisemiseksi on voimakas. Niinpä talouspolitiikkaa ollaan reivaamassa ympäri maailmaa vauhdilla siihen tilaan, josta varoiteltiin jo tässä vuoden 2008 lopussa julkaistussa Helsingin sanomien vieraskynäartikkelissa:

Julkisen talouden leikkaukset ovat tulevina vuosina erittäin huonoa talouspolitiikkaa. Julkisen sektorin pitkän aikavälin velkaantumista ehkäistään parhaiten palauttamalla reaalitalous mahdollisimman nopeasti kasvu-uralle, mikä vaatii maailman tasolla tuhansien miljardien eurojen edestä julkisia investointeja, tulonsiirtoja sekä muita työllisyyttä edistäviä toimia.

Vaikka vielä tässä artikkelissa julkisen sektorin velkaantumisasteen supistamista pitkällä aikavälillä pidettiin toivottavana, on perusargumentti edelleen pätevä. Rahatalousjärjestelmää liikuttava voima on kokonaiskysyntä, jonka ylläpitäminen jää syvässä taloudellisessa taantumassa pitkäksi aikaa julkisen sektorin harteille. Tästä seuraa välttämättä julkisen sektorin velan määrän kasvu, jota ei tule kriisin hetkellä pelätä. Muussa tapauksessa talous uhkaa ajautua entistä syvempään taantumaan.

Viimeisen kolmen vuoden oppimisprosessi sekä empiiriset havainnot globaalista taloudesta ovat entisestään vahvistaneet tätä argumenttia. On nimittäin käynyt selväksi, että valtioiden rahoitus on aina mahdollista järjestää tavalla, joka tekee järkevän talouspolitiikan mahdolliseksi. Lisäksi on käynyt selväksi, että liian nopea vetäytyminen elvyttävästä talouspolitiikasta on ajamassa maailmantalouden kohti uutta taantumaa. Vielä ei ole liian myöhäistä estää uutta sukellusta. Tällä hetkellä ennuste on kuitenkin negatiivinen.

Jussi Ahokas ja Lauri Holappa

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: