Tässä blogissa on arvosteltu useasti EMUn institutionaalista perustaa ja siihen liittyviä talouspolitiikan rajoitteita. Olemme ylipäätään suhtautuneet kriittisesti Suomen jäsenyyteen nykyisenkaltaisessa rahaliitossa.
Kenties vakavin ongelma nykyisessä järjestelmässä liittyy jäsenvaltioiden julkiseen velkaan. Valtioiden taloudellinen suvereniteetti toteutuu vain silloin, kun valtiot ovat velkaantuneet pääasiassa omassa valuutassaan. EMU-jäsenyyden myötä julkinen velka on kuitenkin kaikissa jäsenmaissa käytännössä muutettu vieraaseen valuuttaan – euroon.
Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa riski valtionlainojen korkotason noususta on aina olemassa. Kiinteisiin valuuttakursseihin perustuneen Bretton Woods -järjestelmän kaatumisen jälkeen vuonna 1971 käytännössä kaikki valtiot vapautuivat valuutan liikkeellelaskun rajoitteista. Euroopassa muuttunutta tilannetta ei kuitenkaan haluttu hyödyntää, vaan alueen valuuttojen ulkoiset arvot pyrittiin sitomaan toisiinsa. Tämä piti valtioiden velkakirjojen korkotason Euroopassa huomattavasti korkeammalla kuin Yhdysvalloissa, kun rahoitusmarkkinoilla ymmärrettiin valtioiden rahapolitiikalleen asettamat rajoitteet.
Näitä rajoitteita vahvistettiin entisestään, kun useat Euroopan maat päättivät siirtyä käyttämään yhteistä valuuttaa. EMUn myötä valtioiden rahapolitiikkaa ei rajoita enää ainoastaan valuuttakurssitavoite. Valtiot voivat nyt myös ajautua maksukyvyttömyyteen, sillä ne ovat luopuneet oikeudestaan laskea liikkeelle omaa valuuttaansa. Tämän vuoksi niiden on hankittava alueellisen keskuspankin (EKP) liikkeellelaskema valuutta aina lopulta verotuksen avulla. Pitkään jatkuneet vaihtotaseen alijäämät voivat kuitenkin pakottaa jäsenvaltiot tekemään useina vuosina peräkkäin alijäämäisiä budjetteja, mikä vähentää luottomarkkinoiden luottamusta jäsenvaltioiden kykyyn uusia erääntyviä lainojaan. Juuri tämän vuoksi useat eurovaltiot ovat nyt maksukyvyttömyyden partaalla.
Uuschartalismin rajat
Uuschartalistisen talousteorian pohjalta on helppo ymmärtää, että itsenäisen valuutan säilyttäneet valtiot voivat tehdä alijäämäisiä budjetteja juuri niin pitkään kuin tarve vaatii. Näin ollen riittävän kokonaiskysynnän ylläpitäminen on aina mahdollista rahapoliittisesti suvereeneille valtioille.
Sen sijaan myös useimpien rahapoliittisesti suvereenien valtioiden talouspolitiikalle on ulkoisia rajoitteita. Näistä keskeisin on tarve kerätä ulkomaista valuuttaa, sillä moderni tuotantojärjestelmä edellyttää useiden ulkomaisten hyödykkeiden ja raaka-aineiden hankintaa. Ulkomaisen valuutan hankinta vaikeutuu huomattavasti pitkittyneiden vaihtotaseen alijäämien oloissa. Tällöin ulkomaan valuutan virrat kulkevat maasta poispäin ja maan oma valuuttakurssi heikkenee.
Esimerkiksi suurin osa maailman öljykaupasta käydään Yhdysvaltain dollareissa. Öljyn hankkiminen siis edellyttää joko vientiä Yhdysvaltoihin tai jonkin ulkomaisen valuutan vaihtamista dollareihin. Ulkomaista valuuttaa on taas saatavilla ensisijaisesti kansainvälisestä kaupasta.
Näin ollen myös itsenäisen valuutan oloissa valtioiden kulutusta rajoittaa tarve ylläpitää ylijäämäistä vaihtotasetta. Esimerkiksi kysyntästimulaatio saattaa lisätä tuontia enemmän kuin vientiä, minkä vuoksi vaihtotase heikkenee vaikka työttömyys alenisi ja talouskasvu kiihtyisi. Ulkomaisen valuuttapulan pelossa valtiot eivät aina uskalla ryhtyä ekspansiiviseen talouspolitiikkaan.
Juuri tämän vuoksi viimeisen 30 vuoden ajan talouspolitiikka on ympäri maailmaa rakentunut vientivetoisen kasvustrategian ympärille. Vientivetoiset kasvustrategiat nojaavat kuitenkin usein vyönkiristyspolitiikkaan, joka käytännössä edellyttää ekspansiivista politiikkaa jossakin muualla maailmassa. Jos kaikki valtiot priorisoisivat vientikilpailukykyä talouspolitiikassaan, olisi vaarana, että globaali kokonaiskysyntä supistuisi selvästi. Toisaalta vientivetoisen kasvun strategiat ovat epäonnistuneet monesti myös valtiotasolla, sillä ne saattavat aiheuttaa deflatorista kehitystä kotimaisessa taloudessa.
Euro ja uuschartalismin rajat
Nykyisessä muodossaan EMU-järjestelmä vähentää talouspolitiikan vaihtoehtoja jäsenvaltioissa, mutta periaatteessa EMU-järjestelmä voisi myös laajentaa demokraattisten vaateiden alaa talouspolitiikassa. Ensinnäkin euroalueen laajuuden ansiosta suuri osa sellaisista hyödykkeistä, jotka esimerkiksi Suomen piti aiemmin hankkia vierailta valuutta-alueilta on nyt saatavilla oman valuutta-alueen sisältä.
Toiseksi eurosta on tullut Yhdysvaltain dollarin jälkeen maailman tärkein kansainvälinen kauppa- ja reservivaluutta. Tämän vuoksi monien raaka-aineiden ja hyödykkeiden kauppa on euromääräistä, mikä osittain vapauttaa euroalueen tarpeesta kumuloida ulkomaista valuuttaa. Lisäksi euron arvon kehitys on osittain irtaantunut euroalueen vaihtotaseen kehityksestä, koska eurolle on maailmantaloudessa myös huomattavaa reservikysyntää: euroja ei siis tarvita pelkästään kaupankäyntiä varten.
Jos euroalueella olisi finanssipoliittinen auktoriteetti, joka sitoutuisi ylläpitämään riittävää koko talousalueen laajuista kokonaiskysyntää, voisivat yksittäiset jäsenvaltiot pitää oman budjettinsa tasapainossa. Euron reservivaluutta-aseman vuoksi mahdollisesti pitkäänkin jatkuneet liittovaltion vaihtotaseen alijäämät eivät estäisi euroalueen valtiovarainministeriötä tekemästä selvästi alijäämäisiä budjetteja juuri niin pitkään kuin tarve vaatii.
Johtopäätökset
Useimpien EMUn jäsenmaiden kannalta euroalueesta irtaantuminen toisi jonkin verran lisää talouspoliittista liikkumatilaa: vientikilpailukykyä voitaisiin tarvittaessa parantaa devalvaatioilla ja maksukyvyttömyyden uhka poistuisi. Uudessa tilanteessa syntyisi kuitenkin myös uusia rajoitteita. Etenkin pienet EMU-valtiot joutuisivat huolehtimaan valuuttavarantojensa riittävyydestä. Tämä rajoittaisi niiden talouspolitiikkaa huomattavasti.
Tämän vuoksi palaaminen kansallisiin valuuttoihin ei ole välttämättä paras mahdollinen vaihtoehto. Jos euroalueelle pystyttäisiin rakentamaan aktiivista kysynnänsäätelyä harjoittava finanssipoliittinen auktoriteetti, parantuisivat koko alueen talous- ja työllisyyskehityksen näköalat dramaattisesti.
Toisaalta vaikuttaa kuitenkin siltä, että ainakin toistaiseksi puhe euroalueen laajuisesta finanssipolitiikasta on viitannut vain euroalueen laajuiseen vyönkiristyssäännöstöön. Tällainen federaatio olisi huononnus jopa nykytilanteeseen.
Lauri Holappa
Raha ja talous 
”Jos euroalueella olisi finanssipoliittinen auktoriteetti, joka sitoutuisi ylläpitämään riittävää koko talousalueen laajuista kokonaiskysyntää, voisivat yksittäiset jäsenvaltiot pitää oman budjettinsa tasapainossa.”
Voisitko antaa käytännön esimerkkejä mitä tällainen finanssipoliittinen auktoriteetti voisi tehdä tässä tilanteessa. Maksaa kreikkalaisille eurokansalaispalkkaa? Laittaa kreikkalaiset rakentamaan suurta euromuuria itäistä ja eteläistä uhkaa vastaan? Perustaa rinnakkainen eurosairaanhoitojärjestelmä Kreikkaan?
Se toimisi kuten minkä tahansa liittovaltion hallinto. Käytännössä se voisi esimerkiksi luoda riittävästi työpaikkoja, jotta Kreikassa saavutettaisiin täystyöllisyys.
Lauri
Mutta eikö kokonaisuuden kannalta olisi mielekkäintä luoda yksi maailmanhallitus ja yksi valuutta?
Sitähän IMF:n SDR:lläkin kai tavallaan ajetaan takaa?
Jonkinlainen yhteinen metavaluutta?
Ja paperilla ajatus näyttääkin hyvältä mutta toistaiseksi olemme joutunut toteamaan, että valuutan taakse vaaditaan jonkinlainen kansallinen yhtenäisyys
Amerikan ihme on ollut se, että dollarin taakse ei kätkeydy kansallinen yhtenäisyys vaan kansojen sulatusuuni. Mutta siinä on auttanut se, että kaikki ovat olleet juurettomia toisin kuin täällä Euroopassa.
Jos taas valtioiden väliset sodat halutaan estää niin siinäkin tehokkain ratkaisu on yhden valtion muodostaminen. Sen jälkeen kaikki sodat ovat sisällissotia tai poliisin ja kansan välillä käytyjä mittelöitä 😉
Kyllä teoriassa olisi mahdollista luoda maailmanvaluutta, jota sitten tuettaisiin maailmanhallituksen finanssipolitiikalla. Olen kuitenkin aika skeptinen tällaista järjestelyä kohtaan. Siihen liittyvä totalitarismin uhka on aika ilmeinen, ja toisaalta tällaisen ehdotuksen taakse lienee vaikeaa saada kovin suurta kannatusta. Olen kyllä globaalin demokratian kannalla, mutta uskon, että sitä voidaan toteuttaa ilman maailmanvaltiotakin.
Lauri
Eli pointtini oli se, että ensin tarvitaan yhtenäinen valtio ja sen jälkeen vasta yhteinen taloushallinto. Eli ensin naimisiin ja sitten vasta yhteiseen talouteen. Nykyään pariskunnat aloittavat yhteisellä taloudella ja toivovat ajan myötä toiseen sitoutumisen kasvavan itsestään. No ei se kasva … pikemminkin vähenee alun huuman haihduttua.
No joku siitä talouspolitiikasta vastaa ja se on diktaattori. Aivan kuten nyt EKP. Maailmanvaluutassa olisi vielä suurempi diktaattori. Joka luultavasti ajautuisi ajamaan NL talousmallia. Siis hintavakautta joka muuten on EKP:n ainut tehtävä. Eli Euro on uudestisyntynyt NL rupla. Miltä kuulostaisi globaali rupla?