Yksi suurimmista haasteista funktionaalisen rahoituksen puolestapuhujille on ehdottomasti arkiajattelun käsitys inflaatiosta ja sen perimmäisistä syistä. Kun julkista kulutusta esitetään rahoitettavaksi tarvittaessa velkarahalla, jonka lopulta lainaa talouteen keskuspankki, alkavat hälytyskellot kilkattaa monien mielissä. Eikö rahan lisääminen talouteen tällä tavalla johda välttämättä hintojen nousuun?
Suurin osa ihmisistä ei osaa selittää, mistä kyseinen tuntemus on peräisin. Paljastettakoon se heille. Ajatuksen jäljet johtavat suoraan klassiseen rahan kvantiteettiteoriaan, jonka ensimmäisenä esittäjänä pidetään nykyisin Kopernikusta ja merkittävinä edistäjinä brittiläisiä filosofeja David Humea sekä John Stuart Milliä. 1900-luvun taloustieteilijöistä rahan kvantiteettiteoriaa ovat argumentoineet muun muassa Irving Fisher ja Milton Friedman.
Mikä kvantiteettiteoria?
Yksinkertaistettuna rahan kvantiteettiteoria kertoo rahan tarjonnan vaikuttavan suoraan talouden hintatasoon. Eli mitä enemmän rahaa on taloudessa, sitä korkeampi on yleinen hintataso. Kvantiteettiteoria ymmärtää rahan siis yhtenä hyödykkeenä muiden joukossa, jolloin rahan määrän kasvu muiden hyödykkeiden määrän pysytellessä ennallaan laskee sen suhteellista hintaa samalla kuin nostaa muiden.
Kvantiteettiteorian modernissa muotoilussa asia esitetään yleensä seuraavan yhtälön avulla:
M * V = P * Y,
jossa M kuvaa tiettynä ajanjaksona liikkeessä olevaa rahan määrää, V rahan kiertonopeutta eli aikaa, joka kestää yhden rahayksikön kuluttamiseen keskimäärin, P hintatasoa ja Y taloudessa suoritettujen transaktioiden reaalista arvoa kyseisellä ajanjaksolla.
Teorian mukainen oletus on, että yhtälössä kausaliteetti kulkee vasemmalta oikealle. Näin ollen rahan tarjonta ja transaktioihin kuluva aika oletetaan eksogeenisiksi muuttujiksi ja hintataso sekä transaktioiden reaalinen arvo endogeenisiksi eli edellisten kautta määräytyviksi muuttujiksi. Yleinen jatko-oletus on se, että yleensä V ja Y ovat vakioita (eli myös Y on eksogeeninen), jolloin jäljelle jää ainoastaan yhteys rahan määrän kasvun ja hintojen nousun välillä. Tästä syystä siis rahan määrän kasvuun taloudessa on aina syytä suhtautua varauksella.
Hieno teoria, mutta onko sillä mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Tämä kysymys on aina syytä esittää, ennen kuin omaa ajatteluaan perustaa jonkin teorian varaan. Siirrytään siis tarkastelemaan, miten todellisuus suhteutuu rahan kvantiteettiteoriaan.
Kvantiteettiteoria ja todellisuus
Ensimmäiseksi kannattanee tarkastella eri muuttujista tehtyjä oletuksia yksittäin. Aloitetaan rahan tarjonnasta eli rahan määrästä M, jonka nähdään olevan teoriassa eksogeeninen muuttuja. Eksogeenisuutta perustellaan yleensä sillä, että rahan määrän kasvua eli tarkemmin yleisön käytössä olevien talletusten ja keskuspankkirahan (seteleiden ja kolikoiden) määrän kasvua säätelee taloudessa täysimääräisesti ja autonomisesti keskuspankki. Todellisuuden tarkastelu kuitenkin osoittaa, että nykyisessä järjestelmässä keskuspankki ei pysty määrittämään yleisön käytössä olevaa rahan määrää, vaan luotonlaajennus tapahtuu taloudessa endogeenisesti.
Rahan määrää taloudessa määrittää siis rahan kysyntä, joka puolestaan riippuu investointi- tuotanto- ja kulutushalukkuudesta kulloisenakin ajanhetkenä. Kuten olemme aikaisemminkin todenneet, pystyy keskuspankki säätelemään eksogeenisesti ainoastaan ohjauskorkoa, jolla toki voi olla vaikutus markkinakorkojen kautta investointi- tuotanto- ja kulutushalukkuuteen. Keskuspankki ei kuitenkaan voi valita tiettyä rahan määrän tasoa, kuten kvantiteettiteoria olettaa. Näyttää siis vahvasti siltä, että rahan kvantiteettiteorian keskeisin oletus ei ole pätevä empiirisesti.
Jatketaan tarkastelemalla kahta muuta yleensä eksogenisoitavaa muuttujaa eli rahan kiertonopeutta V sekä transakstioiden reaalista arvoa Y. Kiertonopeudesta kvantiteettiteoriassa oletetaan, että sitä määrittelee pääasiallisesti maksujärjestelmän mekanismien kehitys. Eli mitä kehittyneempi maksujärjestelmä on, sitä sujuvammin transaktiot tapahtuvat ja sitä nopeammin raha vaihtaa taloudessa omistajaa. Tämä oletus on tietysti rajusti yksinkertaistava, eikä vastaa juurikaan todellisuutta. Voidaan nimittäin osoittaa, että olemassa on huomattavasti voimakkaammin rahan kiertonopeuteen vaikuttava mekanismi. Tämä on jälleen taloudellisten toimijoiden investointi-, tuotanto- ja kulutushalukkuus, joka säätelee sitä, kuinka suuren osan itselleen saamasta rahavarallisuudesta toimijat ovat valmiita kuluttamaan ja investoimaan.
Jos talouden epävarmuus kasvaa, säästävät toimijat suuremman osan hankkimastaan rahavarallisuudesta. Näin rahan kiertonopeus väistämättä laskee. Noususuhdanteessa ja epävarmuuden pienentyessä holvaamiseen on pienempi psykologinen paine, jonka vuoksi rahan kiertonopeuskin yleensä kasvaa hyvinä taloudellisina aikoina. Tällöin taloudellista aktiviteettia kiihdyttää yhtä aikaa sekä rahan määrän kasvu että rahan kiertonopeuden kasvu.
Entä sitten transaktioiden reaalinen arvo eli arkikielellä reaalinen tuotanto Y? Kuinka hyvin vastaa todellisuutta kvantiteettiteorian kannattajien tekemä oletus, jonka mukaan reaalisen tuotannon kasvua määrittävät eksogeenisesti määräytyvät tuottavuuden kasvu sekä työvoiman määrän kasvu (eli puhtaasti tarjontapuolen tekijät)? Eipä kovinkaan hyvin. Nykyjärjestelmässähän molemmat kasvutekijät ovat selvästi endogeenisia.
Koska taloudessa on yleensä käyttämättömiä työvoimaresursseja, voi työllisten määrä kasvaa yritysten tuotantohalukkuuden kasvaessa mahdollistaen tuotannon reaalisen kasvun. Jos taloudellinen epävarmuus kasvaa ja yritykset supistavat tuotantoaan sekä investointejaan, työllisten määrä puolestaan vähenee. Yrityksillä on lisäksi mahdollisuus jatkuvasti parantaa tuottavuuttaan, mihin ne tietysti myös toiminnassaan pyrkivät parantaakseen kilpailuasemaansa. Mitä tiukemmaksi kilpailu muuttuu tai mitä enemmän rahamääräisiä voittoja on mahdollista tehdä, sitä suuremmat kannustimet yrityksillä on parantaa tuottavuuttaan. Siksi tuottavuuttakaan ei ole syytä määrittää eksogeeniseksi ja vieläpä staattiseksi taloudelliseksi muuttujaksi.
Kun yritykset ovat luottavaisia ja pyrkivät lisäämään tuotantoaan sekä investointejaan, lisääntyy myös rahan määrä taloudessa. Useinhan sekä tuotantoa että investointeja rahoitetaan uusilla pankkilainoilla. Tietysti yritysten tuotanto- ja investointihalukkuuden kasvu vaikuttaa myös rahan kiertonopeuteen. Pankkilainojen ottamisen lisäksi yritykset nimittäin pyrkivät aktiivisemmin hankkimaan käyttöönsä jo valmiiksi olemassaolevaa rahavarallisuutta, jota sitten edelleen siirtävät talouteen maksuksi työntekijöille ja reaalista pääomaa tarjoaville yrityksille. Näin ollen rahan kvantiteettiteorian kausaliteetin suunta muuttuukin päinvastaiseksi klassiseen muotoiluun verrattuna, siis oikealta vasemmalle.
Tämä havainto haastaa yleensä rahan kvantiteettiteoriaan sisältyvän oletuksen rahan neutraalisuudesta. Rahan lisääminen talouteen ei pelkästään kasvata reaalista tuotantoa, vaan itseasiassa rahan määrän kasvu on riippuvaista uudesta tuotannosta ja investoinneista eli tuotanto- ja investointisuunnitelmien realisoinnista.
Mistä inflaatio todellisuudessa syntyy?
Edellinen tarkastelu osoittaa selvästi, että kaikki rahan kvantiteettiteoriassa eksogeeniseksi määritellyt muuttujat ovat itse asiassa endogeenisia ja alisteisia taloudellisten toimijoiden investointi-, tuotanto- ja kulutushalukkuudelle. Halukkuutta taloudelliseen toimintaan puolestaan määrittelee ennen kaikkea yksi tekijä eli tulevaisuuden usko. Mitä epävarmemmaksi ihmiset kokevat tulevaisuuden, sitä varovaisemmaksi he taloudellisissa päätöksissään tulevat. Jos usko valoisaan tulevaisuuteen hiipuu, hiipuu myös taloudellinen aktiivisuus.
Miten kvantiteettiteoriaa sitten pystytään soveltamaan inflaation selittämiseen, kun perinteisen selitysmallin kaikki oletukset ovat osoittautuneet empiirisesti pätemättömiksi? Käytännössä ei mitenkään. Myös inflaatiota eli hintatason muutosta tulee selittää muista lähtökohdista käsin. Hintatasonhan määrittävät taloudessa samat toimijat, jotka tekevät investointi-, tuotanto- ja kulutuspäätökset. Jokainen toimija pyrkii asettaman kauppaamalleen hyödykkeelle mahdollisimman korkean hinnan.
Kun taloudellinen epävarmuus on pientä, taloudelliset toimijat investoivat, tuottavat ja kuluttavat, kasvaa taloudessa oleva rahan määrä, rahan kiertonopeus sekä tuotanto. Koska kaikki hyödykkeet kuten esimerkiksi investointihyödykkeet eivät tule loppumarkkinoille, vaikka niiden tuottamisesta maksetut palkat lisäävätkin kotitalouksien ostovoimaa, syntyy tietyille markkinalohkoille ylikysyntää. Tämä mahdollistaa hintojen korottamisen näillä markkinalohkoilla toimiville yrityksille. Mitä vähäisempää kilpailu on, sitä helpompi hintoja on korottaa.
Kun taloudellinen toiminta lisääntyy ja tuotantoresursseja otetaan enemmän käyttöön, myös palkkatyötä tekevien neuvotteluasema paranee. Kun työstä tulee niukka resurssi, on työntekijöiden mahdollista vaatia suurempia palkankorotuksia, minkä vuoksi nopea kasvu kiihdyttää yleensä myös nimellispalkkojen kasvua. Sitten taas yritysten monopolivoimasta riippuu, millä suhteella palkankorotukset voidaan siirtää eteenpäin valmistettujen tuotteiden hintoihin. Näin ollen inflaatiossa tapahtuvia muutoksia selittävät taloudellisten toimijoiden tulevaisuuden usko sekä neuvottelu- ja hinnoitteluvoima markkinoilla.
Paljon pelätty valtion kulutuksen suorasta keskuspankkirahoituksesta seuraava hintojen nousupainekin selittyy pääosin samoilla tekijöillä. Koska keskuspankkirahoitus poistaa valtion kulutukselta ulkoiset rajoitteet, voi julkinen sektori lisätä talouden kokonaiskysyntää periaatteessa rajattomasti. Julkinen kulutushalukkuus ei ole myöskään riippuvaista yleisistä taloudellisista oloista, koska sitä eivät ohjaa samat psykologiset tekijät kuin yksityistä kulutusta.
Julkisen sektorin lisätessä kulutusta kasvava kysyntä ja liikkeellä olevan rahan määrän kasvu lisäävät taloudellisten toimijoiden hinnoitteluvoimaa erityisesti niillä sektoreilla, joilla kilpailua on vähän tai joilla tuotantokapasiteetin rajat alkavat tulla vastaan. Mekanismi on siis täsmälleen sama, kuin yksityisen sektorin kulutukseen perustuvan kokonaiskysynnän kasvun tilanteessa. Valtion ei olekaan suotavaa lisätä kulutustaan enää silloin, kun talous lähestyy täystyöllisyyttä. Sen tulee myös pyrkiä aktiivisesti ehkäisemään tuotannon jäykkyyksiä kilpailua lisäävin toimin tai talouden kysyntää uudelleen kohdentamalla. Näin taloudellisten toimijoiden haitallisen suurta hinnoitteluvoimaa voidaan rajoittaa.
Rahatalousjärjestelmä, epävarmuus ja inflaatio
Rahatalousjärjestelmässä taloudellinen tulevaisuuden usko liittyy kiinteästi odotuksiin tulevaisuuden rahavirroista. Koska valuutan eli virallisen maksuvälineen hallussapito lisää varmuutta saada käsiin tulevaisuudessa reaalisia hyödykkeitä, kasvaa valuutan holvaaminen taloudellisen epävarmuuden kasvaessa eli silloin kuin luottamus tulevaisuudessa realisoituviin tulovirtoihin pienenee. Jos holvaaminen kasvaa merkittävästi samalla kuin investointi- ja tuotantohalukkuus pienenee, supistuvat yhtä aikaa talouden rahamäärä, rahan kiertonopeus sekä tuotanto. Kun talouden kokonaiskysyntä pienenee ja työttömyys kasvaa, pienenee myös taloudellisten toimijoiden hinnoitteluvoima. Näin ollen epävarmuuden kasvu johtaa usein deflaatiomekanismin aktivoitumiseen.
Deflaatio eli hintatason jatkuva lasku on rahatalousjärjestelmässä todellinen taloudellinen ongelma, koska se vähentää taloudellista aktiviteettia ja lisää jatkuvasti epävarmuutta. Inflaatio puolestaan pitää taloudellista aktiviteettia aina yllä, koska taloudelliset toimijat ja erityisesti yritykset uskovat silloin tulevaisuuden rahavirtoihin ja investointien sekä tuotannon mahdollisuuksiin tuottaa voittoa.
Siksi deflaatiokierteen katkaiseminen hyvissä ajoin on erittäin tärkeää ja järkevän talouspolitiikan ensimmäinen ehto. Koska valtio voi omalla kulutuksellaan lisätä rahan määrää taloudessa, vaikuttaa positiivisesti rahan kiertonopeuteen sekä kasvattaa reaalista tuotantoa, on sillä aina mahdollisuus katkaista deflaatiokierre alkuunsa ja vähentää taloudellisten toimijoiden epävarmuutta. Jos deflaatiokierre päästetään liian pitkälle, kuten esimerkiksi Kreikassa on päästetty, on sen katkaiseminen lähes mahdotonta. Siksi julkisen vallan tulisikin harjoittaa jatkuvasti riittävän laajaa kysynnänsäätelyä ja tällä tavalla pitää taloudellisten toimijoiden usko tulevaisuuden rahavirtoihin korkealla.
Lyhyt tarkastelumme on osoittanut, ettei rahan kvantiteettiteorian kannata antaa sotkea ajatuksiamme rahatalousjärjestelmän toiminnasta, koska teoria ei ole empiirisesti pätevä. Inflaation todelliset syyt ovat muualla kuin kvantiteettiteorian olettamissa mekanismeissa. Lisäksi olemme voineet havaita, että itse asiassa inflaatio on rahatalousjärjestelmän kannalta erittäin tärkeä ilmiö, koska se kannustaa investoimaan ja tuottamaan tarjoamalla taloudellisille toimijoille mahdollisuuden rahallisiin voittoihin. Tärkein oppi on kuitenkin ollut se. että loppujen lopuksi rahatalousjärjestelmässä lähes kaikki riippuu tulevaisuuden odotuksista: It’s the animal spirits, stupid.
Jussi Ahokas
Raha ja talous 
Tässä on erittäin hyvä selitys miksi pienen inflaatiopelon sijaan olisi kiinnitettävä huomiota deflaatioon. Ja miksi olisi oivallettava, että keskuspankki ei yksinään voi aikaansaada vaarallisen korkeata inflaatiota. Keskuspankkihan ei voi syyttää rahaa väkisin investointeihin tai kulutukseen, jos lamatunnelmissa kuluttajat ja tuottajat säästävät. Negatiiviset odotukset tulevaisuudesta vähentävät investointeja, tuotantoa ja kulutusta. Siis toimii hintatason laskun eli deflaation puolesta, ja kun korko on laman aikana jo matalalla ei keskuspankin koronalennus ole riittävä houkutin aivan tolkuttomaan tuhlaamiseen. Keskuspankin rahoittaman julkisen sektorin elvyttävä tuotanto ja kulutus vähentää deflaation vaaraa ja siihen pitäisi pyrkiä, mikä tässä artikkelissa tuli hyvin esille.
Mutta yksi kysymys olisi. Kuinka poistaa yleinen pelko hyperinflaatiosta, joista on tunnettuja esimerkkejä historiassa kuten Saksassa 1920-luvulla. Eikö silloin Saksassa laitettu liikkeelle valtion ja keskuspankin yhteistyöllä liian suuri rahamäärä liikkeeseen, joka ei luonut täystyöllisyyttä ja aiheutti kiihtyvän inflaation?
Terve Mikael,
Hyperinflaation pelosta ja Saksan kokemuksista olemme kirjoittaneet tässä artikkelissa aika kattavasti: https://rahajatalous.wordpress.com/2010/12/23/keskuspankkirahoitus-ja-inflaatio/
”Tässä on erittäin hyvä selitys miksi pienen inflaatiopelon sijaan olisi kiinnitettävä huomiota deflaatioon. Ja miksi olisi oivallettava, että keskuspankki ei yksinään voi aikaansaada vaarallisen korkeata inflaatiota. Keskuspankkihan ei voi syyttää rahaa väkisin investointeihin tai kulutukseen, jos lamatunnelmissa kuluttajat ja tuottajat säästävät. Negatiiviset odotukset tulevaisuudesta vähentävät investointeja, tuotantoa ja kulutusta.”
Tuo on erinomaista analyysia keskuspankkirahoituksen ja inflaation suhteesta. On todellakin tärkeää ymmärtää, että keskuspankkirahoitus ei sinänsä tuota yhtäkään rahavirtaa talouteen. Julkinen valta voi siis aiheuttaa inflaatiota lähinnä finanssipolitiikalla, ei ”painamalla rahaa”. Keskuspankkirahoitus on vain tapa mahdollistaa finanssipolitiikka.
Lauri
Hei, luin juuri mainitsemasi artikkelin: https://rahajatalous.wordpress.com/2010/12/23/keskuspankkirahoitus-ja-inflaatio/
Siinä oli minulle niin hyvin inflaatiota valaisevia näkemyksiä, että harvoinpa tällaiseen törmään. Teksti oli pitkähkö, mutta lopussa kiitos seisoi. Erityisen avartavia olivat seuraavat kohdat:
”Weimarin tasavallassa hyperinflaation taustalla olivat ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioiden kohtuuttomat sotakorvaukset, joiden mahdottomuudesta muun muassa John Maynard Keynes varoitti heti sodan päättymisen jälkeen. Weimarin tasavallan taloudellinen kriisi käynnistyi viimeistään vuonna 1921, kun maalta alettiin vaatia kahden miljardin dollarin vuotuisia maksatuksia, jotka oli suoritettava joko kullassa tai liittouman maiden ulkomaanvaluutassa. Tämä johti nopeasti Weimarin tasavallan valuuttavarantojen romahdukseen, mikä vaikeutti entisestään raaka-aineiden hankintoja ulkomailta.
Ulkomaisten raaka-aineiden saannin tyrehtyminen vähensi äkisti maan teollisuustuotantoa. Tilanne kärjistyi entisestään vuonna 1923, kun Belgian ja Ranskan joukot valtasivat tärkeän Ruhrin teollisuusalueen. Yritykset ja työntekijät vastustivat miehitystä ajamalla teollisuustuotannon alas. Tämän jälkeen Weimarin tasavallan tuotantokapasiteetti oli romahtanut murto-osaan sodanaikaisesta tuotantokyvystä. Sen sijaan työntekijöiden palkkoja tai sosiaaliturvaa ei Weimarin tasavallassa ryhdytty leikkaamaan, joten vanhat kysyntätekijät riittivät synnyttämään alati kiihtyvän inflaation.”
JA
”Rahan ja inflaation välinen yhteys perustuukin lopulta siihen, että rahan syntyminen synnyttää kysynnän ja tietyllä hetkellä tämä kysyntä ylittää reaalisen tarjonnan tason taloudessa. Jos taas reaalinen tarjonta kasvaa samaa vauhtia kysynnän kanssa, on rahan lisäys täysin hintaneutraalia.”
JA
”Hyperinflaation mahdollisuus on olemassa vain silloin, kun reaalinen tarjonta jää selvästi reaalisen kysynnän alapuolelle. Historiassa tällaiset tilanteet ovat harvinaisia ja niihin liittyy aina jokin taloudellisen toiminnan kannalta ulkopuolinen shokki, kuten sota tai muunlainen poikkeustila. Tuotantojärjestelmän ollessa terveellä pohjalla keskuspankin rahoittamat valtion alijäämät eivät voi aiheuttaa käsistä karkaavaa inflaatiota.”
JA
”Julkinen valta voi kuitenkin vaikuttaa inflaatioon verottamalla yksityistä sektoria ja imemällä tällä tavalla taloudesta pois sitä ostovoimaa, jonka se alun perin loi talouteen julkista kulutusta lisäämällä. Verotus pienentää yhtäaikaisesti talouden kokonaiskysyntää sekä kokonaistarjontaa ja poistaa taloudesta inflaatiopainetta pienentämällä reaalisen kysynnän ja reaalisen tarjonnan välistä epäsuhtaa. Tällä tavalla hyödykkeiden hintojen nousu pysyy hallinnassa…”
Kirjoituksessa sanotaan, että ”Halukkuutta taloudelliseen toimintaan puolestaan määrittelee ennen kaikkea yksi tekijä eli tulevaisuuden usko.” Eikö velan taso sitten määritä niin yksityistä kulutusta kuin investointejakin? Toisin sanoen, jos yksityinen sektori on erittäin velkaantunut suhteessa esimerkiksi BKT:seen (kuten nykyään), ei (teoreettisesti) loistavakaan tulevaisuuden usko pysty rahallistamaan tuotanto- ja kulutushalukkuuksia. Toki voidaan väittää, että tässäkin tilanteessa kyse on luoton kysyntä- ja tarjontapuolen uskosta tulevaisuuteen, eli esimerkiksi liikepankit lainaisivat ylivelkaantuneillekin taloudellisille toimijoille, jos uskovat tulevaisuuden olevan niinkin ruusuinen, että velalliset kykenevät selviytymään veloistaan.
Mielestäni kuitenkin tulisi erottaa ”puhdas” tulevaisuuden usko velkaantumisen tasosta. Jos tulevaisuuden usko yksistään määrittäisi tuotantoa ja kulutusta, niin tällöinhän velan tasolla ei pitäisi olla merkitystä. Tarkoitan, että jos liikepankki lainaisi samanlaisten taloudellisten odotusten vallitessa yhtä avokätisesti (tai niukasti) riippumatta velan tasosta (onko korviaan myöten veloissa vai ainoastaan polviin saakka), voidaan tulevaisuuden odotusten sanoa yksin määrittävän tuotantoa ja kulutusta. Jos kuitenkin liikepankin lainausehdot ovat tiukemmat silloin kun taloudelliset toimijat ovat korviaan myöten veloissa, voidaan mielestäni todeta velan tason vaikuttavan lainauspäätökseen tulevaisuuden uskon rinnalla.
Hei Patrizio,
on totta, että tulevaisuuden usko määrittelee myös liikepankkien lainaustoimintaa. Kuitenkin enemmän kuin velan määrän taso, pankkien halukkuuteen luotottaa yrityksiä tai kotitalouksia vaikuttavat tulevat (odotettavissa olevat) rahavirrat eli korkotuotot. Koska noususuhdanteessa useimmat investointisuunnitelmat onnistuvat, mikä mahdollistaa korkojen maksun ja lainojen lyhentämisen, ei pankeilla ole syytä tuijottaa kasvavaa velkavarantoa ja vähentää lainanantoa sen pelottamana. Nimenomaan usko tulevaisuudessa realisoituviin rahavirtoihin on merkitsevä tässäkin tapauksessa eli rahan tarjonnan määritelijänä.
Jussi
Tervehdys.
Pahoittelut etukäteen pitkästä kommentista, mutta ”analyysini” inflaatiosta poikkeaa niin paljon valtavirtaisesta lähestymisestä, että sitä on pakko yrittää pohjustaa perusasioista, jotta jonkinlainen logiikka olisi löydettävissä näkemykselleni. Pituudesta huolimatta tämäkin on kovin yksinkertaistettu katsaus, mutta luotan lukijan ymmärrykseen.
Raha on aina velkasuhde (sopimus) kahden toimijan välillä. Tämä velkasuhde (sopimus) on aikojen saatossa ratifioitu monilla erilaisilla esineillä ja materiaaleilla, tunnetuimpana oravannahat ja kulta.
Oravannahat ja kulta eivät siis itsessään ole koskaan olleet rahaa vaan merkki velkasuhteesta. Tästä järjestelmästä ovat jäljellä enää ainoastaan kolikot.
Nykyään kulta ja muut sopimuksen ratifiointimuodot on korvattu pankkijärjestelmällä, joka ratifioi (rahallistaa) velkasuhteen kahden toimijan välillä. Velkasuhde on siis nykyisin kolmen toimijan suhde, aikaisemman kahden asemesta. Tähän järjestelmään kuuluu keskuspankkiraha (mukaanlukien setelit) ja liikepankkiraha (talletukset tileillä).
Näillä kahdella järjestelmällä on merkittävä ero. Ensin mainitussa sopimuksen ratifiointiin käytetty esine (oravannahka, kulta) ei katoa velanmaksun yhteydessä. Velkasuhteiden määrä ei siis vähene missään olosuhteissa, mutta niitä voidaan solmia lisää rajoitetusti (riippuu oravien lisääntymistahdista). Lisäksi ihmisillä on mahdollisuus ratifioida (rahallistaa) uudet velkasuhteensa itse (metsästämällä oravan). Tämä on vastikkeetonta tuloa (seignorage tulo) velkasuhteen rahallistajalle, koska hänen ei tarvitse tuottaa mitään yhteiskuntaan maksaakseen velkansa (velkoja ei tarvitse maksaa).
Jälkimmäisessä (nykyisin käytössä olevassa) järjestelmässä luotettava yhteiskunnallinen toimija (pankki) rahallistaa (bittejä tietojärjestelmissä) kaikki velkasuhteet. Tämä tarkoittaa sitä, että pankki velkaantuu toiselle toimijalle ja toinen osapuoli velkasuhteesta velkaantuu pankille. Näin velkaantuneen osapuolen täytyy tuottaa jotain yhteiskuntaan, jotta hän saa kerättyä velkansa edellyttämän määrän rahaa kierrosta ja maksettua sen pankille, jolloin velka pyyhitään pankin kirjanpidosta ja tietojärjestelmistä ja velkasuhde lakkaa olemasta. Velkasuhteiden määrä voi siis laskea nykyjärjestelmässä. Jos velallinen epäonnistuu takaisinmaksussa, pankin tase menee epätasapainoon ja se ajautuu konkurssiin, jolloin yhteiskunnassa ei voida solmia enää velkasuhteita ja kaikki taloudellinen toiminta lamaantuu.
Näiden kahden sekoitus on Mutual Credit System. Siinä ihmiset saavat rahallistaa itse velkasuhteensa, mutta niitä ei rajoita kulta tai oravannahat. Ne rahallistetaan bitteinä tietojärjestelmiin, mutta velkasuhteet eivät katoa (niitä ei tarvitse kerätä kierrosta) niin kuin nykyjärjestelmässä. Tämä antaa tietenkin mahdollisuuden järjestelmän hyväksikäyttöön loisimalla (seignorage tulo), joten velkasuhteille on asetettu kuitenkin järjestelmän sisällä yläraja (luottamuksen kasvaessa sitä voidaan nostaa yhteisellä päätöksellä). Tämä on eräs paikallisrahan muoto ja käytössä pienissä yhteisöissä.
Tästä näemme, että raha on endogeenista (sisäsyntyistä), syntyen taloudellisen toiminnan tuloksena. Ensin mainitussa järjestelmässä (oravannahat ja kulta) ja Mutual Credit Systemissä luodaan automaattisesti kysyntä, mutta yhteiskunnan vastaaminen (tarjonta) syntyneeseen velkasuhteeseen on vapaaehtoista. Nykyjärjestelmässä luodaan kysyntä ja tarjonta pakotettuina syntyneeseen velkasuhteeseen, koska velka täytyy kuolettaa pois tietyn ajan kuluessa. Kysyntäinflaatio on siis lähtökohtaisesti mahdoton nykyjärjestelmässä.
Kun yhtälöön lisätään kapitalismin keskeinen piirre, voitontavoittelu (osakeyhtiölaki määrää tämän), on tilanne muuttunutkin täysin päinvastaiseksi nykykäsityksestä, rahan neutraalisuudesta. Voitto tarkoittaa, että velkaantunut osapuoli tuottaa hyödykkeitä, ja osapuoli jolle hän velkaantui ei pysty ostamaan kaikkia hyödykkeitä rahallistetulla velalla. Näin ollen rahan endogeenisuus, yhdistettynä kolmannen osapuolen rahallistamaan velkasuhteeseen, ja voitontavoitteluun, aiheuttaa sen, että velkasuhteiden (rahan) lisääntyessä talouteen syntyy tarjontaa aina enemmän kuin kysyntää.
Inflaation syitä on siis haettava liian suuresta tarjonnasta, ei liian suuresta kysynnästä. Rahallistetut velkasuhteet pysyvät aktiivisina vain lyhyen aikaa, jonka jälkeen ne siirtyvät raha-aggregaateissa jonnekin intergalaktiselle tasolle. Nyt huomataan, että tämä ei ollut ongelma oravannahkojen ja kultakolikkojen aikaan (kultaintoilijat: kullalla ei ole edelleenkään universaalia sisäistä arvoa vaan kyse on rahajärjestelmän mekaniikasta ja perusteista, jotka käyvät toivottavasti ilmi tässä kirjoituksessa, samahan koskee nimittäin Mutual Credit Systemiä), koska velkasuhteita ei tarvinnut kuolettaa milloinkaan. Taloudellisen aktiviteetin hidastuminen ei siis romahduttanut järjestelmää.
Nykyisen järjestelmän oloissa romahdus on läsnä koko ajan. Koska velkasuhde pitää kuolettaa, aiheuttaa se kysynnän laskiessa paineen tehdä jotain. Yksi vaihtoehto on vähentää kuluja tuotannossa (irtisanomiset) ja toinen on hintojen nosto. Yleensä alentuneen kysynnän oloissa ei ole mielekästä nostaa hintoja, joten ensin turvaudutaan irtisanomisiin. Jos kysyntä pysyy heikkona pitkään, on hintojen nostolle paineita irtisanomisten jälkeenkin (yritetään kerätä rahaa niiltä, joilla vielä on ostovoimaa ja halua kuluttaa), ja ajaudutaan stagflaatioon (samaan aikaan suurtyöttömyys, lama, kohonneet hinnat).
Nousukaudella inflaatio on kustannusinflaatiota. Koska velkasuhteen kuolettamiseen liittyy myös kolmannen osapuolen (pankki) voitto (korko), tuo se oman lisän hintojen muodostumiseen. Koska kaikki taloudellinen toiminta on seurausta rahallistetuista velkasuhteista, tuon rahallistamisen hinnanmuutos vaikuttaa kaikkiin hintoihin taloudessa. Tämä tulee ilmi nousukauden inflaatiossa: Nykyisen keskuspankin toimintamallin mukaan korkoja nostetaan, että talous ei ylikuumene. Tämä korkomenojen lisäys aiheuttaa yrityksille voittojen pienentymistä, elleivät he laita asiakkaitaan maksamaan sitä. Nousukaudella on kysyntää, joten silloin hintojen nosto on järkevämpi toimenpide kuin aloittaa irtisanomiset.
Inflaatiota ei ollut olemassa ennen kuin nykyisen kaltainen pankkijärjestelmä perustettiin. Sen aiheuttaa liian suuri tarjonta, ei liian suuri kysyntä (kysyntäinflaatio on mahdollinen vain tuotannon äkillisessä ja totaalisessa romahduksessa, eli sodan aikana, tai lakkojen ja työsulkujen takia). Liian suuri tarjonta aiheutuu velkasuhteen kuoletuspakosta ja velkasuhteiden vähenemisestä sitä kautta. Toisin sanoen taloudessa on koko ajan liian vähän, eikä liikaa rahaa. Ongelmaa korjataan koko ajan luomalla uusia velkasuhteita, mutta pitkällä aikavälillä ne vain pahentavat ongelmaa (velka kumuloituu ja puute rahasta, kysynnän aleneminen, vain lisääntyy suhteellisesti, kupla puhkeaa). Kuinka tätä nykyisen rahatalousjärjestelmän sisäsyntyistä ongelmaa voidaan helpottaa?
Ratkaisuna voidaan toteuttaa seuraavia menetelmiä: Kolikkorahoitus. Kolikot ovat nykyjärjestelmässä analyyttisesti erilaista rahaa kuin setelit (keskuspankkiraha) ja talletukset (liikepankkiraha). Kolikot tulevat valtion rahapajasta ja sen jälkeen keskuspankki ostaa ne valtiolta niiden nimellisarvolla. Valtio ei siis velkannu tässä operaatiossa keskuspankille vaan saa seignorage tuloa, koska kolikoiden todellinen arvo on niiden nimellisarvoa pienempi. Valtion ei tarvitse jälkikäteen kerätä kierrosta tätä rahaa. Kolikot ovat jäänne hyödykerahasta.
Setelirahoitus, eli rahanpainaminen, eli keskuspankkirahoitus. Tämä onkin ongelmallisempi, koska tämä raha on keskuspankin velkaa eli valtio joutuu keräämään sen kierrosta. Valtion ei toki tarvitse tehdä voittoa, joten sen ei tarvitse kerätä verojen muodossa enempää kuin se on kuluttanut ja tämä tuo pienen aikavälin helpotuksen talouteen. Toki, jos valtion velkaantumista ei pidetä ongelmana omalle keskuspankille, voi tätä stimulointia jatkaa loputtomiin. Mutta, jos valtiokin kuluttaa tuottamalla palveluita, luo se tarjontaa samalla kun se stimuloi kysyntää, joten alkuperäinen tavoite kysynnän ja tarjonnan saamisesta paremmin tasapainoon, ei välttämättä toteudu (voi johtaa yksityisen sektorin hinnankorotuksiin edelleen). Parempi vaihtoehto olisi perustulo (seignorage tulo kansalaisille), jolloin saataisiin kysyntää lisättyä niin, että tarjonta ei välttämättä kasvaisi samassa suhteessa (osa perustulostakin lisäisi tarjontaa). Tämä malli (keskuspankkirahoitus) saattaisi lisäksi hillitä aiemmin mainittua kustannusinflaatiota, koska lisääntynyt keskuspankkirahan määrä helpottaa pankkien maksuvalmiutta ja järjestelmään tulee ylimääräisiä reservejä, jolloin korkotaso laskee.
Paras vaihtoehto tulee Kiinasta. Siellä rahajärjestelmä on omituinen sekoitus meillä käytössä olevasta, ja Mutual Credit Systemistä. Kiinassa on valtion pankkeja (valtiollisen keskuspankin lisäksi). Nämä pankit rahallistavat velkasuhteita, mutta yritysten kirjanpitoja tutkittaessa käy ilmi, että velkoja ei makseta takaisin, velkasuhteet (raha) eivät vähene. Ihmiset ja yritykset saavat siis seignorage tuloa, mutta eivät mielensä mukaan itse luoden vaan pankin mielen mukaan. Tämän mahdollistaa valtiollinen pankkijärjestelmä (jossa koko rahanluomisprosessi on valtion käsissä), koska valtion pankkien taseita ei tarvitse tasapainottaa. Valtion pankit eivät voi ajautua konkursiin ja talouden rahoituskanavat eivät ole uhattuina missään olosuhteissa.
Vuonna 2007 Kiinassa kasvatettiin kierrossa olevaa rahamäärää näin 18 prosenttia. Kvantiteettiteorian mukaan sen pitäisi johtaa 18 prosentin inflaatioon, koska käyrä kulkee 45 asteen kulmassa. Meillä näin kävisikin (lukuunottamatta keskuspankkirahoitusta), syistä jotka olen yrittänyt hahmottaa edellä. Kiinassa tämä johti, syistä jotka myös olen yrittänyt hahmottaa edellä, vain 2 prosentin inflaatioon.
Johtopäätös: Inflaatio on paljon monitahoisempi ilmiö kuin ekonomistit antavat ymmärtää. Sitä täytyy tarkastella rahan olemuksen (mitä raha on, kuinka se luodaan, kuinka se häviää) kannalta kokonaisvaltaisesti. Nykyinen malli neutraalista rahasta ja kvantiteettiteoriasta ei vastaa todellisuutta miltään osin. Keskuspankkirahoitus (oikein toteutettuna) hillitsee tarjontainflaatiota ja kaikissa muodoissaan kustannusinflaatiota, mutta ei aiheuta kysyntäinflaatiota missään olosuhteissa. Lisäksi kustannusinflaation ja stagflaation selittäminen öljyn hinnanmuutoksilla on liian yksioikoista. Se pahentaa tilannetta, mutta ei ole syy kumpaankaan.
Näyttää siltä, että vakaa talous ja inflaation pitäminen kurissa tarvitsee väkisinkin jonkin tahon seignorage tuloa. Helpoin se olisi toteuttaa kansalaispalkan muodossa ja kansallistamalla rahanluominen kokonaisuudessaan (pankkijärjestelmä).
Tai jotain, en minä tiedä.
Eikös tuossa ollut ole joitakin asioita sivuutettu. Vaikka rahan luonti talouteen on kysyntävetoista, niin ainakin yristystasolla lasketaan investointien kannattavuutta ja vallitseva korkotaso vaikuttaa siihen paljon. Eli korkea korkotaso, pienempi liikepankkirahan kysyntä. Tokikaan keskuspankki ei voi pakottaa mitään tahoa ottamaan lainarahaa vastaan. Voidaan ajatella siis, että liikepankkirahan tarjonta on eksogeenisen ja endogeenisen muuttujan yhdistelmä.
Keskuspankki voi myös harjoittaa määrällistä kevennystä, kuten nyt velkamaiden kohdalla. Eli rahan tarjonta on tässä vaiheessa puhtaan eksogeeninen muuttuja.
Ohjauskoron vaikutus investointihalukkuuteen oli käsitelty näissä virkkeissä: ”Kuten olemme aikaisemminkin todenneet, pystyy keskuspankki säätelemään eksogeenisesti ainoastaan ohjauskorkoa, jolla toki voi olla vaikutus markkinakorkojen kautta investointi- tuotanto- ja kulutushalukkuuteen. Keskuspankki ei kuitenkaan voi valita tiettyä rahan määrän tasoa, kuten kvantiteettiteoria olettaa. Näyttää siis vahvasti siltä, että rahan kvantiteettiteorian keskeisin oletus ei ole pätevä empiirisesti.”
Keskuspankki voi kyllä tarjota keskuspankkirahaa pankkien välisille markkinoille enemmän kuin pankit tarvitsevat päivittäisten transaktioiden selvittämiseen (määrällinen kevennys). Tämä ei kuitenkaan suoraan vaikuta liikepankkirahan määrään taloudessa. Näin liikepankkirahan tarjonta on edelleen endogeeninen ilmiö keskuspankin kannalta.
Jussi
Rahan kvantiteettiteoria selittää kuitenkin miksi määrällinen helpottaminen ei ole aiheuttanut hintatason nousua. Rahan kiertonopeus hidastui selkeästi samalla kun Fed pumppasi talouteen rahaa.
Hei Aki,
enpä sanoisi noin. Rahan kiertonopeushan viittaa liikkessä olevan eli yleisön käytössä olevan rahan kiertoon. Määrällinen helpottaminen puolestaan liittyy ennen kaikkea pankkien välisiin rahamarkkinoihin. Keskuspankkirahan lisääminen täällä ei ole johtanut liikepankkien myöntämien luottojen kasvuun, mikä on hillinnyt kokonaiskysynnän kasvua ja siten inflaatiota. Paremminkin kuin kvantiteettiteoriaa, tässä voitaisiin soveltaa toista virheellistä teoriaa eli rahakerrointeoriaa ja todeta, että finanssikriisin vuoksi rahakerroin on pienentynyt.
En kuitenkaan suosittele kummankaan teorian käyttöä todellisuuden analysoinnissa.
Jussi
Bank of England ostaa valtionvelkakirjoja myös vakuutusyhtiöiltä, eläkevakuutusyhtiöiltä ja muiltakin yrityksiltä. Kun BoE ostaa pankilta valtion velkakirjan, pankin reservit kasvavat mahdollistaen antolainauksen.
Pankkisektori haluaa kuitenkin vahvistaa taseitaan luottotappioiden varalta, joten reservien kasvamisesta ei seuraa antolainausta. Rahan kvantiteettiteoriasta on olemassa myös ns. Cambridgen yhtälö, jossa vaihdannan yhtälöstä (equation of exchange) peräisin oleva rahan kiertonopeus on korvattu ”käteisvarakysynnällä” eli halulla säilyttää osa rahasta käytettäväksi myöhemmin.
M = k * P * Y
Tällä komponentillahan yllä perustellaan, ettei kvantiteettiteoria pidä paikkaansa.
Fisherin yhtälössä ei huomioitu rahaa arvon säilyttäjänä vaan ajateltiin rahaa ainoastaan vaihdon välineenä. Rahan arvonsäilyttäminen kuvautui lähinnä rahan kiertonopeuteen.
Minun mielestäni yllä olevan Cambridgen yhtälö on perusteltu malli kuvaamaan sitä, mitä rahan lisäämisestä seuraa. Lisätty raha jakautuu johonkin näistä kolmesta komponentista. Markkinoilta otetulla velkarahalla ts. rahakertoimen kasvattamalla rahalla voidaan olettaa pyrittävän tekemään jotain tuotantoa kasvattavaa. Rahamäärän noustessa yli säästämishalujen ja tuotannon, alkaa hinnat nousemaan suuremman rahamäärän kilpaillessa suhteessa vähenevästä tuotannosta.
Jos haluaa puolustaa julkishallinnon rahoitusta rahan painannalla, olisi minun mielestäni syytä perustella miksi se raha päätyy vain tuotannon kasvattamiseen eikä esimerkiksi hintoihin.
Miksi muuten rahakerroin on virheellinen teoria?
Hei Aki,
itse asiassa Cambridgen yhtälö liittyy edelleen yleisön hallussa olevan rahan määrään. Kvatiteettiteoriaa puolestaan arvostellaan artikkelissa rahan tarjonnan endogeenisuuden näkökulmasta. Endogeenisesta rahan tarjonnasta ja rahakerrointeorian ongelmista on kirjoitettu täällä.
Julkisen kulutuksen inflatoristen vaikutusten arviointi on tietysti tärkeää. Siitä on kirjoitettu täällä.
Jussi
”Satuja joihin uskotaan” -artikkelissa väitetään näin:
”Liikepankit voivat hankkia keskuspankkirahaa joko suoraan keskuspankin diskonttoikkunasta tai pankkien välisiltä tukkumarkkinoilta. Diskonttoikkunan koron keskuspankki voi asettaa suoraan, mutta tukkumarkkinoiden korkotaso määräytyy keskuspankkirahan kysynnän ja tarjonnan myötä. Jos keskuspankkirahaa myydään tukkumarkkinoilla keskuspankin korkotavoitetta halvemmalla, on sen imettävä keskuspankkirahaa pois markkinoilta korkotavoitteensa saavuttamiseksi.”
Tämänhetkinen pankkienvälisten uudelleenrahoitussopimusten keskikorot (euribor) ovat keskuspankin yönylikorkojen välissä (talletus 0.50%, rahoitus 2.00%). Eikö se ole ristiriidassa tuon kanssa?
”Yhdelle asiakkaalle myönnetty laina ei millään tavalla vähennä pankin kykyä antaa lainaa useammille asiakkailleen.”
Pankki A lainaa asiakkaalleen 100 eur, sillä maksetaan hyödyke pankin B asiakkaalle. Pankin B asiakas tallettaa saamansa rahan tililleen pankissa B. Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi, että muita transaktioita ei tapahdu. Mitä tapahtuu pankkienvälisessä maksuliikenteen selvityksessä? Pankki A siirtää keskuspankkirahaa tililtään keskuspankissa pankille B, eikö totta?
Keskuspankkirahoitus ja inflaatio-artikkelissa väitetään, että työvoimakustannusten tai verojen osuutta hintojen nousuun ei huomioida. Mihin tämä väite perustuu? Esimerkiksi Eurostatin koostama Yleinen Kuluttajahintaindeksi perustuu kaupoista kerättyyn hintatietoon. Kyllä kaupan hintalapussa näkyy noussut hinta, jos kauppias nostaa hintaa esimerkiksi nousseiden valmisteverojen takia.
Ei. Mainitsemasi korot asettavat yli yön -markkinoiden reunat. Kun keskuspankkirahaa on liikaa pankkien välisillä markkinoilla, painuu korko lähemmäs talletuskorkoa. Jos keskuspankkirahaa on liian vähän, lähenee korko rahoituskorkoa (diskonttokorkoa).
Totta.
Niin. Kyllä se huomioidaan kuluttajahintojen laskennassa, mutta sitä ei ymmärretä taloudelliseksi inflaatioksi tuon artikkelin tarkastelussa.
Jussi
Olisi kiva käytellä tageja siistimpään kommentointiin, muttei sattunut missään silmään mitä tageja tämä hyväksyy.
Otetaanpa tuolta ”satuja joihin uskotaan” artikkelista:
”Monet talouspolitiikan päättäjät kuitenkin kuvittelevat, että pankkien lainavarannot vähentyvät jokaisen lainaustoimenpiteen yhteydessä. Tosiasiassa pankkien keräämillä säästöillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä niiden tekemien lainoituspäätösten kanssa. Liikepankit voivat aina halutessaan lainata tarvitsemansa reservit suoraan keskuspankista*.”
Kuka lainaa tappiolla tai kuka ottaa lainan markkinoita korkeammalla korolla? Joskus voidaan tulla tilanteeseen, että pankin on pakko lainata keskuspankista, mutta se vie liiketoiminnan kuralle. Toinen vaihtoehto on, että lainanottaja maksaa markkinoita korkeampaa korkoa. Liikepankit joutuvat jokatapauksessa varautumaan luottotappioihin, joten lainaa ei voi rajattomasti antaa ja lainanannon on oltava kannattavaa.
Miksi keskuspankin on ostettava velkakirjoja markkinoilta, jos se voi yönylikoroilla säätää lainakorot haluamaansa ikkunaan?
Jos yönylikorot eli talouden ulkopuoliset tekijät eivät vaikuta lainanantoon, miksi niistä pidetään meteliä? Miksi ne määräävät markkinakorkoja, jotka vaikuttavat edelleen lainarahan kysyntään ja tarjontaan markkinoilla, joka edelleen vaikuttaa tuotteiden kysyntään ja tarjontaan ja sitä kautta hintatasoon?
Jos keskuspankki vetää ohjauskorkonsa 20%:iin, miksi talous sakkaa ja omaisuusarvot romahtavat, vaikka
1) raha syntyy väitteesi mukaan endogeenisesti
2) hintoihin vaikuttaa ainoastaan kysyntä ja tarjonta markkinoiden sisällä
3) pankit voivat aina lainata keskuspankilta tarvitsemansa rahan ?
Keskuspankin inflaatiotavoitteenhan on oltava harhaa, koska inflaatioon ei voida teesiesi mukaan ulkopuolelta vaikuttaa rahapolitiikalla eli säätelemällä keskuspankin rahan tarjontaa.
Lainaustagi on blockquote.
Kukaan ei lainaa tappiolla. Se, että keskuspankkirahan tarjonta on endogeenista, ei tarkoita sitä, että liikepankit eivät suorittaisi lainoja myöntäessään arviointia lainanottajien maksukykyisyydestä eli luottokelpoisuudesta. Tätähän pankkitoiminta ensisijaisesti on.
Jos keskuspankki maksaa reserveille korkoa ja asettaa tämän ohjauskorokseen, sen ei tarvitsekaan välittää reservien eli keskuspankkirahan määrästä pankkien välisillä markkinoilla eikä siten ostaa velkakirjoja. Jos yli yön -korko halutaan asettaa ikkunan puoliväliin, kuten tietyissä keskuspankeissa on tapana, tarvitaan reservien määrän hienosäätöä ja velkakirjojen ostoja, myyntejä sekä liikkeellelaskuja.
Missä on väitetty, ettei ohjauskorko vaikuttaisi liikepankkien lainanantoon? Sehän on juuri se eksogeeninen väline, joka on keskuspankin hallussa. Keskuspankkirahan määrä ei siis määritä liikepankkien lainanantoa muuten kuin korkovaikutuksen kautta. Jos keskuspankki nostaa ohjauskorkoaan merkittävästi, yhä useampi talouden toimija menettää luottokelpoisuutensa, koska korkojen maksusta tulee mahdotonta. Kun uusia lainoja ei myönnetä, kokonaiskysyntä supistuu, mikä vaikuttaa sekä tuotannon tasoon että inflaatioon negatiivisesti. Jos liikepankit kuitenkin päättävät lainata uudessakin tilanteessa, koska luottavat lainaajien onnistuvan maksamaan korkonsa, epäonnistuu keskuspankki tavoitteessaan hillitä velanmuodostusta ja kokonaiskysynnän kasvua. Tässä mielessä rahan tarjonta on edelleen endogeenista eli riippuvaista liikepankkien valinnoista.
Jussi
Eihän kysymys ole tästä vaan pankin uudelleenrahoitussopimuksista ja marginaalista. Käytännössä uudelleenrahoitussopimukset osuvat jonnekin keskuspankin yönylikorkojen välimaastoon, ellei olla likviditeettikriisissä.
Jos liikepankki jatkaa lainanantoa, eikä lainalla rahoitettavan hankinnan ostaja ole saman pankin asiakas, pitää pankin siirtää keskuspankkirahaa vastaava määrä toiselle liikepankille. Ilman reservivaatimustakin jossain vaiheessa tulee pussin pohja vastaan.
Silloin jää kaksi vaihtoehtoa, muut liikepankit rahoittavat uudelleenrahoitussopimuksella (jonka hinta on varmasti kovempi kuin keskuspankin yönylikorko ottaen huomioon, että vastaanottajapankin kassavaranto on valmiiksi heikoilla) tai lainataan keskuspankilla, jonka korko on vielä rankempi. Voidaan tietysti toivoa, että talletukset kasvaisivat toisten pankkien kustannuksella, mutta matala antolainauksen korko aiheuttaa myös matalan ottolainauksen (eli talletusten) koron tai konkurssin.
Käytännössähän tästä seuraa, että keskuspankin korkojen noustessa myös liikepankkien antolainauksen korot nousevat, koska muuten joko
1. lainataan matalammalla korolla kuin itse maksettu hinta eli konkurssi tai
2. riskianalyysi on jollain toimijoilla poskellaan eli ennakoitua suurempia maksuongelmia ja pankkeja kaatuu.
Lienemme samaa mieltä, että keskuspankkirahan tarve ohjaa käytännössä liikepankkien lainanantoa edellisellä mekanismilla? Jos keskuspankkirahalle ei ole mitään tarvetta, ei yönylikoroilla olisi mitään ohjaavaa vaikutusta. Ajatellaanpa nyt, että yönylilainojen lisäksi keskuspankki antaisi valtiolle vuosittaisen vajeen verran rahaa kuluihin. Käytännössä se tarkoittaisi, että valtio siirtäisi budjettivajeensa verran rahaa suoraan liikepankeille (maksaessaan yhteiskunnan toimijoille, valtio maksaa vastaanottajan pankille keskuspankkirahalla).
Tästähän seuraisi, että viime vuonna olisi keskuspankkirahoituksen tarve vähentynyt 10 miljardilla eurolla ja tänä vuonna 8(?, en muista arvioitua vajetta ulkoa) miljardilla eurolla. Tämä Suomen valtion nollakorkoinen, velaton rahainjektio on noin kymmenkertaisesti tämänhetkinen euroalueen yönylirahoitus
Linkki:Daily liquidity conditions (EUR millions)
Use of the marginal lending facility: 1,883
EKP:n junailemana euroalueen hallituksille tuo tekisi 572 miljardia euroa viime vuodelle:
Euro area general government deficit, millions of euros
Saa olla aika rohkea jos väittää, että tällä ei ole mitään vaikutusta liikepankkien lainanantoon, korkoihin, sitä kautta kysyntään ja lopulta loppukuluttajan hintoihin, joka on inflaation määritelmä.
Reservien lisäämisellä on tietysti vaikutusta ohjauskorkoon. Siksi valtion kulutus pyritäänkin neutralisoimaan imemällä velkakirjojen myynnillä keskuspankkirahaa pois taloudesta. Valtion velkakirjojen myynti on siis ensisijaisesti korkopolitiikkaa.
Onneksi kukaan ei ole ainakaan tässä blogissa väittänyt mitään tällaista.
Jussi
Kokeillaan toimiiko sisäkkäiset lainaukset.
Kyllä minä tulkitsin tämän kirjoituksen niin.
Ylläolevan jälkeen pyöritellään Fisherin yhtälöä ja todistellaan, että raha on vain endogeenistä tai vähintäänkin eksogeeninen osuus on merkityksetöntä.
Kommenttikeskustelussa palataan kuitenkin siihen, että julkishallinnon keskuspankkirahoitus aiheuttaa inflaatiota (=kuluttajahintojen nousu) ellei velkakirjamyynnillä kerätä pois keskuspankkirahaa markkinoilta.
Oikaise toki, jos olen käsittänyt jotain väärin.
Niin, rahan tarjonta on endogeenista – eli rahan kysyntä määrittelee rahan määrän. (Tosin esimerkiksi Randall Wray korvaisi tässä tapauksessa ”rahan” keskuspankkirahalla.) Ohjauskorolla voidaan jonkin verran vaikuttaa rahan kysyntään, mutta ohjauskorko ei silti missään nimessä determinoi rahan kysyntää. Korko-ohjaus on haastavaa, koska sen vaikutus lainakysyntään on riippuvaista liikepankkien tavoittelemasta voittomarginaalista, joka ei ole vakio.
Lauri
Ehkä kannattaa myös painottaa sitä, että liikepankkien lainaaminen on kuitenkin lopulta aina kysyntävetoista. Jos kukaan ei tarvitse luottoa, ei pankki pysty lisäämään velanantoaan. Ohjauskoron nostaminen ja hintavaikutuksen siirtyminen markkinakorkoihin vaikuttaa nimenomaan velan kysyntään, kun aikaisemmin voitolliset investointisuunnitelmat kääntyvät tappiollisiksi rahoituskustannusten nousun myötä. Näin investointeja ei tehdä, luottoa ei tarvita, eikä uutta velkaa talouteen synny.
Jussi
Mikko Tarvosen gradu käsittelee endogeenista rahanluontia euroalueella:
”The objectives of this thesis was to proof that money is endogenously created in the European Monetary Union and find out under which view of the endogenous money theory the ECB operates. The research was done because it provides possible causes for the occurring problems of the banking crises in the EMU. The thesis can help the ECB to design appropriate policies to control the monetary system in order to stabilize the economy and reduce reckless banking behavior.
This study used Granger causality tests to proof the endogenous money theory and distinguish between the differing views of the theory. It studied the causalities between 4 pairs of variables among 5 variables. Those pairs of variables were: loans and M2-money supply, loans and the monetary base, M3-money supply and the monetary base, loans and the M2-money multiplier. All the variables were checked for unit root and cointegration in order to proceed with the causality tests. Seasonal dummy-variables were used to control for the possibility of seasonal effect on the results, because monthly data was used. When cointegration was found the vector error correction model was employed to test for causality and when there was no sign of cointegration standard Granger causality tests were employed. The impulse response analyses were also done on the pairs that short-run causality was found on.
The results indicated that short-run causality ran uni-directionally from loans to the monetary base and to the M2-money multiplier. Causality also ran uni-directionally from the M3-money supply to the monetary base. Loans and the M2-money supply showed evidence of a long run bi-directional causality. The impulse response analyses indicated a positive response of the monetary base to a shock from both loans and the M3-money supply. The shock of loans to M2 and the shock of M2 to loans also caused a positive response. The money multiplier showed evidence of a negative response to a shock from loans. The shock of loans to loans and the shock M2 to M2 caused a negative response as well. All the findings backed up the endogenous money theory.
They also showed strongest evidence towards the accommodationist view. Some evidence also supported the liquidity preference view. No evidence was found to support the structuralist view. It seems that mainly the ECB operated under the policies of the accommodationist view. The findings provide causes for the currently occurring problems in the EMU and also indirect indications of how to deal with those causes.”
Gradu on luettavissa kokonaisuudessaan alla olevasta linkistä.
Click to access Mikko%20Tarvonen%20-%20Endogenous%20money%20creation%20in%20the%20European%20monetary%20union.pdf
Väite:”Määrällinen helpottaminen puolestaan liittyy ennen kaikkea pankkien välisiin rahamarkkinoihin.”
M1 raha kasvaa vauhdilla
http://research.stlouisfed.org/fred2/series/M1SL?cid=25
M2 raha kasvaa vauhdilla
http://research.stlouisfed.org/fred2/series/M2SL?cid=29
Liikepankkien lainananto tyrehtynyt
http://research.stlouisfed.org/fred2/series/TOTLL?cid=100
Mistä raha tulee?