Kuluneella viikolla Jyrki Kataisen hallitus kokoontui Säätytalolle sopimaan valtion talousarviosta vuodelle 2013. Kyseessä on Kataisen hallituksen toinen budjetti. Budjettineuvotteluissa hallituspuolueiden välejä hiersi erityisesti uuden vanhuspalvelulain resursointi. Peruslinjoista päähallituspuolueet Kokoomus ja SDP ovat kuitenkin olleet samaa mieltä. Huoli valtion velkaantumisesta on yhteinen ja velkaantumista on pyritty hillitsemään veronkorotuksin sekä tiukalla menokurilla. Tästä huolimatta valtion budjetti on jäämässä ensi vuonna heikossa taloustilanteessa lähes 7 miljardia alijäämäiseksi, mikä vastaa noin 3,5 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Yleensä tiukan budjetoinnin uskotaan olevan avain valtion sekä muun julkisen sektorin alijäämien leikkaamiseen ja velkaantumisen pysäyttämiseen. Jos valtion menojen kasvua onnistutaan hidastamaan ja verotuloja kasvattamaan paperilla, uskotaan myös vuoden lopulla tehtävän tilinpäätöksen näyttävän ylijäämäistä tai vähemmän alijäämäistä loppusummaa. Todellisuudessa budjettien ja tilinpäätösten eli toteutuneen valtiontalouden kehityksen erot ovat olleet merkittäviä.
Kuviossa 1 on vertailtu Suomen valtion ensimmäisten talousarvioesitysten yli- ja alijäämiä toteutuneisiin vuosien 2006-2011 välisenä aikana. Kuviosta nähdään, että ainoastaan vuonna 2006 budjetin loppusumma vastasi suurin piirtein toteutunutta ylijäämää. Muina vuosina valtion rahoitustaseen toteumaa joko yliarvioitiin tai aliarvioitiin selvästi talousarviota valmisteltaessa.
Kuvio 1. Valtion budjetoidut ja toteutuneet alijäämät (Lähde: VM ja Tilastokeskus)
Esimerkiksi vuoden 2007 noususuhdanteessa valtion tulot kehittyivät huomattavasti paremmin kuin budjettia valmisteltaessa oli ennakoitu, minkä seurauksena ylijäämästä tuli lähes 2 miljardia euroa budjetoitua suurempi. Kun vuosien 2008 ja 2009 budjettia valmisteltaessa talouskehityksen odotettiin jatkuvan suotuisana, yliarvioitiin rahoitustaseen loppusumma selvästi. Erityisesti vuoden 2009 ensimmäisessä talousarviossa epäonnistuttiin täydellisesti finanssikriisiä seuranneen taantuman vaikutusten ennakoinnissa. Kun seuraavina vuosina taloudellinen kasvu koheni nopeammin kuin osattiin talousarviota valmistellessa arvioida, muodostuivat toteutuneet alijäämät selvästi budjetoitua pienemmiksi.
Tarkastelumme osoittaa, että lopulta valtiontalouden tila on määrittynyt endogeenisesti yleisen talouskehityksen kautta eikä viimeaikaisilla talousarviopäätöksillä ole kyetty ohjaamaan valtion taloutta täsmällisesti haluttuun suuntaan. Budjettikuriin nojaavan finanssipolitiikan epäonnistuminen rahoitustaseen kehityksen ennakoinnissa antaakin aihetta pohtia, olisiko valtion taloussuunnittelua syytä toteuttaa kokonaan toisenlaisten periaatteiden pohjalta. Voitaisiinko erilaisella finanssipolitiikalla päästä myös parempaan lopputulokseen ja hillitä valtion velkaantumista?
Valtion talousarviota suunniteltaessa on välttämätöntä ymmärtää, että finanssipolitiikalla on kaikissa olosuhteissa dynaamisia kysyntävaikutuksia. Koska valtio voi kulutus- ja investointimenoja eli käytännössä talouden rahavirtojen määrää kasvattamalla vaikuttaa oleellisesti taloudelliseen kehitykseen ja kannustaa yksityistä sektoria investoimaan ja kuluttamaan vähentämällä talouden epävarmuutta, voi se vaikuttaa aktiivisesti myös tilinpäätöksensä loppusummaan talouskasvua vahvistamalla. Ovathan esimerkiksi valtion verotulot suoraan riippuvaisia siitä, kuinka paljon rahavirtoja talouteen muodostuu.
Valtion budjettia laadittaessa tulisikin kiinnittää huomiota siihen, että julkisten sektori pitää investoinneillaan kokonaistulojen ja rahavirtojen määrän tasolla, joka takaa talouden reaalisten resurssien täysimääräisen käytön. Kuten John Maynard Keynes Yleisessä teoriassaan esitti, eivät yksityiset investoinnit yksinään takaa koskaan täystyöllisyyttä ja niiden heilahtelu aiheuttaa talouteen kroonista epävakautta. Siksi valtion on huolehdittava investointien riittävyydestä kokonaiskysyntää säätelemällä, ei ainoastaan laskusuhdanteessa vaan myös parempina taloudellisina aikoina.
Keynesin mukaan valtion budjetti pitääkin huolen itsestään, jos talouden työllisyydestä ja riittävästä tulotasosta pidetään huolta. Jos nimellinen talouskasvu on tasaista, onnistuu valtaosa yksityisistä investointiprojekteista, vaikka yritykset ja kotitaloudet velkaantuisivatkin nettomääräisesti. Kuten sektoritaseet osoittavat, on tämä edellytys valtion ja julkisen sektorin ylijäämille. Toisin sanoen oikeanlaisella ja oikein kohdennetulla alijäämäisellä budjetoinnilla valtio ja julkinen sektori voivat saavuttaa ylijäämäisen rahoitustaseen vuoden lopussa, kun yksityisen sektorin investointi- ja kulutushalukkuus säilyvät korkeana.
Erityisesti syvissä taantumissa, jolloin epävarmuus rajoittaa oleellisesti yksityisiä investointeja ja kulutusta, jokaisella valtion talouteen synnyttämällä nettomääräisellä rahavirralla on merkitystä luottamuksen palauttamisessa. Tästä näkökulmasta ei olekaan yllättävää, että vuosina 2010 ja 2011 valtion alijäämät muodostuivat budjetoitua pienemmiksi.
Vaikka aiemmin Suomen talouskasvua vauhdittaneen viennin kasvu pysähtyi, kasvoivat sekä yksityiset investoinnit että kotimainen kulutus selvästi vuosina 2010 ja 2011 kääntäen talouden kokonaistuotannon kasvuun. Automaattiset vakauttajat sekä päätösperäiset elvyttävät investoinnit ja niiden myötä muodostuneet yksityisen sektorin rahavarallisuusasemaa parantaneet julkiset alijäämät palauttivat yritysten ja kotitalouksien luottamuksen talouteen ja pitkäkestoiselta taantumalta vältyttiin. Työllisyyden parantumisen seurauksena myös valtion verotulot kääntyivät kasvuun, minkä seurauksena talousarvion alijäämät alitettiin selvästi.
Tarinan opetus on yksinkertainen. Jos valtion velkaantuminen huolestuttaa, ei budjettitasapainoon pyrkiminen ole oikea toimintamalli. Budjetti tulisi ymmärtää valtion kulutus- ja investointisuunnitelmana, jonka avulla pyritään saavuttamaan taloudessa mahdollisimman korkean työllisyysasteen takaava rahavirtojen määrä. Kun julkinen kulutus ja investoinnit tukevat yksityistä investointi- ja kulutushalukkuutta synnyttäen yksityisiä rahavirtoja, voi valtion tilinpäätös muodostua ylijäämäiseksi alijäämäisestä talousarviosta huolimatta verotulojen kääntyessä kasvuun ja sosiaalimenojen vähentyessä.
Jussi Ahokas
Raha ja talous 
Koska mikään hallitus ei pääse yksimielisyyteen onko taantuma, nousukausi vai laman taittumista seurava hengähdys jota seuraa kiihtyvä kasvu, olisi viisainta luoda automaattiset vakauttajat, jotka toimisivat ilman hallitusta. Helpoin keino elvyttää ykstyistä tuotantoa olisi määritellä työttömyyskorvauksen suuruudeksi 200% palkasta. Tällöin jokainen työttömäksi jäävä työllistäisi automaattisesti kaksi työtöntä. (Ei tarkkaan, sotut pois, kerrannaisvaikutukset päälle joten uusi työtön työllistäisi yhdestä viiteen työtöntä.)
Mallin etu olisi se että se elvyttäisi yksityistä tuotantoa ihmisten halujen mukaan eikä vaatisi byrokraattista ohjailua.
Ehkä parempi automaattinen vakauttaja olisi kuitenkin Hyman P. Minskynkin ehdottama julkinen viimekätisen työllistäjän -ohjelma, joka tarjoaisi kaikille yksityiseltä sektorilta työttömiksi jääneille näiden osaamista vastaavaa työtä yhteiskunnallisella minimipalkalla. Tulonsiirtojen maksajan sijaan valtio toimisi siis palkanmaksajana ja työllistäjänä ja säätelisi samalla kertaa sekä talouden kokonaiskysyntää että -tarjontaa.
Jussi
Tämä lause on ehkä turhan utopistinen:
”tarjoaisi kaikille yksityiseltä sektorilta työttömiksi jääneille näiden osaamista vastaavaa työtä yhteiskunnallisella minimipalkalla”
Eikös SMP yrittänyt juuri tuota eli työttömille on järjestettävä työpaikka kunnan toimesta. Ohjelma epäonnistua – tiedä sitten tehtiinkö samaan aikaan muita virheitä.
Tuossa lauseessahan oletetaan, että julkisella sektorilla on töissä ihmisiä, jotka osaavat järjestää työttömiksi jääneille näiden osaamista vastaavaa työtä. Jos näin olisi nykyään, niin yksityisiä HR-firmoja ei olisi markkinoilla, koska valtion työvoimatoimistot hoitaisivat homman valtion kustantamana. Koska yksityisiä HR- ja työnvälitysfirmoja kuitenkin on, niin voidaan todeta, että yo ehdotus ei ole realistinen.
Eikö ennemmin kannattaisi keskustella byrokratiavapaasta niukasta perustulosta, jolloin työttömäksi jääneet saisivat valtiolta minimitulon kattamaan pakolliset elinkustannuksensa ja siten mahdollisuuden lisätulojen hankkimiseksi hakeutumalla niihin töihin, joille on kysyntää ja joista maksettaisiin markkinoiden mukaista palkkaa?
Jos työttömien osaamiselle ei kerran ole kysyntää, niin miksi valtion pitäisi keinotekoisesti ylläpitää tätä osaamista? Työttömät opetelkoon sellaista osaamista, jolle on kysyntää – tähän oppimisajanjaksoon auttaa perustulo.
Viimekätisen työllistäjän -ohjelmat (ELR-ohjelmat) on tarkoitettu poistamaan nimenomaan efektiivisen kysynnän vajeesta johtuvaa työttömyyttä. Se, että työvoimatoimistot eivät tällä hetkellä löydä tai tarjoa suoraan ihmisille heidän osaamistaan vastaavaa työtä johtuu siitä, että valtio ei ole sitoutunut toimimaan viimekätisenä työllistäjänä. Näin ollen nykytilanne ei osoita ehdotusta epärealistiseksi.
Usein rahatalousjärjestelmässä hyödyllisille ja yhteiskuntaa hyödyttäville taidoille ja osaamiselle ei ole kysyntää sen vuoksi, etteivät ne tuota tietyllä hetkellä riittäviä rahamääräisiä voittoja yrityksille eli ensisijaisille työllistäjille. Tästä ongelmasta ELR-ohjelmat juuri pyrkisivät eroon. Kun yksityisen sektorin rekrytointihalukkuus kasvaa, vähenee valtion merkitys työllistäjänä. Työntekijät voidaan houkutella yksityiselle sektorille maksamalla minimipalkan ylittävää palkkaa.
Pitkäaikainen työttömyys rapauttaa ihmisten osaamista ja työkykyä, minkä vuoksi ohjelmat olisivat tärkeitä myös osaamisen ja työntarjonnan ylläpitäjinä. Perustuloon verrattuna ELR on helpompi perustella poliittisesti, koska sen tuottama yhteiskunnallinen hyöty on helposti osoitettavissa. Jokaiselle maksetulle korvaukselle saadaan vastineeksi työsuoritus.
Jussi
”Viimekätisen työllistäjän -ohjelmat (ELR-ohjelmat) on tarkoitettu poistamaan nimenomaan efektiivisen kysynnän vajeesta johtuvaa työttömyyttä. Se, että työvoimatoimistot eivät tällä hetkellä löydä tai tarjoa suoraan ihmisille heidän osaamistaan vastaavaa työtä johtuu siitä, että valtio ei ole sitoutunut toimimaan viimekätisenä työllistäjänä. Näin ollen nykytilanne ei osoita ehdotusta epärealistiseksi.”
Hyväksytään.
”Usein rahatalousjärjestelmässä hyödyllisille ja yhteiskuntaa hyödyttäville taidoille ja osaamiselle ei ole kysyntää sen vuoksi, etteivät ne tuota tietyllä hetkellä riittäviä rahamääräisiä voittoja yrityksille eli ensisijaisille työllistäjille. Tästä ongelmasta ELR-ohjelmat juuri pyrkisivät eroon. Kun yksityisen sektorin rekrytointihalukkuus kasvaa, vähenee valtion merkitys työllistäjänä. Työntekijät voidaan houkutella yksityiselle sektorille maksamalla minimipalkan ylittävää palkkaa.
Pitkäaikainen työttömyys rapauttaa ihmisten osaamista ja työkykyä, minkä vuoksi ohjelmat olisivat tärkeitä myös osaamisen ja työntarjonnan ylläpitäjinä. Perustuloon verrattuna ELR on helpompi perustella poliittisesti, koska sen tuottama yhteiskunnallinen hyöty on helposti osoitettavissa. Jokaiselle maksetulle korvaukselle saadaan vastineeksi työsuoritus.”
Jokaiselle maksetulle korvaukselle saadaan toki vastineeksi työsuritus, mutta mikä on työsuorituksen arvo vs kustannus?
Paljonko kustannuksia ELR (siihen liittyvä byrokratia, kähmintä, poliittisten pisteiden kalastelu lahjomalla työttömät antamalla heille töitä puolueen nimissä yms) saa aiheuttaa verrattuna perustuloon (joka vähentää byrokratiaa ja poliittista korruptiota eli kustannuksia), jotta ELR:n tuottama yhteiskunnallinen hyöty ylittää perustulomallin hyödyt?
Lisäksi – kuinka laajaksi ELR voisi paisua (Neuvostoliittohan oli malliesimerkki toimivasta ELR:stä?) ja millä rajoituksilla – työttömyyden kasvaessa palkattaisiin lisää väkeä sekä hoitamaan ELR:ään liittyvää byrokratiaa että maksettaisiin palkaa työttömille työstä, jolle ei muuten ole kysyntää ja jolle ei ole varmuudella kysyntää tulevaisuudessakaan?
Perustulomallissa minimipalkkavaatimuksista voitaisiin kokonaan luopua (koska työntekijä saa jo minimitoimeentulon perustulosta), jolloin työnantajien palkkauskynnys olisi matala. Perustulo voisi hyvinkin myös olla kustannustehokkaampi ja työn vastaanottamista kannustavampi ratkaisu nykyiseen Stasin kaltaiseen valvonta- ja kyykytysorganisaatioon verrattuna – miten ELR ratkaisisi em ongelmat ?
Sopisiko ELR Kreikkaan tai Espanjaan (ei sillä, että perustulokaan voisi ko maissa toimia)?