Minsky ja sadan prosentin reservivaatimukset

Yhdysvaltalainen postkeynesiläinen tutkimusinstituutti Levy Economics Institute on julkaissut kiinnostavan katsauksen Hyman Minskyn suhteesta sadan prosentin reservivaatimuksiin. Katsauksen on kirjoittanut Jan Kregel, joka oli eräs Minskyn läheisimmistä yhteistyökumppaneista. Kregelin puheenvuoro on kiinnostava, sillä viime vuosien aikana ajatus sadan prosentin reservivaatimuksista on jälleen toistunut monien kansalaisjärjestöjen ja jopa IMF:n raporteissa. Vaikuttaa siltä, että sadan prosentin reservivaatimuksista etsitään lääkettä pankkijärjestelmän epävakaisuuteen ja korruptioon.

Sadan prosentin reservivaatimukset

Sadan prosentin reservivaatimukset yhdistetään usein Chicagon yliopistossa työskennelleeseen Henry Simonsiin, joka esitti niitä jo 1930-luvun alkupuolella. Tämän jälkeen sadan prosentin reservivaatimuksista on formuloitu useita ehdotuksia, jotka eroavat toisistaan jonkin verran. Yleensä kuitenkin sadan prosentin reservivaatimusten taustalla on ajatus siitä, että liikepankkien taseissa joko keskuspankkirahan (reservien) tai valtion velkakirjojen on vastattava asiakkaiden talletuksia.

Nykyjärjestelmässä liikepankkien lainaamista ei ole juuri mitenkään rajoitettu. Pankit voivat luoda talletusmerkintöjä sopiviksi katsoemiensa asiakkaiden tileille. Koska keskuspankkirahan tarjonta on endogeenista, voidaan sanoa, että liikepankit luovat rahaa tyhjästä.

Uusklassisen taloustieteen oppikirjoissa taas esitetään, että liikepankkien lainaamista rajoitetaan reservivaatimuksilla. Tällaisessa ajattelussa keskuspankki pyrkii säätelemään kierrossa olevaa rahamäärää asettamallaan reservivaatimuksella. Jos pankeilla on esimerkiksi kymmenen prosentin reservivaatimus, pitää pankkien ottaa aina talteen ainakin kymmenen prosenttia asiakkaidensa talletuksista. Rahatalousjärjestelmä ei ole käytännössä koskaan toiminut tällaisen rahakerroinmallin mukaisesti. Syy tähän on selvä: kierrossa olevan rahamäärän rajoittaminen tekisi investoimisesta huomattavasti nykyistä kankeampaa ja talous ajautuisi toistuviin kysyntäongelmiin.

Sen sijaan sadan prosentin reservivaatimukset tekisivät lainaamisesta vielä hankalampaa: pankit eivät voisi luoda uutta rahaa eivätkä edes lainata eteenpäin asiakkaidensa talletuksia. Tällaisessa järjestelmässä investointeja pystyttäisiin rahoittamaan ainoastaan erilaisten sijoitusrahastojen tai niitä vastaavien pankkien määräaikaistalletustilien kautta.

Ero nykyiseen järjestelmään on valtava: tällä hetkellä pankkien luototuspäätöksiä rajoittaa ainoastaan pankin arvio asiakkaan maksukykyisyydestä. Sadan prosentin reservivaatimusten oloissa kaikki hyvätkään investointisuunnitelmat eivät realisoituisi, koska niihin ei olisi saatavilla rahoitusta. Järjestelmä olisi siis vielä rahakerroinmallia kriisiherkempi.

Ilman valtion erittäin ekspansiivista finanssipolitiikkaa talous ajautuisi jatkuvasti deflaatioon sadan prosentin reservivaatimusten oloissa, kun investointien kokonaismäärä ei onnistuisi kattamaan kotitalouksien ja yritysten säästämistavoitetta. Toisin sanoen ilman valtion aggressiivisia interventioita sadan prosentin reservivaatimukset johtaisivat väistämättä konkurssiaaltoon yksityisellä sektorilla.

Minsky ja reservivaatimukset

Hyman Minsky pyrki tutkimustyössään löytämään vastauksia siihen, miten kapitalismista tehtäisiin stabiilimpi, vähemmän kriisiherkkä, talousjärjestelmä. Tämä sai Minskyn hetkellisesti kiinnostumaan myös sadan prosentin reservivaatimuksista.

Minsky kuitenkin hylkäsi sadan prosentin reservivaatimukset hieman ennen kuolemaansa, sillä sadan prosentin reservivaatimuksia ei ole Minskyn mielestä yhteen sovitettavissa modernin rahatalousjärjestelmän toimintaperiaatteiden kanssa. Modernissa rahatalousjärjestelmässä pankkien ensisijaisena funktiona on realisoida investointisuunnitelmia – ei siis vahtia asiakkaiden talletuksia tai lainata niitä eteenpäin. Näin ollen ei ole mielekästä asettaa määrällisiä rajoituksia pankkien suorittamalle investointien realisoimiselle. Miksi jättää ihmisten elintasoa tai yleistä hyvinvointia parantavia investointeja toteutumatta vain sen vuoksi, että maksuvälinettä ei olisi tarpeeksi saatavilla?

Tietenkin on olemassa paljon investointeja, joista koituu pääasiassa yhteiskunnallista haittaa. Jos olemme esimerkiksi huolissamme investointien ekologisesta kestävyydestä, olisi tähän puututtava sellaisella lainsäädännöllä, joka tekee nimenomaan epäekologiset investoinnit mahdottomiksi. Olisi järjetöntä asettaa sellaisia rajoituksia, jotka voivat yhtä hyvin estää sekä toivottavia että epätoivottavia investointeja.

Sen sijaan olennaisempi kysymys on, onko investointisuunnitelmien realisoiminen yhteiskunnallisesti niin tärkeä tehtävä, että se pitäisi siirtää kokonaan valtion vastuulle. Finanssikriisi ja sitä seuranneet tapahtumat ovat osoittaneet, että tätä vaihtoehtoa olisi ainakin syytä pohtia.

Lauri Holappa

Advertisements

24 responses to “Minsky ja sadan prosentin reservivaatimukset

  1. Patrizio Lainà syyskuu 17, 2012 9:34 am

    Tässä kirjoituksessa tulkitaan mielestäni suhteettoman väärin ainakin Positive Moneyn 100 %:n resevivaatimusehdotusta.

    ”Sadan prosentin reservivaatimusten oloissa kaikki hyvätkään investointisuunnitelmat eivät realisoituisi, koska niihin ei olisi saatavilla rahoitusta. Järjestelmä olisi siis vielä rahakerroinmallia kriisiherkempi.”

    Ensinnäkin miksi ”hyvien” investointisuunnitelmien toteutumatta jääminen johtaisi kriisiin? Sehän tarkoittaisi vain matalmpaa investointiastetta ja tätä kautta hitaampaa kokonaistuotannon kasvua, eikä suinkaan kriisiä. Toiseksi kannattaa huomioida, että hintataso on jossain määrin (vaikkei yksi yhteen!) riippuvainen rahoituksen määrästä. Jos esimerkiksi pankit eivät pystyisi tarjoamaan asuntolainoja yhtä paljoa kuin nykyään, tarkoittaa se hyvin todennäköisesti asuntohintojen laskua (ehkä kestävämmälle ja järkevämmälle tasolle?). Tällöin vaikka rahoituksen tarjonta vähenee, vähenee myös rahoituksen kysyntä!

    ”Ilman valtion erittäin ekspansiivista finanssipolitiikkaa talous ajautuisi jatkuvasti deflaatioon sadan prosentin reservivaatimusten oloissa”

    Tätä varten nimenomaan on olemassa Positive Moneyn ehdotuksessa ”Monetary Policy Committee”, joka laskee liikkeelle tarpeellisen määrän rahaa valtion kulutuksen kautta jottein deflaatiota pääse syntymään. Lisäksi rahan sopivan määrän liikkeellelaskemisen arvioinnissa kyseinen komitea huomio talouden kokonaisuudessaan, eli myös esimerkiksi työttömyyden ja talouden pitkän aikavälin kestävyyden.

    ”Sen sijaan olennaisempi kysymys on, onko investointisuunnitelmien realisoiminen yhteiskunnallisesti niin tärkeä tehtävä, että se pitäisi siirtää kokonaan valtion vastuulle. Finanssikriisi ja sitä seuranneet tapahtumat ovat osoittaneet, että tätä vaihtoehtoa olisi ainakin syytä pohtia.”

    Sopivan rahan määrän liikkeellelaskemisen määrittäminenhän olisi nimenomaan MPC:n tehtävä. Raha puolestaan laskettaisiin liikkeelle valtion kulutuksen kautta, joka voi käyttää tämän rahan yhteiskunnallisesti hyödyllisiin investointeihin. Vaihtoehtoisesti valtio voisi esimerkiksi sijoittaa saamansa rahat pankkien ”investointitileille”, jolloin pankit tekisivät arvion kannattavista investointikohteista aivan kuten nykyäänkin. Täysreservivaatimus siis nimenomaan mahdollistaisi investointisuunnitelmien realisoimisen siirtämisen kokonaan valtion vastuulle!

    Lopuksi huomauttaisin vielä hirtäyttymisestä (menneiden) suurten ajattelijoiden ideoihin kuten vaikkapa Keynesiin ja Minskyyn. Jokainen ajattelija on kuitenkin oman aikakautensa tuote. Erityisesti Keynes keskittyi ratkomaan kroonisen vajaakysynnän ongelmia, muttei kuitenkaan esimerkiksi ympäristökysymyksiä, jotka kiistatta ovat nykyajan merkittävimpiä ongelmia. Niinpä esimerkiksi Keynesin oppien noudattaminen saattaa (muttei välttämättä) olla ristiriidassa ympäristökysymysten kanssa. Tietenkin voidaan esittää hyvin positiivinen skenaario, jossa sekä talouskasvu että kestävyyden turvaaminen voidaan molemmat saavuttaa yhtä aikaa ekologisilla investoinneilla, mutta kyseessä on kuitenkin vain yksi mahdollinen skenaario.

    • rahajatalous syyskuu 17, 2012 11:02 am

      Ensinnäkin miksi “hyvien” investointisuunnitelmien toteutumatta jääminen johtaisi kriisiin? Sehän tarkoittaisi vain matalmpaa investointiastetta ja tätä kautta hitaampaa kokonaistuotannon kasvua, eikä suinkaan kriisiä. Toiseksi kannattaa huomioida, että hintataso on jossain määrin (vaikkei yksi yhteen!) riippuvainen rahoituksen määrästä. Jos esimerkiksi pankit eivät pystyisi tarjoamaan asuntolainoja yhtä paljoa kuin nykyään, tarkoittaa se hyvin todennäköisesti asuntohintojen laskua (ehkä kestävämmälle ja järkevämmälle tasolle?). Tällöin vaikka rahoituksen tarjonta vähenee, vähenee myös rahoituksen kysyntä!

      Tilanne jossa monet yritykset eivät pysty uudelleenrahoittamaan toimintaansa, johtaa varsin helposti negatiiviisin tulevaisuuden odotuksiin ja myös tuotannon vähennyksiin. Ja aivan totta, kuten itsekin toteat, rahoituksen vähentäminen johtaa helposti hintatason laskuun eli deflaatioon. Asuntojen hintojen nousua kannattaa mieluummin rajoittaa esimerkiksi rakentamalla uusia asuntoja ja pakkolunastamalla käyttämättömiä tontteja. Suoraan sanottuna ajatus siitä, että asuntojen hintojen nousua pyrittäisiin rajoittamaan supistamalla talouden efektiivistä kysyntää on taloudellisessa, sosiaalisessa ja moraalisessa mielessä varsin kyseenalainen.

      Tätä varten nimenomaan on olemassa Positive Moneyn ehdotuksessa “Monetary Policy Committee”, joka laskee liikkeelle tarpeellisen määrän rahaa valtion kulutuksen kautta jottein deflaatiota pääse syntymään. Lisäksi rahan sopivan määrän liikkeellelaskemisen arvioinnissa kyseinen komitea huomio talouden kokonaisuudessaan, eli myös esimerkiksi työttömyyden ja talouden pitkän aikavälin kestävyyden.

      Eli onko se deflaatio toivottavaa vai ei? Mitä tulee tuohon Positive Moneyn ehdotukseen, niin siinä nimenomaisesti ei olla valmiita akkommodoimaan valtion kulutustarvetta. En ole perehtynyt ehdotukseen kuin nopeasti, mutta vaikuttaa siltä, että siinä asetetaan rahan määrä eksogeenisesti itsenäisen ja epädemokraattisen keskuspankin toimesta (ehdotuksessa myös toistuvasti korostetaan keskuspankin epädemokraattisuuden tarvetta). Tällainen toimintamalli ei mahdollista funktionaalista rahoitusta.

      Tietysti sadan prosentin reserveistä voisi tehdä Positive Moneyn ehdotusta tolkullisemmankin version. Finanssipolitiikan pitäisi olla kuitenkin erittäin onnistunutta, jotta sillä voitaisiin torjua tämän ”rahareformin” aiheuttamat deflationaariset paineet. Ainakin nykyisissä oloissa sadan prosentin reservivaatimusten toteuttaminen aiheuttaisi lähes väistämättä huomattavia ongelmia. Sadan prosentin reservivaatimuksia kannattaa edes harkita vasta, kun funktionaalisesta rahoituksesta on tullut itsestäänselvyys.


      Lauri

  2. Toma Kavonius syyskuu 17, 2012 12:00 pm

    Terve,

    Kun IMF:n tutkijoiden raportti 100% reservijärjestelmästä luo siitä niin valoisan kuvan, niin missä heidän raporttinsa menee pieleen? (Tai missä Kaoru Yamaguchin mallinnus menee pieleen?). Löytyykö vastaavia mallinnuksia 100% järjestelmästä, jossa tuloksena on mainitsemanne valtava deflaatio?

    Ainakin parissa 100% ehdotuksessa pankkien lainojen myöntämistä ei ole rajoitettu eli raha on periaatteessa endogeenista. Ne eivät vain voi luoda rahaa itse siinä yhteydessä. Joko he myöntävät lainat määräaikastalletuksista, omasta pääomasta, lainaamalla toisilta pankeilta tai viime kädessä lainaamalla rahan keskuspankista, joka siis toimisi eräänlaisena venttiilinä. Tuo viimeinen olisi tietysti kalliimpaa tai korkeampi korkoista rahaa kuin määräaikaistalletusten käyttäminen ja samalla se olisi ilmeisesti merkki siitä että rahaa on laskettu liikkeelle liian vähän.

    Positive Moneyn vaatimus Monetary Policy Committeen itsenäisyydestä perustuu siihen että poliitikkojen halu leikkiä joulupukkia äänestäjilleen ja pankkien tavoite tehdä voittoa ajavat usein talouden hyvinvoinnin edelle. MPC:n tavoite olisi nimenomaan työllisyyden ja hintavakauden ylläpitäminen.

    Millainen olisi tolkullisempi versio 100% reservijärjestelmästä?

    ”Sen sijaan olennaisempi kysymys on, onko investointisuunnitelmien realisoiminen yhteiskunnallisesti niin tärkeä tehtävä, että se pitäisi siirtää kokonaan valtion vastuulle. Finanssikriisi ja sitä seuranneet tapahtumat ovat osoittaneet, että tätä vaihtoehtoa olisi ainakin syytä pohtia.”

    Tuolla kappaleella saatte paljon vastustajia. Yleinen käsitys, ainakin keskusteluissa mitä olen itse käynyt, on että tuo on kommunismia ja että se ei toimi ja että yksityinen sektori on tehokkaampi riskianalyysissa kuin julkinen sektori.

    • rahajatalous syyskuu 17, 2012 12:16 pm

      Hei,

      Minulla ei ole ainakaan nyt aikaa käydä IMF:n mallinnuksia läpi. Joka tapauksessa on itsestään selvää, että ongelmia ilmenee, mikäli efektiivinen kysyntä supistuu niin dramaattisesti kuin sadan prosentin reservivaatimusten skenaariossa kävisi. Kuten aiemmin todettua, tätä kysyntävajetta on tietysti mahdollista paikata finanssipolitiikalla, mutta tässä tapauksessa finanssipolitikalle tulee vielä suurempi vastuu kuin nykyisessä talousjärjestelmässä. Sadan prosentin reservivaatimukset eivät voi onnistua ilman funktionaalisen rahoituksen juurtumista talouspolitiikan ohjenuoraksi.

      Joko he myöntävät lainat määräaikastalletuksista, omasta pääomasta, lainaamalla toisilta pankeilta tai viime kädessä lainaamalla rahan keskuspankista, joka siis toimisi eräänlaisena venttiilinä.

      Mikäli pankeilla on mahdollisuus lainata keskuspankkirahaa suoraan keskuspankista, on niillä silloin myös oikeus ”luoda” rahaa. En oikeastaan ymmärrä, miten tämä enää eroaisi nykytilanteesta.

      Lauri

      • Toma Kavonius syyskuu 18, 2012 11:23 am

        ”Mikäli pankeilla on mahdollisuus lainata keskuspankkirahaa suoraan keskuspankista, on niillä silloin myös oikeus “luoda” rahaa. En oikeastaan ymmärrä, miten tämä enää eroaisi nykytilanteesta.”

        Eroja olisi ainakin seuraavat:
        1. Ei olisi enää raha aggregaatteja M0-M3(M4). Olisi vain MB.
        2. Pankeilla olisi aina asiakkaiden käyttötileillä olevat rahat olemassa. Ei tarvittaisi talletussuojia eikä talletuspaot kaataisi pankkeja (ei tosin olisi enää syitäkään talletuspakoihin).
        3. Vaikka pankki hassaisi investointitilien rahat ja menisi nurin, ei rahan määrä kierrossa vähenisi, eikä pankkia tarvitsisi pelastaa (investointitilien asiakkaat hyväksyvät jaetun riskin. Positive Moneyn ehdotuksessa olisi eri riskiluokkia, eli investointitilille tallettavalla olisi myös mahdollisuuksia vaikuttaa siihen minne hänen rahojaan sijoitetaan). Ei olisi enää ”too big to fail/exist” ongelmaa. Ja käyttötiliasiakkaat saisivat aina rahansa pois.

  3. Patrizio Lainà syyskuu 17, 2012 4:42 pm

    Mielestäni tässä keskustelussa epäselvyyksiä aiheuttaa eriävät aikahorisontit. Ilmeisesti tämän blogin kirjoittajilla aikahorisontti on välitön tulevaisuus, eli huolenaiheena on lähinnä 100 % reservivaatimukseen siirtyminen. Itse kuitenkin olen enemmän keskittynyt pidempään aikahorisonttiin, eli miten 100 % reservivaatimus toimisi sitten, kun se on täysin implementoitu. Olen samaa mieltä tämän blogin kirjoittajien kanssa siitä, että siirtymävaihe saattaa olla joiltakin osin vaikea ja ongelmallinen. Ongelmat eivät kuitenkaan ole ylitsepääsemättömiä, jos niiden ratkaisemineen suhtaudutaan positiivisesti, sen sijaan, että siirtymä 100 % reservivaatimukseen hylätään suoralta kädeltä.

    Lisäksi 100 % reservivaatimus pitää sisällään normatiivisen kysymyksen, johon tässä blogissa ei ole mielestäni otettu kantaa. Kenellä on oikeus luoda rahaa? Jos unohdetaan kaikki tehokkuuskysymykset, niin uskon, että ihmiset eivät pidä moraalisesti hyväksyttävänä sitä tosiasiaa, että pankit luovat nykyisin käytännössä kaiken käytössämme olevan rahan.

    • rahajatalous syyskuu 18, 2012 7:00 am

      Mielenkiintoista keskustelua. Käsittääkseni erimielisyytemme konkretisoituvat kahden asian ympärille, jotka toisaalta ovat yhteenkietoutuneita. Siis minkä tahon pitäisi talousjärjestelmässämme vastata investoinneista ja minkä tahon niiden rahoituksesta?

      Meidän näkemyksemme mukaan sekä yksityisellä sektorilla että julkisella vallalla tulisi olla oikeus molempiin akteihin, tosin siten, että viime kädessä julkinen valta vastaa täystyöllisyyden saavuttamisen kannalta riittävien rahavirtojen muodostumisesta talouteen ja ohjaa investointitoimintaa myös materiaalisesti kestävään suuntaan funktionaalisen rahoituksen periaatteita noudattaen. Samalla yksityinen sektori voi kuitenkin investoida ja rahoittaa investointitoiminnan itse pankkijärjestelmässä, jonka maksuvalmiuden valtio viimekätisen maksuvälineen liikkeellelaskijana kaikissa olosuhteissa takaa. Näin ollen liikepankkijärjestelmälle muodostuu oikeus luoda velkasuhteita, jotka ovat suoraan vaihdettavissa valuuttaan. Yksityisen liikepankkirahan likvidisyys on siis lähes täydellinen.

      Olemme sitä mieltä, että julkisen vallan on mahdollista tehdä talousjärjestelmästä vakaa verotuksen, kulutuksen ja investointien keinoin eli säätelemällä finanssipolitiikalla rahatalouden kehitystä. Koska lopulta myös yksityisten velkasuhteiden luonti on kysyntävetoista, on paras tapa puuttua haitallisiksi todettuihin yksityisiin investointisuunnitelmiin niitä verottamalla eli niiden voittomahdollisuuksia pienentämällä. Rahoituksen tarjonta seuraa talousjärjestelmässämme aina kysyntää, minkä vuoksi sekä me, Keynes, Minsky ja muut jälkikeynesiläiset näemme tämän parhaaksi tavaksi säädellä taloutta rahoituksen rajoittamisen sijaan. Emme kumartele nöyrinä aikaisempia ajattelijoita, kuten edempänä keskustelussa esitettiin, vaan pohjaamme mielipiteemme todellisuuden prosesseihin ja niiden taustamekanismeihin.

      Koska rahareformiesityksiä on olemassa lukuisia, en tarkalleen osaa sanoa, miten niissä nähdään yksityisten ja julkisten investointien suhde ja kuinka suuri rooli yksityiselle rahoitukselle olisi tarkoitus jättää pidemmällä aikavälillä. Voisitte varmaan avata tätä vielä lisää, vaikka aikaisemmissa kommenteissanne näihin olettekin viitanneet.

      Lisäksi 100 % reservivaatimus pitää sisällään normatiivisen kysymyksen, johon tässä blogissa ei ole mielestäni otettu kantaa. Kenellä on oikeus luoda rahaa? Jos unohdetaan kaikki tehokkuuskysymykset, niin uskon, että ihmiset eivät pidä moraalisesti hyväksyttävänä sitä tosiasiaa, että pankit luovat nykyisin käytännössä kaiken käytössämme olevan rahan.

      Olen aikaisemmin rahahierarkiaa käsitelleissä teksteissäni käsitellyt tätä asiaa. Talousjärjestelmässämme viimekätistä maksuvälinettä eli rahahierarkian huipulla olevaa rahaa voi luoda ainoastaan valtio. Yksikään yksityinen toimija, henkilö, yritys tai liikepankki ei voi luoda valuuttaa eli viimekätistä maksuvälinettä. Valtio toimii siis jo nyt rahatalouden järjestäjänä.

      Liikepankkien etuoikeus on siinä, että ne voivat selvittää maksunsa keskuspankin eli valtion valtuuttaman valuutan liikkeellelaskijan tileillä. Niillä on siis oikeus lainata valuuttaa keskuspankista ja korvata luomiaan velkasopimuksia keskuspankin (valtion) kanssa solmimillaan velkasopimuksilla. Jos pankeilta poistetaan kyseinen etuoikeus, niiden mahdollisuus toimia yksityisten velkasuhteiden selvittäjänä ja rahallistajana käytännössä katsoen häviää tai ainakin rajoittuu merkittävästi.

      Rahataloudessa, jossa ei ole toimivaa selvitysjärjestelmää, vallitsee jatkuva epävarmuus ja epävakaus. Siksi valtion vetäytyminen selvitysvastuusta ei ole vaihtoehto. Valtion tukema yksityinen selvitysjärjestelmä olisikin korvattava julkisella järjestelmällä, joka voisi tarkoittaa sitä, että kaikilla yksityisillä toimijoilla on oikeus selvittää velkasuhteensa keskuspankin tileillä ja suoraan valuutalla. Nyt koko pankkijärjestelmä toimisi 100 prosenttisesti reserveillä ja koko taloudessa olisi vain yksi julkinen pankkilaitos. Sen tehtävänä olisi rahatransaktioiden selvittämisen lisäksi myös uusien velkasuhteiden rahallistaminen eli rahan luonti.

      Yksityiset toimijat voisivat edelleen solmia keskenään velkasuhteita ja selvittää ne hallussaan olevalla valuutalla, joten yksityinen rahanluontikaan ei käytännössä häviäisi. Erityisesti silloin, jos valtio ei suostu lainaamaan valuuttaa riskipitoisiin tai haitallisiin investointihankkeisiin, valuuttaa voitaisiin liikuttaa yksityisten toimijoiden välillä. Yksityinen velkajärjestelmä olisi kuitenkin erittäin haavoittuva, sillä järjestelmän likviditeetti olisi riippuvainen yksityisten toimijoiden kyvystä ja halusta liikuttaa valuuttaa, jota ne eivät voi hankkia varmasti keskuspankista tunnetuilla ehdoilla, kuten nykyjärjestelmässä on mahdollista. Yksityisen sektorin koostaa riippuu, minkälaisia yhteiskunnallisia ongelmia maksuvalmius- ja velkakriisistä seuraisi ja miten julkisen vallan tulisi reagoida siihen.

      Eli näen nykyisen järjestelmän vaihtoehtona järjestelmän, jossa julkinen valta vastaa pääosin rahanluonnista sekä investointitoiminnan rahoituksesta ja yksityisen sektorin kontolle jää ainoastaan erittäin riskipitoinen rahoitus- ja investointitoiminta. En osaa sanoa, kuinka paljon moraalista kannatusta tällainen järjestelmä nykyään keräisi.

      Jussi

  4. Patrizio Lainà syyskuu 18, 2012 8:38 am

    Ja vielä vastaukset aiemmin esitettyihin kysymyksiin (Laurin, ei Jussin).

    ”Asuntojen hintojen nousua kannattaa mieluummin rajoittaa esimerkiksi rakentamalla uusia asuntoja ja pakkolunastamalla käyttämättömiä tontteja…Eli onko se deflaatio toivottavaa vai ei?”

    Deflaatiossa pitää erottaa kuluttajahintadeflaatio ja varallisuushintadeflaatio. Kuluttajahintadeflaatio tuskin on toivottavaa missään olosuhteissa. Varallisuushintadeflaatio voi olla toivottavaa esimerkiksi Suomessa nyt, sillä useat eri indikaattorit osoittavat, että etenkin pääkaupunkiseudulla vallitsee asuntokupla. Niinpä asuntohintojen alentaminen voisi olla perusteltua politiikkaa. Asuntokanta on lyhyellä aikavälillä käytännössä kiinteä, joten asuntorakentamisella ei voida juurikaan vaikuttaa asuntohintoihin, vaan hintoihin pitää vaikuttaa muilla keinoilla.

    ”monet yritykset eivät pysty uudelleenrahoittamaan toimintaansa, johtaa varsin helposti negatiiviisin tulevaisuuden odotuksiin ja myös tuotannon vähennyksiin…johtaa helposti hintatason laskuun eli deflaatioon”

    Toistan taas kerran, että MPC:n tehtävänä on nimenomaan huolehtia yritysten uudelleenrahoitustoiminnan riittävyydestä päättämällä, kuinka paljon uutta rahaa lasketaan liikenteeseen. Tämä raha ajautuu julkisen kulutuksen kautta kansalaisten tileille, joista aina osa halutaan sijoittaa ns. investointitileille. Näiltä tileiltä puolestaan rahoitetaan mm. yritystoimintaa.

    Lisäksi Positive Money esittää, että tarvittaessa pankit voivat lainata (uutta) rahaa keskuspankista, jotta investointeja voidaan lisätä. 100 % reservivaatimuksen ideana on nimenomaan se, ettei pankkikriisejä voi määritelmällisesti enää esiintyä, sillä kaikkien tallettajien rahat ovat aina turvassa keskuspankin tileillä. Ainoastaan sijoittajat, jotka sijoittaessaan ottavat tietoisen riskin, voivat menettää rahansa.

    ”Tällainen toimintamalli ei mahdollista funktionaalista rahoitusta…Sadan prosentin reservivaatimuksia kannattaa edes harkita vasta, kun funktionaalisesta rahoituksesta on tullut itsestäänselvyys.”

    Funktionaalinen rahoitus ja 100 % reservivaatimus voidaan toteuttaa samanaikaisesti, mitä Positive Moneyn ehdotus käytännössä tarkoittaakin. Ainoa ero lienee tämän blogin kirjoittajien ehdotukseen on se, kuka päättää rahan liikkeellelaskemisesta. Ehdotuksessanne ilmeisesti valtio (tarkoittaen ilmeisesti parlamenttia) päättää siitä kuinka paljon ja mihin tarkotukseen rahaa tulisi laskea liikkeelle. Positive Moneyn ehdotuksessa kuitenkin rahan määrästä päättää itsenäinen MPC, mutta sen kohdistamisesta parlamentti. Mielestäni tällainen järjestely on jossain määrin perusteltu nimenomaan klassisella argumentilla, josta Tomakin huomautti, että poliitikoilla voi olla kiusaus laskea liikaa rahaa liikenteeseen ennen vaaleja. MPC puolestaan määrittelisi (toivottavasti) objektiivisemmin todellisen funktionaalisen rahoituksen tarpeen, jonka se sitten laskisi liikenteeseen parlamentin kautta. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan näe, etteikö Positive Moneyn ehdotusta voisi rukata niin, että parlamentti päättäisi myös tarvittavasta määrästä (Friedmanin argumentti poliitikkojen yli-innokkuudesta ennen vaaleja ei mielestäni ole kovin uskottava, sillä sehän realisoituisi inflaationa, jonka kansalaiset voivat tulkita epäonnistuneeksi talouspolitiikaksi ja vaihtaa näin päättäjiä sen sijaan, että se lisäisi tällaisten poliitikkojen kannatusta).

    • rahajatalous syyskuu 18, 2012 9:58 am

      Sadan prosentin reservivaatimusten ongelma on siinä, että se vaikeuttaa reagointia rahan hamstraamiseen. Koska kaikki palkkatulot jakautuvat sadan prosentin reservivaatimusten oloissa joko kulutukseen/investoimiseen sekä hamstraamiseen, ei yritysten investointeihin käyttämä rahamäärä koskaan palaudu niille takaisin täysimääräisesti. Tämän vuoksi sadan prosentin reservivaatimuksiin liittyy sellaisia deflationaarisia paineita, joita nykyjärjestelmässä ei ole. Nykyjärjestelmässä (=todellisuudessa) palkkatulot päätyvät joko kulutukseen tai hamstraukseen, mutta investoinnit eivät ole riippuvaisia palkkatuloista.

      Nykyisenkin järjestelmän vakauttaminen edellyttää aktiivista finanssipolitiikkaa. Sadan prosentin reservivaatimusten oloissa yksityinen sektori olisi kuitenkin automaattisesti deflaatiopaineiden kourissa, joten finanssipolitiikan pitää olla vielä paljon aktiivisempaa ja ekspansiivisempaa kuin nykyoloissa.

      Juuri tämän vuoksi olisi erittäin haitallista, jos rahan tarjonnasta tehtäisiin eksogeenista. On mahdotonta etukäteen arvioida, kuinka suuri budjettivaje on tarpeellinen. Budjettivaje voi automaattisten vakauttajien vuoksi kasvaa jo huomattavan suureksi, mutta tämän vuoksi voidaan tarvita vielä harkkinnanvaraista elvyttämistä. Budjettivajeen optimaalinen suuruus riippuu yksityisen sektorin harjoittaman hamstraamisen asteesta sekä erilaisista kerroinvaikutuksista. Näin ollen valtion finanssipolitiikan on oltava absoluuttisen joustavaa. On aivan selvää, että eksogeenisen rahan tarjonnan oloissa keskuspankki usein arvioisi rahatarpeen (tarvittavan ja realisoituvan budjettivajeen) väärin. Tämä johtaisi täysin katastrofaaliseen tilanteeseen. Tästä on itse asiassa myös historiallista näyttöä, sillä 80-luvun monetaristiset kokeilut haudattiin aika nopeasti sekä Yhdysvalloissa että Isossa-Britanniassa, kun keskuspankki jatkuvasti epäonnistui rahamäärätargetoinneissaan.

      Deflaatiossa pitää erottaa kuluttajahintadeflaatio ja varallisuushintadeflaatio. Kuluttajahintadeflaatio tuskin on toivottavaa missään olosuhteissa. Varallisuushintadeflaatio voi olla toivottavaa esimerkiksi Suomessa nyt, sillä useat eri indikaattorit osoittavat, että etenkin pääkaupunkiseudulla vallitsee asuntokupla. Niinpä asuntohintojen alentaminen voisi olla perusteltua politiikkaa. Asuntokanta on lyhyellä aikavälillä käytännössä kiinteä, joten asuntorakentamisella ei voida juurikaan vaikuttaa asuntohintoihin, vaan hintoihin pitää vaikuttaa muilla keinoilla.

      Nimenomaan varallisuusarvojen deflaatio on usein finanssikriisien taustalla, niin oli nyt viimeksikin. Sadan prosentin reservivaatimuksilla ei voida myöskään kohdentaa deflaatiota halutulle talouden sektorille. Reservivaatimuksia ei siis voi käyttää mielekkäänä lyhyen aikavälin ratkaisuna asuntojen liian korkeisiin hintoihin. Asuntokuplan torjuminen nimenomaan edellyttää pitkän aikavälin ratkaisuja.

      Lisäksi Positive Money esittää, että tarvittaessa pankit voivat lainata (uutta) rahaa keskuspankista, jotta investointeja voidaan lisätä. 100 % reservivaatimuksen ideana on nimenomaan se, ettei pankkikriisejä voi määritelmällisesti enää esiintyä, sillä kaikkien tallettajien rahat ovat aina turvassa keskuspankin tileillä. Ainoastaan sijoittajat, jotka sijoittaessaan ottavat tietoisen riskin, voivat menettää rahansa.

      Pankkikriisien torjuntaan on olemassa myös lääkkeitä, joihin ei sisälly samoja makrotalouspoliittisia ongelmia. Sadan prosentin talletussuojalla ja keskuspankin toiminnalla viime käden lainaajana päästään jo pitkälle. Lisäksi pankkitoimiluvan saaneilta pankeilta pitäisi kieltää arvopaperistaminen, erilaisten sijoitustuotteiden myyminen sekä muu arvopaperikauppa. Talouteen toki voisi jättää ”investointipankkeja”, mutta niillä ei olisi enää mitään tekemistä maksujärjestelmän ja talletusten kanssa.


      Lauri

      • Patrizio Lainà syyskuu 18, 2012 11:11 am

        Jälleen kerran 100 % reservivaatimuksia ei ymmärretä tai ei haluta ymmärtää.

        ”yritysten investointeihin käyttämä rahamäärä koskaan palaudu niille takaisin täysimääräisesti”

        Eihän tämä väittämä eroa millään tavalla nykyjärjestelmästä. Nykyjärjestelmässähän nimenomaan rahan hamstraaminen johtaa siihen, ettei kaikkia velkoja ole selvitettävissä sillä kaikki raha on velkaa. Päinvastoin 100 % reservivaatimusten oloissa, kun osa rahasta on (kirjanpidollisessa mielessä) velatonta, yritykset voivat saada tarpeeksi rahaa investointeihinsa.

        Otetaan esimerkki. Yritys on tehnyt velkarahalla 100 e investoinnin. Tämä raha kiertää kuluttajille, jotka kuluttavat/sijoittavat/säästävät osan rahasta. Julkinen sektori huomaa, että kuluttajat ”hamstraavat” liikaa rahaa ja päättää ostaa yrityksen tuotteita 100 euron edestä uudella rahalla, jonka MPC on päättänyt luoda. Nyt yritys selviää veloistaan ja rahan hamstraaminen ei ole ongelma! Yksi sääntö MPC:n riittävän rahamäärän luomiseksi voisikin olla vähintään yhtä suuri määrä uutta rahaa kuin toimijat hamstraavat.

        ”On mahdotonta etukäteen arvioida, kuinka suuri budjettivaje on tarpeellinen.”

        Uusi raha kirjataan valtion budjettiin tulopuolelle. Positive Moneyn ehdotuksessa valtio voi edelleen tehdä alijäämäisiä budjetteja niin katsoessaan, eikä suinkaan tasapainoisia budjetteja.

        ”eksogeenisen rahan tarjonnan oloissa keskuspankki usein arvioisi rahatarpeen (tarvittavan ja realisoituvan budjettivajeen) väärin”

        Tämä oli mielestäni hauska kommentti. Miten rahan tarpeen arviointi menisi yhtään sen enempää väärin, jos siitä päättää MPC kuin parlamentti (luulisi asiantuntijaryhmällä olevan hieman parempi käsitys talouden mekanismeista kuin vaikkapa meidän kansanedustajillamme nimeltä mainitsematta ketään yksittäisiä henkilöitä)? Taustaoletuksena tässä kommentissa on ilmeisesti julkisen sektorin täydellinen tietoisuus rahan ”oikeasta” tarpeesta (eli budjettivajeesta), kun taas MPC olisi vain typerä mokien tekijä. Jälleen kerran, MPC:n tehtävänä on nimenomaan huolehtia sopivasta määrästä kierrossa olevaa rahaa talouden tilanne huomioon ottaen.

        ”Tästä on itse asiassa myös historiallista näyttöä, sillä 80-luvun monetaristiset kokeilut haudattiin aika nopeasti sekä Yhdysvalloissa että Isossa-Britanniassa, kun keskuspankki jatkuvasti epäonnistui rahamäärätargetoinneissaan.”

        100 % reservivaatimuksessa ei ole kyseessä ”monetaarinen kokeilu”. Keskuspankilla ei ollut mitään varmaa keinoa ”pakottaa” ketään vastaanottamaan uutta rahaa (vrt. valtion kulutus), eikä toisaalta estää pankkeja hankkimasta uutta rahaa. Ei ihme, että monetaariset kokeilut epäonnistuivat.

        Ikävä kyllä en ehdi enää käymään keskustelua, jossa joudun jatkuvasti oikomaan väärinkäsityksiänne 100 % reservivaatimuksesta (Positive Moneyn ehdotuksen mukaan). Lukisitteko Positive Moneyn ehdotukset kunnolla läpi, niin voidaan sitten jatkaa keskustelua.

      • rahajatalous syyskuu 18, 2012 11:56 am

        Ymmärrän kyllä aivan hyvin tuon esityksen pääkohdat. Nykyisessä järjestelmässä hamstraaminen ei kuitenkaan aina johda deflaatioon, koska efektiivistä kysyntää ylläpidetään myös uusien investointien avulla. Teidän palvomassanne mallissa investoinnit ovat riiippuvaisia määräaikaistalletusten määrästä, joten deflationaarinen kehitys on väistämätöntä ilman mittavia ja jatkuvia julkisia interventioita.

        Tietenkin jos keskuspankki akkommodoi valtion lainakysynnän sataprosenttisesti, voivat sadan prosentin reservivaatimuksetkin jollakin tavalla toimia. Joka tapauksessa talous nojaisi vielä paljon nykyistäkin enemmän finanssipolitiikan oikeaan ajoitukseen ja kohdentumiseen. Jos siirrymme sadan prosentin reservivaatimuksiin, on välttämätöntä, että keskuspankki tarjoaa valtiolle rahaa endogeenisesti, sillä mikään etukäteen päätetty rahamäärätavoite ei voi olla uskottava. (Ainakin joissain Positive Moneyn papereissa puhutaan nimenomaan etukäteen asetetusta rahamäärän lisäystahdista.)

        Lauri

      • rahajatalous syyskuu 18, 2012 12:12 pm

        Lisäyksenä vielä, että jos keskuspankin rahatarjonta halutaan erottaa valtion lainakysynnästä, silloin määritelmällisesti keskuspankin on joskus torjuttava valtion lainapyynnöt. Keskuspankkihan ei voi pakottaa valtiota kuluttamaan enempää kuin se haluaa, joten rahatarjonnan eksogeenisuus voi toteutua vain sitä kautta, että keskuspankki ei rahoita kaikkea valtion (toivomaa) kulutusta. Tämä taas on erittäin riskialtis tie talousjärjestelmässä, jossa on muutenkin deflationaarisia piirteitä.

        Lauri

  5. Patrizio Lainà syyskuu 18, 2012 8:53 am

    ”Käsittääkseni erimielisyytemme konkretisoituvat kahden asian ympärille, jotka toisaalta ovat yhteenkietoutuneita. Siis minkä tahon pitäisi talousjärjestelmässämme vastata investoinneista ja minkä tahon niiden rahoituksesta?”

    Onko näistä erimielisyyttä? Käsittääkseni molempien mielestä yksityisen sektorin tulisi vastata molemmista, mutta julkisen sektorin tukea tarvittaessa molempia. Näiden operationalisointi vain eroaa.

    ”Talousjärjestelmässämme viimekätistä maksuvälinettä eli rahahierarkian huipulla olevaa rahaa voi luoda ainoastaan valtio. Yksikään yksityinen toimija, henkilö, yritys tai liikepankki ei voi luoda valuuttaa eli viimekätistä maksuvälinettä. Valtio toimii siis jo nyt rahatalouden järjestäjänä. ”

    Valtiorahahan on vain muodollisuus pankkien rahanluonnissa. Kuten olette rahan endogeenisuutta käsitelleissä kirjoituksissa moneen kertaan todenneet, talletuspankkien (joka on oikeampi nimitys kuin käyttämänne termi liikepankit, sillä myös osuus- ja säästöpankit lasketaan talletuspankkeihin ja ne luovat rahaa aivan samoin kuin liikepankitkin) rahanluonti ei ole riippuvainen keskuspankkirahan määrästä, sillä ne saavat sitä aina tarvittaessa keskuspankista. Niinpä de facto talletuspankit luovat kaiken rahan, vaikka keskuspankkiraha onkin hierarkiassa ylempänä. Lisäksi kannattaa muistaa, että keskuspankkirahalla selvitetään vain ja ainoastaan talletuspankkien nettosaamiset muista pankeista, joten liikepankkiraha on kyllä aivan käypää rahaa niin kauan kuin maksut ovat vain pankin sisäisiä tai pankkien välisten brutto- ja nettosaamisten eroavat toisistaan (eli käytännössä aina).

    • rahajatalous syyskuu 18, 2012 10:21 am

      Valtiorahahan on vain muodollisuus pankkien rahanluonnissa. Kuten olette rahan endogeenisuutta käsitelleissä kirjoituksissa moneen kertaan todenneet, talletuspankkien (joka on oikeampi nimitys kuin käyttämänne termi liikepankit, sillä myös osuus- ja säästöpankit lasketaan talletuspankkeihin ja ne luovat rahaa aivan samoin kuin liikepankitkin) rahanluonti ei ole riippuvainen keskuspankkirahan määrästä, sillä ne saavat sitä aina tarvittaessa keskuspankista.

      Valtioraha ei tietystikään voi olla vain muodollisuus rahanluonnissa, jos pankkien rahanluonti edellyttää sitä, että pankeilla on aina tarvittaessa mahdollisuus lainata valtiorahaa keskuspankista. Kuten edellisessä kommentissa totesin, ilman tätä mahdollisuutta pankkien rahanluonti- ja selvitystoiminta olisivat huomattavasti rajoitetumpia kuin nykyjärjestelmässä.

      Lisäksi kannattaa muistaa, että keskuspankkirahalla selvitetään vain ja ainoastaan talletuspankkien nettosaamiset muista pankeista, joten liikepankkiraha on kyllä aivan käypää rahaa niin kauan kuin maksut ovat vain pankin sisäisiä tai pankkien välisten brutto- ja nettosaamisten eroavat toisistaan (eli käytännössä aina).

      Se, että kaikkia pankkien välisiä transaktioita ei selvitetä bruttomääräisesti ei myöskään muuta millään tavalla keskuspankin (valtion) roolia rahatalouden järjestäjänä. Joka tapauksessa päivän päätteeksi jokaisen liikepankin on kyettävä suoriutumaan nettomääräisistä veloistaan toisiin pankkeihin ja tämä selvitys tapahtuu keskuspankin tileillä. On totta, että pankin omalla rahalla voidaan selvittää kaikki pankin asiakkaiden väliset maksut, mutta jos ruokakaupalla on tili toisessa pankissa kuin sinulla, jäävät perunat hankkimatta.

      Jos yleistä ja valtiorahaan perustuvaa maksujärjestelmää ei olisi, segmentoituisi taloudellinen toiminta tiettyjen rahoituslaitosten asiakkaiden piireiksi. Tämä vaikeuttaisi huomattavasti taloudellista toimintaa ja lisäisi epävakautta, kun eri rahojen ostovoimasta olisi käytävä jatkuvasti neuvotteluita suoritettaessa vaihdantaa oman rahoitus/tuotanto/vaihdanta -piirin ulkopuolella. Kiinnostava ajatusleikki sinällään.

      Jussi

      • KT syyskuu 19, 2012 7:42 am

        Suomessa lähes 70-80 % tilisiirroista ovat ns book transfereita, eli pankkien sisäisiä, johtuen markkinan keskittyneisyydestä. Mutta luonnollisesti pankkien välisen maksuliikenteen on toimittava yhtä lailla jo yleisen luottamuksenkin vuoksi.

        Target2 itsessään ei netota, vaan multilateraalinen netotus on T2:sta kattamiseen käyttävien vähittäismaksujärjestelmien ominaisuus.

        Target2 -tilastoa vuodelta 2011: TARGET2 processed a daily average of 348,505 payments, representing a daily average value of €2,385 billion (http://www.ecb.europa.eu/paym/t2/html/index.en.html)

        CPSS/IOSCO julkaisivat huhtikuussa uudet päivitetyt periaatteensa ”Principles for financial market infrastructures” (http://www.bis.org/publ/cpss101a.pdf)

  6. Patrizio Lainà syyskuu 18, 2012 11:13 am

    ”Pankkikriisien torjuntaan on olemassa myös lääkkeitä, joihin ei sisälly samoja makrotalouspoliittisia ongelmia. Sadan prosentin talletussuojalla ja keskuspankin toiminnalla viime käden lainaajana päästään jo pitkälle.”

    Lukekaa Positive Moneyn Banking 101 teksti läpi (tai ainakin alaosa). Talletussuojajärjestelmä kannustaa moraalikatoon ja joidenkin arvovaltaisten tutkimusten mukaan (ks. Banking 101 alaosa) johtaa itse asiassa pankkikriisien todennäköisyyden kasvamiseen.

  7. Ville-Pekka Sorsa syyskuu 21, 2012 7:38 am

    Jos oikein ymmärrän, niin selkokielisesti ilmaistuna täysien *reservien* vaatimus ei kai tarkoita nykyinstituutioiden puitteissa mitään muuta kuin että pankeilla pitäisi olla ”päivän päätteeksi” enemmän keskuspankkirahaa (eli että niiden pitäisi lainata sitä toisilta pankeilta tai keskuspankilta entistä enemmän). Eikö näin ole? Tämä voisi varsin helposti johtaa siihen, että keskuspankki lainaisi tätä nollakorolla, jolloin täysi reservivaatimus ei kai muuttaisi yhtään mitään. Toki keskuspankki voisi tällöin entistä tehokkaammin määritellä koroillaan sitä, mikä pankki saa luvan pysyä hengissä ja mikä ei, mutta tämä tapahtuisi suhteessa ”reckless lendingiin” aina vasta ex post facto. Tilanne ei siis olennaisesti muuttuisi, ellei keskuspankki niin päättäisi.

    Eri asia toki olisi, jos pankin vaaditun *pääoman* taso olisi päiväkohtaisesti 100 %. Tällöin jokaista uutta lainaa kohti tarvittaisiin vastaava määrä osakesijoituksia tai talletuksia. Se olisikin jo varsin metka esitys, koska se poistaisi lähes kokonaan yksityispankkien kyvyn luoda rahaa – tai ylipäänsä kyvyn olla olemassa.

    Positive Moneyn sanomassa sekoitetaan tehokkaasti nämä kaksi asiaa. Mutta onko juuri tämä liikkeen päämäärä – osaako joku sanoa? Onko heidän ideanaan, että luovutaan pankkien ”omasta” rahasta siten, että jokaista uutta lainaa varten vaaditaan etukäteen täsmälleen sama summa uutta pääomaa keskuspankkirahan muodossa (eli käytännössä: tallettajan tai osakesijoittajan on aina tultava toisesta pankista)? En ainakaan tuosta ”plain English” -versiosta löytänyt selkeää vastausta tähän. Siinä lähinnä vain oletettiin, että pankit antavat lainaa saamistaan talletuksista (mikä on nykyjärjestelmässä lähinnä huonoa fiktiota – toki pankkien täytyy antaa lainaa voidakseen maksaa talletusten korot, mutta eiväthän lainat ”tule” talletuksista), muttei mitään selkeästi esitettyä institutionaalista muutosta (laissa, kirjanpitosäännöissä, pankin toiminnoissa jne.), joka tekisi tämän oletuksen todeksi. Joka tapauksessa pankkitoiminta muuttuisi tällöin kilpailun osalta nollasummapeliksi ja kilpailun häviäjien osalta nopeasti varsin tappiolliseksi.

    Itseäni joka tapauksessa aina huolestuttaa näissä ”prosenttivaatimuksissa” niiden teknokraattisuus – usko siihen, että jonkin numeron muutos sääntelyssä tekisi koko taloudesta paremman. Itse olen kyllä Minskyn kanssa samassa kelkassa, että mieluummin käydään politiikaa laadullisista asioista eli toteutetaan haluttuja asioita, eikä kikkailla numeroilla ja rukoilla, että haluttuja asioita tapahtuu. Positive Money vaikuttaa ihan yhtä paljon anti-demokraattiselta voimalta kuin nykyinenkin talouspolitiikan tekotapa.

    • rahajatalous syyskuu 21, 2012 9:49 am

      Näinhän se on, että nykyinstituutioiden puitteissa sadan prosentin reservivaatimus saattaisi pitää rahan tarjonnan edelleen endogeenisenä. Olen kuitenkin ymmärtänyt niin, että ainakin osa sadan prosentin reservivaatimusten kannattajista vaatii nimenomaan sitä, että reservien pitää olla pankissa ennen lainojen myöntämistä.

      Olen kuitenkin skeptinen sadan prosentin reservivaatimuksia kohtaan siinäkin tapauksessa, että liikepankeilla olisi edelleen mahdollisuus lainata reservejä keskuspankin diskonttoikkunasta jälkijättöisesti. Sadan prosentin reservivaatimusten oloissa diskonttolainaus lisääntyisi huomattavasti nykyisestä, mikä vaikeuttaisi pankkien tilannetta, sillä ne joutuisivat vaihtamaan korkotuottoisia arvopapereita reserveihin, jotka olisivat parhaimmassakin tapauksessa nollatuottoisia. Näin ollen pankkien olisi pakko nostaa myöntämiensä lainojen korkotasoa dramaattisesti, jotta reserviveron vaikutukset saataisiin nollattua. Tämä taas ei ole kovin toivottavaa, etenkin jos reserviveron alentaminen ei ole milloinkaan mahdollista.

      Olen aivan samaa mieltä siitä, että sadan prosentin reservivaatimustenkaltaiset epätäsmälliset toimet eivät yleensä toimi kovin hyvin. Olisi paljon mielekkäämpää käyttää toimia, joilla on suoria vaikutuksia (esimerkiksi vaikka arvopaperistamisen kieltäminen pankkitoimiluvan haltijoilta).

      Lauri

  8. Kaj Risberg syyskuu 25, 2012 7:19 pm

    Pari kommenttia tuohon asuntojen hintojen laskemiseen. Ensinnäkin seinien rakentamisella ei juurikaan voi vaikuttaa muuhun kuin kuplahintoihin, jos siihenkään. Jos seinistä on pulaa väestön kasvun vuoksi, ei niitä rakentamalla voi hintoja laskea, vaan aina väestön kasvaessa hinnat nousevat, maan laskevan ”rajahyödyn” vuoksi. Jos rakentamisella pyritään vaikuttamaan hintatasoon, silloin on kysymys infrastruktuurin ja palveluiden rakentamisesta, mikä vaikuttaa juuri tuohon maan laskevaan rajahyötyyn. Pelkällä talojen rakentamisella ei ole hintoihin juuri mitään merkitystä, kiinteistöt eivät ole kaupan hyllyllä myytäviä suklaapatukoita.

    Asuntojen hintojen laskemiseksi suhteessa palkkoihin on monta keinoa. Yksi klassinen idea on maa-arvoverotus, mikä kaikkien muiden hyveiden lisäksi parantaa omistaja-asukkaan kilpailuasemaa ostomarkkinoilla sijoittajiin nähden.

  9. Toni Törrönen helmikuu 15, 2013 6:44 pm

    Hei kaikki!

    Kuka lainaa minulle rahaa tässä uudessa 100% järjestelmässä, että saan mukavan penthousen Eirasta.

    Taloustieteen professori Panu Kalmi nosti esiin mielenkiintoisen seikan Ylen Suuressa Rahakeskustelussa. Hän totesi, että pankit eivät voisi enää muuttaa lyhytaikaisia velkoja pitkäaikaisiksi saamisiksi, eli tehdä Lauri Uotilan lempihommaa: maturiteettitransformaatiota.

    Asuntolainan takaisinmaksuaika taitaa nykyään olla keskimäärin 20 vuoden tienoilla. Kuinka nämä lainat olisi mahdollista myöntää esim. viiden vuoden määräaikaistalletuksista?

    Jos jäppinen tallettaa 200 000 euroa viideksi vuodeksi ja se lainataan minulle 20 vuodeksi, on jäppisen tilillä vain 50 000 (+ osa tuotoista eli koroista), kun hänen määräaikaistalletuksensa raukeaa. Mistä pankki hoitaa sinne puuttuvat 150 000 euroa + puuttuvat tuotot?

    Pankin täytyy siis toivoa, että jäppinen nro 2 tallettaa eri aikaan (myöhemmin) määräaikaistilille 150 000 euroa pääomaa varten plus puuttuvan koron verran. Nyt voidaan maksaa jäppiselle hänen talletus ulos tuottoineen. Samaan aikaan kuitenkin menetettiin sijoitusrahaa 150 000 ja risat eikä pankki pysty lainaamaan sitä eteenpäin ja tekemään voittoa. Ja luonnollisesti nämäkin rahat täytyy palauttaa myöhemmin jäppinen nro 2:lle. Suomeksi sanottuna pankki pyörittää ponzi-huijausta.

    Warren Buffetin sijoitushorisontti on ikuisuus. On kuitenkin epätodennäköistä, että kukaan normaali jäppinen sijoittaa 20 vuoden määräaikaistilille. Pitkäaikaisen sijoittamisen houkuttelevuus on kuitenkin siinä, että sijoituksistaan voi päästä halutessaan eroon. Näin ei tietenkään ole määräaikaistalletuksen kohdalla 100% järjestelmässä. Jos on, pankki pyörittää todella riskaabelia ponzia.

    Jos ihmiset kuitenkin sijoittaisivat 20 vuoden tileille, joita ei voi realisoida etuajassa, tulisi tuottovaatimus eli korko ja riskipreemio olemaan melkoisen hurja. Siihen päälle pankin marginaali, niin olisi asuntolainalla hintaa. Muistaakseni talousdemokraateilla oli ainakin joskus jonkinlainen angsti korkoa kohtaan.

  10. Patrizio Laina helmikuu 22, 2013 10:10 am

    Toni, luulisi sinun tietävän paremmin. Ikävä kyllä monetkaan täysreservijärjestelmää kritisoivista tahoista eivät ole jaksaneet perehtyä Positive Moneyn julkaisuun: http://www.positivemoney.org.uk/wp-content/uploads/2012/02/Full-Reserve-Banking-in-Plain-English1.pdf

    Siinä esitetään, että pankeilla on ns. investointitilejä eli käytännössä määräaikaistalletuksia. Ei kenenkään yksittäisen henkilön pitäisikään sitoutua vuosiksi mihinkään sijoitukseen. Kunhan uusia sijoittajia löytyisi sijoitustensa nostajien tilalle (olettaen ettei pankki sopeuta lainaustoimintaansa). Ei tämä ole mikään ponzi. Ja kyllä, jos pankki ei löydä tarpeeksi sijoittajia tilalle, menee se konkurssiin. Mutta tällöin menettää rahansa vain investointitileille laittaneet henkilöt (osittain), eivätkä käyttelytileillä rahojaan pitävät henkilöt.

    Lisäksi kannattaa muistaa, että eläkerahastoilla Suomessa on varallisuutta muistaakseni n. 120 mrd euroa. Tälläkin blogilla on usein korostettu institutionaalisten sijoittajien merkitystä, mutta unohdetaan usein, etteivät nämä luo uutta rahaa. Tämä on ns. säästettyä rahaa eikä ”tyhjästä luotua”. Tällä summalla rahoitettaisiin helposti kaikkien suomalaisten asuntolainat. Varsinkin kun ottaa huomioon, että täysreservijärjestelmässä eläkerahastojen sijoitustoiminta voitaisiin siirtää valtion velkakirjoista (sillä valtio voi itse luoda rahansa) muuhun, hyödyllisempään sijoitustoimintaan (esim. asuntolainoihin).

    • rahajatalous helmikuu 22, 2013 12:07 pm

      Perehdyin Positive Moneyn julkaisuun. Tämän reformiehdotuksen puutteet kiteytyvät tähän kappaleeseen.

      ”However, most of these concerns stem from an incomplete understanding of how the monetary system works. The reality is that our dependence on credit is not a natural aspect of the economy – it is a direct result of allowing banks to create the nation’s money as debt.”

      Luotto ja velka nimittäin _ovat_ olleet kaikkien tunnettujen ihmisyhteisöjen taloudellista toimintaa määrittäviä instituutioita ja siksi niitä voidaan pitää luonnollisina kaikille talousjärjestelmille. Luotto ja velka ovat olleet olemassa tuhansia vuosia ennen ensimmäisiä pankkeja, joten on mahdotonta väittää, että vasta yksityisten pankkien rahanluonti on muuttanut talouden periaatteet nykyisenlaiseksi.

      Koska rahareformistit eivät hyväksy tätä ja sivuuttavat samalla rahan endogeenisuuden ja kysyntälähtöisyyden sekä rahan roolin maksuvälineenä ja maksujen selvittäjänä, monet rahareformiin oleellisesti liittyvät kysymykset jäävät kokonaan käsittelemättä. Tässä muutama esimerkki:

      1) Mikä estää rahareformin jälkeisessä todellisuudessa pankkeja luomasta yksityistä selvitysjärjestelmää, joka voisi vapaasti rahallistaa ja selvittää yksityisten toimijoiden välisiä luottoja? Tarpeeksi suurella yksityisellä järjestelmällä voitaisiin kokonaan ohittaa valtiorahaan ja keskuspankin luottoihin perustuva selvitysjärjestelmä. Näin rahareformin perustavoite jäisi toteutumatta.

      2) Koska yksityisiä velkasopimuksia ei voida kieltää, kuinka Rahapolitiikkakomissio pystyisi valtiorahan tarjontaa säätelemällä vaikuttamaan luoton kokonaismäärään taloudessa?

      3) Koska on todennäköistä, että verotusoikeuden myötä valtioraha olisi edelleen viimekätinen maksuväline, sen saatavuuden rajoittaminen vaikuttaa oleellisesti talouden kokonaislikviditeettiin ja tekee taloudesta huomattavan epävakaan. Kun yksityisten selvitysjärjestelmien merkitys kasvaisi, voisi talouteen muodostua useita erilaisia varjopankkijärjestelmiä, joilta puuttuu viimekätiseen maksuvälineen liikkeellelaskuoikeus. Näin ollen luottamuksen katoaminen saisi aikaan aivan samanlaisia seurauksia kuin vuonna 2008.

      Jussi

  11. Toni Törrönen helmikuu 22, 2013 2:13 pm

    Hola Pate.

    En minä olekaan sijoittajien rahojen menetyksestä huolissani, mutta he itse ovat (myös eläkerahastot). Myönnän, että ponzi-huijaus oli provosointia, mutta niin kuin itsekin toteat, nykyisten sijoittajien pääoman ja tuottojen palautus olisi täysin riippuvainen heidän jälkeensä sijoittaneista henkilöistä. Minusta siinä piilee silloin melkoinen riski verrattuna nykyiseen määräaikaistalletukseen, joka on käytännössä riskitön. Silloin sijoittaja ottaa sen huomioon tuottovaatimuksessaan. Pointtini oli, että lainojen kustannukset nousevat oleellisesti nykyisestä, jolloin kärsijänä saattaa olla juuri se pieni ihminen tai yritys, jonka asialla tässä rahareformissa pitäisi olla.

    Pankin konkurssi ei ole toivottavaa, vaikka ”vaan sijoittajat” menettävät osan rahoistaan, mutta käyttötiliasiakkaat eivät. Eihän pankkeihin kukaan silloin enää tuo rahojaan sijoitettavaksi. Tai edelleen, tuo kyllä, mutta riskipreemio menee jo varmaan samoihin kuin osakesijoittamisessa (molemmissa tehdään oletuksia yrityksen tulevaisuuden näkymistä ja tulovirroista). Silloin puhuttaisiin jo melkein kaksinumeroisista koroista asuntolainalle (riskitön korko + riskipreemio, joka historiallisesti on ollut noin 6% osakesijoittamisessa, sadan vuoden ajanjaksolta tarkasteltuna, + pankin marginaali). Ja kärsijänä on taas se pieni ihminen, joka tarvitsee lainaa rintamamiestalon kunnostukseen…

    Nykyisin asunnon hankintaan saatavalla rahoituksella ei ole vaihtoehtoiskustannusta, koska pankki ei laita mitään omaa rahaa tai kenenkään muunkaan rahaa eteenpäin, vaan ainoastaan rahallistaa velkasuhteen.

    Tuossa Positive Moneyn ehdotuksessa, jossa raha kerätään sijoittajilta, sillä on vaihtoehtoiskustannus. Houkutteleeko määräaikaistalletus tarpeeksi sijoittajia, jotta homma toimii? Jos houkuttelee, niin millaiseksi lainojen korot muodostuvat? Kuka voittaa reformissa eniten: pieni ihminen vai suurpääoma?

  12. Toni Törrönen helmikuu 26, 2013 9:17 am

    No niin, nyt on tavattu tuo Positive Moneyn reformi. Pari juttua pisti silmään, joista olen jo jauhanutkin.

    ”Consequently, in order to attract more funds into its Investment Accounts in order to fund more lending in this particular market (i.e. mortgages for middle-income families), it may offer to guarantee the original sum invested, and guarantee a rate of return of 2%. This makes this a ‘risk-free’ investment for the Investment Account holders, and provides a good investment vehicle for savers/investors who don’t want to take much risk and don’t need a very high return.”

    ”Each bank will hold an account at the Bank of England, known as the Investment Pool. This account will be held at the Bank of England. All loans will be made from this account, and all loan repayments will be paid back into this account.”

    ”When a customer opens an Investment Account, the behind-the-scenes transaction will actually involve money being taken from the customer’s Transaction Account and transferred into the bank’s own Invest- ment Pool.”

    ”The Investment Pool Account is money that techni- cally belongs to the bank, so the bank would not have corresponding records to divide this pool up between customers. ”

    ”When the bank wishes to make a loan, it will effectively transfer the amount of the loan from its Investment Pool into the borrower’s Transac- tion Account. To do this, it will need to instruct the Bank of England’s computer system to transfer the amount of the loan from the bank’s Investment Pool into the bank’s Customer Funds Account, and update its internal records for the borrower’s Transaction Account.”

    Jotenkin minä en hahmota tätä yhtälöä riskittömänä. Tuossa unohdetaan kokonaan, että minun määräaikaistalletus on sijoitus ”Ben Dyson´s Hundred Percent Bank”iin. Sijoittaminen yritykseen ei ole käsittääkseni koskaan riskitöntä.

    Jos minun talletus siirretään ”investment pooliin”, josta pankki myöntää lainat, ei sillä ole väliä olenko sitoutunut ”öljy-tiliin”, ”asuntolaina-tiliin” vai ”ydinvoima-tiliin”. Pankin sijoitustoiminnan on tuotettava voittoa kokonaisuudessaan ja sen on pystyttävä houkuttelemaan uusia sijoittajia, jotta se pysyy pystyssä ja pystyy suoriutumaan velvoitteistaan. Toisin sanoen, se että kaikki asuntovelalliset suoriutuvat maksuistaan ajallaan tai osa saa jopa olla maksukyvyttömiä, ei tee sijoituksestani riskitöntä. Yritystä analysoidaan kuitenkin kokonaisuutena. Se toki pienentää riskiä, jos ”asuntolainatili” on konkurssitapauksessa saamisjärjestyksessä muiden sijoitustilien edellä.

    Tätä voisi melkein verrata yritysten joukkovelkakirjoihin sijoittamiseen, mutta ei ihan kuitenkaan. Joukkovelkakirjoissa saat tuottoa vuosittain ja pääoman lainan erääntymispäivänä. Tässä sanottiin, että myös korko maksetaan vasta erääntymispäivänä. Minusta siinä piilee silloin suurempi riski. Mutta ”kuitti” määräaikaistalletuksesta on jokatapauksessa velkakirja, jonka on laskenut liikkeeseen ”Ben Dyson´s Hundred Percent Bank”. Dysonin on siis syytä hommata kunnon luokitus Tasalaatuisilta & Köyhiltä, että houkuttelee 2% tuotolla sijoittajia. Itse laittaisin riskittömän sijoituksen, tuolla korolla, ennemmin valtion velkakirjoihin.

    Vouhotan tästä siksi, koska on vaikea nähdä, että lainojen myöntämiseen saadaan houkuteltua tarpeeksi talletuksia tai sitten niiden korot karkaavat jonnekin kauas, joka väistämättä vaikuttaa lainojen korkoihin. Tosin korkohan on vain tulonjakoon vaikuttava kysymys, jolla ei liene mitään merkitystä enää rahareformisteille. Onko se nyt niin kauheaa, jos maksaa suhteessa enemmän jollekin muulle kuin itselleen. Margrit Kennedyn tutkimukset joutaakin jo roskakoriin.

    Positive Money toteaa myös, että lainaaminen putoaa, mutta väistää ongelman toteamalla:

    ”The term ‘credit’ is used misleadingly. ‘Credit’ has positive associations – everyone wants a good credit rating, and your salary appears in your bank account under the ‘credit’ column. But in this case, bank ‘credit’ means ‘debt’. If we say that businesses depend on access to credit, we are saying that their financial situation is poor enough that they urgently need to go into debt. Of course, very new businesses and businesses which are expanding rapidly will need access to credit/debt, but the fact that many businesses will go bankrupt as soon as banks stop offering them further debt points to the poor financial health of most businesses.”

    Vieras pääoma on kuitenkin yritykselle halvempaa kuin oman pääomanehtoinen rahoitus. Sen käyttö ei siis ole aina tyhmää tai osoitus vaikeuksista. Pienille yrityksille se on käytännössä ainoa keino rahoittaa investointeja, koska osakeantien järjestäminen ei ole pörssiin kuulumattomilla yrityksillä juurikaan mahdollista. Tulorahoituksen käyttäminenkään ei aina ole se paras ja järkevin ratkaisu.

    Investointien tekeminen taas saattaa olla elinehto yrityksen toiminnan jatkumiselle, vaikka sen taloudellinen tilanne olisikin ok. Jos niiden investointien tärkein rahoitusmuoto poistetaan tai tehdään entistä hankalammaksi, niin on vaikea nähdä miten se hyödyttää ketään.

    No joo, ehkä en vain ymmärrä tuon reformin hienouksia tai ylipäätään muutakaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: