Raha ja talous -blogin jo legendaariseksi muodostuneessa dialogisarjassa käsitellään tällä kertaa Yhdysvaltojen tuoreita presidentinvaaleja sekä sikäläistä talouspoliittista keskustelua. Tältä pohjalta tehdään huomioita myös kotimaisesta julkiseen velkaantumiseen liittyvästä keskustelusta.
Lauri (L): Hyvää marraskuuta, Jussi! Miltä elämä maistuu?
Jussi (J): Kiitos kysymästä. Pimeätä, sateista ja kylmää on ollut ja Euroopan talouskriisi sen kun syvenee. Muuten menee erinomaisesti. Hyvin meni myös Barack Obamalla rapakon takana presidentinvaaleissa. Neljä vuotta kuuliaisuutta vielä edessä. Seurasitko vaalikeskusteluja ja mikä on analyysisi Yhdysvaltain tilanteesta?
L: Seurasin kyllä jonkin verran vaalikeskustelua. Kuvaavaa on, että esimerkiksi CNN:llä vaalituloksen ratkettua poliittiset kommentaattorit keskustelivat käytännössä ainoastaan siitä, miten Obama saa tasapainotettua liittovaltion budjetin, kun republikaanit kuitenkin säilyttivät enemmistönsä kongressin edustajainhuoneessa. Puolueiden välinen ero näyttää olevan samanlainen kuin Suomessakin: demokraatit korostavat tasapainotuksessa veronkorotuksia, kun taas republikaanit leikkaisivat mieluummin julkista kulutusta. Kiinnostavaa on, että kukaan ei kuitenkaan kritisoi budjettitasapaino-obsessiota sinänsä. Siinä mielessä näiden vaalien todellinen voittaja taitaakin olla Pete Peterson.
J: Tosiaan. Tämä Richard Nixonin kabinetin kauppaministeri on toiminut aktiivisesti yhdysvaltalaisten velkatietoisuuden lisääjänä. Hänen itse perustamansa nimikkosäätiö on käyttänyt useita satoja miljoonia dollareita poliittiseen lobbaukseen, jonka tavoitteena on ollut saada myös yhdysvaltalaiset poliitikot ymmärtämään liittovaltion velkaantumisen ongelmat. Pahinta asiassa tietysti on se, että Petersonin ja hänen samalla asialla olevien kumppaneidensa käsitys julkisen kulutuksen ja velkaantumisen rajoista on täysin vääristynyt, kuten useat yhdysvaltalaiset kollegamme ovat pyrkineet tuomaan julkisuudessakin esiin. Valitettavasti ajatustenkin levittämisessä tai ehkä tässä tapauksessa vahvistamisessa raha ratkaisee. Sekä presidenttiehdokkaat että tavalliset kansalaiset Yhdysvalloissa ovat tänä päivänä entistä vakuuttuneempia siitä, että ilman merkittävää julkisen talouden supistamista liittovaltiota uhkaa konkurssi. Kun olen seurannut suomalaisia kommentteja Obaman valinnasta, näkemys Yhdysvaltojen velkaongelmasta on hyväksytty sellaisenaan myös täällä. Julkinen velka näyttääkin olevan globaalisti hyväksytty ongelma.
L: Tämä on kyllä erittäin omituista, sillä Yhdysvalloissa julkiselle kulutukselle on vielä vähemmän rajoitteita kuin muissa rahapoliittisesti suvereeneissa maissa. Yhdysvaltain dollari on globaali reservivaluutta, minkä vuoksi edes vaihtotaseen epätasapaino ei muodosta ongelmaa Yhdysvalloille. Muualla uhkana saattaa joskus olla se, että kysyntästimulaatio lisää enemmän tuontia kuin vientiä, joten tämän seurauksena valuuttakurssi saattaisi heikentyä. Dollarille on kuitenkin aina huomattavaa reservi- ja kauppakysyntää, joten Yhdysvalloissa elvytyspolitiikka ei heikentäisi edes valuuttakurssia merkittävästi. Vaikuttaakin siltä, että budjettitasapaino on nykyään lähes aksiomaattisessa asemassa: se on kaiken politiikan ja ajattelun lähtökohta – sen tavoittelua ei tarvitse enää mitenkään perustella. Siitä vaikuttaa tulleen myös vasemmiston ja oikeiston itseymmärrystä määrittävä tekijä. Vasemmisto haluaa saavuttaa budjettitasapainon veronkorotuksilla, oikeisto menoleikkauksilla.
J: Näinhän asia taitaa olla Suomessakin. Kuntavaalien aikanakin kuultiin suurimpien hallituspuolueiden johtajien suusta sellaisia tulkintoja, että vaikka ideologisesti puolueet ovatkin eri linjoilla, vastuullisuuden eli yleensä juuri budjettitasapainon vaatimiin kompromisseihin molemmat puolueet ovat valmiita. Käytännössä tämä tarkoittanee sitä, että jos kokoomus hyväksyy veronkorotuksia, on SDP valmis menoleikkauksiin. Ketään ei sen sijaan kiinnosta, millaisia vaikutuksia näillä toimilla on kokonaiskysyntään ja työllisyyteen. Itse asiassa tässä diskurssissa leikkausten ja työttömyyden kasvun vaikutussuhde tunnutaan kiistävän kokonaan. Tämä on todella omituista, kun euroalueen kriisimaat toimivat parasta aikaa elävänä esimerkkinä vyönkiristyspolitiikan tuhoisuudesta.
L: Minun on loogisesti ajateltuna helppoa ymmärtää, että oikeisto perustaa oman talouspoliittiseen ajattelunsa julkisen kulutuksen karsimiseen. Sen sijaan on vaikeampaa tajuta, miksi vasemmisto on niin fakkiutunut veronkorotuksiin. Ymmärtäisin, jos esimerkiksi täystyöllisyystilanteessa veroja käytettäisiin joidenkin talouden toimijoiden osto- ja investointivoiman vähentämiseen, mikä mahdollistaisi toisten toimijoiden ostovoiman lisäämisen. Nyt kuitenkaan veronkiristyksillä ei pyritä saamaan aikaiseksi mitään emansipatorista: niitä käytetään ainoastaan budjettitasapainon saavuttamiseen. Jos veronkorotuksilla tähdätään vain julkisen velkaantumisen vähentämiseen ja budjettitasapainoon, ne ovat huonoa politiikkaa työttömien ja heikossa työmarkkina-asemassa olevien kannalta. Tällä en tarkoita edes ainoastaan sitä, että pienituloisten veronkorotukset ovat haitallisia. Tällaisessa tilanteessa jopa keski- ja suurituloisten veronkorotuksista on vain haittaa, jos niiden vastapainona ei toteuteta kysyntää stimuloivaa talouspolitiikkaa.
J: Aivan näin. Heikkenevässä taloustilanteessa verotuksen kiristäminen on kurjistamista siinä missä menoleikkauksetkin. Oman näkemykseni mukaan vasemmiston rajoittuneisuus valita mitään muuta talouspoliittista linjaa johtuu yksinkertaisesti siitä, että rahatalouden perusprosesseja ei ymmärretä riittävästi eikä edes haluta ymmärtää. Ehkä jälkimmäiseen vaikuttaa myös se, että julkisuudessa heterodoksisia talouspuheenvuoroja esiintyy varsin vähän ja näin ollen sitä kuuluisaa kriittistä massaa vaihtoehtoisten argumenttien taakse ei muodostu. Tämä on ongelma sekä Yhdysvalloissa että täällä periferiassa. Esimerkiksi me emme ole riittävän etabloituneita tutkijoita kääntääksemme poliitikkojen päitä saati sitten kokonaisten puolueiden linjoja mihinkään suuntaan. Mutta ehkäpä L. Randall Wray ja James K. Galbraith ovat?
L: Toivotaan näin. Galbraith ja Wray tulevat Suomeen 3.12. järjestettävään Täystyöllisyyspolitiikan paluu -tapahtumaan. Toivottavasti kaikki heterodoksisesta ja etenkin postkeynesiläisestä talousteoriasta kiinnostuneet tulevat paikalle, sillä Galbraith ja Wray ovat todella isoja auktoriteetteja tällä kentällä. En tiedä, onko Suomessa koskaan järjestetty tilaisuutta, jossa olisi kaksi näin merkittävää heterodoksista taloustieteilijää esiintymässä. Ainakin kaikkien tämän blogin lukijoiden olisi syytä tulla paikalle, sillä Randall Wray on koko uuschartalismin kehittäjä ja ehkä maailman merkittävin postkeynesiläinen taloustieteilijä. Paikalle kannattaa tulla, vaikka ei olisikaan kiinnostunut juuri täystyöllisyydestä, sillä tilaisuudessa sivutaan varmasti muitakin kysymyksiä.
J: Kyllä tarjolla on varmasti konkreettisia ratkaisuehdotuksia eurokriisiin, julkisen talouden kestävyysvajeeseen sekä Euroopan talouksien työttömyysongelmiin. Omat odotukseni tilaisuuden suhteen ovat todella korkealla. Toivottavasti myös median edustajia saapuu paikalle kuuntelemaan perusteltua analyysia rahataloudesta ja sen tämänhetkisistä ongelmakohdista. Mutta nyt täytyy alkaa valmistautua pöytätennisvuoroon. Onko kämmenlyöntisi kunnossa?
L: Ei, se on yhtä huonossa tilassa kuin suomalainen talouspoliittinen keskustelu.
Raha ja talous 
Mielenkiintoinen keskustelu.
Kirjoittakaapa joskus vastine Vesa Puttoselle (rahoituksen professori) ja lähettäkää hänelle siitä tiedote. Hän oli muun muassa tänään Huomenta Suomessa ja sen perusteella on täysin samalla tasapainotuslinjalla. Toisenlaista näkökulmaa ei varmaan edes käy mielessä, joten olisi mielenkiintoista nähdä asiasta väiteltävän.
Hei, kiitos ehdotuksesta. Jotain tällaista tehtiin jo vuosi sitten:
https://rahajatalous.wordpress.com/2011/08/02/velkakatto-ja-professori-puttonen/
Lauri
Iso osa maailman keskuspankeista on liikepankkien perustamia ja osa keskuspankeista on edelleen yksityisessä omistuksessa tai pörssinoteerattuja. Syykin on selvä. Nykyinen pankkijärjestelmä takaa liikepankeille muhkeat voitot ja vaikutusvallan jolle kansanvalta on alisteinen. Ainoa tie talouden tervehtymiseen on rahanluontioikeuden epääminen yksityisiltä. Tehdään esimerkiksi kuningas Henry ensimmäiset ja luodaan rahanlainaajista riippumaton raha.
”http://en.wikipedia.org/wiki/Tally_stick”
Tää zeitgeist-henkinen analyysi, että pankkiirit ja yksityinen rahanluontimekanismi olisi rahatalousjärjestelmämme epäoikeudenmukaisuuden taustalla on kumottu tällä foorumilla useaan otteeseen.
Luepa vaikka aluksi artikkeli rahan endogeenisuudesta.
https://rahajatalous.wordpress.com/2012/08/15/toimittaja-rossi-ja-rahan-endogeenisuus/
Se, että esim Fed tai EKP olisivat valtion tiukemmassa talutusnuorassa ei auta niin kauan kuin valtion johtajat ajattelevat taloudesta samalla lailla kuin keskuspankkien johtajat. Ihmisiä tässä kaikki ollaan (ja jokaisella meistä lymyää kallon sisällä niin sanotut liskoaivot 🙂
Se on selvä, että raha on endogeenistä. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että yhteiskunta pyörii yksityistahojen hyvään hintaan liikkeelle laskeman, mutta tyhjästä luoman rahan varassa. EKP:tä tai FED:iä ei tartte ottaa valtion tarkempaan huomaan. Se ei ole ratkaisu, vaan se, että kansakunnat saavat oikeuden käyttää korotonta rahaa talouden pyörittämiseen.
No nyt löysin aihetta käsittelevän artikkelin.
https://rahajatalous.wordpress.com/2011/02/15/korosta/
Ton kirjoituksen pointtina on se, että korko on vain tapa siirtää rahaa paikasta toiseen talouden sisällä mutta ei aiheuta järjestelmätason ongelmaa.
Pankit voidaan kyllä sosialisoida ja poistaa korko.
Mutta silloin kun halutaan suitsia luotonantoa yksityisille niin käytössä ei olisi enää korko instrumenttia vaan ainoastaan pankin luotonantajan harkinta.
Toinen kysymys olisi se miten maksujärjestelmä rahoitetaan.
No tietenkin se voitaisiin rahoittaa valtion budjetista mutta ei ole poissuljettua, että jotkut valtion virkamiehet päätyisivät samanlaisiksi rahankahmijoiksi kuin pankkiirit Wall Streetillä.
Moi Rami.
Olen tässä korkoasiassa edelleen eri mieltä. Minusta se aiheuttaa erittäin suuren ongelman rahatalousjärjestelmässä.
Jos ei huomioida kuin yksityinen sektori, on järjestelmä koko ajan nettovelkaantunut. Vaikka taseessa velat ovat yhtä kuin varallisuus, johtuu se tietenkin ainoastaan siitä, että korkoa ei merkitä. Jos lainaan 100 yksikköä, niin oikeasti olen pankille velkaa 110 vaikka pankin taseessa näyttää, että olisin velkaa vain 100. Yksityisellä sektorilla on koko ajan enemmän rahamääräistä velkaa kuin rahamääräistä varallisuutta.
Edellä mainittua ei pitäisi mielestäni erottaa ulkomaansektorin ylijäämästä (eli vaihtotaseen alijäämästä) tai julkisen sektorin ylijäämästä, joissa yksityinen sektori nettovelkaantuu. Kaikki tilanteet edellyttävät rahan kiertonopeuden lisääntymistä, jotta talous ei ajaudu kaaokseen. Jos yksityinen sektori pitää talouskasvua yllä, se itseasiassa nettovelkaantuu koko ajan enemmän ja enemmän, jos korot nousevat. Yksityinen sektori rakentaa nettovelkaantunutta kuplaa koko ajan, jotta yritykset voisivat tehdä voittoa ja ihmisillä olisi työtä. Se edellyttää taas rahankiertonopeuden kasvamista. Tämä ei tietenkään ole kestävä tilanne. Toisin sanoen korollinen rahatalousjärjestelmä on paljon haavoittuvampi, ja riippuvaisempi vaihtotaseen ylijäämistä sekä valtion budjetin alijäämistä, kuin olisi koroton rahatalous. Aktiivisen kysynnänsäätelyn merkitys kasvaa koron myötä.
Koron moraalinen oikeutus on myös kyseenalainen. Korkoa perustellaan sillä, että se on maksu lainanantajalle, kun hän luopuu rahankäyttövalmiudestaan määrätyksi ajaksi. Tämä ei tietenkään pidä modernissa järjestelmässä paikkaansa, koska mitään ei lainata vaan pankki ainoastaan rahallistaa velkasuhteita.
Toinen asia on pankin riski. Koska pankki rahallistaa velkasuhteita ja toimii niiden takaajana, on heillä oikeus periä riskilisää ja tuottaa voittoa, enemmän kuin pelkkä maksujärjestelmän ja muun toiminnan ylläpito maksaa. Tämäkään ei pidä paikkaansa. Pankkitoiminta on kapitalistisessa järjestelmässä ainoa ala, jossa ei ole minkäänlaista riskiä (too big to fail jne.). Jos kapitalismiin olennaisesti kuuluvaa riskiä ei edes ole olemassa, on silloin perusteltua kysyä, että tuleeko pankkitoiminnan olla yksityistä toimintaa. Uuschartalistit, joita minäkin Rami kanssasi fanitan, käsittääkseni ajavat pankkien kansallistamista.
Pankkien ja maksuliikennejärjestelmän toiminta rahoitettaisiin tietenkin mainitsemallasi valtion alijäämäkulutuksella. Tuota viimeistä pointtia ”rahankahminnasta” en oikein ymmärtänyt. Valtion pankit eivät olisi voittoa tavoittelevia yrityksiä, joten en näe kuinka siellä joku kahmisi rahaa. Pankinjohtajille ja muille työntekijöille maksettaisiin normaalia kilpailukykyistä palkkaa, mutta mitään bonuksia tulokseen sidottuna ei tietenkään olisi.
Lainakelpoisuuden arviointi onnistuu varmaan aivan samalla tavalla, ilman korkoa tai koron kanssa, yksityisen palveluksessa tai valtion palveluksessa. Koron poisto ei tarkoita, että kaikille jotka tuovat hiekkaa pankin lattialle, täytyisi antaa myönteinen lainapäätös. Sitä ei tarkoita myöskään se, että valtio on se joka rahallistaa velkasuhteet.
Ihan hyviä ajatuksia Toni, mutta itse olen sitä mieltä, että tuo korko toimii tehokkaana keinona hallita yksityisten lainanottoa.
En oikein ymmärrä tätä:
”Jos ei huomioida kuin yksityinen sektori, on järjestelmä koko ajan nettovelkaantunut. Vaikka taseessa velat ovat yhtä kuin varallisuus, johtuu se tietenkin ainoastaan siitä, että korkoa ei merkitä. Jos lainaan 100 yksikköä, niin oikeasti olen pankille velkaa 110 vaikka pankin taseessa näyttää, että olisin velkaa vain 100. Yksityisellä sektorilla on koko ajan enemmän rahamääräistä velkaa kuin rahamääräistä varallisuutta.”
Jos yksityiselle sektorille on siirtynyt rahavarallisuutta julkiselta sektorilta enemmän, kuin yksityinen sektori on velkaantunut, niin silloinhan yksityiselle sektorille on muodostunut nettovarallisuutta.
Nykyinen ongelma on mielestäni tässä:
” Jos yksityinen sektori pitää talouskasvua yllä, se itseasiassa nettovelkaantuu koko ajan enemmän ja enemmän, jos korot nousevat. Yksityinen sektori rakentaa nettovelkaantunutta kuplaa koko ajan, jotta yritykset voisivat tehdä voittoa ja ihmisillä olisi työtä. Se edellyttää taas rahankiertonopeuden kasvamista. Tämä ei tietenkään ole kestävä tilanne. ”
Usein kuvitellaan, että on terveellistä ja haluttavaa, jos ainoastaan yksityinen sektori pitää yllä talouskasvua, vaikka juuri se johtaa kuvaamaasi ongelmaan. Kaikki vannovat yksityisen kulutuksen nimeen, vaikka todellisuudessa yksityisen sektorin varallisuus kehittysi enemmän, jos nimenomaan julkinen sektori ohjaisi talouskasvua omalla kulutuksellaan parhaaseen mahdolliseen suuntaan.
Tässä voidaan tietenkin myös kinastella, että talouskasvun ihannointi ei muutenkaan ole järkevää, koska se kuluttaa luonnonvaroja ja kaikkien pitäisi ennemminkin supistaa kulutustaan. Kuitenkin helpoin muutos olisi, jos valtiot ymmärtäisivät julkisen kulutuksen merkityksen ja alkaisivat ohjata ja lisätä kulutustaan ympäristöllisesti kestäviin kohteisiin, kuten ekologisiin investointeihin ja palveluiden verotuksen pienentämiseen.
Esimerkki on aivan älytön. Jos tuon laajentaa koko taloutta koskevaksi, niin voidaan miettiä kuinka käy kun raha vetäytyy pois kierrosta. Tästä on esimerkkinä 30-luvun suuri lama tai nykypäivän Kreikka. On itse asiassa eikoista, että tässäkin blogissa vannotaan lisävelan nimiin talouden käynnissä pysymiseksi. Toisaalla kuitenkin käytetään kaikkien velkojen takaisinmaksua esimerkkinä siitä, että järjestelmä on terve.
Tuon esimerkin tarkoitus oli osoittaa, että korko saa rahataloudessa aikaan samanlaisia vaikutuksia kuin muukin säästäminen ja että säästämishalukkuuden väheneminen tarkoittaa aina rahavirtojen määrän kasvua ja siten taloudellisen aktiviteetin lisääntymistä. Jos kaikki tulot kulutettaisiin, Sayn laki olisi voimassa eikä rahataloudessa esiintyisi koskaan resurssien vajaakäyttöä.
Jussi
”Tuon esimerkin tarkoitus oli osoittaa, että korko saa rahataloudessa aikaan samanlaisia vaikutuksia kuin muukin säästäminen ja että säästämishalukkuuden väheneminen tarkoittaa aina rahavirtojen määrän kasvua ja siten taloudellisen aktiviteetin lisääntymistä. Jos kaikki tulot kulutettaisiin, Sayn laki olisi voimassa eikä rahataloudessa esiintyisi koskaan resurssien vajaakäyttöä.”
Esimerkki on siis oikein, mutta osa lukijoista ymmärtää sen väärin. Niin minäkin, kun en lukenut koko artikkelia, vaan pelkän esimerkin ja siihen viittaavan tekstin.
Näyttää todellakin siltä, että keskuspankit voisivat nykyisen kaltaisessa tilanteessa rahoittaa ainakin jossakin määrin valtioiden alijäämiä ilman, että inflaatio karkaa käsistä. Mutta kiinnostaisi kuulla konkreettisia arvoita siitä, missä todennäköisesti menee raja. Jos miettii Japania, niin voisi jopa kuvitella, että valtiot voisivat lainata omilta keskuspankeiltaan lisää jopa BKT:n verran ilman merkittäviä ongelmia. Riippuu tietenkin siitä, miten rahat käytettäisiin. Vai olenko ihan hakoteillä?
Olet aivan oikeassa. Jos rahoilla synnytetään uusia työpaikkoja ja laajennetaan tuotantoa, ei inflaatiopaineita juurikaan synny.
Jussi
Liikepankinlta lainattu budjetti alijäämä on keskuspankkirahaa. Ainoa ero suoraan keskupankkirahaan on, että liikepankki saa asiasta provikan ja ”kantaa vastuun”. Jälkimmäinen hieman teoreettisesti, kuten olemme huomanneet.
Rahan määrän lisääminen ei ole aiheuttanut inflaatiota kuluttajahinnoissa. Kuinka suuri vaikutus sillä on ollut inflaatioon asuntojen hinnoissa, toisin sanoen asuntokuplassa?