Monissa viimeaikaisissa talouspoliittisissa puheenvuoroissa Suomen talouden mahdollisena pelastuksena on nähty tuottavuuden kasvu. Perusteet on usein raavittu uusklassisesta kasvumallista, jonka mukaan talouskasvu voi lopulta syntyä ainoastaan tuottavuuden kasvusta. Kun lisää työvoimaa ei enää ole saatavilla ja pääomakanta ei enää kasva, vain työprosessien tehostuminen voi valtavirtaisen kasvuteorian mukaan laajentaa kokonaistuotantoa.
Rahataloudessa, jossa uusklassisen talousteorian postuloiman vaihtotalouden sijaan elämme, työvoiman määrää sekä pääomakantaa voidaan kuitenkin lähes aina kasvattaa, sillä normaaliolosuhteissa talouden tuotantokapasiteetti on vajaakäytössä. Koska yritykset ovat epävarmuuden vallitessa haluttomia kasvattamaan tuotantoaan äärirajoille, työmarkkinoilla tai niiden ulkopuolella on usein ihmisiä, jotka olisivat valmiita ottamaan työtä vastaan heidän tuottavuuttaan vastaavalla palkalla. Koska investoinnit eivät velkarahataloudessa edellytä säästämistä ja investointihankkeiden rahoitus voidaan luoda tyhjästä, myöskään investoinneille ei ole uusklassisen kasvuteorian kuvaamia rajoitteita.
Jos talouden kokonaiskysyntä ja yritysten kohtaama efektiivinen kysyntä kasvavat, yrityksille muodostuu halu laajentaa tuotantoaan ja lisätä investointejaan. Tämä on seurausta kasvavista voitoista, jotka kysynnän kasvu saa aikaan. Kun yritykset tekevät tuotanto- ja investointipäätöksiä, lisääntyy työpanoksen määrä taloudessa. Myös pääomakanta kasvaa. Näin ollen uusklassisen kasvumallin perustekijät eli työpanos (L) ja pääoman määrä (K) kasvavat kysynnän kasvun vauhdittamana. Kasvu rahataloudessa on siis kysyntävetoista eikä talouden tarjontatekijöiden eksogeenisesti määräämää, kuten uusklassisessa kasvumallissa kuvataan.
Entä sitten tuottavuus (A)? Voisiko myös sen kasvua määritellä kysynnän kehitys? Jälkikeynesiläisen teorian mukaan tämäkin on varsin perusteltu näkemys. Niin kutsutun Verdoornin lain mukaan talouskasvu vaikuttaa positiivisesti tuottavuuden kasvuun, sillä yritysten kasvavat voitot mahdollistavat tutkimuksen ja tuotekehityksen lisäämisen sekä investoinnit uuteen teknologiaan. Näiden seurauksena tuotantoprosessit kehittyvät ja markkinoille syntyy nopeammin uusia hyödykkeitä. Kun uusille tuotteille löytyy kasvavilla markkinoilla kysyntää, talouden kasvu voimistuu ja tuottavuuden osuus kasvusta kohoaa. Yleensä talouskasvu lisää myös kilpailua, mikä kannustaa yrityksiä kehittämään tuotantoprosesseja tehokkaammiksi kilpailuedun hankkimiseksi. Näin ollen yritysten kohtaaman kysynnän kasvu vaikuttaa lopulta koko talouden teknologisen kehityksen asteeseen.
Kun talouskasvu taittuu taantumaksi, tuottavuuden kasvussa nähdään yleensä suuri pudotus. Yritysten tuottamat tuotteet jäävät varastoihin ja tuotettu arvonlisäys jää realisoitumatta. Kulutus- ja investointihalukkuuden romahdus näkyy siis myyntien romahduksena, mikä tarkoittaa automaattisesti tuottavuuden supistumista, kun tuotantokulut, kuten palkat ja raaka-ainelaskut on jo maksettu. Taantuman pitkittyessä yritysten halukkuus panostaa tuotekehittelyyn ja uusiin innovaatioihin alenee ja ainoastaan ydintoiminnot pidetään yllä kassavirtojen vähentyessä. Tällä on luonnollisesti negatiivinen vaikutus reaaliseen tuottavuuteen eli tuotantoprosessien tehokkuuteen ja uusien kuluttajia kiinnostavien tuotteiden suunnitteluun.
Tuottavuuden kasvun ja talouden kysyntäolosuhteiden kehityksen yhteyttä voidaan tarkastella kansantalouden tilinpidon avulla, jossa tuottavuuden laskemiseen on viime vuosina kiinnitetty kasvavissa määrin huomiota (keynesiläinen ja rahataloutta kuvaavan tilinpitojärjestelmän soveltamisessa valtavirtaisen taloustieteen tarpeisiin on ollut lukuisia haasteita). Kuviossa 1 on esitetty kansantalouden kokonaistuottavuuden kasvu sekä kokonaiskysynnän eli kotitalouksien kysynnän, julkisen kysynnän, investointikysynnän sekä nettoviennin yhteenlaskettu nimellinen kasvu vuosina 2001-2011.
Kuvio 1. Suomen talouden kokonaistuottavuus ja nimellinen kokonaiskysynnän kasvu vuosina 2001-2011.
Kuviosta havaitaan, että kokonaistuottavuuden kasvu on viimeisen vuosikymmenen ajan seurannut melko tarkasti nimellistä kokonaiskysynnän kasvua. Näin ollen jälkikeynesiläinen teoria tuottavuuden ja kysynnän kasvun välisestä yhteydestä näyttää saavan vahvistuksen. Kuviota voidaan kuitenkin tulkita myös toisin päin ja tuottavuuden kasvun voidaan nähdä määrittäneen kokonaiskysynnän kehityksen uusklassisen kasvumallin kuvaamien mekanismien kautta: tuottavuuden kasvusta seuraa kokonaistuotannon kasvu, joka välttämättä realisoituu yksityisenä kulutuskysyntänä tai investointeina lainattavien varojen teorian mukaisesti.
Voimme testata teorioiden selitysvoimaa tarkastelemalla vuonna 2009 tapahtunutta tuottavuuden ja kysynnän romahdusta. Valtavirtaisen kasvuteorian tarjoaman tulkinnan mukaan tuottavuuden romahduksen olisi pitänyt tapahtua ensin ja vetää perässään alas kokonaiskysynnän kasvu. Kun tiedetään, että taantuman taustalla oli rahoitusmarkkinoiden kriisiytyiminen, olisi pystyttävä selittämään, miten rahoitusmarkkinoiden luottamuspula sai aikaan yritysten tuotantoprosessien tehokkuuden romahtamisen ja vaikutti yritysten kykyyn kehittää markkinoilla kaupaksi käyviä hyödykkeitä. Tällaista selitystä on kovin vaikea keksiä.
Sen sijaan jälkikeynesiläisen kysynnän ja rahoituksen merkitystä korostavan kasvuteorian avulla kriisin vaikutusten selittäminen on helppoa. Koska rahataloudessa tuotanto on aina riippuvaista rahoituksesta ja tuotantohalukkuus kysynnästä, rahoitusmarkkinoiden kriisiytyminen vaikuttaa negatiivisesti myös tuottavuuteen. Kun kokonaiskysyntä luottolaman seurauksena romahtaa, jäävät tuotetut tuotteet edellä esitetyn teorian mukaisesti varastoihin. Tällöin yritykset tekevät tappiota ja laskennallinen tuottavuuden kasvu kääntyy negatiiviseksi. Vaikka tuotantoprosesseja voitaisiin edelleen tehostaa, ei tällä ole juurikaan vaikutusta yritysten myynteihin, kun kotitaloudet lisäävät säästämistään ja yritykset vähentävät investointejaan. Näin kysyntä määrää tuottavuuden kasvuvauhdin.
Pääsimme tarkastelussamme jälleen keskeisen jälkikeynesiläistä ja valtavirtaista kasvuteoriaa jakavan näkemyseron äärelle. Kysymys kuuluu, onko taloudellinen kehitys kysyntävetoista ja teemmekö rahataloudessa autonomisia kulutuspäätöksiä, jotka määrittelevät tuotantoa sekä vaihdantaa vai olemmeko tiettyjen ennalta määrättyjen tarjontapuolen fundamenttien ja talouden lainalaisuuksien orjia eräänlaisessa vaihtokauppataloudessa. Vaikka arkikokemuksen perusteella suurin osa meistä kallistuisi ensimmäisen eli jälkikeynesiläisen selityksen puolelle, taloustieteilijöiden ammattikunnan keskuudessa vain harvat ovat valmiita hyväksymään kysynnän merkityksen talousjärjestelmää liikuttavana voimana. Siksi tulevaisuudessakin talouskasvua pyritään manaamaan ylös tuotannon ja vaihdannan ulkopuolella määräytyvän tuottavuuden sekä työn tarjonnan perään huudellen.
Jussi Ahokas
Raha ja talous 
Mä mestarille selitin kuinka kysynnän kasvu lisää tuottavuutta. Hyväksyi selityksen vaikka on arkki kepulainen (työskentelen betoniraudoittajana):
Jos kilpaileva firma tekee minulle paremman palkkatarjouksen, en vaihda suoraan firmaa (enää, nuorena olisin lähtenyt samalla minutilla) vaan pyydän saman palkan jonka kilpailija tarjosi.
Jos joudut maksamaan minulle satasen tunnille (nyt viidesosa tuosta), sinua alkaa kiinnostaa kaikki työtä säästävät vempeleet, niitä hankitaan vaikka vähän maksaisivatkin. Lisäksi soitat suunnittelijalle ja vaadit muutoksia kuviin. Enemmän verkkoja, vähemmän irtorautoja. (Mitä mä sille olen nalkuttanut koko aika. Rauta vaan on kallista, miehet halpoja, kannattaa mieluummin teettää tunti töitä kun tuhlata tonni rautaa.)
Siispä rakennuspuolen ylikuumeneminen kohottaisi työn tuottavuutta nopeasti ja suhteellisen pienillä investoinneilla. Oman lisänsä tekisi se, että kivikautisilla välineillä työskentelevät yritykset menisivät konkurssiin kohonneiden palkkakustannusten vuoksi.
Tuossa tilanteessa työvoima olisi niukka resurssi, pääoma taas runsas. Niukka yleensä säästetään.