Rakenteellinen uudistus ilman kurjistamista

koittoJopa modernin uusklassisen talousteorian mukaan työttömyys voidaan painaa kysyntää stimuloivalla talouspolitiikalla juuri niin alas kuin julkinen valta tahtoo. Teorian mukaan tämä ei ole kuitenkaan suotavaa, koska työttömyyden painaminen ”rakenteellisen tason” (eli NAIRU-tason) alapuolelle johtaa väistämättä inflaation kiihtymiseen. Inflaation taas katsotaan pitkällä aikavälillä rapauttavan kapitalistisen talousjärjestelmän perusrakenteita.

Teorian mukaan työttömyyden NAIRU-tasoa voidaan kuitenkin alentaa ”rakenteellisilla uudistuksilla”, jolloin kysyntää stimuloivalle talouspolitiikalle syntyy lisää tilaa. Alentaakseen NAIRUa rakenteellisten uudistusten on vaikutettava reaalipalkkatasoon heikentävästi: ihmisiä on kannustettava ottamaan vastaan työtehtäviä entistä alemmalla palkkatasolla, jotta heidän korkeat palkkavaatimuksensa eivät johtaisi hintojen nousuun. Tämän vuoksi NAIRU-teoreetikkojen keskeisimpiin politiikkavaatimuksiin ovat kuuluneet työttömyysturvan, sosiaaliturvan ja minimipalkkojen heikennykset sekä ammattiyhdistysliikkeen neuvotteluasemaa kaventavat uudistukset. Ne ovat kaikki toimenpiteitä, jotka johtavat palkkavaatimusten alentumiseen.

NAIRU-teoriaan nojaavan työllisyyspolitiikan tulokset ovat olleet varsin huonot. Työmarkkinoiden rakenteellisista uudistuksista on tullut viimeistään 1980-luvulta lähtien etenkin Länsi-Euroopassa talouspolitiikkaa ohjaava taikasana. Siitä huolimatta korkeasta työttömyydestä on tullut pysyvä ilmiö etenkin Länsi-Euroopassa, kuten kuvio 1 osoittaa.

Kuvio 1. Työttömyysasteet Euroopan unionin 15 ensimmäisessä jäsenmaassa 1960–2014. (2014 EU:n komission ennuste.)

työttömyys2NAIRU-perustaisen talouspolitiikan epäonnistumiselle on useita syitä. Eräänä syynä on todennäköisesti se, että toisinaan NAIRU-teoriaa tulkitaan niin, että rakenteellisen työttömyyden taso saavutettaisiin pitkällä aikavälillä automaattisesti. Tämän vuoksi aktiivisesta kysynnänsäätelystä pidättäydytään kokonaan, minkä takia todellinen työttömyysaste ei alennu lainkaan, vaikka talouden infloaatiovapaa tuotantopotentiaali voisikin teoriassa kasvaa. Toinen keskeinen syy liittyy siihen, että monet rakenteelliset uudistukset itsessään heikentävät kokonaiskysyntää. Kolmantena syynä lienee se, että kokonaiskysynnän pitkäaikaisia vaikutuksia tuottavuuden kasvuun ja ihmisten työkykyyn ei oteta NAIRU-arvioissa huomioon, minkä vuoksi talouden inflaatiovapaa tuotantopotentiaali arvioidaan todellista heikommaksi.

NAIRU-perustaisen talouspolitiikan ongelmana on se, että sillä pyritään hillitsemään palkkojen kasvua epäsuorasti työmarkkinaheikennysten kautta. Olisi paljon järkevämpää pyrkiä vaikuttamaan suoraan palkkojen kasvuun. Jos pystyisimme lukitsemaan palkkojen kasvuvauhdin haluamallemme tasolle, emme tarvitsisi työttömien reserviarmeijaa toimimaan inflaatiopuskurina. Silloin emme myöskään tarvitsisi heikennyksiä hyvinvointivaltion perusrakenteisiin, kuten sosiaaliturvaan ja työttömyysturvaan. Tällainen ratkaisu olisi sekä oikeudenmukaisuuden että taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta ylivertainen.

Monet saattavat kuvitella, että esitän ratkaisuksi palkka- ja hintasäännöstelyä, jota Suomessakin on aiemmin käytetty. On kuitenkin olemassa toimivampia ja poliittisesti realistisempiakin keinoja tämän tavoitteen toteuttamiseksi. Mielenkiintoisin ajatus tulee jälkikeynesiläisyyden klassikolta Abba Lerneriltä, joka ehdotti jo 1970-luvulla päästökauppajärjestelmää muistuttavan inflaationhallintajärjestelmän pystyttämistä.

Markkinaperustainen inflaationhallintajärjestelmä

Abba Lerner kehitti oman ratkaisunsa inflaation hillitsemiseksi 1970-luvulla, jolloin korkeat inflaatioasteet olivat yleisiä kaikkialla. Inflaatio ei ole ollut länsimaissa merkittävä ongelma enää vuosikymmeniin, mutta sen pelko ohjaa edelleen kaikkea talouspoliittista päätöksentekoa. Sen vuoksi Lernerin ehdotus on edelleen ajankohtainen: sen avulla voimme osoittaa, että kurjistamispolitiikka ei ole ainoa keino torjua inflaation kiihtymistä.

Lernerin ehdotus muodostuu viidestä keskeisestä elementistä:

1) Valtiovarainministeriö tai elinkeinoministeriö (tai jommankumman yhteyteen perustettava virasto) jakaisi palkannosto-oikeuksia jokaiselle työnantajalle. (Järjestelmä voidaan toteuttaa myös niin, että pienimmät yritykset jätetään sen ulkopuolelle.) Yksi palkannosto-oikeus koskisi esimerkiksi tuhannen euron suuruisia palkkakustannuksia. Jos yrityksellä olisi töissä vaikkapa kaksi työntekijää, joiden vuotuiset palkkakustannukset olisivat yhteensä 60 000 euroa, saisi yritys yhteensä 60 palkannosto-oikeutta.

2) Jokainen työnantaja saisi ministeriöltä aina uusia palkannosto-oikeuksia sitä mukaa, kun työnantaja palkkaisi uusia työntekijöitä. Samalla työnantajat, joiden työvoima vähenisi, joutuisivat palauttamaan vähentyneen työvoiman edestä palkannosto-oikeuksia. Toisin sanoen, jos työnantaja palkkaisi yhden uuden työntekijän 30 000 euron vuotuisilla palkkakustannuksilla, saisi hän 30 uutta palkannosto-oikeutta. Sen sijaan työnantaja, jolta työntekijä olisi siirtynyt uuteen työpaikkaan, menettäisi työntekijän entisen palkan edestä palkannosto-oikeuksia.

3) Jokainen palkannosto-oikeus oikeuttaisi työnantajan kasvattamaan palkkakustannuksiaan sovitun prosenttiosuuden edestä. Prosenttiosuuden pitäisi vastata keskimääräistä  vuotuista työn tuottavuuden kasvua. Jos työn tuottavuus kasvaisi noin kolmen prosentin edestä vuodessa, voisi jokaista tuhannen euron palkkakustannusta nostaa 30 eurolla. Palkannosto-oikeudet määrittäisivät vain sen, kuinka paljon työnantajan palkkakustannukset yhteensä saisivat nousta. Ne eivät määrittäisi sitä, kenelle palkankorotukset kohdentuisivat. Eri työntekijäryhmien saamat korotukset määräytyisivät työnantajan ja työntekijöiden neuvotteluissa.

4) Työnantaja voisi halutessaan lisätä palkkakustannuksiaan myös omistamiaan palkannosto-oikeuksia suuremmalla summalla. Tässä tapauksessa hänen olisi ostettava palkannosto-oikeuksia sellaisilta työnantajilta, jotka eivät olisi käyttäneet kaikkia palkannosto-oikeuksiaan. Palkannosto-oikeuksien hinta määräytyisi normaalisti kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan.

5) Vuoden päätyttyä työnantajien vanhat palkannosto-oikeudet korvattaisiin uusilla. Työnantajien palkannosto-oikeuksien kokonaismäärä kasvaisi edellisestä vuodesta aina tuottavuuden kasvua vastaavalla prosenttiosuudella. Jos tuottavuus kasvaisi vuodessa kolme prosenttia, sata vanhaa palkannosto-oikeutta korvattaisiin vuoden päätyttyä 103 uudella palkannosto-oikeudella.

Lernerin suunnitelman myötä talous voidaan saattaa aitoon täystyöllisyystilanteeseen ilman pelkoa kiihtyvästä inflaatiosta. Täystyöllisyystavoite voidaan saavuttaa kysyntää stimuloivalla finanssipolitiikalla ilman tulonsiirtojen heikennyksiä tai työehtosopimuksiin sisältyvien minimipalkkojen alentamista. Markkinaperustainen inflaationhallintajärjestelmä (MAP) yksinkertaisesti estäisi palkkatason yleisen nousun tuottavuutta korkeammalle tasolle missään olosuhteissa. Se olisi eräänlainen perälauta, joka turvaisi hintavakauden kaikilla työllisyystasoilla.

MAPin yksityiskohdista

Nyt esitetty malli on hyvin yleinen ja sitä pitäisi täydentää yksityiskohtaisemmilla esityksillä, jos MAPia alettaisiin vakavasti harkita toimeenpantavana rakenteellisena uudistuksena. Muutama alustava huomio on kuitenkin syytä tehdä jo tässä vaiheessa.

Ensinnäkin on selvää, että MAPin mielekkyys ja oikeutus perustuu siihen, että valtio sitoutuu finanssipolitiikallaan pitämään työttömyyden jatkuvasti kitkatyöttömyysrajalla. MAP-järjestelmään tulisi sisältyä ehto, jonka mukaan se purkautuu automaattisesti, jos työttömyys nousee sovittua tasoa korkeammaksi. Ammattiyhdistysliikkeen kannattaisi tukea MAPia, koska se voisi turvata näin jatkuvan täystyöllisyyden sekä hyvätasoisen työttömyysturvan. MAPin tueksi voitaisiin sopia tarvittaessa myös yleisestä minimipalkkatasosta. MAP on kuitenkin työntekijöiden näkökulmasta epätoivottava järjestelmä, mikäli se ei johda työttömyysasteen selvään alentumiseen. Sen vuoksi MAPin ehtona voisi olla se, että valtio pystyy pitämään työttömyysasteen jatkuvasti esimerkiksi alle kolmessa prosentissa.

Toiseksi olisi ehkä tarpeellista luoda erilliset MAP-järjestelmät yksityiselle sektorille ja julkiselle sektorille. Muuten saattaa olla riskinä, että palkannosto-oikeuksien hintojen noustessa työvoima alkaisi keskittyä julkiselle sektorille, jolla on yksityistä sektoria vähäisemmät kulutusrajoitteet.

Kokonaisuudessaan voidaan kuitenkin sanoa, että MAP auttaisi useiden Suomen talouden kannalta keskeisten ongelmien ratkaisemisessa. Esimerkiksi niin sanottu kestävyysvaje saataisiin ratkaistua, kun työttömyysasteen selvä alentaminen tulisi mahdolliseksi. MAPin ansiosta ekspansiivista finanssipolitiikkaa voitaisiin käyttää työttömyysasteen alentamiseksi ilman pelkoa inflaation kiihtymisestä.

Työttömien reserviarmeijan lakkauttamisen pääasialliset vaikutukset olisivat kuitenkin sosiaalipoliittisia. Lähes kaikki suomalaisen yhteiskunnan merkittävimmistä sosiaalisista ongelmista ovat liitoksissa työttömyyteen: pienituloisuus, terveys- ja mielenterveysongelmat, yleinen sosiaalinen deprivaatio, rikollisuus, näköalattomuus. MAP mahdollistaisi työttömyysongelman ratkaisemisen ilman sosiaaliturvan ja työttömyysturvan heikentämistä tai palkkaköyhälistön luomista.

MAPin edellytyksenä tietenkin on, että valtio on valmis muuttamaan finanssipoliittista linjaansa. Aktiivisen finanssipolitiikan ehkä ainoa todella uskottava kritiikki on liittynyt nimenomaan siitä mahdollisesti seuraavaan inflaatioon. MAPin myötä tämä ongelma poistuisi.

On toki mahdollista, että jotkut vastustaisivat aktiivista finanssipolitiikkaa MAPinkin oloissa sen vuoksi, että valtion lainojen korkotaso saattaisi nousta kasvavien budjettialijäämien vuoksi. Käytännössä tällainen argumentti kuitenkin tarkoittaisi, että eurojäsenyyden hintana Suomelle on jatkuvan kurjistamispolitiikan hyväksyminen. Jos asia on näin, on pakko kysyä, palveleeko Suomen EMU-jäsenyys suomalaisten enemmistön etuja*. Hyvin todennäköisesti nämä huolet ovat kuitenkin aiheettomia, koska työttömyysasteen merkittävä alentuminen lisäisi valtion verotuloja, vähentäisi työttömyydenhoitomenoja ja lisäisi talouskasvua.

Ja tämä kaikki saavutettaisiin ilman riskiä inflaation kiihtymisestä.

Lauri Holappa

* = Jos Suomi olisi edelleen rahapoliittisesti suvereeni valtio, ei Suomella olisi edes teoreettista maksukyvyttömyysriskiä.

Kirjallisuutta: Lerner, Abba P (1978) ”A Wage-Increase Permit Plan to Stop Inflation”.

Advertisements

5 responses to “Rakenteellinen uudistus ilman kurjistamista

  1. Matti Linnanvuori lokakuu 5, 2013 7:11 am

    Vapaa markkinatalous toimii; palkkasääntely ei

    Avainsana tässä on ”taikasana”: työmarkkinoiden rakenteellisista uudistuksista on puhuttu mutta vähän saatu aikaan. Saksassa työmarkkinoita on onnistuttu uudistamaan ja siellä työttömyys onkin laskenut. NAIRU-teoriaan nojaavan työllisyyspolitiikan tulokset eivät siis ole olleet huonot vaan teoriaa ei ole juurikaan pantu käytäntöön.

    Keynesiläisyydestä ei suinkaan ole pidättäydytty niin kuin kirjoituksessa väitettiin vaan se on ollut politiikan päälinja. Rakenteelliset uudistukset eivät myöskään heikennä kokonaiskysyntää vaan parantavat sitä parantamalla työllisyyttä.

    Kirjoituksessa mainittu Abba Lernerin ehdottama palkkasääntely heikentäisi työmarkkinoiden toimintaa, koska se estäisi markkinaperusteista palkan maksua. Ei olisi tehokasta lukita palkkoja niin alas, että täystyöllisyys saavutettaisiin, jos se edes olisi mahdollista. Komentotalousmaiden kokemukset eivät houkuttele. Työttömyys on ikävä ilmiö, mutta siitä ei kannata yrittää päästä eroon vielä ikävämmällä politiikalla. Inflaatio on rahatalouden ilmiö niin kuin Milton Friedman sanoi, joten inflaation järkevä hallinta onnistuu järkevällä rahapolitiikalla.

    Vastoin kirjoituksen väitettä työttömyyttä ei voida painaa kysyntää stimuloivalla talouspolitiikalla juuri niin alas kuin julkinen valta tahtoo. Tarkkaan ottaen täystyöllisyys on hyvin vaikea saavuttaa. Komentotaloudessa se saattaisi ehkä onnistua panemalla kaikki pakkotyöhön. Komentotalous ei kuitenkaan ole järkevää, joten järkevin vaihtoehto on vapaa markkinatalous, jossa saavutetaan lähes täystyöllisyys.

    http://mattil.puheenvuoro.uusisuomi.fi/150926-vapaa-markkinatalous-toimii-palkkasaantely-ei

    • rahajatalous lokakuu 5, 2013 8:26 am

      Hei Matti,

      Voisitko perustella edes yhden esittämäsi väitteen? Millä perusteella inflaatio on rahataloudellinen ilmiö (https://rahajatalous.wordpress.com/2011/11/10/inflaatio-rahan-kvantiteettiteoria-ja-animal-spirits/)? Oletko tosiaan sitä mieltä, että elämme nyt keynesiläisempää aikakautta kuin vaikkapa 1960-luvulla, jolloin kaikkialla länsimaissa vallitsi täystyöllisyys? Elettiinkö tuolloin siis komentotalouden aikaa? Jos olet sitä mieltä, voimmekin lopettaa keskustelun heti siihen.

      MAP on mielestäni aikalailla markkinatalouden sääntöjen mukainen inflaantionhallintamenetelmä. Voisihan täysin vapaassa markkinataloudessa työttömyys olla myös paljon NAIRU-tason alapuolella. Kiristävää rahapolitiikkaa käytetään NAIRU-ajattelussa usein nimenomaan saattamaan työttömyysaste NAIRUun. Kyse ei ole siis mistään markkinamekanismin automaattisesti jauhamasta tasapainotasosta, vaan vain teoreettisesta rakenteellisen työttömyyden arviosta, johon talous aktiivisella politiikalla saatetaan. Ei siis ole mitenkään ”luonnollisempaa” hallita inflaatiota työttömyyden kuin MAPin kautta.

      Lauri

      • Matti Linnanvuori lokakuu 6, 2013 1:31 pm

        Inflaatio on rahatalouden ilmiö

        Milton Friedman kirjoitti teoksessa The Counter-Revolution in Monetary Theory (1970): ”Inflation is always and everywhere a monetary phenomenon in the sense that it is and can be produced only by a more rapid increase in the quantity of money than in output. … A steady rate of monetary growth at a moderate level can provide a framework under which a country can have little inflation and much growth. It will not produce perfect stability; it will not produce heaven on earth; but it can make an important contribution to a stable economic society.”

        Jussi Ahokas ei kuitenkaan omaksunut tuota totuutta vaan väitti, että koska keskuspankkirahoitus poistaa valtion kulutukselta ulkoiset rajoitteet, voi julkinen sektori lisätä talouden kokonaiskysyntää periaatteessa rajattomasti. Keynesiläiset eivät olekaan tajunneet rahatalouden ja reaalitalouden välistä eroa. Rahan kovaa painamista on kokeiltu monessa maassa ja se on aina johtanut hyperinflaatioon eikä talouden kokonaiskysynnän kovaan lisääntymiseen.

        Jussi Ahokkaan mielestä tulevaisuuden usko selittää inflaation. Hän ei ota huomioon stagflaatiota eli samanaikaista stagnaatiota ja inflaatiota, joka tuli keynesiläisille yllätyksenä 1970-luvulla. Stagflaatio oli kuolinisku keynesiläisyydelle, koska se kumosi keynesiläisyyden perusväitteen, että inflaatio ei ole rahatalouden ilmiö niin kuin monetarismi väittää. USA:n 1800-luvun samanaikainen deflaatio ja talouskasvu ovat toinen esimerkki, joka kumoaa keynesiläisyyden.

        Jussi Ahokas väitti, että rahan kvantiteettiteoria ei ole empiirisesti pätevä. Rahan kvantiteettiteoria on kuitenkin pohjimmiltaan apriorinen yhtälö, jota ei voi empiirisesti kumota. Monetarismiin on kuitenkin liitetty myös kvantiteettiyhtälöä täydentäviä empiirisiä teorioita, jotka on osittain kumottu.

        Elämme nyt siinä mielessä keynesiläisempää aikakautta kuin vaikkapa 1960-luvulla, jolloin kaikkialla länsimaissa vallitsi täystyöllisyys, koska sen jälkeen on rakennettu lisää hyvinvointivaltiota ja työehtosopimusten yleissitovuus keynesiläisyyden mukaisesti. Tuolloin ei eletty länsimaissa aivan komentotalouden aikaa.

        MAP ei ole vapaan markkinatalouden sääntöjen mukainen inflaationhallintamenetelmä, koska se tekee palkankorotukset luvanvaraisiksi. Tuskin voisi täysin vapaassa markkinataloudessa työttömyys olla myös paljon NAIRU-tason alapuolella. Kiristävää rahapolitiikkaa käytetään NAIRU-ajattelussa usein nimenomaan saattamaan työttömyysaste NAIRUun. Kyse voisi periaatteessa olla rahapolitiikan automaattisesti jauhamasta tasapainotasosta, jos rahapolitiikka automatisoitaisiin esimerkiksi Milton Friedmanin ehdotuksen mukaisesti jäädyttämällä rahamäärä, eikä vain teoreettisesta rakenteellisen työttömyyden arviosta, johon talous aktiivisella politiikalla saatetaan. Voisi olla “luonnollisempaa” hallita inflaatiota työttömyyden kuin MAPin kautta, jos inflaatiota hallittaisiin luonnollisen järjestyksen kautta niin kuin François Quesnay ja Hans-Hermann Hoppe ovat ehdottaneet. Anarkokapitalismissa ei olisi mitään valtiota, joka jakaisi palkankorotuslupia tai harjoittaisi rahapolitiikkaa.

      • rahajatalous lokakuu 6, 2013 4:14 pm

        Lähes kaikkiin esittämiisi väitteisiin on vastattu tämän blogin muissa kirjoituksissa jo aiemmin. (Etenkin virheellisiin väitteisiisi hyperinflaatiosta.) Olemme myös käyneet aivan vastaavia keskusteluita aiemminkin erilaisten libertaarien kanssa, joten tämän keskustelun jatkamiselle ei ole enää syytä. Myös puheet siitä, että eläisimme nyt komentotaloudessa ovat niin todellisuudesta irtaantuneita, että rationaaliseen keskusteluun ei näytä olevan liiemmin mahdollisuuksia. Hyvää syksyn jatkoa!

        Lauri

  2. Antero Vuorinen lokakuu 6, 2013 7:11 pm

    Linnanvuori on täysin väärässä. On valtion tehtävä hoitaa työllisyyttä.

    Mutta sillloin kun valtio epäonnistuu tehtävissään, niin entä jos poliisivoimatkin rahoitettaisiin vapaaehtoisten maksujen avulla silloin kun valtio ei kykene tarjoamaan ihmisten riittävän hyvää palvelua:
    http://www.nbcbayarea.com/news/local/Oakland-Residents-Hire-Private-Security-Over-Lack-of-Police-224522491.html

    Poliisivoimat voidaankin varmaan vielä rahoittaa muutenkin kuin valtion pakkoverotuksen kautta, mutta kuka rakentaisi tiet, jos valtiota ei olisi?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: