Kysyntävaje ja talousteoria

keynesVuosi 2013 oli käänteentekevä suomalaisessa talous- ja yhteiskuntapolitiikassa. Viime vuonna käsitys siitä, että Suomen talouden ongelmat johtuvat lähes yksinomaan talouden ”rakenteellisista” tekijöistä löi itsensä läpi niin mediassa kuin puoluepolitiikassakin. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kokonaiskysynnän merkitys sivuutettiin täydellisesti talouspoliittisessa keskustelussa. Samalla talouspoliittinen keskustelu siirrettiin koskemaan ainoastaan sitä, millaisilla rakenteellisilla uudistuksilla saataisiin eniten lisättyä työvoiman tarjontaa ja kurottua umpeen kestävyysvajetta. Uudistusten kysyntävaikutuksesta ei ollut enää juuri kukaan kiinnostunut.

Rakennepolitiikan talousteoreettisena tausta-ajatuksena on ollut niin sanotun rakenteellisen työttömyyden tason (eli NAIRUn) alentaminen ja potentiaalisen tuotannon tason kasvattaminen. Meitä hämmensi koko vuoden kuitenkin se, että talouspoliittinen keskustelu ja päätetyt talouspoliittiset toimet liittyivät ainoastaan potentiaalin parantamiseen. Parantuneesta tuotantopotentiaalista tai laskeneesta rakenteellisen työttömyyden tasostahan ei ole iloa, jos tosiasiallinen kokonaistuotannon kasvu jää edelleen onnettomaksi ja aktuaalinen työttömyys korkeaksi. Kuten totesimme viime vuonna useaan otteeseen, tuotantopotentiaalin ja NAIRUn parantuminen eivät vaikuta suoraan siihen, mille tasolle kokonaistuotanto ja työttömyys tosiasiassa asettuvat.

Jos potentiaaliset tasot parantuvat esimerkiksi työn tarjontaa lisäävän rakennepolitiikan seurauksena, on jopa todennäköistä, että aktuaaliset kasvu- ja työttömyysasteet entisestään heikentyvät. Tämä johtuu siitä, että esimerkiksi NAIRUn alentaminen edellyttää reaalipalkkojen heikentymistä tai vähintäänkin reaalipalkkojen kasvuvauhdin hidastumista. Nämä tekijät taas vaikuttavat kielteisesti kokonaiskysyntään, joka määrittelee kulloinkin vallitsevan työttömyyden tason.

Suurin osa rakenneuudistuskiimaisista poliitikoista ei tietenkään edes ymmärrä, että rakennepolitiikan tehtävänä on vaikuttaa ainoastaan tuotantopotentiaaliin. He kuvittelevat, että työn tarjontaa lisäävällä politiikalla voidaan vaikuttaa suoraan myös vallitsevaan tuotannon ja työttömyyden tasoon. Poliittisen eliitin heikko talousteorian tuntemus tuskin yllättää ketään, mutta oudompaa on, että monet ammattiekonomistitkin tuntuvat tekevän varsin suoraviivaisia oletuksia potentiaalisten ja aktuaalisten tasojen välisestä yhteydestä.

Vaikuttaa siltä, että vain harvat akateemisetkaan taloustieteilijät tajuavat toistavansa yli 200 vuotta vanhaa Sayn lakia väittäessään talouden automaattisesti konvergoituvan tarjontatekijöiden määrittelemälle tasapainotasolle (eli potentiaalisen tuotannon tasolle). Sayn lain mukaan tarjonta luo aina oman kysyntänsä, mikä tarkoittaa sitä, että talous ei voi kärsiä pitkäaikaisesta kokonaiskysynnän vajauksesta. Jos uskomme Sayn lain pitävän paikkansa, on ilman muuta perusteltua keskittyä ainoastaan tuotantopotentiaalin parantamiseen. Talouspolitiikan prioriteetit näyttäytyvät kuitenkin toisenlaisessa valossa, jos Sayn lain ei katsota toteutuvan.

Sayn laki ja uuskeynesiläinen talousteoria

Talousteorian oppihistoriasta voidaan löytää kaksi merkittävää teoreettista traditiota, joiden perusteella Sayn laki voidaan hylätä joko kokonaan tai vähintäänkin lyhyellä aikavälillä. Valtavirtaisessa uuskeynesiläisessä teoriassa Sayn lain kritiikki perustuu hinta- ja palkkajäykkyyksiin*. Tällaisessa teoriassa perusajatuksena on, että lyhyellä aikavälillä hinta- ja palkkajäykkyydet voivat johtaa joko luonnollista kasvua hitaampaan tai voimakkaampaan talouskasvuun. Jos tarkastelun kohteena on työttömyys, voivat hinta- ja palkkajäykkyydet johtaa NAIRUa korkeampaan tai pienempään työttömyysasteeseen.

Uuskeynesiläisessä kirjallisuudessa on esitetty useita mekanismeja, joiden kautta hinta- ja palkkajäykkyydet estävät taloutta tasapainottumasta ”luonnolliselle tasolle”. Tunnettu esimerkki liittyy niin sanottuihin menukustannuksiin, joilla viitataan erilaisiin kuluihin, joita seuraa hintojen päivittämisestä. Konkreettisten hintalistojen päivittämisen lisäksi tämä voi tarkoittaa esimerkiksi uusia, hankalia neuvotteluita tilaajien ja alihankkijoiden kanssa. Palkkajäykkyydet taas voivat viitata esimerkiksi työnantajien haluttomuuteen edes ehdottaa palkanalennuksia työntekijöilleen, koska he haluavat sitouttaa tärkeinä pitämiään työntekijöitä.

Oli yksityiskohtainen mekanismi sitten mikä tahansa, on lopputulos aina sama: hintamekanismi häiriintyy eikä talous konvergoidukaan tuotantopotentiaalin tai rakenteellisen työttömyyden tasolle. Näin ollen tarvitaan aktiivista finanssipolitiikkaa, jolla talous saatetaan tarjontatekijöiden määrittämälle optimitasolle. Tämä pätee kuitenkin ainoastaan lyhyellä aikavälillä, sillä pitkällä aikavälillä hintojen ja palkkojen odotetaan olevan täysin joustavia. Näin ollen valtavirtaisen uuskeynesiläisen näkemyksen mukaan Sayn laki pätee aina pitkällä aikavälillä, mutta lyhyellä aikavälillä talous voi joko ylikuumentua tai ajautua taantumaan.

Suurin osa suomalaisista taloustieteilijöistä tuntuu kuvittelevan, että juuri hinta- ja palkkajäykkyydet ovat keskeinen syy kysyntäongelmien ilmenemiselle kapitalistisessa taloudessa. Tällöin kysyntäongelmat mielletään ainoastaan lyhyen aikavälin ongelmiksi. Näin ollen talouspolitiikan pääpainon tulee olla potentiaalisia tasoja parantavassa rakennepolitiikassa.

Kysyntäongelmien paikantaminen hinta- ja palkkajäykkyyksiin selittänee suurelta osin sen, miksi suomalaiset taloustieteilijät eivät ole juuri ottaneet huomioon potentiaalisten tuotanto- ja työllisyystasojen eroa aktuaalisista tasoista. Päteehän uuskeynesiläisenkin näkemyksen mukaan Sayn laki ainakin pitkällä aikavälillä. Toisaalta voidaan kuitenkin kysyä, eikö uuskeynesiläisenkin tulkinnan mukaan olisi taantumassa tarpeellista harjoittaa elvyttävää eikä kiristävää finanssipolitiikkaa – etenkin kun koko lyhyen aikavälin käsite on täysin epämääräinen ja voi venyä tarkoittamaan jopa vuosikymmenen mittaisia ajanjaksoja.

Sayn laki ja tuotannon rahateoria

Uuskeynesiläinen teoria hinta- ja palkkajäykkyyksistä ei ole kuitenkaan ainoa selitys kysyntävajeen ilmenemiselle. Itse asiassa se on varsin tuore tulkinta, jonka suosio yleistyi vasta 1980-luvulla. Sitä ennen kysyntärajoitteisuuden katsottiin olevan paljon syvemmin kapitalistisen rahatalouden perusdynamiikkaan ja -instituutioihin liittyvä ilmiö.

Kokonaiskysynnän keskeisyyden toi talousteoreettiseen keskusteluun John Maynard Keynes, jonka tuotannon rahateoriassa kokonaiskysynnän vaihteluiden katsotaan johtuvan taloudellista kehitystä määrittelevästä epävarmuudesta. Keynes katsoi, että talouden pitkän aikavälin kehitystä on mahdotonta ennustaa luotettavasti. Siihen voivat vaikuttaa monet arvaamattomat tekijät, kuten vaikkapa teknologiset ja poliittiset mullistukset, luonnonilmiöt ja sodat. Näin ollen talouden pitkän aikavälin kehitystä määrittelee fundamentaalinen epävarmuus.

Fundamentaalisen epävarmuuden oloissa yksityisten toimijoiden on aina mielekästä hamstrata osa tuloistaan. Vain hamstraamalla talletusvaroja tileilleen, voivat toimijat ylläpitää jatkuvasti riittävää likviditeettiä. Tätä tarvitaan esimerkiksi yllättävistä maksuista selviämisen sekä mahdollisen työttömyyden varalta. Hamstraamisen aste vaihtelee kulloisenakin ajanjaksona: jos taloudesta kantautuu negatiivisia uutisia alkaa hamstraaminen lisääntyä, kun taas voimakkaan buumin oloissa se vähentyy. Yritykset joutuvat ottamaan investointipäätöksiä tehdessään jo etukäteen huomioon kokonaiskulutuksen kehityksen, joten investoinnit reagoivat nopeasti ja usein jo ennakoivasti muutoksiin hamstraamisessa. Investointien vähentyminen taas johtaa myös kokonaiskulutuksen laskuun ja näin ollen siis kokonaiskysyntää vähentävään negatiiviseen kehään.

Keynesin kuvaama negatiivinen kehä ei välttämättä pääty milloinkaan ilman valtion elvyttäviä toimenpiteitä. Niin pitkään kuin työttömyys lisääntyy, myös hamstraamisen osuus kasvaa ja investointiaste heikkenee. Tilanne alkaa parantua vasta, jos kokonaiskysyntä elpyy. Silloin sekä kotitaloudet että yritykset alkavat uskoa oman tilanteensa kohentuvan tulevaisuudessa, mikä lisää sekä kulutusta että investointeja. Jos vientikysyntä ei lisäänny merkittävästi, on ainoana vaihtoehtona stimuloida kokonaiskysyntää julkisen sektorin toimesta.

On olennaista ymmärtää, että Keynesin kuvaama kysyntävaje ei poistu automaattisesti edes pitkällä aikavälillä. Talous voi jumittua negatiiviseen kehään periaatteessa vaikka useiden vuosikymmenien ajaksi, jos talouspolitiikassa ei tapahdu tarvittavaa muutosta. Näin ollen ei ole syytä olettaa, että Sayn laki pätisi edes pitkällä aikavälillä. Tämä taas tarkoittaa sitä, että potentiaaliset ja aktuaaliset tuotannon sekä työttömyyden tasot ovat kaksi täysin eri asiaa. Voi olla, että reaalipalkkojen kasvuvauhdin rajoittaminen kohtuulliselle tasolle tekee työttömyyden alentamisesta aiempaa vähemmän riskipitoista. Se ei kuitenkaan millään tavalla vähennä reaalimaailmassa ilmenevää työttömyyttä tai lisää tosiasiallista talouskasvua.

Johtopäätökset

Vuonna 2013 alkunsa saanut rakenneuudistus- ja tarjontakiihko saa oikeutuksensa klassisesta Sayn laista sekä uuskeynesiläisestä talousteoriasta, jossa kysyntäongelmat määritellään ainoastaan lyhyen aikavälin ilmiöiksi. Uuskeynesiläisellä teorialla ei ole kuitenkaan juuri mitään tekemistä Keynes alkuperäisen tuotannon rahateorian kanssa. Tuotannon rahateoriassa Keynes osoitti, että kapitalistisen talouden kysyntärajoitteisuus ei johdu ensisijaisesti hinta- ja palkkajäykkyyksistä, vaan talouden kehityksen pitkän aikavälin epävarmuudesta ja tästä juontuvasta rahan hamstraamisesta.

Jotta työn tarjonnan lisäämiseen fakkiutunutta rakenneuudistuspolitiikkaa voitaisiin pitää mielekkäänä, olisi kyettävä perustelemaan, mikä Keynesin alkuperäisessä kritiikissä oli pielessä. Taloustieteilijöiden olisi siis osoitettava, miksi talous aina automaattisesti palautuu tarjontatekijöiden määrittelemälle tasapainotasolle. Vastaukseksi eivät riitä viittaukset palkkojen ja hintojen joustavuuteen pitkällä aikavälillä, koska Keynesin teoria ei liity niihin.

Olisi virkistävää kuulla, miksi ortodoksiset taloustieteilijät sivuuttavat tuotannon rahateorian. Olisi erityisen kiinnostavaa tietää, johtuuko tämä pelkästä taloustieteen oppihistorian huonosta tuntemuksesta vai onko taustalla jokin vakuuttava kritiikin tyyppi, jota vain jostain syystä ei koskaan esitetä julkisessa tai akateemisessa keskustelussa.

Lauri Holappa

* =Kuten olemme ennenkin todenneet, uuskeynesiläinen koulukunta on nimetty hyvin harhaanjohtavasti, sillä tosiasiassa sillä ei ole juuri mitään tekemistä John Maynard Keynesin kehittämän talousteorian kanssa.

Advertisements

2 responses to “Kysyntävaje ja talousteoria

  1. Susanna Kaukinen tammikuu 4, 2014 2:28 am

    Kirjoitin vastaus-blogin tähän => http://www.nyysisuomi.fi/?p=159

    Ote:

    ”Oikeistolaiset ajattelevat, että jos valtio ottaa velkaa lamassa, se ei kuitenkaan maksa sitä kokonaan pois seuraavalla nousukaudella. Tästä seuraa useiden lamojen yli kuljettaessa yhä suurempi velkataakka valtiolle, joka joudutaan kustantamaan veroista. Oikeistolaiset vihaavat veronmaksua, joten he vastustavat valtionvelkaa, ideologisesti.

    Niinpä oikeistolaisten väittämä ei ole, että Keynes on väärässä. Heidän väitteensä on, että Keynesin ehdottamaa elvytystä ei voida tehdä. Erityisesti asia on näin, koska nousukaudella poliitikot eivät koskaan tee sitä mitä pitäisi, eli maksa velkoja pois. Tämä johtuu siitä, että on äärimmäisen vaikeaa perustella äänestäjille miksei tätä, tuota ja muutamaa muuta palvelua voida järjestää, kun menee niin hyvin.

    Osittain vikapää nähdään poliitikkojen lupauksissa, tuhlauksessa ja tietenkin kansassa, joka ei ymmärrä talouspolitiikka. Varmaankin on niin, että monet eivät sitä ymmärrä, mutta ikävästi sitä eivät ymmärrä oikeistolaisetkaan.

    Syy sille, mikä on oikeistolaisen talousajattelun perisynti on rahan arvon säilyttäminen, näin väitän. Koska oikeistolaisilla tuppaa olemaan pätäkkää, heille on tärkeää että heidän jo riistämänsä omaisuus säilyttää arvonsa, jotta he eivät joutuisi kerjuulle – oikeistohan ei kannata sosiaaliturvaa.

    Tästä syntyy psykologinen ansa, jonka takia me kaikki joudumme kerjuulle, jos nykyinen talouspolitiikka jatkuu. Edellisestä syystä johtuen oikeistolaiset vastustavat rahan painamista silloinkin, kun se on yksinomaan järkevää.

    Keynes on täysin oikeassa ja taloutta pitäisi elvyttää valtion taholta nykyisessäkin lamassa rajusti. Velkaongelmaa ei synny, jos elvytys tehdään keskuspankin rahanluonnin kautta, siis suomeksi: painetaan rahaa.

    Koska oikeistolaiset pelkäävät rahan heikkenemistä, siis inflaatiota ja haluavat pitää sen kurissa, he kampittavat koko kansantalouden vastarinnallaan. Tosiasia on, ettei haitallisen inflaation vaaraa ole syvän laman keskipisteessä, jossa työttömien armeija odottaa vain sitä päivää, että joku kutsuisi heidät taas tuotantovälineiden ääreen ja maksaisi siitä palkkaa.

    Tätä ei oikeisto kuitenkaan hyväksy ja me olemme siinä missä me olemme. Suomen ongelmat ratkeaisivat hyvin pitkälle oman valuutan, keskuspankin ja rahapolitiikan kautta, koska me voisimme kelluttaa valuuttamme asettumaan sille luontaiseen arvoon ja me voisimme elvyttämisen ja verotuksen avulla säädellä liikkeellä olevan rahan määrää viisaasti.”

  2. ville tammikuu 26, 2014 10:57 am

    Yllä olevaan kommenttiin kommentti:

    ”Syy sille, mikä on oikeistolaisen talousajattelun perisynti on rahan arvon säilyttäminen, näin väitän. Koska oikeistolaisilla tuppaa olemaan pätäkkää, heille on tärkeää että heidän jo riistämänsä omaisuus säilyttää arvonsa, jotta he eivät joutuisi kerjuulle – oikeistohan ei kannata sosiaaliturvaa.”

    Nykyinen globaali rahapoliittinen elvytyspolitiikka on satanut pääasiassa rikkaiden taskuun. Tuloerot ovat kasvaneet. Käynnissä on historian suurin tulonsiirto keskiluokalta rikkaille. Sosialismia kai sekin.

    Alkajaisiksi kannattaa katsoa seuraavien tuotteiden hintakäyriä niin ymmärtää mistä on kyse: osakkeet, bondit, globaalien keskustoiden kiinteistöt, taide, keräilyviinit ja – viskit, keräilyautot, postimerkit, timantit, vanhat kirjat, vanhat gingseng-juuret…

    Löysä rahapolitiikka olisi antanut aikaa korjata järjestelmää. Nyt ollaan tilanteessa, että mitään ei olla korjattu, mutta ongelma on kasvanut. Katsotaan miten Suomen asuntosektorilla käy tänä vuonna. Mikäli alamäki alkaa nyt, hypätään alas vieläki korkeammalta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: