Hölynpölyä keskuspankkirahoituksesta

uspvTutkijatohtori Tuomas Malinen jatkaa edelleen keskustelua valtionvelan ja alijäämien hoidosta sekä keskuspankkirahoituksesta Uuden Suomen blogissaan. Malinen pitää Lauri Ahokkaan (sic) ja Antti Alajan Helsingin Sanomissa esittämiä näkemyksiä valtion velkaantumisesta ja keskuspankkirahoituksesta outoina. Malinen ei voi ymmärtää, miten kukaan voisi suositella keskuspankin roolin kasvattamista valtion alijäämäisen kulutuksen rahoituksessa. Hänen ajattelussaan kun seurauksena on välttämättä hyperinflaatio.

Malisen blogitekstiä on syytä käsitellä yksityiskohtaisemmin, koska monet taloustieteilijät Suomessakin tuntuvat jakavan hänen näkemyksensä rahasta, keskuspankkirahoituksesta sekä hyperinflaation synnystä. Valitettavasti tällä näkemyksellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä todellisuuden ja nykymuotoisen luottorahatalouden kanssa.

Malisen raha-ajattelun perusteet paljastuvat heti hänen kirjoituksensa alussa, jossa hän viittaa metallirahaan ja kuvaa, kuinka varhaisissa kolikoita käyttäneissä talouksissa rahaa eli Maliselle vaihdon välinettä manipuloitiin. Malisen mukaan näissä talouksissa hallitsijoiden toimet velkojen maksamiseksi (oikeammin kulutusmahdollisuuksiensa lisäämiseksi) uutta rahaa luomalla eivät johtaneet hyperinflaatioon, koska metallirahaa ei voinut painaa rajattomasti resurssien riittämättömyydestä johtuen. Siksi vasta paperirahan käyttö loi Malisen mukaan edellytykset hyperinflaatiolle.

Hänen kuvaamassaan esimerkissä ruhtinas Dionysos kuitenkin onnistuneesti tuplasi talouden ostovoiman jakamalla kolikot kahtia. Tällöinhän ruhtinas olisi yhtä hyvin voinut moninkertaistaa ostovoiman muuttamalla kolikoiden nimellistä arvoa tai leikkaamalla ne useampaan osaan. Kun Dionysos tyytyi ainoastaan kaksinkertaistamaan kolikoita hallussa pitäneiden ihmisten ostovoiman, uusilla jaetuilla kolikoilla aikaansaatu ostovoiman lisääminen ei ilmeisesti johtanut hyperinflaatioon. Tämän selittää metalliresurssien rajallisuuden sijaan kuitenkin se, että tällaiseen kysynnän lisäykseen talous pystyi vastaamaan hyödykkeiden määrää kasvattamalla, jolloin nimellinen kysyntä ja reaalinen tarjonta molemmat kasvoivat.

Malinen ei siis vieläkään tunnu ymmärtävän, että lopulta nopean inflaation aiheuttaa rahataloudessa rahamääräisen kysynnän sekä hyödykkeiden tarjonnan kasvun eriytyminen. Tämä on outoa, sillä koko valtavirtainen taloustiedehän lähtee siitä, että hinnat määrittyvät kysynnän ja tarjonnan kehityksen mukaan. Malinen kuitenkin sivuuttaa tämän selitysmallin tyystin ja johtaa hyperinflaation keskuspankkirahoituksen käytöstä. Hän siis väittää, että ainoastaan keskuspankkirahoituksen käyttö selittää maailmanhistorian hyperinflaatioepisodeja ja jättää Antti Alajankin Helsingin Sanomien mielipidesivuilla käydyssä keskustelussa esiin tuomat tuotantojärjestelmän ongelmat kokonaan selityksensä ulkopuolelle.

Tämä virhetulkinta konkretisoituu Malisen blogitekstin lopussa, jossa hän kuvaa näkemystään siitä, miten hyperinflaatio nykytaloudessa syntyy. Ensinnäkin Malinen erottaa valtion keskuspankilta lainaamisen ja setelirahoituksen toisistaan, mikä osoittaa, ettei Malinen hahmota lainkaan nykymuotoisen rahatalousjärjestelmän peruslogiikkaa. Todellisuudessahan nämä ovat sama asia

Malisen mukaan valtiot voisivat ilman hyperinflaatiota lainata edullisella korolla keskuspankista, jos tämä ei kannustaisi niitä kasvattamaan lisää alijäämiään. Koska poliitikot ovat kuitenkin vastuuttomia, Malinen päättelee, että tämä johtaisi alijäämien kasvukierteeseen. Tämä puolestaan johtaa jollain oudolla tavalla siihen, että valtiot eivät pysty enää maksamaan korkojaan, vaikka ne voivatkin lainata aina maksujen erääntyessä lisää maksuvälinettä (keskuspankkirahaa, valuuttaa) keskuspankista.

Tästä taas seuraa Malisen ajattelussa lainojen maksaminen niin kutsutulla seigniorage-tulolla eli setelien tuotantokustannuksen ja sen nimellisen arvon välisellä erotuksella (sic). Valtio siis laskee vasta tässä vaiheessa liikkeelle seteleitä tai velatonta rahaa, jolloin talouden kierrossa olevan rahan määrä kasvaa ja rahan kvantiteettiteorian mukaisesti inflaatio kiihtyy hyperinflaatiolukemiin.

Malinen väittää, että maailmanhistoria on täynnä esimerkkejä edellä kuvatuista kehityskuluista. Tämä väite ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Koko Malisen esittämä kuvaus hyperinflaation synnystä on täyttä fiktiota, eikä sillä ole mitään tekemistä rahataloudellisen todellisuutemme kanssa.

Malinen ei ymmärrä, että valtioraha eli setelit ja keskuspankkiraha ovat aina samaan aikaan sekä varallisuutta että velkaa. Näin ollen valtio ei pysty koskaan luomaan talouteen velatonta rahaa. Jokaista keskuspankin liikkellelaskemaa seteliä ja jokaista sen luomaa keskuspankkirahatalletusta vastaa samansuuruinen velkakirjaus. Näin ollen Malisen esittämä malli setelirahoituksesta on puhdasta hölynpölyä. Tämä havaitaan tarkastelemalla Malisen ajattelua kahdenkertaisen kirjanpidon avulla (taulukko 1).

Taulukko 1. Keskuspankkirahoitus Tuomas Malisen maailmassa

rahanluonti2

Kohdassa 1 on kuvattu lähtötilanne, jossa valtio on lainannut kulutusvarat keskuspankista ja kuluttanut ne. Näin yksityiselle sektorille on syntynyt 100 rahayksikköä varallisuutta, valtiolle saman verran velkaa ja keskuspankille 100 rahayksikköä sekä velkaa että varallisuutta. Varallisuus on valtion lupaus maksaa velkansa, velka puolestaan keskuspankkirahavelka yksityiselle sektorille.

Malisen esimerkissä vaiheessa 2 valtio lopettaa velkojen maksun, jolloin sekä sen velka että keskuspankin varat painuvat nollaan. Tämän seurauksena keskuspankin tase ajautuu epätasapainoon, mikä ei ole sallittua. Malisen mukaan tässä vaiheessa (vaihe 3) keskuspankki kattaa taseen epätasapainon ”uuden rahan luomisesta saaduilla voitoilla”.  Nyt valtio ja keskuspankki siis havaitsevat, että ne voivat luoda talouteen velatonta rahaa ja tekevät niin kohdassa 4. Valtio pyytää keskuspankkia siirtämään varallisuuden suoraan yksityiselle sektorille, jolta ostaa palveluita. Tämän jälkeen vaiheessa 5 keskuspankki jälleen tasapainottaa taseensa seigniorage -tuloilla.

Lopputuloksena on se, että taloudessa on 300 rahayksikköä varallisuutta ja vain 100 rahayksikköä velkaa. Näin ollen Malisen maailmassa ei noudateta lainkaan kahdenkertaisen kirjanpidon sääntöjä, minkä vuoksi Malisen talous ei ole nykymuotoinen rahatalous. Nykytaloudessahan kaikkien toimijoiden taseiden summan eli velkojen ja varojen summan täytyy olla lakien ja asetusten mukaan olla nolla. Jos varallisuuserällä ei ole vastineena velkaerää, kukaan ei ole sitoutunut antamaan sitä vastaan yhtään mitään (esim. setelin vastineena verovelasta). Näin ollen varallisuuserä ilman vastaavaa velkaerää on myös looginen mahdottomuus.

Tässä blogissa esittämämme käytännöt valtion keskuspankkirahoituksen toteuttamiseksi sen sijaan noudattavat nykyrahatalouden todellisuutta. Keskuspankkirahoitus nykytaloudessa on kuvattu taulukossa 2.

Taulukko 2. Keskuspankkirahoitus todellisuudessa

rahanluonti

Alkutilanne on täsmälleen sama kuin edeltävässä esimerkissä. Vaiheessa 2 valtio haluaa kuluttaa edelleen enemmän kuin se kerää taloudesta varoja. Näin ollen se lainaa keskuspankista alhaisella korolla lisää maksuvälinettä 100 rahayksikköä. Nyt sen velat kasvavat 200 rahayksikköön. Samoin tapahtuu keskuspankin varoille (valtion velkakirjat) ja veloille (keskuspankkirahavelka). Kun valtio kuluttaa keskuspankkirahan vaiheessa 3 ostamalla palveluita yksityiseltä sektorilta, sen varat painuvat jälleen nollaan. Samalla yksityisen sektorin rahoitusvarat nousevat 200 rahayksikköön. Taloudessa on siis saman verran velkaa ja varallisuutta, eikä Malisen rahoitusmallin kaltaista epäloogisuutta synny.

On huomattava, että molemmissa esimerkeissä yksityisen sektorin ostovoima kasvoi lopulta saman verran. Koska rahataloudessa inflaation määrää nimellisen kysynnän ja reaalisen tuotannon kehitys, ovat lopputulokset inflaation kiihtymisen edellytysten kannalta identtiset (vaikka Malisen malli ei vastaakaan millään tavalla todellisuutta). Jos tuotantojärjestelmä on romahtanut eikä tuotantoa voida laajentaa, on nimellisen kysynnän lisääminen aina hyvin inflatorista.

Mitä suuremmiksi alijäämät kasvavat suhteessa tuotantoresursseihin, sitä varmemmin nimellinen ostovoima siirtyy suoraan hintoihin. Jos alijäämiä ei keskuspankista lainaamisen yhteydessä päästetä kasvaman niin suuriksi, että tuotantoresurssit tulevat vastaan, kasvattaa lisääntynyt ostovoima jatkuvasti hyödykkeiden tarjontaa. Näin hinnannousupaineet pysyvät kurissa. Keskeistä ei ole siis se, rahoitetaanko alijäämät keskuspankkiluotoilla vai yksityiseltä sektorilta lainaamalla, vaan se, kuinka suuriksi alijäämät muodostuvat suhteessa talouden tuotantokapasiteettiin. Malisen esittämään rahoitumalliin ei kuitenkaan voida turvautua, koska se on irrallaan todellisuudesta.

Jos hyperinflaatiokorttia aletaan heilutella julkisessa keskustelussa ilman ymmärrystä modernin rahatalouden perusprosesseista, päädytään täysin mielettömiin selitysmalleihin. Valitettavasti tutkijatohtori Malinen on sortunut uskomaan liiaksi valtavirtaisia rahateorioita, joista hänen selitysmallinsa ovat peräisin. Pahinta on se, että tällaiset analyysit ja väitteet kyseenalaistavat mielekkään talouspolitiikan, jonka avulla esimerkiksi euroalueen kriisi voitaisiin helposti päättää. Talouden asiantuntijoiksi uskotuilla henkilöillä pitäisikin olla julkisessa keskustelussa suurempi vastuu lausunnoistaan ja itsekriittisyyttä jättää typerimmät selitykset kokonaan esittämättä.

Jussi Ahokas

Advertisements

7 responses to “Hölynpölyä keskuspankkirahoituksesta

  1. konsta helmikuu 9, 2014 4:34 pm

    Kummallista, että hyperinflaatiokortti vielä heiluu, vaikka rahan määrän kasvu on ollut viime vuodet ennennäkemätöntä ja silti kehittyneissä maissa inflaatio matelee pohjalukemissa.
    Paras selitys hyperinflaatioista, johon olen viime aikoina törmännyt, on varmaankin James Montierin (varainhoitotalo GMO:n strategi) kirjoittama pätkä (ks: http://s3.amazonaws.com/presspublisher-do/upload/567/JM_Hyperinflations_213-1.pdf). Lähes kaikkiin tapauksiin liitty suuri tarjontasokki, ja/tai suuria velkoja vieraassa valuutassa.

  2. Harri K. helmikuu 9, 2014 8:00 pm

    ”Lopputuloksena on se, että taloudessa on 300 rahayksikköä varallisuutta ja vain 100 rahayksikköä velkaa. Näin ollen Malisen maailmassa ei noudateta lainkaan kahdenkertaisen kirjanpidon sääntöjä, minkä vuoksi Malisen talous ei ole nykymuotoinen rahatalous. Nykytaloudessahan kaikkien toimijoiden taseiden summan eli velkojen ja varojen summan täytyy olla lakien ja asetusten mukaan olla nolla.”

    Nyt kun käytätte näitä T-taseita, niin muistakaa nyt ihmeessä summata sinne velkapuolelle myös kunkin toimijan oma pääoma. Jos keskuspankin oma pääoma on luottotappion (valtion maksukyvyttömyyden) myötä negatiivinen, ”rahaa” todellakin on enemmän kuin ”velkaa”, ilman että mitään kaksinkertaisen kirjanpidon teknistä sääntöä on rikottu. Ja jos keskuspankilla ei ole estettä tehdä jatkuvasti tappiota tai se muuten vaan luotottaa valtiota rajattomasti (antaen vain lisää maksuaikaa vanhoille veloille ja antaa päälle uutta lainaa), ollaan taas siinä, mistä koko väittely lähti.

    • rahajatalous helmikuu 10, 2014 6:51 am

      Hei,

      t-account esimerkeissä kuvattiin tällä kertaa Tuomas Malisen blogitekstissään esittämää tarinaa keskuspankkirahoituksen mekanismeista sekä yksinkertaisinta mahdollista esimerkkiä keskuspankkirahoituksesta todellisuudessa. Koska Malinen ei puhunut keskuspankin omasta pääomasta tai negatiivisesta taseesta, olisi ollut väärin sisällyttää tähän kuvaukseen kaipaamiasi elementtejä. Normaaliolosuhteissa ne eivät myöskään vaikuta mitenkään todellisuudessa tapahtuvaan keskuspankkirahoitukseen, koska jos uudelleenrahoitus on mahdollista, valtion velkakirjaa ei ole koskaan välttämätöntä alaskirjata.

      Se, että keskuspankki voi operoida negatiivisella taseella ei tarkoita sitä, että kokonaistalouden tasolla varojen ja velan erotus ei olisi nolla. Itse asiassa negatiivinen tasehan syntyy juuri silloin, kun toisaalla taloudessa tehdään alaskirjaus, jolloin myös keskuspankin täytyy reagoida tasapainottamalla oma selvitystilinsä, vaikka sen omat pääomat eivät tähän riitä. Näin varojen ja velkojen erotus säilyy edelleen taloudessa nollassa.

      Kukaanhan ei ole tässä väittelyssä esittänyt, että keskuspankki ei voisi luotottaa valtiota rajattomasti. Keskeinen kysymys on ollut, johtaako keskuspankkirahoitus automaattisesti hyperinflaatioon. Näin ei tietysti ole, vaan julkisten alijäämien suuruus, yksityinen kulutus- ja investointihalukkuus sekä talouden tuotantokapasiteetti määrittävät sen, miten hinnat taloudessa kehittyvät. Luonnollisesti myös hinnoitteluvoiman kasvaminen voi nopeuttaa inflaatiota. Koska julkisia alijäämiä voidaan rajoittaa talouden lähestyessä täystyöllisyyttä, ei hyperinflaatio ole automaattinen lopputulos erityisesti silloin, kun tuotantojärjestelmä on terve ja kehittyvä ja kun taloudessa on julkisia alijäämiä automaattisesti suitsevia instituutioita. Se on silloin epätodennäköinen lopputulos. Ja tällaisessa taloudessa juuri nyt elämme.

      Jussi

  3. Jarmo Nevalainen helmikuu 9, 2014 8:58 pm

    Malilnen valittaa väsymystä, stressiä ja yrittää puolustella näkökantojaan.
    “Ehkä pitäisi pysyttäytyä aikaisemmassa päätöksessäni lopettaa kommentointi, mutta yritän nyt vielä selventää sanomaani.
    Missään kohdassa kirjoitusta en väitä, että pelkkä setelirahoitus johtaisi nopeaan inflaatioon. Historiallisesti se on aina yhdistynyt valtion tarpeeseen (sota, talouskriisi, ym.) tai haluun rahoittaa alijäämiään keskuspankin avulla (esim. Zimbabwe). Siis, poliittinen päätös -> setelirahoitus -> inflaatio. Inflaatio voi olla puhtaasti rahataloudellinen ilmiö, mutta hyperinflaatio on aina fiskaalipolitiikan ja setelirahoituksen yhdistelmä.
    Keskuspankkirahoituksen ongelma on, että se muuttaa valtionhallinnon budjettirajoitteen teoreettiseksi. Poliitikkojen ei tarvitse rajoittaa menojen kasvua, koska he pystyvät lainaamaan keskuspankista käytännössä ilmaiseksi. Tämä johtaa hyvin herkästi liialliseen keskuspankkirahoituksen käyttöön, huomattavan nopeaan rahan määrän kasvuun ja sitä kautta inflaatioon.
    Ahokas ilmeisesti olettaa, että poliitikot pystyvät tekemään rationaalisia päätöksiä valtion menoista siitä huolimatta, että budjettirajoitetta ei käytännössä ole. Mikäli näin on, valtion kulutus vastaa tuotantoa ja rahan määrä taloudessa ei setelirahoitusta käytettäessä kasva liian suureksi tuotantoresursseihin nähden. Valitettavasti en ole löytänyt historiasta yhtään esimerkkiä, missä setelirahoitus ei olisi johtanut nopeaan inflaatioon ennemmin tai myöhemmin.
    Raskas työviikko odottaa, joten lopetan kommentointini (varmasti) tähän. Kaikille asiasta kiinnostuneille suosittelen yllä jakaami linkkiä “Inflation and hyperinflation in the 20th century” -artikkeliin. Siinä käydään läpi hyperinflaation teorioita ja esitetään useita esimerkkejä maista, jotka ovat kohdanneet nopeita inflaatiota ja hyperinflaatioita.

    • rahajatalous helmikuu 10, 2014 7:07 am

      Tähänhän tässä keskustelussa lopulta päädytään. Eli ovatko poliitikot vastuuttomia ja kyvyttömiä ymmärtämään, että talouden tuotantoresurssien rajojen lähestyessä valtion alijäämäisestä kulutuksesta tulee inflatorista ja että inflaatio-ongelmaa ei ratkaista lisäämällä yhä enemmän kysyntää? Malisen mukaan historiasta ei löydy yhtään esimerkkiä, jossa politiikot olisivat päätyneet tällaiseen tulemaan. Ilmeisesti Malinen ei ole tutustunut Suomen taloushistoriaan toisen maailmansodan jälkeen. Suomessahan inflaatiopelko on aina ollut keskeisessä asemassa talouspolitiikan suunnittelussa ja toteutuksessa. Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, jolloin muuten monia investointiprojekteja rahoitettiin suoraan Suomen Pankista, valtion budjetit ja talous pyrittiin saattamaan verotuksen keinoin tasapainoon tai ylijäämäiseksi, jotta investoinneille olisi taloudessa tilaa eikä liika kulutus hyödykemarkkinoilla olisi johtanut hintaspiraaliin. Lisäksi turvauduttiin sekä hinta- että määräsäännöstelyyn sekä palkankorotusten rajoituksiin, jotta tuotannon resursseja koskenut pula ei olisi aiheuttanut liikaa hinnannousupainetta. Suomessa inflaatio ei koskaan karannutkaan käsistä ja talouden tasapaino sekä kasvuedellytykset turvattiin.

      Jos Malinen tutkisi tarkemmin maailmanhistoriaa, hän löytäisi lukuisia ja taas lukuisia esimerkkejä vastaavista tapauksista. Ei myöskään ole kovin kohteliasta antaa poliitikoille ja kanssaihmisille politiikkasuosituksia, jotka perustuvat siihen, ettei heidän kykynsä uskota riittävän tilanteen hallitsemiseen. Tämä ei tietenkään ole taloustieteilijöiden piirissä mitenkään erikoista. Hyvää Malisen kommentissa on kuitenkin se, että tämä asenne tulee nyt selvästi näkyviin. Malinen siis haluaa rajoittaa demokraattisen päätöksenteon tilaa, koska uskoo poliitikkojen aina epäonnistuvan. Tällaisen politiikkasuosituksen suosio jää varmasti erittäin heikoksi.

      Jussi

  4. TNE helmikuu 10, 2014 4:03 am

    Olisihan se huomattavasti reilumpaa poliitikoilta kansalaisiaan kohtaan pyrkiä työllistämään heitä kun noudattaa orjallisesti jotain keksittyä velkaantumisrajoitetta (60% bkt:stä). EKP voisi ottaa inflaation seurannan lisäksi tyäkalupakkiinsa työttömyyden hoidon nyt kun yksittäisiltä euromailta sen hoitoon ei laman aikana löydy kuin kiristyksiä ja leikkauksia.

  5. Mika Kotikoski helmikuu 12, 2014 9:40 pm

    Kirjoitatte: “Näin ei tietysti ole, vaan julkisten alijäämien suuruus, yksityinen kulutus- ja investointihalukkuus sekä talouden tuotantokapasiteetti määrittävät sen, miten hinnat taloudessa kehittyvät. ”
    Listaatte yllä kysyntäinflaation synnyn perustekijöitä. Näillä ei ole mitään tekemistä varsinaisen hyperinflaation kanssa. Aivan päinvastoin. Nimenomaan deflaatio ja hyperinflaatio ovat toisiaan lähempänä.
    Oma käsitykseni on, että hyperinflaatio syntyy luottamuspulasta kohdevaluuttaa kohtaan. Miksi luottamuspula sitten syntyy? Luottamuspulan riski rupeaa nopeati kasvamaan kun kuluttajat ja sijoittajat haluavat eroon kohdevaluutasta. Kyllä tällaiseen rekaktioon rittää käsittääkseni varsin hyvin se, että esimerkiksi keskuspankin edustaja julistaa tarpeen vaatiessa rajatonta setelielvyttämistä käytettäväksi pankkisektorin pelastamiseksi.
    Kriiai eskaloituu erittäin suurella todennäköisyydellä kun toimeen sitten ryhdytään ja sijaiskärsijät eli veronmaksajat huomaavat tapahtuneen. Tämä vaihe voi hyvin kestää vuosia ja kiihtyy samalla kun lanseerataan veronkorotuksia, setelien leikkuusta, arvometallien konfiskaatioista, maareformeista tai muista tällaisille tilanteille tyypillisistä viranomaisten toimeenpanemista “lieveilmiöistä” puhumattakaan. Täysin looginen reaktio on, että kaikki osalliset -niin kadunmiehet, kuin instituutiosijoittaja- erittäin todennäköisesti pyrkivät tekemään kaikkensa päästäkseen kohdevaluutasta eroon mahdollisimman täydellisesti.
    Tapahtuu valuutan kuolema.
    Ainoa tapa välttää paha deflaatio (ylimitoitettu säästäminen) tai toisaalta hyperinflaatio (ylimitoitettu rahapoliittinen elvyttäminen) on ruveta tekemään kokonaisvaltaisesti järkevää raha- ja finanssipolitiikkaa. Kumpaankaan järkevästi mitoitettuna ei euroalueella kuitenkaan ole uskoakseni mahdollisuutta. Joten nähtäväksi jää kumman ääripään kautta systeemi korjaa itsensä. Kumpikin on todella pelottava vaihtoehto.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: