Jälkikirjoitus keskuspankkirahoituksesta

uspvTutkijatohtori Tuomas Malinen on päättänyt vielä jatkaa keskustelua keskuspankkirahoituksesta ja laajemmin valtion harjoittamasta kysynnänsäätelystä. Malinen haluaa vakuuttaa itsensä ja bloginsa lukijat siitä, että modernissa rahataloudessa ei kerta kaikkiaan ole syytä harjoittaa ekspansiivista ja täystyöllisyyteen pyrkivää kysynnänsäätelypolitiikkaa eikä ainakaan siten, että keskuspankki selvittäisi valtion kulutukseen liittyvät maksusuoritukset aina pyydettäessä.

Malinen esittää kaksi argumenttia täystyöllisyyteen pyrkivää kysynnänsäätelypolitiikkaa vastaan. Ensimmäinen on usein oikeistolaisessa retoriikassa ja monesti taloustieteenkin piirissä esitetty argumentti, jonka mukaan julkinen valta välttämättä epäonnistuu talouden ohjauksessa. Malisen kirjoituksessa epäonnistuminen liittyy tilanteeseen, jossa talous lähestyy täystyöllisyyttä ja resurssien täysimääräistä käyttöä. Koska Malisen mukaan funktionaalisen rahoituksen periaatteiden mukaan toimiva päätöksentekokoneisto ei voi tietää, milloin kaikki talouden resurssit alkavat olla käytössä, se ei pysty reagoimaan ajoissa ylikysynnän muodostumiseen kulutusta vähentämällä ja verotusta kiristämällä. Koska demokraattisten päätösten toimeenpano vie vielä aikaa, on epäonnistuminen todennäköinen, vaikka tieto täystyöllisyydestä päätöksentekijät tavoittaisikin suhteellisen ajoissa.

Näin ollen Malinen vihjaa, että talouden kokonaistulotaso päästetään kaikissa olosuhteissa ja välttämättä niin suureksi, että inflaatiota ei pystytä hallitsemaan. Nykyisen tilastotuotannon ja kehittyneiden talouden analyysimenetelmien aikakaudella Malisen oletus tuntuu vähintäänkin omituiselta. Kun kokonaistuotantoa ja työllisyyskehitystä mitataan kuukausittain, on päätöksentekijöillä kohtalaisen helppoa arvioida, kuinka paljon talouden resursseja on kulloinkin käytössä. Näin ollen hallituksilla on hyvät mahdollisuudet jopa lisäbudjeteilla vaikuttaa talouden kokonaistulotasoon.

Julkisen vallan on kuitenkin mahdollista hillitä kokonaistulotason kasvua myös etukäteen. Niin kutsuttujen automaattisten vakauttajien kautta julkisen talouden vaikutus talouden kokonaiskysyntään muuttuu automaattisesti työllisyystilanteen parantuessa ja talouden rahavirtojen määrän kasvaessa. Progressiiviset verorakenteet, jotka kiristävät automaattisesti verotusta nimellisten tulojen kasvaessa, sekä vastasyklisesti reagoivat menorakenteet pitävät ensisijaisesti huolen siitä, että julkinen talous alkaa jarruttaa kokonaiskysynnän kasvua talouden lähestyessä täystyöllisyyttä.

Malisen toinen argumentti liittyy kysymykseen, jota olemme käsitelleet blogissamme jo aiemmin varsin paljon. Malisen mukaan nimittäin täystyöllisyyspolitiikan esteeksi tulee viimeistäänkin kustannusinflaatio, joka on seurausta palkansaajien ja yritysten palkka-hintakilpailusta. Molemmat osapuolet pyrkivät nostamaan vaateitaan jatkuvasti, mistä seuraa inflaatiokierre. Ajatus on peräisin blogissamme kritisoidusta uuskeynesiläisestä NAIRU-teoriasta. Koska inflaatiokierrettä on mahdotonta ehkäistä, ei kokonaiskysyntää ole Malisen näkemyksen mukaan syytä puskea lähellekään täystyöllisyyden edellyttämää tasoa.

Vaikka Malinen viittaa kirjoituksessaan eksplisiittisesti Abba Lerneriin ja tämän huoleen kustannusinflaatiosta, hän ei muista kertoa, että Lerner ja hänen kollegansa Sidney Weintraub kehittivät jo 1970-luvulla mekanismeja, joiden avulla täystyöllisyyden lähellä syntyvästä kustannusinflaatiosta päästäisiin eroon. Näitäkin mekanismeja, joita itse asiassa ei ole koskaan kokeiltu, on käsitelty varsin perusteellisesti blogissamme. Lernerin ehdotus oli markkinaperustainen palkankorotuslupajärjestelmä, joka olisi erittäin tehokas kustannusinflaation patoamisen keino. Kun palkankorotusten kokonaistaso olisi kiinnitetty tuottavuuden kasvun tasolle, ei Malisen kuvaamaa hintaspiraalia pääsisi lainkaan syntymään.

Tuomas Malisen jatkuvat hyökkäykset keskuspankkirahoitusta ja täystyöllisyyspolitiikkaa vastaan ovat siinä mielessä tervetulleita, että vain harvat valtavirtaisen koulutuksen saaneet ekonomistit ovat valmiita käymään keskustelua keynesiläisestä kysynnänsäätelystä. Mitä laajemmaksi keskustelu leviää, sitä useampi tulee huomaamaan, että Malisen edustamalle talousteorialle ja talouspoliittiselle doktriinille on olemassa todellisia ja pitkälle pohdittuja vaihtoehtoja. Tämän keskustelun kannalta viikonlopulla kauppoihin tullut tietokirjamme Rahatalous haltuun – Irti kurjistavasta talouspolitiikasta julkaistaan juuri oikeaan aikaan.

Jussi Ahokas

Advertisements

10 responses to “Jälkikirjoitus keskuspankkirahoituksesta

  1. Kimmo maaliskuu 2, 2014 3:22 pm

    Jos nyt jätetään kaikki muu huomioitta ja keskitytään pelkkään ennustamiseen. Se on todella heikkoa eikä talouskriisin alkaessa suurin osa ekonomisteista pystynyt sanomaan, että kriisi on alkanut. Toisinsanoen ei ole mitään keinoa sanoa mikä on talouden tila juuri nyt. Tiedättekö itse kuinka paljon Suomen (tai muun) maan BKT kasvoi helmikuussa? Arvatkaa joka kuukausi vuoden ajan niin voidaan katsoa onko fiskaalipolitiikan onnistumiselle edes teoriassa mahdollisuutta. Itselleni siis riittää, että kerrotte kuinka paljon edelisessä kuussa talous kasvoi (supistui) seuraavan kuun ensimmäisenä päivänä. Markkinaennusteet eivät siihen ainakaan luotettavasti pysty.

    • rahajatalous maaliskuu 2, 2014 3:50 pm

      Hei Kimmo.

      On totta, että valtavirtaiseen talousteoriaan pohjautuvilla ennustemalleilla on ollut vaikeuksia ennustaa rahoitusmarkkinakriisejä ja näin tulee varmasti olemaan tulevaisuudessakin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö jo nyt olisi olemassa riittävästi tietoa siitä, kuinka paljon taloudellisia resursseja on esimerkiksi Suomen taloudessa käyttämättä ja millainen kysyntätilanne taloudessa vallitsee. Finanssipolitiikan onnistumisen kannalta kun ei ole välttämätöntä tietää tulevan vuoden tai vuosineljänneksen BKT:ta desimaalin tarkkuudella.

      Esimerkiksi tällä hetkellä viimeaikaisista tilastoista voidaan päätellä, ettei Suomen talous kasvanut juuri lainkaan helmikuussa, työttömiä oli yli 300 000 ja hintojen nousu oli varsin hidasta. Taloudessa on siis selvästi tarvetta kokonaiskysyntää lisääville talouspoliitisille toimille. Tämä tarkkuus riittää vallan hyvin talouspolitiikan suunnitteluun, koska lievä inflaation kiihtyminen ei tuhoa taloutta, jolloin kiristäviä toimia voidaan ottaa käyttöön vähitellen. Kun automaattiset vakauttajat joka tapauksessa alkavat leikata kysyntää tulovirtojen kasvaessa, päätösperäisillä toimilla on entistä vähemmän kiire.

      Jussi

      • Kimmo maaliskuu 3, 2014 10:40 am

        Osaatko siis päätellä inflaation kun väität, että se oli hidasta? Voitko näyttää historiallista dataa onnistumisista. Eikä tarvitse ennustaa, riittää että kerrot edellisen kuun inflaation.

      • rahajatalous maaliskuu 3, 2014 10:43 am

        Inflaatio helmikuussa on yhden ja kolmen välissä. Tämä on riittävä tieto talouspolitiikan suunnitteluun.

        Jussi

    • rahajatalous maaliskuu 2, 2014 4:14 pm

      Hei Tuomas,

      ja kiitos linkistä. Tuo Suomen pankin tutkimushan käsittelee talousteoreettisen (uuskeynesiläisen) tuotantokuilun mittaamista eli arvioidun ”potentiaalisen” tuotannon ja aktuaalisen tuotannon välistä eroa. Olemme täysin samaa mieltä siitä, että tämän muuttujan ja siihen suoraan liittyvän NAIRU-tason mittaaminen on käytännössä mahdotonta ennen kaikkea siksi, että aktuaalinen tuotannon ja työllisyyden taso näyttää vaikuttavan niin merkittävästi potentiaalisen tuotannon tasoon näissä estimoinneissa.

      Keynesiläisessä tai lerneriläisessä katsannossa ei ole lainkaan tällaista tuotantokuilun käsitettä, vaan tuotannon nähdään olevan alimitoitettua silloin, kun taloudessa on ei-vapaaehtoista työttömyyttä. Käytännännössä ajatus on siis se, että niin kauan kun taloudessa on kitkatyöttömyyden ylittävää työttömyyttä, kysynnänsäätelylle on tarvetta. Sekä Keynes että Lerner olivat sitä mieltä, että lähellä täystyöllisyyttä inflaation hallinta vaatii entistä tarkemmin suunniteltua kysynnänsäätelyä ja kustannusinflaatiota patoavia mekanismeja. Näiden luominen ei ole tulevaisuudessa mahdotonta, vaikka esimerkiksi 1970-luvulla kustannusinflaatiota ei vastaavilla mekanismeilla pyrittykään hillitsemään.

      Jussi

  2. Mikko Nummelin maaliskuu 10, 2014 8:11 pm

    En usko, että nykymalli on ainoa toimiva vaihtoehto hyperinflaatiota estämään, mutta jos keskuspankkirahoituksen lisääminen on mahdollista eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä, se on liian helppoa ja siinä alkavat näkyä esimerkiksi lähestyvät vaalit tai riitaisten tulopoliittisten neuvottelujen jäljet suuremmalla painokertoimella kuin talouspoliittiset syklit. Tämä on rahan arvon säilyttämisen kanssa ristiriidassa. Jonkinlainen vaikeutettu päätösjärjestys isoja keskuspankin mandaattia muuttavia finanssipoliittisia ratkaisuja varten tarvitaan, esimerkiksi 2/3 enemmistö annetuista äänistä.

    En pidä sellaisesta ideasta, että yksityisen sektorin rasitteeksi asetettaisiin palkkakattoja tai muita ylitsepursuavia sääntelytoimenpiteitä, koska ne ovat tavallaan tunnustus siitä, että valtiovalta on hoitanut oman osuutensa kehnosti ja haluaa rangaista siitä muita.

    • rahajatalous maaliskuu 11, 2014 7:01 am

      Keskuspankkirahoitushan ei sinällään aiheuta inflaatiota, vaan efektiivisen kysynnän kasvu liian suureksi. Jos valtiolla on rahapoliittinen suvereniteetti, sillä ei nytkään ole maksukyvyttömyysrajoitetta. Suurin osa rahapoliittisesti suvereeneista maista ei kuitenkaan kärsi vakavista inflaatio-ongelmista. Huolesi vaikuttaa siis liioitellulta.

      Palkankorotuslupajärjestelmä ei liity olennaisesti valtion epäonnistumisiin, vaan yksinkertaisesti kapitalistisen talouden dynamiikkoihin: kapitalismiin kuuluu luonnollisena osana se, että palkat tahtovat nousta esimerkiksi nousukausina. Tähän voidaan vastata joko kiristävällä finanssipolitiikalla tai jonkinlaisella palkkasäännöstelylle. Molemmissa tapauksissa rajoitetaan yksityisen sektorin toimintamahdollisuuksia. Pidämme kuitenkin viisaampana rajoittaa palkkojen turhan voimakasta kasvua kuin ylläpitää jatkuvasti huomattavan korkeaa työttömyysastetta.

      Lauri

      • Mikko Nummelin maaliskuu 11, 2014 8:49 am

        Onko blogissa mietitty sitä, miten setelirahoitusta täystyöllisyyden ylläpitämiseksi soveltava valtio reagoi kilpailutilanteeseen niitä maita vastaan, jotka pitäytyvät vapaammassa markkinataloudessa? Jos setelirahoitusta käyttävä alue olisi esimerkiksi pelkästään Suomen kokoinen, valuuttapako ja markkinoiden epäluottamus olisivat enemmän kuin lähellä.

        Argentiina ja Venezuela ovat esimerkkejä maista, joissa sääntelytoimenpiteet ovat ikään kuin itsestään vaatineet uusia rajoituksia vanhojen päälle, ettei talousjärjestelmä romahtaisi ja lopulta ovat myös omaisuudensuoja, sananvapaus ja turvallisuus kärsineet. Argentiinassa verkkokeskustelut maan inflaation todellisesta tasosta voivat johtaa suuriin sakkorangaistuksiin, Venezuelassa jopa vankilaan.

      • rahajatalous maaliskuu 11, 2014 11:07 am

        On mietitty.

        Jos pienen rahapoliittisesti suvereenin talouden valuutta jatkuvasti heikentyy pääomavirtojen kulkiessa ulospäin taloudesta, pysyvästä inflaatiosta voi tulla ongelma. Siksi suuremmalla ja reseurssiomavaraisella talousalueella harjoitettu täystyöllisyyspolitiikka on kestävämpää.

        Jussi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: