Syömävelasta

syomaanSuomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussa julkisen vallan harjoittamaa kysynnänsäätelyä ei nähdä tarpeellisena. Tämä on käynyt ilmi kansantaloutemme ajauduttua pitkäkestoiseen hitaan tai negatiivisen kasvun ja kohoavan työttömyyden tilaan vuoden 2011 jälkeen. Vuoden 2009 kuumeisen elvytyksen jälkeen talouspolitiikkamme on ollut tietoisesti kiristävää. Valtiovarainministeriön mukaan julkista taloutta on viime vuosina sopeutettu pitkän aikavälin kestävyysvajeen taltuttamiseksi lähes viidellä miljardilla eurolla. Viime viikon kehysriihessä uusia sopeutustoimia päätettiin vuodelle 2015 noin 1,6 miljardilla eurolla. Kun aikaisemmat päätökset huomioidaan, on viiden puolueen hallitukseksi kutistunut Katainen I kiristämässä julkista taloutta tulevana vuonna selvästi yli 3 miljardilla eurolla.

Kuten olemme aiemmin blogissamme todenneet, suomalaisesta talouspoliittisesta keskustelusta puuttuu lähes kokonaan näkökulma, jonka mukaan nykyisessä suhdannetilanteessa julkisen vallan olisi lisättävä kansantalouden kysyntää ja parannettava yksityisen sektorin varallisuusasemaa oikein mitoitetun alijäämäisen kulutuksen ja investointien avulla eli nykytilanteessa budjettialijäämiä kasvattaen. Elvytykseksi on Suomessa laskettu linja, jonka mukaan sopeutus pitäisi jakaa usealle vuodelle, jolloin sen negatiiviset suhdannevaikutukset eivät muodostuisi liian suuriksi.

Useissa puheenvuoroissa sopeutuksen jaksottamisen lisäksi elvytystä tai työllisyyttä lisääviä toimia on kuviteltu tehtävän korvaamalla julkisia kulutusmenoja tai tulonsiirtoja julkisilla investointimenoilla. Näitä niin kutsuttuja budjetin sisäisiä siirtoja on kannatettu muun muassa SDP:ssä, jossa kova ja selvästi työttömyyttä lisännyt sopeutuslinja ei ole miellyttänyt kaikkia. Viime viikon kehysratkaisuunkin sorvattiin lopulta sisäisiin siirtoihin perustuva ”kasvupaketti”. Kulutusmenojen ja tulonsiirtojen korvaaminen julkisilla investoinneilla liittyy itse asiassa hyvin yleiseen suomalaiseen ajatukseen, jonka mukaan kaikista suurin virhe julkisessa tai yksityisessä taloudenpidossa on niin kutsutun syömävelan ottaminen.

Syömävelalla tarkoitetaan sellaista velkaa, joka käytetään kulutuksen eli juoksevien menojen rahoittamiseen. Kulutukseen otetun syömävelan nähdään eroavan investointivelasta siten, että se ei koskaan maksa itseään takaisin. Entisen kansanedustajan ja presidenttiehdokkaan Raimo Ilaskiven sanoin ”mikä menee kulutusmenoihin, se on lopullisesti mennyt”. Velalla rahoitettujen investointimenojen, kuten infrastruktuurimenojen kohtalo nähdään parempana. Koska investoinnit parantavat talouden tulevaisuuden kasvupotentiaalia, ne nähdään sijoituksina, jotka pidemmällä tähtäimellä maksavat itsensä takaisin. Kun talouden kasvupotentiaali kasvaa, myös tulevaisuuden verotulojen voidaan odottaa kasvavan.

Viime aikoina syömävelasta ovat varoitelleet niin Helsingin Sanomien kolumnistina toimiva Aalto yliopiston professori Sixten Korkman kuin myös SDP:n puheenjohtajaksi pyrkivä Antti Rinne. Korkmanin mukaan juuri nykyisessä heikossa suhdannetilanteessa olisi syytä turvautua työllistäviin ja talouden rakenteita kehittäviin velaksi tehtäviin investointeihin, kun valtion velanhoitokustannuksetkin ovat erittäin matalat. Rinteen linjapaperin mukaan investointivelkaa tulisi ottaa vielä reilummin ja investoinneilla tulisi vahvistaa suomalaisen teollisuuden perustaa sekä luoda uusia työpaikkoja teollisuuteen. Alijäämäistä julkista kulutusta ja alijäämäisiä tulonsiirtoja sekä Korkman että Rinne pitävät kuitenkin haitallisina.

Ilaskiven ja monen muun suomalaisen huoli syömävelasta ei kuitenkaan ole perusteltu. Itse asiassa julkisen kulutuksen, tulonsiirtojen, investointien sekä velan yksityiskohtainen rahataloudellinen tarkastelu asettaa koko syömävelan käsitteen kyseenalaiseksi.  Kuten olemme blogissamme ja kirjassamme Rahatalous haltuun (luku 5) esittäneet, rahataloudessa jokaisella maksulla on välttämättä vastaanottaja ja jokaista velkaerää vastaa samansuuruinen rahavarallisuuserä. Tämän perusteella on ilmeistä, ettei kulutusmenojen kattamiseen otettu velka ole ”lopullisesti mennyt”.

Se, että valtio kuluttaa tietyllä aikavälillä enemmän kuin se verottaa, tarkoittaa sitä, että kotitaloudet ja yritykset vastaanottavat valtiolta enemmän rahavirtoja kuin valtiolle maksavat. Näin ollen yksityisen sektorin nettorahavarallisuus lisääntyy. Rahataloudellisessa katsannossa on lopulta aivan sama, saavatko kotitaloudet ja yritykset nettorahavirtansa valtiolta tai kunnilta verotulot ylittävinä investointihankkeiden korvauksina ja palkkoina, palveluiden hankintoina ja palkansaajakorvauksina eli kulutusmenoina vai tulonsiirtoina eli tukina ja sosiaalimenoina.

Koska rahataloudessa yksityisen sektorin nettorahoitusaseman paraneminen nostaa yritysten ja kotitalouksien talousluottamusta, on kaikella julkisen vallan alijäämäisellä kulutuksella vastaavanlainen elvyttävä vaikutus. Raimo Ilaskiven kiteyttämä maksiimi pitäisi paikkaansa ainoastaan siinä tapauksessa, ettei yksityisen sektorin rahoitusaseman parantumisella olisi mitään vaikutusta yksityisten toimijoiden käyttäytymiseen.

Tietyissä olosuhteissa voi toki näyttää siltä, että alijäämäinen julkinen kulutus ei elvytä taloutta. Yleensä tällaiseen tilanteeseen ajaudutaan syvissä taantumissa ja kasvavan työttömyyden olosuhteissa, jolloin kotitalouksien ja yritysten säästämistavoite kasvaa merkittävästi. Näin ollen julkisen sektorin alijäämätkään eivät elvytä taloutta, koska alijäämistä huolimatta yksityisen sektorin säästämistavoite jää toteuttamatta. Tämän seurauksena kotitaloudet ja yritykset leikkaavat entisestään kulutustaan, jolloin talouden kokonaistulot pienevät ja säästämistavoitteen saavuttamisesta tulee entistä vaikeampaa.

Syvissä taantumissa julkisen sektorin alijäämät pitääkin suhteuttaa aina yksityisen sektorin säästämishalukkuuteen. Jos yksityisen sektorin nettorahavirtojen kasvu on suhteessa säästämistavoitteeseen tarpeeksi suurta, alkavat julkisen sektorin alijäämät kannustaa yksityisiä toimijoita uusiin investointeihin ja kulutuksen lisäämiseen. On edelleen korostettava, että julkisten investointien lisäksi myös alijäämäisellä kulutuksella ja alijäämäisillä tulonsiirroilla voidaan erityisesti taantumassa vaikuttaa positiivisesti talouskasvuun sekä työllisyyteen ja siten kääntää julkiset verotulot kasvuun. Näin myös kulutusmenot ja tulonsiirrot maksavat itsensä takaisin.

Kun myös julkisilla kulutusmenojen ja tulonsiirtojen mahdollistamilla toimenpiteillä, kuten sosiaali- ja terveyspalveluilla, koulutuspalveluilla, innovaatiopanostuksilla, yritystuilla sekä kotitalouksien ostovoiman kasvattamisella on investointien tavoin rakenteellisia pitkän aikavälin positiivisia kasvu- ja työllisyysvaikutuksia, julkisten investointien ja kulutuksen välinen rajanveto käy erittäin vaikeaksi. Näin ollen syömävelasta puhumisesta ja sillä pelottelusta tulee mieletöntä.

Jussi Ahokas

Mainokset

6 responses to “Syömävelasta

  1. Harri K. huhtikuu 3, 2014 4:10 pm

    Syömävelasta puhuessa kannattaa välillä muistuttaa, miten rahavirrat ihan mikrotasolla virtaavat. Jos kotimaisten tuotteiden ja palkkojen hintataso on liian korkea, suuntautuu kulutus herkästi tuontitavaraan, lähtien ihan ruuasta, vaatteista ja kodin elektroniikasta. Tällöin kotitalouksien ostovoiman ”elvyttäminen” julkisen sektorin velanoton kautta ei lämmitä pakkasella kovin pitkään, koska likviditeettiä poistuu kotimaisesta kierrosta ulkomaille, eikä se sieltä myöskään nopeasti palaa, jos vientituotteidemme hintataso on turhan korkea tai jos tänne ei kannata investoida.

    Jos eli kun reaalihinnat ovat liian korkeat, suhdanne on edelleen vain alaspäin. Talouden supistuessa myös tulevaisuuden veronkantokyky heikkenee, eli valtion liikkeellelaskemien velkakirjojen alhaiset nimelliskorot eivät välttämättä olekaan niin edullisia pitkässä juoksussa.

    • rahajatalous huhtikuu 3, 2014 5:24 pm

      Kuten sanottua, syömävelkahöpinä tulisi lopettaa kokonaan. Olet oikeassa siinä, että pienille avotalouksille muita talousalueita nopeampi kysynnän kasvu voi tuottaa maksutaseongelman ja esimerkiksi euromaiden vaihtotaseiden alijäämät ovat olleet tärkeä syy eurokriisin taustalla. Tätä ei kuitenkaan julkisessa keskustelussa tuoda juuri koskaan esiin, vaan sen sijaan käytetään ”syömävelan” kaltaisia tunteisiin vetoavia käsitteitä.

      Jos kotimaassa julkinen sektori lisää merkittävästi kotimaista kysyntää, varmasti osa kysynnän lisäyksestä valuu vaihtotaseen heikentymisen myötä ulkomaille. Kuitenkin on selvää, että selvästi suurempi vaikutus kysynnän kasvulla on kotimaiseen tuotantoon ja kotimarkkinoiden suotuisa kehitys kannustaa yrityksiä lisäämään tuotantoaan ja kasvattamaan investointejaan. Tämän seurauksena myös kotitalouksien ostovoima kasvaa ja nekin uskaltavat kuluttaa enemmän, jopa velaksi. Näin kasvu vahvistuu ja julkisen sektorin tulot kasvavat, kun kasvavat tulovirrat lisäävät verotuloja ja työttömyyden väheneminen supistaa sosiaalimenoja. Muita talousalueita vahvempi kasvu taas houkuttelee talousalueelle pääomaa, jolloin myös maksutaseen heikentyminen hidastuu. Näin kysynnänsäätelyn avulla käynnistetty rahatalouden hyvän kehä voi jatkua pitkäänkin, vaikka rahajärjestelmän instituutiot olisivat lähtökohtaisesti julkisen sektorin harjoittamaa kysynnän lisäämistä vastaan, kuten Suomessa ja muissa eurovaltiossa tällä hetkellä on.

      Jussi

      • Panu Heinonen huhtikuu 4, 2014 5:55 am

        Jeps. Samalla pitäisi tehdä verouudistuksia, jotka kannustavat tavaroiden ostamisen sijaan palveluiden ostamiseen. Näin kulutus suuntautuisi todennäköisemmin kotimaiseen palvelusektoriin.

  2. jtuulisaari huhtikuu 14, 2014 1:32 pm

    Tämä on MMT-suuntauksen harhaanjohtava ja vaarallinen tulkinta. Se ei itse asiassa ole edes puhdasta jälkikeynesiläisyyttä, esim. Godley/Lavoie tekee selvän eron investointien ja kulutuksen välille. Investoinneilla on merkittävä reaalitaloudellinen merkitys: ilman niitä ei ole kasvua, innovatioita jne. Tämä ei liity millään tavalla siihen, ettei raha katoa mihinkään. Loppujen lopuksi rahalla ei ole väliä vaan sillä mitä reaalitaloudessa tehdään; ostetaanko traktori vai viljaa! Raha ei katoa, mutta sitä ei voi syödä.

    • rahajatalous huhtikuu 14, 2014 2:23 pm

      En tiedä, onko tällä tulkinnalla lopulta niin paljon tekemistä MMT:n kanssa. Se on pitkälti omien pohdintojeni tulos ja liittyy oleellisesti Gunnar Myrdalin hyvän kehä -ajatteluun. Koulutus, sosiaalipalvelut, tulonsiirrot jne. tukee ihmisten toimintakykyä, osaamista sekä luottamusta tulevaisuuteen ja siten talouden kasvua. Kun rahavarallisuus pysyy vielä taloudellisessa kierrossa, on entistä vaikeampi sanoa julkisen kulutuksen olevan kaivoon heitettyä (velka)rahaa.

      Olen itsekin sitä mieltä, että tilastoimamme yksityiset investoinnit elvyttävät taloutta paljon enemmän kuin kulutusmenot, koska ne edellyttävät kulutusta useammin velkarahoitusta. Tietysti investoinneilla luodaan myös tuotantovälineitä, jolloin myös tulevaisuuden tuotantoedellytykset kasvavat reaalisestikin. Alijäämäisen julkisen sektorin kulutuksen ja investointien välillä erottelu ei kuitenkaan ole yhtä selvä, kuten jo edellä kuvasin.

      Jussi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: