Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen on toistellut viime viikkoina useaan otteeseen, kuinka tärkeää valtion velkaantumisen pysäyttäminen on ja puolustellut tällä tavalla hallituksen viimeaikaisia leikkaustoimia. Urpilainen on joutunut puolustuskannalle SDP:n puheenjohtajakamppailun vuoksi. Hänet puheenjohtajakilpailussa haastanut Antti Rinne on puhunut kampanjassaan elvyttävän talouspolitiikan ja jopa julkisen velanoton hetkellisen lisäämisen puolesta.
Kuten olemme blogissamme useasti esittäneet, ei hetkellinen velkarahalla tapahtuva elvytys ole ristiriidassa valtion velkaantumisen ja velkasuhteen kasvun pysäyttämisen tavoitteen kanssa. Koska julkisen sektorin alijäämät ovat peilikuva yksityisen sektorin nettosäästämisestä, voidaan yksityisen sektorin kulutus- ja investointihalukkuutta lisätä tukemalla julkisin alijäämin kotitalouksien ja yritysten kassavirtoja. Mitä enemmän tämä vaikuttaa yksityisten toimijoiden talousluottamukseen, mitä enemmän yksityiset toimijat alkavat kuluttaa investoida ja mitä enemmän talouteen syntyy uusia tulovirtoja, sitä enemmän julkisen vallan keräämät verotulot kasvavat. Jos siis julkinen valta pystyy hetkellisellä alijäämäisen kulutuksen lisäämisellä kannustamaan yksityisiä toimijoita kuluttamaan ja investoimaan, elvytys voi maksaa itsensä takaisin nopeastikin.
Edellistä julkisen taloudenpidon logiikkaa ei kuitenkaan ole sisäistetty Suomessa ja julkista velkaa pelätään täällä kuin ruttoa. Pelonomainen suhtautuminen julkiseen velkaan näkyy myös valtiovarainministeriön viime viikolla julkistamassa lisätalousarvioesityksessä. Lisäbudjetissa esitetään tälle vuodelle julkisen kulutuksen lisäämistä yli 500 miljoonalla eurolla, mikä nykyisessä suhdannetilanteessa onkin hyvä asia. Vielä paremmaksi valtiovarainministeriön esityksen tekee se, ettei menoja pyritä kattamaan verotusta kiristämällä tai muita menoja supistamalla. Näin esityksen toimet johtavat toteutuessaan yksityisen sektorin nettomääräisten rahavirtojen kasvuun. Menoja ei kuitenkaan esityksessä kateta ottamalla lisää velkaa, vaan myymällä valtion omistuksia ja nostamalla lisää osinkoja.
Tällä tavalla vähäinen, mutta joka tapauksessa tarpeellinen elvytys voidaan toteuttaa ilman, että valtion bruttovelkaa kasvatetaan. Näin lisäbudjetilla vastataan myös kansalaisten velkapelkoon ja tuetaan Jutta Urpilaisen poliittista retoriikkaa valtion velkaantumisen pysäyttämisestä. Myös Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä on esittänyt vastaavaa mallia valtiontalouden hoitoon: realisoimalla omaisuuttaan valtio voi saada tarvitsemaansa maksuvälinettä eli euroja suurienkin investointihankkeiden toteuttamiseen ilman että sen tarvitsee vierailla lainkaan velkakirjamarkkinoilla.
Vaikka valtion velkaantumisen pysäyttämisen näkökulmasta uusi ”rahoitusmalli” saattaa näyttää ensisilmäyksellä lohdulliselta, lopulta valtion rahoitustaseen kannalta päädytään tilanteeseen, jossa nettovelka edelleen kasvaa. Koska rahoitusmarkkinoilla juuri julkinen nettovelka on huomattavasti bruttovelkaa kiinnostavampi muuttuja, ei valtion rahoitustilanne ole bruttovelan kasvattamisen välttelystä huolimatta parantunut ollenkaan.
Nettovelka = Bruttovelka – Bruttorahavarallisuus
Valtion taloudenpidon näkökulmasta valintaa bruttovelan määrän kasvattamisen ja bruttorahavarallisuuden vähentämisen välillä tulee arvioida siitä näkökulmasta, mikä on pitkällä aikavälillä velasta maksettavan koron ja sijoituksista saatavien tuottojen erotus. Ilmeisesti valtiovarainministeriössä on olemassa selvät laskelmat siitä, että tulevaisuudessa velkakirjamarkkinoilta lainaaminen on Suomelle epäedullista. Jos valtionlainojen korot nimittäin pysyvät alhaalla ja valtion omistusten tuotot korkealla, nettovelkaantuminen rahavarallisuudesta luopumalla on mieletöntä toimintaa.
Julkisen velan pelko ja poliittiset lupaukset pysäyttää velkaantuminen ovat johtaneet Suomen taloudessa jo nyt pitkäkestoiseen taantumaan. Tässä suhteessa kikkailu valtion rahoitusaseman kanssa on ainoastaan kuriositeetti, joka kuitenkin kuvaa hyvin julkisen velan pelon asemaa suomalaisessa yhteiskunnallisessa ajattelussa tällä hetkellä. Valtion velkaa pelätään niin paljon, että sen perusteltu ja tarpeellinen lisääminenkin keskellä pitkää taantumaa on mahdollista ainoastaan valeasussa.
Jussi Ahokas
Raha ja talous 
Hei, mielenkiintoinen kirjoitus. Taloustiede on minulle jokseenkin tuntematonta alaa, siksi haluaisin esittää muutaman kysymyksen.
Jussi Ahokas: ”Koska julkisen sektorin alijäämät ovat peilikuva yksityisen sektorin nettosäästämisestä, voidaan yksityisen sektorin kulutus- ja investointihalukkuutta lisätä tukemalla julkisin alijäämin kotitalouksien ja yritysten kassavirtoja.”
Mitä tarkoittaa peilikuva? Tarkoittaako se tässä sitä, että yksityisen sektorin nettosäästämisen vaikutus talouteen voidaan kokonaisuudessaan kumota alijäämäisellä julkisella taloudella vai tarkoittaako se ainoastaan sitä, että nettosäästämistä voidaan alijäämällä pyrkiä kompensoimaan?
Lisäksi haluaisin kysyä teiltä että miksi nykyinen velanotto ei ole saanut taloutta nousukiitoon? Miten valtion pitäisi teidän ehdotuksienne mukaan muutta velkarahan käyttöä?
Jussi Ahokas: ”Jos siis julkinen valta pystyy hetkellisellä alijäämäisen kulutuksen lisäämisellä kannustamaan yksityisiä toimijoita kuluttamaan ja investoimaan, elvytys voi maksaa itsensä takaisin nopeastikin.”
Jos… Kysyn ihan suoraan että kuinka varma tuo ’jos’ on? Talousajattelunne ideahan on käsittääkseni oikeastaan tiivistettynä edelliseen lauseeseen. Onko elvytysrahavirtoja, sen jälkeen kun valtio on ne työntekijöilleen maksanut, taloudessa seurattu empiirisillä tutkimuksilla ja jos on, niin mitkä ovat olleet tulokset?
Hei Matti,
ja kiitos kysymyksistä.
Peilikuva tarkoittaa sitä, että jos ulkomaiden (vaihtotaseen) vaikutusta ei huomioida, julkisen sektorin alijäämä on aina yhtä suuri kuin yksityisen sektorin ylijäämä. Tässä kirjoituksessa on käsitelty talouden sektoritaseita yksityiskohtaisemmin. Jos siis julkinen sektori on tietyllä aikavälillä alijäämäinen, on se maksanut yksityiselle sektorille enemmän maksuja kuin on siltä vastaanottanut. Näin siis yksityisen sektorin kokonaisuudessaan on ollut mahdollista nettosäästää. Koska yritysten voitot ja kotitalouksien säästäminen riippuvat nettosäästämisen suuruudesta, on valtion alijäämillä välttämättä myös dynaamisia mikrotaloudellisia vaikutuksia. Jos yritykset tekevät voittoja ja jos kotitaloudet huomaavat pystyvänsä laittamaan haluamansa kulutuksen jälkeen rahaa säästöön, niiden suhdautuminen investointeihin ja kulutukseen muuttuu oleellisesti. Näin julkisen sektorin alijäämät kannustavat yksityisiä toimijoita kuluttamaan ja investoimaan enemmän ja siten talouden kokonaistulo alkaa kasvaa. Tämä vaikuttaa luonnollisesti myös valtion verotuloihin ja pian talousluottamuksen parantuessa ja yksityisensektorin investointi- ja velanottohalukkuuden kasvaessa julkinen sektori onkin ylijäämäinen.
Syvässä taantumassa, jolloin talousluottamus murenee ja yritysten sekä kotitalouksien säästäminen ja ennen kaikkea säästämispyrkimykset lisääntyvät alijäämien on kasvettava erittäin suuriksi, ennen kuin edellä kuvattu dynamiikka alkaa toimia. Jos valtio alkaa kiristävällä talouspolitiikalla (ks. Suomi) leikkaamaan tulovirtoja silloin, kun yksityisen sektorin säästämishalukkuus kasvaa, ajaudutaan helposti kierteeseen, jolloin julkisia alijäämiä kyllä syntyy, mutta ne eivät ole riittäviä kannustamaan yksityistä sektoria kuluttamaan ja investoimaan. Tällaista kierrettä Suomen taloudessakin tällä hetkellä todistetaan. Suomessa on lisäksi huomattava, että valtion velan kasvu ei kokonaisuudessaan välity yksityiselle sektorille, sillä ylijäämäiset sosiaaliturvarahastot imevät jatkuvasti osan valtion alijäämäisestä kulutuksesta takaisin julkisen sektorin taseeseen. Yksinkertaisesti valtion pitäisi kasvattaa alijäämät hetkellisesti niin suuriksi, että luottamus yksityisellä sektorilla palautuisi ja investoinnit lähtisivät käyntiin.
Ehkä meidän ajattelumme tärkein pointti on siinä, että julkisesta velkaantumisesta ei tarvitsisi nykyisellä tavalla välittää (maksukyvyn menettämisen pelko), jos julkisen talouden rahoituksen instituutiot olisivat oikealla tavalla järjestetty. Olemme puhuneet niin kutsutun funktionaalisen rahoituksen puolesta. Koska Suomen julkisessa taloudessa on tällä hetkellä institutionaalinen rahoitusrajoite, on meidän rajoitettava elvyttävä talouspolitiikka siten, että vaihtotaseemme pysyy suurin piirtein tasapainossa. Tällöin rahoitusmarkkinat luottavat siihen, että valtiolla ja yksityisillä toimijoilla on tulevaisuudessakin euroja saatavilla velkojen erääntyessä. Kuitenkin on selvää, että riittävän suuret elvytyspanostukset tuottavat kasvua ja maksavat vähitellen itsensä takaisin. Kun talous saatiin kovalla elvytyksellä finanssikriisin jälkeen vuonna 2010 jälleen kasvuun, olisi syntynyttä luottamusta pitänyt yhä vahvistaa ekspansiivisella talouspolitiikalla. Kun näin ei tehty, vaan finanssipolitiikkaa alettiin tietoisesti kiristää, palattiin parissa vuodessa takaisin pohjalle. Jos elvytystä olisi jatkettu olisi todennäköistä, että Suomen julkinen talous olisi tällä hetkellä jo selvästi ylijäämäinen. Laajoja tutkimuksia elvytyksen vaikutuksista ja ennen kaikkea dynaamisista vaikutuksista ei ole Suomessa eikä paljon maailmallakaan tehty, mutta empiiriset havaoinnot kyllä tukevat sitä, että riittävän vahva elvytys toimii.
Jussi
Julkisen omaisuuden myynti on yhtä viisasta kuin jos maanviljelijä myy tilansa kuitatakseen velkansa. Myynnin jälkeen ei ole velkaa – eikä tilaa.
Mun mielestä on aivan erityisen epäselvää, onko järkevää realisoida julkista omaisuutta ennemmin kuin ottaa halpaa lainaa. Tämä voi perustua velkapelkoon, mutta toisaalta kyse voi olla puhtaasta uusliberalistisesta ideologiasta, jonka mukaan kaikki yhteisomistettu tulee myydä yksityisomistukseen ja jonka mukaan julkinen velka on synti.
Toisaalta on mahdolista, että on arvioitu Suomen aseman heikkenevän velkamarkkinoilla. Epäilen kuitenkin, että syyt kallistuvat enemmän edellämainitsemiini syihin kuin tähän viimeiseen.
Ulkomaanvelkaa sinänsä on ihan hyvä välttää silloin kun voi, koska etelä-amerikkalainen slogan “deuda externa mata” ei ole aivan tyhjästä tempaistu. Raju velkaantuminen lähettää IMF:n ja kumppanit haaskalle ja velkoja annetaan anteeksi vain julkisen omaisuuden polkumyynniin vastapainona – jälleen uusliberalistinen vaatimus realisoida yhteisomistettu.
Suomen julkisesta velasta n. 75-80% on tätä ikävämmänsorttista ulkomaanvelkaa.
En kuitenkaan ajattele, että edellä mainittu tarkoittaa sitä, ettei elvytystä pidä tehdä. Kyllä pitää. Silti mielestäni on aivan selvää, että eurossa lisävelkaantuminen on huono asia. Ongelma tässä on se, että leikkaukset mahdollisesti syventävät velkaantumista enemmän kuin velanotto.
Itävallan malli on toinen kuin Suomen, siellä julkinen velka on 80% BKT:sta (en tiedä nettovelan määrää) ja tavoite on edelleen täystyöllisyyden tavoite ja työttömyys on siksi matalaa.
Näinkin voidaan toki toimia ja tapa on parempi kuin kreikkalaisen tragedian kärsimyksen näyttämön mukainen leikkauksien aiheuttama syöksykierre. Olen silti sitä mieltä, ja olen ollut pitkään, että Suomen on ehdottomasti päästävä eurosta eroon.
Syitä tähän on monia, mutta mainitaan ensimmäisenä mahdollisuus devalvaatioon, jota vientimme kaipaa kipeästi. Oma valuutta mahdollistaisi myös maltillisen keskuspankkirahoituksen, jolla voidaan myös elvyttää. Valuuttaa voisi devalvoida myös keskuspankkirahoituksen avulla, jolloin rahan arvo laskisi sitä kautta, että rahaa valutetaan enemmän markkinoille.
Haluan kuitenkin katsoa vielä tätäkin pidemmälle ja sanoa, että tätä omalla rahalla tehtävää keskuspankkirahoitusta tulisi käyttää nimenomaan toisin kuin EKP on tehnyt. Raha pitäisi syöttää markkinoille reaalitaloutta elvyttävän kulutuksen kautta, jotta se todella elvyttää reaalitaloutta. EKP:n painama raha nimittäin on painunut suoraan finanssimarkkinoille kasvattamaan pörssikuplaa ja reaalitalous (firmat, kansalaiset) ei ole tästä rahoituksesta hyötynyt oikeastaan ollenkaan.
EKP:n politiikka tekee rikkaista rikkaampia, mutta työpaikkoja ei tule lisää. Rahan syöttäminen julkisten investointien ja vaikkapa väliaikaisen perustulotyyppisen järjestelyn kautta tai piristysruiskeen, joka kohdistuu vähävaraisimpien ostovoiman kasvattamiseen tuottaa nimenomaan eloa reaalitalouteen, jolloin työpaikkoja syntyy oikeasti.
Sokerina pohjalla on se, että oman rahapolitiikan kautta voitaisiin muutenkin siirtyä rahanluontimallia kohden, jossa keskuspankki luo yhä suuremman osan rahasta ja luo sen nimenomaan kulutukseen eikä velkana, kuten yksityispankit. On käsittämätön rahajärjestelmän piirre, että raha luodaan nykyään lähes yksinomaan velanoton kautta.
Velkana luotu raha on yhteiskunnallisesti ja moraalisesti todella myrkyllinen järjestely, koska se tarkoittaa sitä, että jokainen luotu euro ollaa velkaa yksityisomisteisille pankeille ja ne nostavat tästä rahasta korkoa. Toisinsanoen, yksityispankeilla on verotuksen kaltainen oikeus kaikkeen rahaan, mitä markkinoille lasketaan.
Tällainen verotusoikeus, jos se kenellekään tulee sallia, se tulee ennenkaikkea sallia julkiselle sektorille ja jos pelätään tämän menettelyn aiheuttavan poliitikkojen kähmintää, on parempi laskea raha markkinoille keskuspankkirahoituksen avulla suoraan siten, että sitä jaetaan perustulona suoraan kansalle ilman että siitä senttiäkään siirretään mihinkään muualle.
Vaihtoehtoja todellakin on, mutta eurosta eroon pääseminen on agendan alkupään kriittisiä kysymyksiä.
PS.
On ehdottomasti muistettava, että Suomen valtion nettovelka on vain 25% BKT:sta. Eläkerahastoissa on tämän lisäksi 100-150 miljardia euroa ja Suomen julkisen talouden balanssi on nämä rahat huomioonotettaessa 50-100 miljardia, eli n. 25-50% BKT:sta plussalla. Meillä siis ei ole velkaa, vaan meillä on varoja.
Leikkausten tekeminen tällaisessa erittäin vakaassa taloustilanteessa on sinänsä vain yksinomaan ideologista typeryyttä, jolla kurjistetaan kansaa aivan syyttä suotta. Siltikin painotan, että eurosta on välttämättä päästävä, koska se on pakkopaita, jolla meitä pidetään rahapolitiikan mielisairaalan potilaana ja me kaikki kärsimme siitä arjessamme.