Keynes, yrittäjätalous ja työllisyystasapaino

keynesYhteiskuntatieteellinen tutkimus johtaa parhaaseen lopputulokseen silloin, kun tutkimuksen lähtökohdaksi otetaan mahdollisimman tarkasti yhteiskunnallinen todellisuus. Vaikka tämä kuulostaa itsestään selvältä, tehdään yhä edelleen valtavasti sellaista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, jossa yhteiskunnan olemusta ei liiemmin pohdita. Joskus tutkimus perustetaan jopa tietoisesti sellaisille oletuksille, jotka ovat selvästi ristiriidassa todellisten yhteiskunnallisten kehityskulkujen ja niiden taustamekanismien kanssa. Näin tutkijat päätyvät lopulta tutkimaan itse luomaansa maailmaa, joka muistuttaa vain etäisesti sitä yhteiskunnallista todellisuutta, jossa inhimillinen toiminta tapahtuu.

Kun John Maynard Keynes alkoi valmistella 1930-luvun alussa pääteostaan Yleistä teoriaa, hän kiinnitti huomion siihen, ettei kapitalistisen talouden keskeisiä instituutioita ja mekanismeja käsitelty oikeastaan lainkaan senaikaisessa taloustieteellisessä kirjallisuudessa. Keynesin mukaan suurin ongelma oli se, että taloustieteilijät olivat sivuuttaneet rahan merkityksen kapitalistisen talouden tärkeimpänä instituutiona. Lisäksi taloustieteilijät käsittelivät lähes kaikkia taloudellisia kysymyksiä uusklassiseen marginalistiseen perinteeseen nojautuvilla malleilla, joissa talous muodostuu erilaisista optimointiongelmista ja niiden ratkaisemisesta.

Keynesin mukaan epävarmuuden määrittelemässä kapitalistisessa yhteiskunnassa ja taloudessa tällaisia optimointiongelmia ei lainkaan esiinny. Sen sijaan taloudellinen toiminta rakentuu pyrkimyksistä hallita epävarmuutta. Epävarmuuden hallinnassa rahalla on keskeinen tehtävä. Kuluttajille epävarmuuden hallinta tarkoittaa riittävien rahamääräisten säästöjen kerryttämistä, kun taas yrityksille sellaisia investointi- ja tuotantopäätöksiä, jotka tuottavat pidemmällä tähtäimellä rahamääräisiä voittoja.

Näin kapitalistista taloutta jäsentää ja määrittelee rahamotiivi eli kuluttajien, yrittäjien sekä sijoittajien suhde rahaan. Keynesin mukaan kapitalistinen talous on rahatalous, jossa raha vaikuttaa kaikkina hetkinä taloudellisten toimijoiden päätöksiin ja sitä kautta taloudelliseen sekä yhteiskunnalliseen kehitykseen. Sen lisäksi että rahalla on rahataloudessa konkreettisia tehtäviä (maksuväline, arvonmitta, arvonsäilyttäjä), se toimii psykologisena vaikuttimena taloudellisen päätöksenteon taustalla. Jotta rahataloutta on mahdollista ymmärtää, on Keynesin mukaan pureuduttava eri toimijoiden rahamotiiveihin, niiden määräytymiseen sekä niissä tapahtuviin muutoksiin.

Yrittäjätalous ja yrittäjien odotukset

Yleisessä teoriassa Keynes käsitteli sekä kuluttajien, sijoittajien että yrittäjien rahamotiiveja. Kuluttajien eli käytännössä kotitalouksien kohdalla keskiöön nousivat kulutus- ja säästöpäätökset, joita Keynes käsitteli teoksessaan kulutusalttiuden käsitteen avulla. Sijoittajien rahamotiivia käsitellessään Keynes puolestaan loi kuuluisaksi  tulleen eläimellisten vaistojen (animal spirits) käsitteen ja tulkitsi sijoitustoimintaa massapsykologisena käyttäytymisenä. Merkittävimmän roolin Keynesin pääteoksessa sai kuitenkin yrittäjien rahamotiivi ja niin kutsuttu efektiivisen kysynnän periaate. Tämän teoreettinen kokonaisuus oli Keynesin työllisyysteorian kulmakivi, jonka avulla Keynes selitti kapitalistisen rahatalouden toimintaa ja heilahteluja myös laajemmin.

Keynesin mukaan kapitalistisessa taloudessa yrittäjät ovat työllisyyden ja taloudellisen aktiviteetin tason määrittymisessä tärkein toimijaryhmä. Tämä on suora seuraus siitä, että yrittäjät tekevät taloudessa valtaosan tuotanto-, investointi- ja työllistämispäätöksistä. Keynes olikin sitä mieltä, että kapitalistista rahataloutta voitiin kutsua perustellusti yrittäjätaloudeksi.

Keynes painotti, ettei edellä mainittujen päätösten tekeminen ollut epävarmuuden määrittelemässä rahataloudessa niin yksinkertainen prosessi kuin klassinen talousteoria esitti. Koska yrittäjät eivät voi tuotanto-, työllistämis- ja investointipäätöksiään tehdessään koskaan tietää, pystyvätkö ne lopulta myymään valmistamansa tuotteet haluamallaan hinnalla ja siten tekemään rahamääräisiä voittoja, eivät yrittäjät voi lähteä suin päin tuottamaan hyödykkeitä maksimaalista määrää. Yrittäjätaloudessa tuotanto-, työllistämis- ja investointipäätökset ovatkin riippuvaisia yrittäjien tulevaisuuden voitto-odotuksista.

Keynes jakoi yrittäjien odotukset lyhyen ja pitkän tähtäimen odotuksiin, joista ensimmäiset määrittelevät jokapäiväisiä tuotantopäätöksiä ja jälkimmäiset investointipäätöksiä. Kun lyhyen tähtäimen odotukset perustuvat ennen kaikkea lähihistorian kokemuksiin, on pitkän aikavälin odotusten muodostuminen erittäin monimutkainen psykologinen prosessi. Niihin vaikuttavat yrittäjien viimeaikoina saamien voittojen (tai tappioiden) lisäksi näkemykset talouden ja yhteiskunnan pidemmän aikavälin kehityksestä, uusiin tuotteisiin liittyvät odotukset, talouden instituutioihin, kuten verotukseen ja kuluttajien makuihin liittyvät odotukset sekä yleinen taloudellinen ilmapiiri. Tietysti myös yksittäisten yrittäjien rohkeudella ja uskolla investointien kannattavuuteen on merkittävä rooli pitkän tähtäimen odotusten muodostumisessa.

Koska pitkän tähtäimen odotukset määrittävät talouden investointitason ja vaikuttavat siten oleellisesti talouden kokonaiskysynnän määrään myös lyhyellä tähtäimellä, linkittyvät pitkän ja lyhyen tähtäimen odotukset toisiinsa.  Yrittäjätaloudessa positiiviset odotukset ruokkivat itseään, mutta samoin tekevät myös negatiiviset odotukset. Kun odotuksissa tapahtuvat muutokset realisoituvat tuotanto- ja investointipäätöksinä, uudet taloudelliset olosuhteet vaikuttavat jälleen odotuksiin.

Esimerkiksi mitä alhaisempi kuluttajien kulutusalttius kulloinkin on ja mitä vähäisempiä kulutuksen lisäksi talouteen ostovoimaa ja kysyntää luovat investointivirrat ovat, sitä vaikeampaa yrittäjien on löytää ostajia tuottamilleen tuotteille ja palveluille. Tällaisissa olosuhteissa myös voitot pienenevät ja samalla heikentyvät tulevaisuuden voitto-odotukset. Vastaavasti kulutusalttiuden kasvaessa ja investointien lisääntyessä yrittäjien voitto-odotukset vahvistuvat, kun myös realisoituvat myynnit lisääntyvät ja voitot kasvavat. Odotuksien ja niiden muokkaamien taloudellisten olosuhteiden vuorovaikutus onkin keskeinen syy kapitalistisen talouden suurille suhdannevaihteluille ja työllisyyden heilahteluille.

Yrittäjätalouden kehitystä voidaan Keynesin mukaan ymmärtää vain perehtymällä yrittäjien odotusten muodostumiseen. Yrittäjien rahamotiivi kiteytyy voitto-odotuksiin, jotka puolestaan määrittävät talouden kokonaistuotannon ja työllisyyden tason. Nostamalla yrittäjien päätökset jalustalle, Keynes irtautui klassisesta työllisyysteoriasta, jossa työllisyystason määräytyminen nähtiin työmarkkinoiden tasapainottumiseen liittyvänä kysymyksenä ja jossa ei-vapaaehtoista työttömyyttä ei voinut esiintyä. Keynes osoitti, että kapitalistisessa taloudessa työllisyyden taso määräytyy hyödykemarkkinoilla, joilla yritysten voitot realisoituvat tai jäävät realisoitumatta.

Työllisyys ja työttömyys yrittäjätaloudessa

Klassisessa teoriassa työttömyys nähtiin aina vapaaehtoisena ja seurauksena siitä, että työntekijät vaativat heidän tuottavuuttaan korkeampia palkkoja. Näin ollen täystyöllisyys saavutettaisiin taloudessa välittömästi, kun työntekijöiden palkkavaateet laskisivat tuottavuutta vastaavalle tasolle. Keynesin mukaan kapitalistisessa yrittäjätaloudessa palkkavaateiden alentaminen voisi johtaa täystyöllisyyteen vain sattumalta ja kyseiseen toimenpiteeseen liittymättömistä syistä.

Keynes painotti rahatalouden kysyntävetoisuutta ja kysynnän merkitystä yrittäjien tuotanto-, työllistämis- ja investointipäätöksissä. Kun klassisessa teoriassa palkat nähtiin ainoastaan yritysten kustannuksina, Keynes muistutti, että palkat synnyttävät myös ostovoiman, joka määrittää yritysten markkinoilla kohtaamaa kysyntää. Lisäksi palkkakehitys vaikuttaa oleellisesti kotitalouksien säästämis- ja kulutuskäyttäytymiseen. Mitä parempaa palkkakehitys on ja mitä varmemmalta tulot tuntuvat, sitä enemmän kotitaloudet uskaltavat kuluttaa ja investoida. Myös velanhoidosta tulee vaikeampaa palkkatason alentuessa. Näin ollen palkkojen aleneminen on makrotasolla erittäin haitallinen ilmiö siitä syystä, että se pienentää yritysten myyntejä jopa enemmän kuin se laskee yritysten kustannuksia.

Koska nykyiset myynnit vaikuttavat sekä lyhyen että pitkän tähtäimen odotuksiin, voi yleisillä palkanalennuksilla olla suuri negatiivinen vaikutus myös investointeihin ja edelleen yritysten myynti- ja voittomahdollisuuksiin. Palkanalennukset erityisesti taantumassa ovatkin erittäin haitallisia, sillä vaikuttamalla negatiivisesti yrittäjien voitto-odotuksiin ne voivat tuottaa nopeasti talouteen investointitaantuman, joka edelleen heikentää voitto-odotuksia ja tulevaisuuden investointeja. Tästä syystä Keynes kannatti kaikissa taloudellisissa olosuhteissa tasaista nimellispalkkojen kasvua, joka yritysten myyntimahdollisuuksien turvaamisen lisäksi pitää huolen kotitalouksien velanmaksukyvystä.

Kun klassisessa ajattelussa talouden nähtiin aina hakeutuvan automaattisesti täystyöllisyystasapainoon, Keynesin mukaan epävarmuuden määrittämässä rahataloudessa, jossa kaikkea syntynyttä ostovoimaa ei kuluteta hyödykemarkkinoilla, työllisyystasapaino voidaan saavuttaa paljon täystyöllisyyden alapuolella. Taloudessa ei siis ole yrityksiä ja yrittäjiä, jotka ovat kaikkina aikoina valmiita tuottamaan niin paljon hyödykkeitä kuin tuotantoresurssit antavat myöden. Tämä on seurausta yrittäjien rahamotiivista ja epävarmuudessa muodostuvista voitto-odotuksista.

Johtopäätökset

Klassisesta talousteoriasta nousevat työttömyysselitykset ovat yhä tänäänkin yllättävän vaikutusvaltaisia, vaikka Keynesin 1930-luvulla esittämä kritiikki vei työmarkkinoiden tasapainottumiseen nojaavalta selitysmallilta pohjan. Suomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussakin esiintyy tasaisin väliajoin reaalipalkkojen alentamisvaatimuksia, joita tosin usein perustellaan myös kilpailukykynäkökohdilla. Selvää on kuitenkin se, että globaalisti palkanalennuksiin ja tiukkaan palkkakuriin nojaava talouspolitiikka ei tuota nopeaa kasvua ja täystyöllisyyttä juuri niistä syistä, jotka Keynes jo 1930-luvulla osoitti.

Yrittäjätaloudessa kysynnällä on vähintään yhtä suuri vaikutus yritysten tuotanto-, työllistämis- ja investointipäätöksiin kuin tuotantokustannuksilla. Koska yritysten investoinnit luovat merkittävän osan kokonaiskysynnästä ja koska heikko palkkakehitys vaikuttaa negatiivisesti yritysten investointipäätöksiin alentuneiden voitto-odotusten kautta, ei täystyöllisyyttä saavuteta työmarkkinoiden joustojen kautta. Koska kysyntä vaikuttaa yrittäjien motiiveihin ja päätöksiin joka hetki, on kysynnällä merkitystä sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Yrittäjätaloudessa Sayn laki ei siis päde koskaan.

Keynesin mukaan täystyöllisyys voidaan saavuttaa ja turvata ainoastaan siten, että talouden investointiaste pidetään jatkuvasti riittävän korkeana ja yritysten pitkän aikavälin odotukset positiivisina. Talouspoliittiseksi toimenpiteeksi Keynes suosittelikin investointien yhteiskunnallistamista, jolla tarkoitti käytännössä sitä, että julkinen valta pitää jatkuvasti huolen riittävän voimakkaasta kokonaiskysynnän kasvusta ja siten riittävän suurista voitoista. Keynesille työvälineeksi kävivät niin julkiset, puolijulkiset kuin yksityisetkin investoinnit, kunhan vain riittävä kysynnän taso saavutettaisiin. Keynesin talouspoliittiset suositukset soveltuvat sellaisinaan nykypäivään, sillä kapitalististen yrittäjätalouden perusrakenteet ovat edelleen samat kuin 80 vuotta sitten.

Jussi Ahokas

Advertisements

5 responses to “Keynes, yrittäjätalous ja työllisyystasapaino

  1. Legioona heinäkuu 17, 2014 11:42 am

    Itse pohdin yrittäjätaloutta joitakin vuosia takaperin, mutta lähestymistapa ei ollut talousteoreettinen, vaan tiedonkäsittelyn näkökulmasta.

    Uskon että kommunismin merkittävin kompastuskivi oli se, että talous on liian monimutkainen jotta sen optimointiin liittyvät laskutoimitukset voidaan hoitaa keskitetysti. Tästä helpoimpana esimerkkinä markkinatalouden markkinamekanismi (hinnat määräytyvät kysynnän ja tarjonnan mukaan), jonka ansioista kauppojen hyllyissä on melkein aina kaikkia tarvikkeita – tähän vaaditaan se, että tavarantoimitusketjussa jokainen optimoi omaa voittoaan, ja lopulta kuluttaja tekee ostopäätöksensä hinnan perusteella. Näin ketjun jokainen toimija suorittaa laskutoimituksia, eli laskenta on hajautettua, ja lopputulos optimaalinen.

    Toisaalta, keskitetty suunnitelmatalous on tehokas tuottamaan tietynlaisia hyödykkeitä, ja sotatilanteessa suomikin siirtyy malliin jossa keskusohjatusti tuotanto valjastetaan siviilien välttämättömyyshyödykkeiden ja sotateollisuuden käyttöön. Keskitetty laskenta ei kuitenkaan kykene dynaamisuuteen, eli suunnittelemaan uusia tuotteita läheskään niin hyvin kuin jos koko kansa (jokainen kansalainen on potentiaalinen yrittäjä) on siihen valjastettu.

    Eli laskentateorian näkökulmasta kansantalouden haaste on siinä miten saadaan mahdollisimman suuri osa kansasta käyttämään laskentakapasiteettinsä kansantalouden hyväksi.

    Nykysuomessa, jossa suuri osa kansalaisten kapasiteetistä käytetään erinäisten tukien optimointiin tai asuntolainasta selviämiseen, jää kovin vähän aikaa miettiä millaisia tuotteita huomenna tullaan tarvitsemaan.

  2. Mika Renvall heinäkuu 22, 2014 4:37 pm

    Kirjoitatte: Suomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussakin esiintyy tasaisin väliajoin reaalipalkkojen alentamisvaatimuksia, joita tosin usein perustellaan myös kilpailukykynäkökohdilla. Selvää on kuitenkin se, että globaalisti palkanalennuksiin ja tiukkaan palkkakuriin nojaava talouspolitiikka ei tuota nopeaa kasvua ja täystyöllisyyttä juuri niistä syistä, jotka Keynes jo 1930-luvulla osoitti.

    Vaikka jutun argumentin mielelläni hyväksyisinkin, tästä näyttäisi seuraavan ongelma: miten yhdistää kilpailukyvyn vaaliminen ja keynesiläinen talouspolitiikka, jotka näyttävät ristiriitaisilta pyrkimyksiltä. Ts. maiden kohentaessa kilpailukykyään ne ajautuvat kysyntää supistavaan talouspolitiikkaan.

    Ruotsalainen sosiologi Esping-Andersen kuvaa kirjassaan The Three Worlds of Welfare Capitalism pohjoismaista ratkaisua tähän ongelmaan, jossa kilpailukykyongelma ratkaistiin aikoinaan tukemalla nopeaa siirtymistä korkean teknologian tuotteisiin, kun taas työttömyyttä ja kysyntää hoidettiin luomalla hyvinvointivaltio. Vähän epäilen mahtaako tämä malli enää toimia, koska nyt kaikki satsaavat teknologiaan mutta oikein kukaan ei hyvinvointivaltioon, tältä se ainakin näyttää. Teknologia ei siis välttämättä luo enää kilpailuetua eikä hyvinvointivaltiotakaan ehkä kohta enää ole tukemassa kysyntää. Olisi hauska kuulla, mikä olisi teidän ratkaisunne tuohon?

    • TNE heinäkuu 29, 2014 3:46 am

      Kilpailu saa myös uusia toimijoita alalle ja tämä luo uusia työpaikkoja, etenkin jos valtiot alkaisivat Keynesiläisin opein edistämään esim. puhtaan energian hyväksikäyttöä, siinä sivussa saattaisi maailmakin pelastua.
      Keynesin opein myös hyvinvointivaltio pysyisi pystyssä ja juuri niin kuin me sen itse haluamme.
      Terveydenhuollon piirissä olisi hieno ajatella, että vanhusten hoitoon meillä olisi tulevaisuudessakin sijoittaa riittävästi ihmisiä tekemään töitä, emmekä olisi pakotettuja kehittämään teknologiaa korvaamaan ihmistä.
      Kilpailu voisi myös lähteä kehittymään siihen suuntaan, että loisimme kestävämpiä tuotteita, nythän niiden valmistaminen ei oikein kannata.
      Toki valtion rahkeet kilpailla on mekaluokkaa suuremmat kuin yksityisen, mutta pitäisikö meidän tähän vedoten estää sen luomasta mahdollisuuksia talouskasvuun.
      Nykyisellä talouskuurilla rahasta tulee tiukkaa ja silloin meille hoetaan jokapuolella paremmasta kilpailukyvystä kuten olemme saaneet huomata, tämä johtaa säästämiseen, joka syö kysynnän, joka syö investoinnit jne… lopulta siinä käy niinkuin vanhalle isännälle hevosensa kanssa, joka ihmetteli kun se kuoli juuri kun oli oppinut olemaan syömättä 😉

  3. Jari Kuusela-Nieminen elokuu 15, 2014 9:13 am

    ”palkkojen aleneminen on makrotasolla erittäin haitallinen ilmiö siitä syystä, että se pienentää yritysten myyntejä jopa enemmän kuin se laskee yritysten kustannuksia.”

    Miksei se ole neutraali ilmiö, jos tällaiseen ratkaisuun (palkkojen alentamiseen) päädytään neuvottelemalla?

    Jos työntekijä ja työnantaja keskenään sopivat, että työntekijän palkkaa alennetaan mistä tahansa syystä ja työntekijä tähän suostuu eli työntekijä ei lopeta työntekoaan kyseisessä firmassa, niin miksi palkan alentaminen on haitallinen ilmiö?

    Sama makrotasolla:

    Suoritetaan vapaaehtoisten neuvotteluiden tuloksena koko työvoimaa koskeva palkanalennus aikavälillä t1 – t2.

    Nyt kun yritykset tietävät, että työntekijöiden palkkoja eli ostovoimaa on leikattu, niin yritykset voivat proaktiivisesti 1) joko pitää hinnat entisellään mutta tuottaa (ja ostaa toimittajilta) vähemmän tavaraa, koska tietävät, että työntekijöitä ei alentuneen palkan takia kiinnosta ostaa tavaraa entiseen malliin tai 2) alentaa hintojaan, koska työvoimakustannukset ovat alentuneet eli hinnanalennukseen on varaa ja lisäksi kilpailu voi asettaa hinnanalennuspaineita.

    Vaihtoehto 1:

    Koko tuotantoketjun / talouden myynti ja ostot pienenevät. Tulot ja huom. myös menot pienenevät, koska palkanalennusten lisäksi ostetaan vähemmän tavaraa ja raaka-aineita. Näin ollen tuotetaan vähemmän tavaraa samalla tuotantojärjestelmällä kuin ennen palkanlaskua eli jos on investoitu menneisyydessä liikaa, niin nyt on aika sulkea tehtaita ja korjata investointien tuottoprosentteja alaspäin.

    Toisaalta työn tuottavuus nousee palkanlaskun ansiosta ja vaikka kysyntä laskisikin, niin jos aikaisemmin on ollut vaikeaa tyydyttää kaikkea kysyntää, niin nyt kysynnän tyydyttäminen on mahdollista. Ylityöllistetyt ihmiset voivat lopettaa palkattoman ylityön teon ja osa ihmisistä voi siirtyä osa-aikaiseksi työntekijöiksi tai työttömiksi.

    Vaihtoehto 2:

    Alennetaan tuotteiden (ja raaka-aineiden) hintoja eli siirretään palkanalennukset hintoihin, jolloin työntekijöiden ostovoima paranee eli kysyntä lisääntyy. Ei tarvitse sulkea tehtaita, mutta ollaan jokseenkin samassa tilanteessa kuin ennen palkkojen leikkausta.

    Eli mihin Keynesiä ja valtiota tarvitaan ratkaisemaan talousongelmia?

    Keynesiä ja valtiota tarvitaan, jotta saadaan muuttuneissa kulutusolosuhteissa hintojen alennusten tai konkurssien sijaan jääräpäisten kapitalistien (ihmiset) tuottovaatimukset toteutumaan valtiokoneistoa hyväksikäyttäen sen sijaan, että annettaisiin vapaaehtoisneuvotteluihin perustuvien markkinoiden toimia ja annettaisiin sekä yritysjohtajien että muiden ihmisten oppia investoimaan paremmin tulevaisuudessa. Kun valtio ”tarvittaessa” sekaantuu asioihin, niin ihmisten ei tarvitse ottaa itse vastuuta tekemisistään ja tämä ei sitten talousteorioiden mukaan ole keneltäkään pois?

    Eli onko valtion sekaantuminen talousasioihin loppupeleissä hyvä vai huono asia ja kuinka pitkälle valtion tulee tehdä kulutus- ja/tai investointipäätöksiä ihmisten puolesta?

    Onko parempi, että rakentamiseen soveltuvaa joutilasta maata on olemassa, mutta valtio ei anna lupaa rakentaa, vaan ihmisen on asuttava esim valtion osittain rahoittamassa betonikerrostalossa paikassa, jossa ihminen ei halua asua?

  4. Tne syyskuu 6, 2014 9:43 am

    Luin yhdestä kirja arvosteluun liittyvästä tekstistä kommentin, jossa sanottiin, että
    ”Pörssin romahtamista ei tapahdu enää meidän aikanamme, totesi John Maynard Keynes 1920-luvulla.”
    Mielestäni aika outo toteamus kaverilta, joka piti rahoitusmarkkinoiden epävakautta luontaisena ja sisäänrakennettuna.

    (Linkki: http://www.talouselama.fi/kirjat/miksi+virheista+ei+opita/a2264138)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: