Sixten Korkman ja Ylen verkkojournalismi

Ylen verkkosivuilla julkaistiin laajahko juttukokonaisuus, jossa käsiteltiin taloustieteen koulukuntaeroja. Juttukokonaisuuden tavoitteet ovat kunniainhimoiset ja kannatettavat: tehdä talousteorian koulukuntakiistoista näkyviä ja suurelle yleisölle ymmärrettäviä. Valitettavasti juttukokonaisuus suurelta osin epäonnistuu tavoitteissaan ja antaa koulukuntaeroista virheellisen kuvan.

Juttukokonaisuus koostuu talousteorian koulukuntaeroja käsittelevästä pääjutusta sekä täysin epäonnistuneesta leikkimielisestä testistä. Testissä esitetään kahdeksan kysymystä, joiden perusteella testaaja voi selvittää, onko hän ”keynesiläinen”, ”keskitien kulkija” vai ”klassisen näkemyksen edustaja”. Testi on toki kepeä, mutta siitä huolimatta se on huono ja antaa kummallisen kuvan talousteorian eri suuntauksista. Voidaankin sanoa, että testi jatkaa Yleisradion verkkojournalismin aiempaa linjaa.

Testissä annetaan esimerkiksi ymmärtää, että keynesiläiset eivät tee omassa taloudenpidossaan harkittuja päätöksiä, vaan esimerkiksi ottavat lainaa miettimättä omaa takaisinmaksukykyään. Testissä on myös muita järjettömiä kohtia. Lopussa muun muassa kysytään, johtuvatko talouskriisit talousjärjestelmästä vai ulkopuolisista tekijöistä. Ne eivät voi ilmeisesti johtua molemmista.

Pääjutusta yleisesti

Ylen tekemä testi on kuitenkin niin luokaton, että sen surkeuden havaitsevat lähes kaikki lukijat. Tässä mielessä testistä kärsinee lopulta vain Ylen journalistinen uskottavuus. Sen sijaan varsinainen pääjuttu sisältää myös aivan järkeviä elementtejä, mutta tästä huolimatta siihenkin sisältyy myös epätotuudenmukaisia väittämiä.

Jutussa pyritään ilmeisesti kuvaamaan keynesiläisyyden ja valtavirran taloustieteen välisiä eroja. Siinä haastatellaan allekirjoittanutta, Nordean Aki Kangasharjua sekä Aalto-yliopiston Sixten Korkmania. Juttu on alkuosiltaan asiallinen, vaikka yksinkertaistuksen vuoksi koulukuntaeroja ei esitetäkään täysin totuudellisessa muodossa. Tämä olisi ymmärrettävää, mutta jutun lopussa kuva koulukuntaeroista puuroutuu, kun Sixten Korkmania aletaan haastatella.

Juttu on rakennettu sillä tavalla, että allekirjoittaneen ja Kangasharjun haastatteluiden jälkeen lopullisen totuuden koulukuntaeroista kertoo Korkman. Kangasharju kuvataan haastattelussa uusklassisen taloustieteen edustajaksi, kun taas Korkman esitetään ”keynesiläiseksi” (erotuksena jälkikeynesiläisistä). Tämä jaottelu on kuitenkin totuudenvastainen. On ilmeistä, että Kangasharju ja Korkman ovat eri mieltä joistakin käytännön talouspolitiikan kysymyksistä. He eivät kuitenkaan edusta taloustieteen eri koulukuntia toisin kuin jutussa annetaan ymmärtää.

Uusklassinen taloustiede on yleisnimitys kaikelle valtavirran taloustieteelle. Uusklassista taloustiedettä määrittää käsitys rahan neutraalisuudesta sekä niin sanotun Sayn lain toteutumisesta pitkällä aikavälillä. Lisäksi uusklassinen taloustiede nojaa positivistiseen epistemologiaan sekä yksinomaan matemaattisten metodien käyttöön.

Uusklassisen taloustieteen sisällä on kuitenkin alasuuntauksia, jotka eroavat toisistaan ainoastaan hiukan. Kaksi tunnetuinta suuntausta ovat niin sanottu uuskeynesiläisyys ja uusi klassinen makrotalousteoria. Aiemmin uuskeynesiläiset korostivat uuden klassisen suuntauksen edustajia enemmän palkkajäykkyyksien ja tilapäisten suhdannevaihteluiden merkitystä, mutta 1990-luvulta lähtien on puhuttu makrotalousteorian uudesta konsensuksesta. Tällä viitataan siihen, että uuskeynesiläisten ja uuden klassisen suuntauksen edustajien väliset teoreettiset erot ovat kuihtuneet olemattomiin.

Näin ollen voidaankin sanoa, että Korkmanin uuskeynesiläinen ajattelu nojaa aivan samoihin premisseihin kuin Kangasharjullakin. Toisin sanoen väite siitä, että uuskeynesiläisyys eroaisi uusklassisesta taloustieteestä on yksinkertaisesti virheellinen. Toki Korkmanilla ja Kangasharjulla voi olla toisistaan eroavia mielipiteitä, mutta teoreettisilla tekijöillä näitä eroja on mahdotonta selittää.

Korkmanin väitteistä

Ylen juttu oli harmillinen siinäkin mielessä, että Korkmanille annettiin mahdollisuus lausua jutun päättävä viimeinen tuomio muista näkemyksistä, mutta hänen näkemyksiään ei ollut mahdollista kommentoida. Erityisen harmillista tämä on, koska Korkman esittää jutussa lukuisia virheellisiä väittämiä. Seuraavassa kommentoin Korkmanin keskeisimpiä virheitä:

1. Korkman antaa ymmärtää, että uusklassisen taloustieteen edustajat ovat keynesiläisiä. Jos näin on, jutun tekeminen siitä, mitä eroja keynesiläisyyden ja uusklassisen taloustieteen välillä on, ei ole mielekästä.

Toisaalta Korkmanin väittämä on myös virheellinen. Kuten olemme esittäneet Tiede & Edistys -journaalissa tänä vuonna julkaistussa artikkelissamme, Keynesin näkemyksillä ei ole juuri tekemistä uusklassisen taloustieteen tulkintojen kanssa. Uusklassisessa taloustieteessä kyllä hyväksytään, että lyhyellä aikavälillä voi palkka- ja hintajäykkyyksien vuoksi ilmetä taantumia. Talouden kuitenkin oletetaan pitkällä aikavälillä automaattisesti palautuvan niin sanotulle NAIRU-tasolle.

Keynesin omassa teoriassa ei ollut tällaisia tasapainomekanismeja, eikä työttömyyden ja taantumienkaan katsottu ensisijassa johtuvan jäykkyyksistä. Keynes korosti, että työttömyys johtuu säästämisasteen noususta. Tätä taas tapahtuu aina, kun kotitalouksien ja yritysten talousluottamus heikkenee. Keynesin mukaan säästämishalukkuus vähenee ja kulutus- sekä investointihalukkuus nousee vasta, kun talousluottamus palautuu. Se taas ei välttämättä palaudu milloinkaan (ainakaan entiselle tasolleen), ellei valtio talouspolitiikallaan takaa talousteen riittäviä tulovirtoja.

Keynes nimenomaan vastusti ajatusta talouden automaattisesta tasapainottumisesta pitkällä aikavälillä. Keskustelun kannalta on näin ollen epätarkoituksenmukaista kutsua keynesiläisiksi sellaisia ihmisiä, jotka uskovat kapitalistisen talouden automaattiseen tasapainottumiseen pitkällä aikavälillä.

2. Korkmanin mukaan virkamieskunta Suomessa ja kansainvälisissä organisaatioissa on ”voittopuolisesti keynesiläisiä”. Tämä näkemys on absurdi. Kaikki Suomen taloushistoriaa tuntevat tietävät, että Suomeen ei ole päässyt erityisemmin juurtumaan edes uuskeynesiläinen ajattelu. Tähän johtopäätökseen tullaan myös Jukka Pekkarisen ja Juhana Vartiaisen 1990-luvun alussa julkaistussa Suomen talouspolitiikan pitkä linja -kirjassa. Koska 1990-luvun jälkeenkään mitään keynesiläistä vallankumousta ei ole Suomessa ollut havaittavissa, on Pekkarisen ja Vartiaisen tulkinta edelleen pätevä.

Vielä omituisempi on väite siitä, että ”kansainväliset organisaatiot” olisi täytetty keynesiläisillä. Esimerkiksi IMF, Maailmanpankki ja OECD ovat nimenomaan tulleet tunnetuiksi äärimmäistä talouskuria kannattavista politiikkasuosituksistaan. On totta, että viime vuosina näidenkin organisaatioiden linja on hiukan muuttunut, mutta olisi siitä huolimatta älytöntä väittää niiden edustavan keynesiläisyyttä.

3. Korkmanin mukaan keynesiläisyyden valta-asema voidaan osoittaa sillä, että finanssikriisin aikaan eri puolilla maailmaa elvytettiin. Tämäkin Korkmanin väite on kyseenalainen, koska elvytys oli monissa maissa ainoastaan automaattisten vakauttajien toimintaa (eli budjetti kääntyi verotulojen ehtyessä ja työttömyydenhoitomenojen kasvaessa automaattisesti entistä alijäämäisemmäksi). Harkinnanvaraiset finanssipoliittiset elvytyspäätökset olivat monissa tapauksissa hyvin vähäisiä.

On myös kummallista, miksi finanssikriisin aikainen elvytys on todiste keynesiläisyyden valta-asemasta, mutta sitä seurannut globaali talouskuripolitiikka ei ole todiste siitä, että uusklassinen tai jokin muu antikeynesiläinen traditio olisi valta-asemassa. Ja eikö talouspolitiikan kehityksellä ennen vuotta 2008 ollut mitään merkitystä? Taloushistoriallisessa ja poliittisen talouden tutkimuksessa on hyvin dokumentoitu, kuinka makrotalouspolitiikan suunta käytännössä kaikkialla länsimaissa siirtyi pois kysynnänsäätelystä kohti työmarkinnoiden joustavoittamista ja vientikilpailukyvyn kohentamista 1980-luvun alusta lähtien.

Näiden tosiasioiden esittäminen ei edes edellytä sitä, että väittäisi tämän muutoksen olleen negatiivinen. Oli muutoksesta mitä mieltä tahansa tutkijoiden olisi hyvä pysyttäytyä laajasti todennetuissa tosiasioissa julkisessa kommentoinnissaan.

4. Korkmanin mukaan jälkikeynesiläisyyden edustajat eivät ota huomioon todellisuutta. Tällä hän viittaa siihen, että jälkikeynesiläiset eivät ota huomioon erilaisia julkista velkaantumista rajoittavia säädöksiä tai muita kysynnänsäätelypolitiikan rajoitteita. Tämäkin väite on yksinkertaisesti virheellinen.

Olemme jatkuvasti korostaneet, että esimerkiksi EMU-jäsenyyden tuomat rajoitteet ovat vähentäneet Suomen talouspoliittista liikkumatilaa huomattavasti. Olemme myös muun muassa kirjassamme käsitelleet laajasti esimerkiksi kysynnänsäätelypolitiikan vaihtotaserajoitetta.

Rajoitteista huolimatta olemme kuitenkin päätyneet kannattamaan paljon nykyistä keyvempää finanssipolitiikkaa, koska nykysuuntauksella tulokset ovat nähdäksemme vielä huonompia. Kiristävä talouspolitiikka ei auta välttämättä edes velkakriteerien saavuttamisessa, koska se heikentää talouskasvua entisestään. Toisaalta on myös tärkeää kritisoida olemassa olevaa kriteeristöä ja vaatia siihen muutoksia. Jotkut tutkijathan ovat kannattaneet erilaisten talouspolitiikkaa kaventavia sääntöjen käyttöönottamista ja esimerkiksi EMU-jäsenyyttäkin. Tästä huolimatta he saattavat kutsua itseään keynesiläiksi, mitä voidaan pitää kyseenalaisena. Juuri heidän kannattamansa kriteeristöhän on tehnyt keynesiläisestä finanssipolitiikasta aiempaa vaikeampaa.

Uusklassisen taloustieteen edustajalta on myös huvittavaa kuulla kritiikkiä siitä, että me jälkikeynesiläiset emme ota todellisuutta huomioon. Niin, olimmeko me niitä tyyppejä, jotka tutkivat makrotaloutta sellaisilla malleilla, joissa koko kansantalous on typistetty yhdeksi edustavaksi kuluttajaksi?

Lopuksi

On positiivista, että talousteorian sisäiset koulukuntaerot pyritään nostamaan journalismissa esille. Uusklassisen taloustieteen asema on kuitenkin niin vahva, että jälkikeynesiläisyys näyttäytyy monille toimittajille äärimmäisyysilmiönä. Tosiasiassa kuitenkin nimenomaan monet uusklassisen taloustieteen oletukset ovat äärimmäisiä. Miksi esimerkiksi tarjonta loisi oman kysyntänsä pitkällä aikavälillä? Miksi julkisesta velkaantumisesta seuraa syrjäytymisvaikutus? Miksi finanssimarkkinat toimisivat tehokkaasti? Vastaavia kysymyksiä voisi esittää loputtomasti.

Uusklassisen taloustieteen puutteisiin ja absurditeetteihin ei kuitenkaan uskalleta kunnolla tarttua, koska ne ovat tällä hetkellä taloustieteen enemmistön näkemyksiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näkemykset ovat totuudenmukaisia. Tieteen kentällä käydään valtakamppailuja, jotka liittyvät kunniaan, valtaan ja rahaan. Ihmiset, joiden elämäntyö on nojannut uusklassisen teorian kehittämiseen, eivät ole valmiita hylkäämään viitekehystään, vaikka häviäisivätkin tieteellisiä argumentaatiokamppailuja.

Hyvä esimerkki tästä nähtiin 1960-luvulla, kun valtavirran taloustieteilijöiden ja jälkikeynesiläisten välille puhkesi riita pääomateoriasta. Lopulta valtavirran näkyvin edustaja Paul Samuelson joutui myöntämään valtavirran edustajien hävinneen debatin. Tästä huolimatta Samuelson ja kumppanit eivät suostuneet muuttamaan teoretisointiaan millään tavalla. Viime vuosina talousteorian parissa käydyt keskustelut ovat osoittaneet, että 50 vuodessa taloustieteellinen maailma on muuttunut yllättävän vähän.

Lauri Holappa

Advertisement