Taloustieteen reaalianalyysi, raha-analyysi ja koronakriisin jälkihoito

(Kuvan lähde: Wikicommons)

Kuuluisa itävaltalainen taloustieteilijä ja taloustieteen historioitsija Joseph Schumpeter jakoi aikanaan taloudellisen analyysin kahteen mahdolliseen lähestymistapaan: reaalianalyysiin sekä raha-analyysiin.

Reaalianalyysilla Schumpeter tarkoitti näkökulmaa, jossa talous ymmärretään ja sitä analysoidaan ennen kaikkea reaalista arvoa ihmisille tuottavan hyödykevaihdannan kenttänä. Tällöin kaikki oleellinen ”taloudellisessa elämässä voidaan kuvata tavaroiden ja palveluiden, niihin liittyvien päätösten ja niiden välisten suhteiden, kautta” (Schumpeter 1954, 277). Jos rahalla on tässä ajattelussa jonkinlainen rooli, se on pääasiassa vaihdannan tai tarkemmin sanottuna yksittäisten transaktioiden sujuvoittaja. Toki vääränlaisella rahan hallinnalla voidaan aiheuttaa ongelmia vaihdantatalouteen, mutta oikein hallinnoituna rahaa voidaan pitää taloudessa neutraalina.

Raha-analyysissa puolestaan rahalle annetaan taloudessa ja sen tarkastelussa autonominen rooli. Se vaikuttaa taloudellisiin päätöksiin, määrittelee yritysten toimintaa, tuotantoprosessia sekä voitontavoittelun dynamiikkoja. Näin ollen raha-analyysi haastaa ajatuksen, jonka mukaan todellisuuden talouttamme kannattaa ymmärtää vaihtokauppatalouden mallilla, jossa hyödykkeitä vaihdetaan hyödykkeisiin ja lähes kaikki taloudelliset päätökset liittyvät siihen, miten taloudellinen toimija saa tässä vaihdannassa suurimman mahdollisen hyödyn.

Monelle voi tulla yllätyksenä, että makrotaloustiedettä ja -teoretisointia hallitsee edelleen reaalianalyysi. Raha-analyysi saattaa nimittäin tuntua intuitiivisesti mielekkäältä tavalta tarkastella nykymuotoista kapitalistista taloutta. Kuitenkin oikeastaan kaikkia viime vuosikymmeninä taloustieteellistä vaikutusvaltaa saaneita teoriakokonaisuuksia yhdistää se, että viime kädessä ne päätyvät tarkastelemaan taloutta vaihdantataloutena, jossa rahalla ei ole olennaista roolia.

Jo taloustieteen johdantokursseista lähtien opiskelijoita johdatellaan ajattelemaan taloutta reaalisen vaihdannan järjestelmänä. Taloudelliset toimijat ovat tässä katsannossa kiinnostuneita pääasiassa siitä, kuinka paljon heille hyvinvointia kulutettaessa tuottavia reaalisia (konkreettisia ja todellisia) hyödykkeitä he pystyvät hankkimaan. Vaikka he eläisivät rahataloudessa ja käyttäisivät rahaa, taloudelliset päätöksensä he tekevät aina hyödykkeitä ajatellen. Myös taloudessa tuotettu arvo on tässä mielessä reaalista: arvokkaita ovat asiat (hyödykkeet), joita ihmiset haluavat ja vaihdannassa itselleen tavoittelevat.

Eli kun kouluttautunut taloustieteilijä katsoo talouttamme ja siitä kertovia tilastoja, hänen verkkokalvoilleen hahmottuu pysäytyskuva taloudesta, jossa kaikki on tapahtunut siksi, että ihmiset ovat tavoitelleet omaa hyvinvointiaan maksimoivaa hyödykekoria. Muutaman lisäoletuksen myötä hän usein päättelee edelleen, että taloudelliset toimijat ovat onnistuneet tavoitteessaan ja markkinat hintajärjestelmineen ovat auttaneet heitä hankkimaan parhaan mahdollisen hyödykekorin.

Reaalianalyysi ja velka

Yksi keskeisimmistä taloudellisista ilmiöistä nykymuotoisessa taloudessa on velka. Lähes kaikissa talouspoliittisissa keskusteluissa päädytään ennen pitkää keskustelemaan velasta – yleensä julkisesta mutta myös yksityisestä. Taloustilastot kertovat, että bruttovelan määrä taloudessa on kasvanut viime vuosikymmeninä suorastaan räjähdysmäisesti. Syvät taloudelliset kriisit ovat hieman jarruttaneet kokonaisbruttovelan määrän kasvua, mutta eivät suinkaan pysäyttäneet sitä. Talousjärjestelmämme näyttää olevan kyllästetty velalla.

Kiinnostavaa onkin tarkastella, miten taloustieteen ”reaalianalyysissa” velka ymmärretään. Sillä on luonnollisesti merkitystä esimerkiksi sen kannalta, miten taloustieteilijät suhtautuvat velkaan talouspoliittisia suosituksia pohtiessaan. Laajemminkin se hahmottaa kuvaa siitä, miten taloutemme keskeiset instituutiot (tässä tapauksessa velkarakenteet) taloustieteen reaalianalyysissa tulkitaan.

Reaalisen vaihdannan taloudessa myös velka on aina reaalista. Toisin sanoen vihkiytynyt taloustieteilijä ei ajattele yleensä toimijoiden rahamääräisiä velkasopimuksia niihin liittyvien rahavirtojen kautta, vaan hyödykkeiden kautta. Tässä teoreettisessa jäsennyksessä taloudellinen toimija ei siis ole oikeastaan juuri lainkaan kiinnostunut siitä, kuinka paljon rahaa hän on lainannut ja kuinka paljon rahaa hän tarvitsee velkojen ja korkojen maksuun. Sen sijaan hän ajattelee lainanneensa hyödykkeitä (tavaroita ja palveluita) ja maksavansa takaisin myöhemmin hyödykkeillä (tavaroilla ja palveluilla).

Käytännössä velka syntyy tässä katsannossa siten, että taloudellinen toimija kuluttaa tietyllä ajanjaksolla hyödykkeitä enemmän kuin on samalla ajanjaksolla tuottanut (tai saanut muuten haltuunsa). Lainaajan näkökulmasta tilanne on päinvastainen. Hän luopuu osasta tuottamiaan hyödykkeitä, eli tuottaa enemmän kuin kuluttaa. Lainata hän voi näin ollen säästämänsä osan tuottamistaan hyödykkeistä. Velkaan liittyykin reaalianalyysin mukaan aina se, että joku jossain taloudessa pitäytyy kuluttamasta kaikkia tuottamiaan hyödykkeitä – toisin sanoen velkaan liittyy aina säästäminen.

Koska taloudellisten toimijoiden erilaiset kulutustarpeet ja säästämistarpeet ilmenevät eri puolilla taloutta, on reaalianalyysissa syntynyt tilaa pankeille. Pankit ymmärretään reaalisen säästämisen ja tuloja suuremman kuluttamisen välittäjäorganisaationa. Kun jollekin toimijalle jää hyödykkeitä yli oman tarpeen, hän tallettaa ne pankkiin. Kun joku toinen toimija haluaa kuluttaa enemmän kuin on tuottanut, hän lainaa hyödykkeitä pankista.

Pankkitoiminnassa ilmenee myös keskeinen velkaantumiseen liittyvä tekijä: korko. Se on käytännössä palkkio, jonka säästänyt toimija saa siitä, että joku toinen kuluttaa hänen tuottamansa ylijäämän lainattuaan sen pankista. Myös korko on tietenkin reaalinen eli hyödykkeissä määritelty. Kun kuluttaja lainaa hyödykkeet, hän sitoutuu tulevaisuudessa maksamaan säästäjälle enemmän hyödykkeitä, kuin on tällä hetkellä saanut. Tulevaisuuden tuotannon kuluttamisella tänään on siis hyödykkeissä mitattu hinta. Se on samalla palkkio reaalisesta säästämisestä eli siitä, että jättää tuotettuja hyödykkeitä kuluttamatta.

Jotta tarkastelu vastaisi paremmin nykyistä talousjärjestelmää, jossa velkaantumisen kasvu on ollut viime vuosina hurjaa suhteessa kokonaistuotannon (BKT) kasvuun, voidaan pankkitoiminnan teoriaa hieman laajentaa. Voidaan ajatella, että pankit lainaavat ulos enemmän, kuin ovat saaneet sisään säästettyinä hyödykkeinä. Pankit voivat ajatella tällöin, että tulevaisuuden säästäminen, joka ei kuitenkaan vielä ole realisoitunut, voi kattaa sen kulutuksen, jonka uloslainaaminen tekee nyt mahdolliseksi.

Ongelma hyödykkeiden vaihdannan kentällä on kuitenkin ilmeinen – kuluttajat näyttävät saavan nyt enemmän hyödykkeitä, kun kyseisellä ajanjaksolla on tuotettu. Tämä ei tietenkään ole mahdollista, vaan vain niin paljon voidaan kuluttaa, kuin on tuotettu (ellei hyödykevarastoja ole jostain syystä olemassa tai tuotanto kasva lisääntyneen kulutuksen myötä). Lopputulos onkin se, että joku toimija saa tarkasteluajanjaksolla vaihdannan lopuksi vähemmän hyödykkeitä, kuin oli ajatellut. Todellisuuden taloudessa, jossa käytetään rahaa, tämän saa aikaiseksi tietenkin yleinen hintatason nousu eli inflaatio. Inflaatio onkin reaalianalyysissa yksi keskeisimmistä tulonjakoon vaikuttavista mekanismeista – reaalisten hyödykkeiden jakautuminen eri toimijoiden, ennen kaikkea säästäjien ja kuluttajien tai eli luotonantajien ja luotonottajien, välillä muuttuu sen kautta.

Reaalianalyysissa velka liittyy siis ennen kaikkea tulonjakoon sekä tällä hetkellä että tulevaisuuden ja nykyhetken välillä. Ja tulonjako liittyy lopulta aina kulutuksen jakoon eli hyvinvointia lisäävien arvokkaiden asioiden (hyödykkeiden) käytön jakautumiseen eri taloudellisten toimijoiden välillä. Kaikki velka on aina reaalista eli lainattuja hyödykkeitä ja kaikki velka pitää aina ”maksaa” pois hyödykkeillä. Jos näin ei tapahdu, jopa talousjärjestelmän kestävyys voi lopulta olla vaakalaudalla. Toimijoiden on pystyttävä luottamaan siihen, että heidän lainaamansa hyödykkeet palautetaan heille sovitulla korolla (lisähyödykkeillä) lihotettuna.

Raha-analyysi ja velka

Jotta reaalianalyysin erityinen lähestymistapa talouden tarkasteluun tulisi näkyväksi, on syytä seuraavaksi tarkastella sitä, miten velka taloustieteen raha-analyysissa ymmärretään. Raha-analyysissa lähtökohtana on se, ettei raha koskaan ole taloudessamme neutraalia. Tämä johtuu siitä, että taloudelliset toimijat tekevät päätöksiä rahamotiivein – toisin sanoen he ajattelevat ensisijaisesti rahamääräisiä eli nimellisiä suureita. Velka liittyy oleellisesti näihin motiiveihin. Keskeistä on lopulta se, että rahalla selvitetään velkasopimukset, joista raha-analyysissa kapitalistisen talouden nähdään pitkälti rakentuvan.

Raha-analyysin yksi keskeisistä ajatuksista on muun muassa se, että yrityksen tavoitteena ei ole hyödykkeiden hankkiminen, vaan rahamääräisen voiton tekeminen. Lisäksi ajatellaan, että yrityksen toiminnan ja tuotannon käynnistäminen vaatii aina rahamääräistä investointia, joka yleensä rahoitetaan nimenomaan velalla. Raha ja velka ovat siis läsnä yritysten päätöksenteossa heti alusta asti. Ne ovat edelleen mukana tuotantoprosessin loppuvaiheessa, jolloin tavoitteena on myydä reaalinen tuotos (hyödykkeet) markkinoilla kuluttajille, saada rahamääräisiä tuloja maksaa velat pois ja tehdä lopulta rahamääräistä nettovoittoa. Rahataloudessa yritystoiminnan tavoitteena on siis tuottaa rahaa. Jos keskeinen ”toimija” taloudessamme toimii tältä pohjalta, päätöksenteon analysointi puhtaasti reaalisena tai hyödykeperusteisena ei tuota välttämättä parasta mahdollista kuvaa taloudesta.

Rahan merkitys todellisuuden taloudessa näyttäytyy myös siten, että suurin osa taloudessamme tehdyistä sopimuksista on eksplisiittisesti rahamääräisiä. Toisin sanoen niissä on sovittu, että tietystä työstä tai jonkin hyödykkeen toimittamisesta maksetaan tietty rahasumma. Ei siis hyödykettä tai edes hintojen muutoksella korjattua rahasummaa, vaan puhtaasti nimellinen rahasumma. Reaalianalyysissa oletetaan ainakin implisiittisesti, että taloudelliset sopimukset olisivat hintojen muutoksista puhdistettuja (tai nimellisiä sopimuksia pidetään lyhyellä aikavälillä jäykkyyksiä aiheuttavana ”ongelmana”).

Todellisuudessa esteenä ”reaaliselle” sopimiselle, on yleensä se, että yksittäisillä toimijoilla ei koskaan ole mahdollista vaikuttaa koko talouden hintojen muodostumiseen. Talouden hintajärjestelmä on monimutkainen, se on hajautunut eri markkinoille ja hintojen kehitykseen vaikuttavat lukuisat yhteiskunnalliset ja taloudelliset tekijät. Hintoihin ja siten hankittujen tulojen ostovoimaan liittyy siis todellisuuden taloudessa monenlaista epävarmuutta, minkä vuoksi niistä sopiminen on käytännössä mahdotonta. Siksi nimellinen sopiminen on lopulta parasta, mihin taloudellisessa toiminnassa pystymme.

Epävarmuus todellisuuden taloudessa ei liity ainoastaan hintoihin ja niiden muodostumiseen, vaan oikeastaan myös kaikkeen taloudelliseen toimintaan tuotannosta lähtien. Mitä pidemmälle tulevaisuuteen taloudellinen toiminta tähtää, sitä enemmän epävarmuus on päätöksenteossa läsnä. Kun esimerkiksi jotain suurta kiinteää investointia suunnitellaan, päätöksentekijällä ei lopulta ole mitään varmuutta niistä tulevaisuuden tulovirroista, joilla investoinnin kustannukset pitäisi kattaa ja joista voiton pitäisi kertyä. Siitä huolimatta tällaisia hankkeita taloudessamme toteutetaan. Yleensä epävarmuutta pyritään hallitsemaan juuri rahamääräisillä sopimuksilla, jotka antavat esimerkiksi yrityksille jonkinlaisen varmuuden kustannuksista sekä tulovirroista.

Velka on yksi keskeisimmistä rahamääräisistä sopimuksista todellisuuden taloudessa. Raha-analyysissa velassa on kyse likviditeetin eli maksuvalmiuden tarjoamisesta sitä tarvitsevalle. Luotonantaja siis luopuu tiettyä korvausta (nimellinen korko tai rahakorko) vastaan maksuvälineestä, jolla taloudessa rahamääräisiä sopimuksia voidaan aina selvittää – yleensä siis virallisesta valuutasta. Arkikielessä maksuvälinettä kutsutaan yleensä rahaksi. Luotonottaja puolestaan sitoutuu palauttamaan maksuvalmiuden (maksuvälineen) tietyn ajan kuluttua eli velkasopimuksen erääntyessä korkojen kera. Koska keskuspankit ja myös yksityiset pankit keskuspankin tuella voivat luoda maksuvalmiutta tyhjästä, raha-analyysissa velkaantuminen ei edellytä säästämistä tai tietyn ajanjakson tuotoksen kuluttamatta jättämistä.

Yksittäiselle luotonottajalle velka on kuitenkin aina siinä määrin reaalista, että hänellä ei ole kykyä luoda maksuvalmiutta tyhjästä valtion tai keskuspankin tavoin. Siksi hän joutuu keräämään maksuvälineen aina markkinoilta myymällä esimerkiksi työvoimaansa tai tuottamiaan hyödykkeitä. Hän voi toki myös lainata maksuvälinettä muilta toimijoilta maksaakseen erääntyvät velat toisille. Joka tapauksessa hänen taloudellinen toimintansa jäsentyy erilaisten rahamääräisten sopimuksien – velkojen, vuokrasopimusten, työsopimusten tai hankintasopimusten – kokonaisuudeksi. Tällaiseen taloudelliseen todellisuuteen raha-analyysi juuri pyrkii pureutumaan.

Raha-analyysissa ei oteta tiukkaa normatiivista kantaa siihen, mikä maailmassa on aidosti tärkeää ja mikä määrittää ihmisten hyvinvointia. Se ainoastaan huomauttaa, että raha on keskeinen instituutio kapitalistisessa rahataloudessa eikä rahaa kannata teoretisoida ainoastaan reaalista kaupankäyntiä sujuvoittavaksi liukasteeksi. Tärkeää on, että taloudessamme rahaa ja rahavarallisuutta halutaan myös sen itsensä takia – ei pelkästään maksuvalmiuden, vaan myös rahan antaman sosiaalisen aseman, vallan tai puhtaan turhamaisuuden vuoksi. Vaikka raha-analyysissakin ajatellaan ihmisten saavan merkittävän osan hyvinvoinnistaan erilaisia reaalisia hyödykkeitä kuluttamalla, tämä ei kuitenkaan ole koko kuva kapitalistisesta taloudesta.

Reaalianalyysi, raha-analyysi ja koronakriisin jälkihoito

Lienee ilmeistä, miksi eri taloudellisen analyysin lähtökohtia ja niiden suhdetta velkaan kannattaa tarkastella koronakriisin yhteydessä ja sen talouspoliittista jälkihoitoa hahmoteltaessa. Epidemian hillitsemiseksi toteutetun taloudellisen toiminnan pysäyttämisen seurauksena velkojen suhde BKT:hen kasvanee merkittävästi lähes kaikissa talouksissa. Jos valtaosa taloustietelijöistä ja talouspoliittisten suositusten antajista hahmottaa taloutta ja velkaa reaalianalyysin välinein, talouspolitiikan perusta rakentuu sen pohjalta. Jos taas tilannetta tarkasteltaisiin raha-analyysin välinein, päädyttäisiin talouspolitiikassa ehkä toisenlaisiin suosituksiin.

Aloitetaan vertailu kasvaneiden velkakuormien tarkastelulla. Koronakriisin myötä sekä aiemmin kertyneet velat että kriisin aikana voimassa olleista velkasopimuksesta kertyneet velat näyttäytyvät nyt reaalisesti paljon suuremmilta kuin ennen kriisiä – toisin sanoen talouden kokonaisbruttovelan BKT-suhde on noussut. Reaalianalyysin valossa tämä tulkitaan siten, että tulevaisuuden kulutusta on siirretty kriisin aikana nykyhetkeen. Tarkemmin ilmaistuna on tapahtunut tulonsiirto tämän hetken säästäjiltä eli lainaajilta tämän hetken kuluttajille.

Ongelmaksi edellinen tulonsiirto muodostuu, jos näkymä velkojen takaisinmaksusta eli hyödykkeiden palauttamisesta säästäjille heikentyy. Tällöin kannustimet säästämiselle ja lainaamiselle vähenevät jatkossa, jolloin talouden dynamiikka kärsii – esimerkiksi reaalianalyysissa säästämisen ”rahoittamien” investointien määrä vähenisi ja talouden tulevaisuuden tuotantopotentiaali voisi heikentyä. Pahimmassa tapauksessa säästäjien luottamus talouteen romahtaisi ja koko reaalinen vaihtokauppatalous murenisi. Yksiselitteinen romahdus ei kuitenkaan ole, sillä säästämisen vähenemisen seurauksena kuluttaminen reaalianalyysin mukaan lisääntyisi, minkä seurauksena aiemmin säästäneet vain ulosmittaisivat hyvinvointia jatkossa nykyistä voimakkaammin. Lopputuloksena olisikin ehkä tulo- ja hyvinvointierojen kasvu.

Kun kriisin aikana suurin osa syntyneestä uudesta velasta ja osa vanhastakin on kulkeutunut valtioiden taseisiin eli julkinen velka on paisunut merkittävästi, konkreettisesti reaalianalyysista nousevan talouspolitiikan paine kohdistuisi tulevina vuosina julkisen sektorin velan vähentämiseen. Reaalisesti ajateltuna tämä tarkoittaa sitä, että valtioiden on ensinnäkin ryhdyttävä säästämään hyödykkeitä eli hankkimaan niitä enemmän kuin ne kuluttavat. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että valtioiden on verotuksella kerrytettävä ylijäämiä eli kerättävä hyödykkeitä pois yksityisiltä toimijoilta ja toimitettava ne edelleen velkojilleen (valtiot eivät yksinkertaisimmassa reaaliajattelussa tuota autonomisesti hyödykkeitä). Valtio siis toimii vain välikätenä yksityisten toimijoiden välillä siirtäen hyödykkeitä takaisin etukäteen kuluttaneilta samaan aikaan säästäneille.

Reaalianalyysin nojaten keskeistä on se, että jatkossakin pystytään tuottamaan hyödykkeitä (ihmisten arvostamia asioita) ja siirtämään niitä riittävästi aiemmin säästäneille toimijoille. Mitä vähemmän tulevaisuudessa kykenemme tuottamaan hyödykkeitä, sitä suurempi osa niistä pitää käyttää jatkossa vanhojen velkojen maksuun. Käytännössä voimme yrittää esimerkiksi rakenteellisten uudistusten kautta nostaa hyödykkeiden tuotantokapasiteettiamme tai sitten hyväksyä sen, että syntyneitä velkoja ajetaan alas inflaation kautta, jolloin erityisesti aiemmin säästäneet joutuvat alentamaan reaalista kulutustasoaan. Tämä nähdään yleensä huonoimpana vaihtoehtona, koska reaalianalyysissa säästäminen on edellytys investoimiselle, joka puolestaan kasvattaa talouden tuotantokapasiteettia. Siksi säästäjien asemasta ollaan usein eniten huolissaan. Jos valtio suorittaa tulonsiirrot verotuksen kautta ja nykyisen kulutuksensa vähentämisen kautta, voidaan taakkaa siirtää pois säästäjien harteilta. Tällöin kärsivät enemmän valtion kulutuksesta riippuvaiset toimijat (ellei lisäveroja kohdisteta erityisesti säästäjiin). Reaalianalyysissa keskiössä on reaalinen tulonjako, mikä tässäkin tulee oivallisesti näkyviin. Niin tai näin, velkaantumisen kasvun myötä meitä saattaa odottaa matalampi hyvinvoinnin taso kuin mihin olemme tottuneet, jos hyödykevelkojen kasvu tavalla tai toisella vähentää talouden toimintakykyä seuraavina vuosina. Tämä on reaalianalyysin johtopäätös.

Raha-analyysin avulla tulkittuna talouden kasvava velkakuorma on erilainen ongelma. Koska velka ei ole samalla tavalla reaalinen ilmiö kuin reaalianalyysissa, vaan liittyy ihmisten maksuvalmiuteen ja rahamääräisten sopimusten selvittämiseen, ongelmavyyhti on itse asiassa monimutkaisempi. Toisaalta se on siinä tapauksessa yksinkertaisempi ratkaista, ettei maksuvalmiuteen liity suoraan samanlaista resurssirajoitetta kuin hyödykkeiden tuottamiseen. Maksuvalmiutta voidaan nimittäin luoda tarvittaessa tyhjästä ja sitä voidaan tarjota talouteen eri tilanteissa huomattavasti joustavammin kuin hyödykkeitä. Raha-analyysin mukaan velkojen ja reaalitalouden eli hyödyketuotannon välinen suhde ei siis ole suoraviivainen, vaan melko epätarkka, sillä likviditeetin lisääminen talouteen ei johda suoraan kulutuksen ja investointien kasvuun eikä sen poistuminen taloudesta välttämättä leikkaa niitä merkittävästi. Toki mitä enemmän velkasopimuksia taloudessa on, sitä voimakkaammin likviditeetin vaihtelut näkyvät tuotannossa ja kulutuksessa asti.

Raha-analyysin mukaan velkojen vähentämisen kanssa ei kuitenkaan ole kiire, vaan esimerkiksi keskuspankit voivat tarvittaessa jäädyttää merkittävän osan velasta omiin taseisiinsa – ilman huomattavia vaikutuksia reaalitaloudessa. Toisin sanoen meillä ei ole tulevina vuosina tarvetta leikata talouden rahavirtoja siksi, että saisimme vähennettyä likviditeettiä taloudessamme. Sitä riittää periaatteessa aina kaikille toimijoille ja tarvittaessa sen imeminen pois taloudesta on jatkossakin mahdollista. Tästä syntyy tärkein ero reaalianalyysin ja raha-analyysin velkatulkinnan sekä niistä johdettujen talouspoliittisten suositusten välille.

Toinen ero on se, että raha-analyysissa yrityksellä vähentää julkista velkaa nopeasti nähdään olevan suurempia vaikutuksia reaalitalouteen eli kulutukseen, investointeihin ja tuotantoon kuin reaalianalyysissa. Mikäli rahavirtojen määrä reaalitaloudessa vähenee, aiheuttaa se epävarmassa taloudellisessa todellisuudessa pessimismiä. Silloin kulutus mutta ennen kaikkea yksityiset investoinnit vähenevät entisestään, talouden kokonaiskysyntä alenee ja samalla kokonaistuotanto odotusten heikentyessä jatkaa supistumistaan. Tämä taas aiheuttaa rahamääräisten sopimusten kautta negatiivisen kierteen ja pahimmassa tapauksessa niin sanotun velkadeflaation, jossa jatkuva kysynnän ja hintojen lasku tekee nimellisestä velasta taloudellisille toimijoille koko ajan suuremman taakan. Siksi raha-analyysin näkökulmasta onkin lohdullista, ettei nopeaan velkojen vähentämiseen ole mitään pakkoa lähteä, vaan talouspolitiikkaa voidaan tehdä reaalitalouden kasvua parhaalla tavalla tukevien toimenpiteiden kautta.

Koronakriisin aikana talouspoliittisiksi kriisiratkaisuiksi on ehdotettu julkisen velan keskuspankkirahoitusta, jolloin keskuspankki ostaa taseeseensa valtion velkoja tai helikopterirahoitusta, jolloin keskuspankki maksaa suoraan tulonsiirtoja kansalaisille. Tarkastellaan reaalianalyysin ja raha-analyysin eroa vielä näiden toimenpiteiden kautta.

Reaalianalyysin näkökulmasta nämä talouspoliittiset keinot johtavat samaan lopputulokseen kuin valtion velkaantuminen tai yksityisten toimijoiden välinen velkaantuminen: velkaa jääneen toimijan (kuluttajan) on lopulta siirrettävä hyödykkeitä reaalivarat lainannelle toimijalle (säästäjälle) sovittujen korkojen kera. Lopulta on siis yhdentekevää, minkä toimijan taseessa hyödykeveloiksi tulkitut saatavat ovat. Jos niitä ei ennen pitkää suoriteta, taloudelliset kannustimet vääristyvät, toimijoiden välinen luottamus heikkenee ja näiden seurauksena talouden toimintakyky vähintäänkin heikkenee.

Raha-analyysin näkökulmasta valtion alijäämäisen kulutuksen keskuspankkirahoitus on käytännössä tapa lisätä talouteen likviditeettiä, ja samalla vaikuttaa positiivisesti myös valtion maksukykyyn. Kun keskuspankki ostaa valtion velkaa, se pystyy vaikuttamaan valtion veloistaan maksamaan korkoon ja suuri keskuspankki kuten Fed tai EKP pystyy käytännössä asettamaan valtionlainojen markkinakoroille ylärajan. Keskuspankkiensa tukemien valtioiden ei tarvitsekaan vasten tahtoaan koskaan ajautua maksukyvyttömiksi, silloin, kun ne ovat velkaantuneet omassa valuutassaan. Usein ajatellaan, että valtioiden alijäämien keskuspankkirahoitus tai helikopteriraha johtavat automaattisesti kiihtyvään inflaatioon. Näin ei kuitenkaan ole, sillä tälläkin tavalla rahoitetut alijäämät voivat olla liian pieniä nostaakseen talouden kokonaiskysyntää niin suureksi, että hinnoissa nähdään merkittävää nousupainetta. Talouden tuotantopotentiaali, yksityisen sektorin kulutusalttius ja investointihalukkuus sekä muiden talouksien kehitys pitää ainakin huomioida julkisten alijäämien keskuspankkirahoituksen tulosten arvioinnissa.

Siinä missä reaalianalyysi näkee kaiken taloudessa tapahtuvan eksaktina vaihdantatalouden toimintana, raha-analyysissa yritetään ymmärtää monimutkaista, jatkuvasti muuttuvaa ja kaikin tavoin epätäydellistä rahamääräisten sopimusten verkostoa, jota kaikkina aikoina määrittelee eriasteinen epävarmuus. Jälkimmäinen vastannee paremmin kapitalistisen talouden todellisuutta, mutta valitettavasti talouspoliittisia suosituksia annetaan yhä pääsääntöisesti raha-analyysin sijaan reaalianalyysiin nojautuen.

Johtopäätökset

Koronakriisin jälkeistä talouspolitiikkaa tullaan todennäköisesti hahmottelemaan taloustieteellisen reaalianalyysin työkaluilla. Tässä tekstissä on yritetty mahdollisimman yleistajuisesti kuvata niitä päättelyrakenteita, joiden perusteella talouspoliittisia valintoja tulevina vuosina tältä pohjalta tehdään. Näistä reaalianalyysin lähtökohdista on ennakoitavissa valinta kahden talouspoliittisen linjan välillä. Toinen on tiukka talouskuri, jossa finanssipolitiikan keinoin lähdetään supistamaan valtion velkakuormia hyödykkeiden takaisinmaksun ja säästäjien edun nimissä. Toinen vaihtoehto on niin sanottu velkojen inflatointi, jolloin tulevaisuuden reaalista kulutusta lähdetään vähentämään takakautta – usein taloustieteilijät puhuvat inflaatioverosta. Tällöin nimellisen kasvun annettaisiin jyllätä esimerkiksi hyväksymällä löysemmät rahapolitiikan, palkkapolitiikan sekä mahdollisesti finanssipolitiikan tavoitteet, mikä kirittäisi hintojen nousua sekä nimellistä kasvua, vaikka reaalinen hyödyketuotanto ei lähtöoletuksen mukaan voisikaan kasvaa. Tämä vähitellen alentaisi velkasuhdetta, mutta tarkoittaisi velkojille reaalisen hyödykekorin supistumista. Reaalianalyysista johdetussa talouspolitiikassa on siis aina kyse tavalla tai toisella tulonjaosta kuluttajien ja säästäjien välillä.

Raha-analyysin näkökulmasta talouspoliittisesti mielekkäämpi edellisistä strategioista on jälkimmäinen. Ei kuitenkaan siksi, että se saa aikaan inflaatiota, vaan siksi, että raha-analyysin mukaan se luo talouskasvua ja reaalista arvoa. Raha-analyysissa nimittäin talouden kyky tuottaa arvoa riippuu oleellisesti siitä, miten investoinnit, palkat ja muut nimellissuureet eli rahamääräiset muuttujat kehittyvät. Raha-analyysissa nähdään, että modernissa rahataloudessa on aina väljyyttä eivätkä tuotantorakenteet ja tuotantopotentiaali ole samalla tavalla kiveen hakattuja kuin reaalianalyysissa usein on – ainakin silloin, kun päästään niin kutsutun pitkän aikavälin tarkasteluun. Raha-analyysin mukaan esimerkiksi koronakriisin jälkeen voi olla mahdollista saada hyödykkeiden tuotanto jopa aiempaa korkeammalle tasolle, jolloin tietysti hyödykevelkojakin voidaan maksaa lisääntyneellä hyödyketuotannolla – reaalianalyysin termejä käyttäen.

Mikäli talouspolitiikkaa tehtäisiin puhtaasti raha-analyysin pohjalta, velkojen vähentämistä ei pidettäisi kovin kiinnostavana talouspoliittisena kysymyksenä, sillä lopulta monet muut tekijät kuin velkavarantojen koko määrittävät rahatalouden kasvua, työllisyyttä ja velkakestävyyttä. Keskeistä on huolehtia siitä, että talouden kokonaiskysyntä ja sen seurauksena yritysten halu työllistää (efektiivinen kysyntä) pysyvät tulevina vuosina mahdollisimman korkealla. Julkisia investointeja tarvitaan tulevina vuosina muun muassa ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamiseen, joten juuri nyt olisi erittäin vaarallista siirtyä talouspolitiikassa tiukkaan julkiseen taloudenpitoon ja investointien lykkäämiseen. Lisäksi koronakriisi on paljastanut merkittäviä puutteita terveydenhuoltojärjestelmässä, aiheuttanut suuren määrän sosiaalisia ongelmia sekä heikentänyt ihmisten toimintakykyä. Myös näiden ”hyvinvointivelkojen” maksamiseen tarvitaan tulevina vuosina panostuksia, jotka talouskuripolitiikkaan siirtyminen voi estää.

On selvää, että tulevina vuosikymmeninä tulemme kohtaamaan tuotantoresurssien niukkuutta, mutta se ei johdu nykyisistä velkakuormista, kuten reaalianalyysiin nojaten saatetaan päätellä. Se johtuu siitä, että ilmastomme tila ja maapallon kantokyvyn rajat sekä yhteiskuntiemme kestävyys sanelevat meille ne ehdot, kuinka paljon tuotantoa ja kulutusta esimerkiksi vuonna 2022 ja sen jälkeen voimme saada kestävästi aikaiseksi. Rahamääräisten sopimustemme järjestelmä eli rahatalous tuleekin muovata sellaiseksi, että jo tulevina vuosina pystymme kunnioittamaan näitä rajoja ja edistämään sellaista teknologista ja tuotanto- sekä kulutusrakenteiden muutosta, jotka pidemmän päälle tekevät ihmisten olemisesta maapallolla jälleen kestävää.

Jussi Ahokas

Advertisement