Kestävyysvajeesta funktionaaliseen rahoitukseen

Eduskuntavaalien alla talouskeskustelun keskiöön on noussut julkisen talouden kestävyysvaje. Vaikka vain harva osaa kertoa, mitä kyseisellä käsitteellä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, on kestävyysvajeen olemassaoloon suhtauduttu hyvin vakavasti. Sananmukainen tulkintahan on, että Suomen julkinen talous on kestämättömällä tiellä ja kestävyyden saavuttaminen vaatii vajeen kiinni kuromista tavalla tai toisella.

Kestävyysvaje ei ole suomalainen keksintö. Kuten monet muutkin suomalaista talouspolitiikkaa viime vuosina ohjanneet käsitteet, myös kestävyysvaje on peräisin EU:sta. EU:n piirissä laaditaan muutaman vuoden välein niin kutsutut kestävyyslaskelmat, joiden tarkoituksena on analysoida julkisen talouden tilaa pitkällä aikavälillä. Kestävyysvaje on näitä laskelmia varten kehitetty indikaattori.

Jatka artikkeliin Kestävyysvajeesta funktionaaliseen rahoitukseen

Mainokset

Valtion kulutuksen rahoitus ja verotus – vielä kerran

Yksi merkittävimmistä tässä blogissa esitetyistä havainnoista on se, että valtion kulutusta ei koskaan rahoiteta verotuksella. Tämä havainto on kuitenkin siinä määrin ristiriitaisen arkijärjen kanssa, että monet ovat olleet valmiit kiistämään esittämämme ”väitteen” mahdottomana ajatuksena. Perusteellisetkaan kuvaukset nykymuotoisen rahoitusjärjestelmän toiminnasta eivät ole onnistuneet vakuuttamaan epäilijöitä siitä, ettei verotuksella rahoiteta valtion kulutusta saati sitten siitä, että itse asiassa valtion kulutus edellyttää aina keskuspankkirahoitusta.

Jatka artikkeliin Valtion kulutuksen rahoitus ja verotus – vielä kerran

Hyvinvoinnin rahoitus

Sunnuntaiaamun (13.2.2011) Helsingin sanomien etusivulla Suomen vientiteollisuus tervehtii kansalaisia muistuttaen, että ilman vientiä maassamme ei olisi mahdollista tuottaa nykyistä määrää hyvinvointipalveluita. Siksi teollisuuden liittojen yhteiskampanjassa kansalaisia kehotetaankin muistuttamaan päättäjiä vientiteollisuuden kilpailukyvyn vaalimisen välttämättömyydestä.

Vientiteollisuuden esittämä kuva, jonka mukaan vähintään puolet suomalaisen hyvinvointivaltion rahoituksesta tulee vientisektorin maksamista verotuloista, on yleisesti hyväksytty totuus suomalaisessa keskustelussa. Vaikka ylijäämäinen vientisektori tarkoittaakin kansantaloutemme nettovarallisuuden kasvua, mikä voidaan laveasti tulkita hyvinvoinnin kasvuna, ei asialla kuitenkaan ole mitään tekemistä hyvinvointipalveluiden rahoittamisen kanssa. Tämänhän kaikki tämän blogin aktiiviset lukijat jo tietävät.

Nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä valtio ei tarvitse verotuloja tuottaakseen palveluita. Valtio voi luoda tuotantoon tarvitsemansa rahoituksen tyhjästä samalla tavoin kuin yksityisetkin toimijat. Verotuksen ainoa funktio on talouden kokonaiskysynnän hallitseminen. Jos esimerkiksi vientisektorilta syntyvät palkkavirrat uhkaavat aiheuttaa liian suuren kokonaiskysynnän kautta talouteen inflaatiopainetta, voi valtio leikata kotitalouksien ostovoimaa verottamalla.

Vientisektorimme lisää siis kansalaisten hyvinvointia ostaessaan heiltä työpanosta ja lisäämällä siten kotitalouksien ostovoimaa. Tätä suurempaa roolia vientisektorille ei ole syytä kirjoittaa suomalaisen hyvinvointivaltion suuressa kertomuksessa.

Keskuspankkirahoitus ja inflaatio

Olemme aiemmissa kirjoituksissamme pyrkineet valottamaan valtion kulutuksen, verotuksen sekä valtion velan taustalla olevia mekanismeja kuvaamalla nykymuotoisen rahatalousjärjestelmän operationaalisia prosesseja. Kuvauksen perusteella kaikille argumenttimme ymmärtäneille on käynyt selväksi, ettei valtion kulutuksen rahoitus ole koskaan ongelma eikä rahojen puute aseta koskaan rajoitetta valtion kulutukselle. Raha ei ole valtiolle niukka resurssi, sillä keskuspankki voi aina rahoittaa valtion kulutuksen. Kuten olemme osoittaneet, tapahtuu valtioiden kulutus tälläkin hetkellä keskuspankin rahoittamana.

Ennen yhdenkään tekstimme julkaisemista olimme täysin varmoja siitä, että joudumme vastaamaan useasti väitteeseen, jonka mukaan keskuspankkirahoitus johtaa välttämättä hyperinflaatioon. Olimme myös täysin varmoja siitä, että esimerkkeinä ajatustemme ravistelemat henkilöt tulevat käyttämään Weimarin tasavaltaa (Saksaa) sekä Zimbabwea, joissa tapahtunutta rahoitusjärjestelmän romahdusta pidetään yleisesti inflaatiopelon sokaisemassa argumentoinnissa osoituksena keskuspankkirahoituksen turmiollisuudesta. Yleensä näihin esimerkkeihin vedotaan niin voimaperäisesti, että niihin uskovien voisi kuvitella tuntevan esimerkiksi Saksan taloushistoriaa hyvin yksityiskohtaisesti ja pyydettäessä pystyvän kuvaamaan syvällisesti niitä mekanismeja, jotka lopulta johtivat Weimarin tasavallan rahoitusjärjestelmän romahtamiseen. Tietystikään tällaista alustusta ei ole tarjolla sitä kysyttäessä.

Tämä osoittaa, ettei inflaatioon pystytä suhtautumaan rationaalisesti. Samaa näkemystä vahvistaa se, että omassa argumentoinnissamme inflaatiota hillitseville valtion toimenpiteille annettu suuri rooli on jäänyt niin ikään ”setelirahoitusta” vastustavilta henkilöiltä huomaamatta tai ainakin ymmärtämättä. Keskuspankkirahoituksen mainitseminen johtaa ihmisten mielessä hyperinflaatioon samalla tavoin kuin pakkasen mainitseminen johtaa ajatukseen lumisateesta. Todellisuudessa minkäänlaista suoraa (fysikaalista tai yhteiskunnallista) vaikutussuhdetta keskuspankkirahoituksen ja hyperinflaation välillä ei kuitenkaan ole olemassa.
Jatka artikkeliin Keskuspankkirahoitus ja inflaatio

Miksi verotus ei rahoita mitään

Sekä monet maallikot että niin sanotut ”talouden asiantuntijat” ovat hämmästelleet väitettämme, jonka mukaan ainoastaan keskuspankkirahalla pystytään rahoittamaan julkista kulutusta. Jotkut ovat luulleet, että mielestämme keskuspankkien olisi kiihdytettävä valtion velkakirjojen ostamista.

Emme ole kuitenkaan varsinaisesti sanoneet mitään tällaista. Itse asiassa olemme väittäneet, että julkinen kulutus perustuu jo nyt väistämättä keskuspankkirahoitukseen. Näin ollen verotuksen ja velkakirjojen myynnin funktiot on ymmärretty väärin.

Kuvasimme keskuspankkirahan roolia valtion kulutuksessa jo edellisessä kirjoituksessamme, jossa kommentoitiin Suomen Pankin Mika Pösön Aamulehdessä julkaistua artikkelia. Saamamme palautteen perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että argumentaatiomme seuraaminen ei ole ollut helppoa etenkään konventionaaliseen rahateoriaan perehtyneille.

Tämän vuoksi pyrin nyt osoittamaan, että – halusimme tai emme – verotuksella ei voida rahoittaa valtion toimintoja.

Jatka artikkeliin Miksi verotus ei rahoita mitään

Valtion rahoitusvaje on poliittinen valinta

Suomessa käytyä poliittista keskustelua on viime vuosina hallinnut julkisen talouden rahoitus. On väitetty, että muun muassa ikääntyminen ja finanssikriisi ovat aiheuttaneet valtion talouteen rahoitusvajeen, joka voidaan paikata vain ylijäämäisillä budjeteilla. Laajoja veronalennuksia ja julkisten menojen kasvattamista pidetään nykytilanteessa vastuuttomina.

Tilanne on tuttu myös muualta maailmasta. Esimerkiksi Ison-Britannian hallitus ilmoitti lokakuussa yli 80 miljardin punnan arvoisista menojen leikkauksista ja noin 30 miljardin punnan veronkorotuksista, joilla julkisen talouden vaje on tarkoitus kuroa umpeen. Samanlaista hevoskuuria on vaadittu muun muassa Yhdysvaltoihin ja Japaniin. Monet pitävät tällaisia ratkaisuja välttämättöminä, vaikka useimmiten niiden sosiaalisten ja taloudellisten vaikutusten tuhoisuus on tiedossa.

Vaatimukset menojen leikkauksista ja veronkorotuksista eivät perustune haluun kurittaa yhteiskunnan huono-osaisia tai tuhota järkevän liiketoiminnan mahdollisuuksia. Taustalla on pikemminkin syvään juurtuneita harhakäsityksiä julkisen kulutuksen mekanismeista. Perinteisen talousteorian mukaan julkinen kulutus voidaan rahoittaa verotuloilla, valtion velkakirjojen myynnistä saatavilla tuloilla tai joissakin tilanteissa rahan painamisella. Viimeisintä näistä vaihtoehdoista pidetään yleensä talouden vakauden kannalta haitallisimpana, eikä sitä normaalioloissa suosita. Koska liiallisen julkisen velkaantumisen uskotaan nostavan valtion lainoista perittävää korkotasoa, sitäkin on vältettävä. Tämän vuoksi talouspoliittinen keskustelu pyörii veronkorotusten ja menojen leikkausten ympärillä.

Nykyisen rahatalouden toimintamekanismien tarkastelu kuitenkin osoittaa, että julkista kulutusta ei viime kädessä rahoiteta verotuloilla tai velalla vaan rahan painamisella. Keskuspankin tärkein tehtävä on turvata maksuliikenteen ja rahoitusjärjestelmän häiriötön toiminta. Vähentääkseen pankkien välistä epäluottamusta keskuspankki laskee liikkeelle niin sanottua keskuspankkirahaa, jolla kaikki liikepankkien väliset maksut hoidetaan. On kuitenkin huomattava, että myös valtion kulutus rahoitetaan keskuspankkirahalla. Valtio toki myy velkakirjoja ja kerää veroja – mutta vain hankkiakseen keskuspankkirahaa, jota liikepankkien on puolestaan ennen verojen maksua tai velkakirjojen ostamista hankittava keskuspankilta.

Valtion kulutusvarat luodaan siis aina keskuspankissa. Myydessään velkakirjoja tai kerätessään veroja valtiovarainministeriö ainoastaan perii takaisin toisen julkisen viraston eli keskuspankin luomaa rahaa. Joissakin maissa valtiovarainministeriöllä on luotollinen tili keskuspankissa, jolloin valtio saa varansa suoraan keskuspankista. Euroopan unionissa tämä on kielletty, joten valtioiden pitää hankkia keskuspankkiraha liikepankeilta. Esimerkiksi verotulojen maksu tavallisen työnantajan tililtä tarkoittaa sitä, että palkansaajalle maksettavasta bruttopalkasta vähennetään valtion perimä verosumma, jonka liikepankki siirtää valtion tilille. Valtio ei kuitenkaan hyväksy muulla kuin keskuspankkirahalla suoritettuja maksuja. Näin ollen verotettu palkkatulo vaihdetaan keskuspankissa keskuspankkirahaksi, mikä vähentää liikepankin keskuspankkirahavarantoja.

Verotuksella ei siis rahoiteta valtion kulutusta, vaan sen tehtävä liittyy lähinnä inflaation torjuntaan. Verotuksen avulla poistetaan liika keskuspankkiraha kansantalouden kierrosta, mikä pienentää ostovoimaa, vähentää kokonaiskysyntää ja hillitsee siten inflaatiota. Täystyöllisyystilanteessa verotuksen kiristäminen on välttämätöntä. Ennen sitä julkisten menojen lisäämiselle ja verotuksen keventämiselle ei ole teknisiä esteitä. Keskuspankki voisi yksinkertaisesti luotottaa valtion tiliä riittävällä summalla keskuspankkirahaa.

Poliittisia esteitä toimivan julkisen rahoituksen tiellä on kuitenkin useita, kuten keskuspankkirahoituksesta jo 1940-luvulla kirjoittanut taloustieteilijä Abba Lerner havaitsi. Tärkein näistä on inflaation pelko. Tämä pelko on kuitenkin aiheeton niin kauan kuin taloudellisen tuotannon voimavarat ovat vajaakäytössä. Euroopan unionissa valtioiden suora keskuspankkirahoitus on kielletty ja keskuspankkirahan välitys on annettu rahoitusmarkkinoiden tehtäväksi. Valtion velkakirjojen hinnan alistaminen laajamittaiselle keinottelulle on kasvattanut rahoitusmarkkinoiden valtaa valtioihin nähden.

Viimeistään Kreikan velkakriisi toi järjestelmän ongelmat näkyviin. Jos julkisia menoja olisi rahoitettu eurojärjestelmässä suoraan keskuspankkirahalla, koko velkakriisiä ei olisi päässyt syntymään. Velkakriisin hoidossa on joka tapauksessa jouduttu turvautumaan keskuspankkirahoitukseen, mikä todistaa, että keskuspankkirahalla on tärkeä rooli nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä. Järjestelmän tarkastelu osoittaa, että ilman poliittisesti päätettyjä keskuspankkirahoituksen rajoituksia minkäänlaista valtion rahoitusvajetta ei olisi olemassa.

Lauri Holappa & Jussi Ahokas

Kirjoitus on julkaistu Helsingin sanomien Vieraskynä -artikkelina 20.11.2010.