Suomessa käytyä poliittista keskustelua on viime vuosina hallinnut julkisen talouden rahoitus. On väitetty, että muun muassa ikääntyminen ja finanssikriisi ovat aiheuttaneet valtion talouteen rahoitusvajeen, joka voidaan paikata vain ylijäämäisillä budjeteilla. Laajoja veronalennuksia ja julkisten menojen kasvattamista pidetään nykytilanteessa vastuuttomina.
Tilanne on tuttu myös muualta maailmasta. Esimerkiksi Ison-Britannian hallitus ilmoitti lokakuussa yli 80 miljardin punnan arvoisista menojen leikkauksista ja noin 30 miljardin punnan veronkorotuksista, joilla julkisen talouden vaje on tarkoitus kuroa umpeen. Samanlaista hevoskuuria on vaadittu muun muassa Yhdysvaltoihin ja Japaniin. Monet pitävät tällaisia ratkaisuja välttämättöminä, vaikka useimmiten niiden sosiaalisten ja taloudellisten vaikutusten tuhoisuus on tiedossa.
Vaatimukset menojen leikkauksista ja veronkorotuksista eivät perustune haluun kurittaa yhteiskunnan huono-osaisia tai tuhota järkevän liiketoiminnan mahdollisuuksia. Taustalla on pikemminkin syvään juurtuneita harhakäsityksiä julkisen kulutuksen mekanismeista. Perinteisen talousteorian mukaan julkinen kulutus voidaan rahoittaa verotuloilla, valtion velkakirjojen myynnistä saatavilla tuloilla tai joissakin tilanteissa rahan painamisella. Viimeisintä näistä vaihtoehdoista pidetään yleensä talouden vakauden kannalta haitallisimpana, eikä sitä normaalioloissa suosita. Koska liiallisen julkisen velkaantumisen uskotaan nostavan valtion lainoista perittävää korkotasoa, sitäkin on vältettävä. Tämän vuoksi talouspoliittinen keskustelu pyörii veronkorotusten ja menojen leikkausten ympärillä.
Nykyisen rahatalouden toimintamekanismien tarkastelu kuitenkin osoittaa, että julkista kulutusta ei viime kädessä rahoiteta verotuloilla tai velalla vaan rahan painamisella. Keskuspankin tärkein tehtävä on turvata maksuliikenteen ja rahoitusjärjestelmän häiriötön toiminta. Vähentääkseen pankkien välistä epäluottamusta keskuspankki laskee liikkeelle niin sanottua keskuspankkirahaa, jolla kaikki liikepankkien väliset maksut hoidetaan. On kuitenkin huomattava, että myös valtion kulutus rahoitetaan keskuspankkirahalla. Valtio toki myy velkakirjoja ja kerää veroja – mutta vain hankkiakseen keskuspankkirahaa, jota liikepankkien on puolestaan ennen verojen maksua tai velkakirjojen ostamista hankittava keskuspankilta.
Valtion kulutusvarat luodaan siis aina keskuspankissa. Myydessään velkakirjoja tai kerätessään veroja valtiovarainministeriö ainoastaan perii takaisin toisen julkisen viraston eli keskuspankin luomaa rahaa. Joissakin maissa valtiovarainministeriöllä on luotollinen tili keskuspankissa, jolloin valtio saa varansa suoraan keskuspankista. Euroopan unionissa tämä on kielletty, joten valtioiden pitää hankkia keskuspankkiraha liikepankeilta. Esimerkiksi verotulojen maksu tavallisen työnantajan tililtä tarkoittaa sitä, että palkansaajalle maksettavasta bruttopalkasta vähennetään valtion perimä verosumma, jonka liikepankki siirtää valtion tilille. Valtio ei kuitenkaan hyväksy muulla kuin keskuspankkirahalla suoritettuja maksuja. Näin ollen verotettu palkkatulo vaihdetaan keskuspankissa keskuspankkirahaksi, mikä vähentää liikepankin keskuspankkirahavarantoja.
Verotuksella ei siis rahoiteta valtion kulutusta, vaan sen tehtävä liittyy lähinnä inflaation torjuntaan. Verotuksen avulla poistetaan liika keskuspankkiraha kansantalouden kierrosta, mikä pienentää ostovoimaa, vähentää kokonaiskysyntää ja hillitsee siten inflaatiota. Täystyöllisyystilanteessa verotuksen kiristäminen on välttämätöntä. Ennen sitä julkisten menojen lisäämiselle ja verotuksen keventämiselle ei ole teknisiä esteitä. Keskuspankki voisi yksinkertaisesti luotottaa valtion tiliä riittävällä summalla keskuspankkirahaa.
Poliittisia esteitä toimivan julkisen rahoituksen tiellä on kuitenkin useita, kuten keskuspankkirahoituksesta jo 1940-luvulla kirjoittanut taloustieteilijä Abba Lerner havaitsi. Tärkein näistä on inflaation pelko. Tämä pelko on kuitenkin aiheeton niin kauan kuin taloudellisen tuotannon voimavarat ovat vajaakäytössä. Euroopan unionissa valtioiden suora keskuspankkirahoitus on kielletty ja keskuspankkirahan välitys on annettu rahoitusmarkkinoiden tehtäväksi. Valtion velkakirjojen hinnan alistaminen laajamittaiselle keinottelulle on kasvattanut rahoitusmarkkinoiden valtaa valtioihin nähden.
Viimeistään Kreikan velkakriisi toi järjestelmän ongelmat näkyviin. Jos julkisia menoja olisi rahoitettu eurojärjestelmässä suoraan keskuspankkirahalla, koko velkakriisiä ei olisi päässyt syntymään. Velkakriisin hoidossa on joka tapauksessa jouduttu turvautumaan keskuspankkirahoitukseen, mikä todistaa, että keskuspankkirahalla on tärkeä rooli nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä. Järjestelmän tarkastelu osoittaa, että ilman poliittisesti päätettyjä keskuspankkirahoituksen rajoituksia minkäänlaista valtion rahoitusvajetta ei olisi olemassa.
Lauri Holappa & Jussi Ahokas
Kirjoitus on julkaistu Helsingin sanomien Vieraskynä -artikkelina 20.11.2010.