Keskuspankkirahoitus ja inflaatio

Olemme aiemmissa kirjoituksissamme pyrkineet valottamaan valtion kulutuksen, verotuksen sekä valtion velan taustalla olevia mekanismeja kuvaamalla nykymuotoisen rahatalousjärjestelmän operationaalisia prosesseja. Kuvauksen perusteella kaikille argumenttimme ymmärtäneille on käynyt selväksi, ettei valtion kulutuksen rahoitus ole koskaan ongelma eikä rahojen puute aseta koskaan rajoitetta valtion kulutukselle. Raha ei ole valtiolle niukka resurssi, sillä keskuspankki voi aina rahoittaa valtion kulutuksen. Kuten olemme osoittaneet, tapahtuu valtioiden kulutus tälläkin hetkellä keskuspankin rahoittamana.

Ennen yhdenkään tekstimme julkaisemista olimme täysin varmoja siitä, että joudumme vastaamaan useasti väitteeseen, jonka mukaan keskuspankkirahoitus johtaa välttämättä hyperinflaatioon. Olimme myös täysin varmoja siitä, että esimerkkeinä ajatustemme ravistelemat henkilöt tulevat käyttämään Weimarin tasavaltaa (Saksaa) sekä Zimbabwea, joissa tapahtunutta rahoitusjärjestelmän romahdusta pidetään yleisesti inflaatiopelon sokaisemassa argumentoinnissa osoituksena keskuspankkirahoituksen turmiollisuudesta. Yleensä näihin esimerkkeihin vedotaan niin voimaperäisesti, että niihin uskovien voisi kuvitella tuntevan esimerkiksi Saksan taloushistoriaa hyvin yksityiskohtaisesti ja pyydettäessä pystyvän kuvaamaan syvällisesti niitä mekanismeja, jotka lopulta johtivat Weimarin tasavallan rahoitusjärjestelmän romahtamiseen. Tietystikään tällaista alustusta ei ole tarjolla sitä kysyttäessä.

Tämä osoittaa, ettei inflaatioon pystytä suhtautumaan rationaalisesti. Samaa näkemystä vahvistaa se, että omassa argumentoinnissamme inflaatiota hillitseville valtion toimenpiteille annettu suuri rooli on jäänyt niin ikään ”setelirahoitusta” vastustavilta henkilöiltä huomaamatta tai ainakin ymmärtämättä. Keskuspankkirahoituksen mainitseminen johtaa ihmisten mielessä hyperinflaatioon samalla tavoin kuin pakkasen mainitseminen johtaa ajatukseen lumisateesta. Todellisuudessa minkäänlaista suoraa (fysikaalista tai yhteiskunnallista) vaikutussuhdetta keskuspankkirahoituksen ja hyperinflaation välillä ei kuitenkaan ole olemassa.

Velka ja talouskasvu

Valtavirtaisessa taloustieteessä rahan oletetaan olevan tuotannon ja vaihdannan kannalta neutraalia. Pitkällä aikavälillä rahan lisääntyminen taloudessa johtaa ainoastaan hintojen nousuun eli inflaatioon. Rahan oletetaan siis olevan talouden näkökulmasta eksogeeninen eli ulkosyntyinen muuttuja, jonka määrän säätely on nykymuotoisessa talousjärjestelmässä annettu keskuspankin tehtäväksi.

Oletus rahan neutraalisuudesta on asetettu kyseenalaiseksi jo 1800-luvulta lähtien, jolloin muun muassa Thomas Tooke esitti haasteen klassisen taloustieteen käsitykselle rahasta. Myöhemmin teoriaa rahan endogeenisuudesta ovat kehittäneet muun muassa John Maynard Keynesin työn jatkajat, jotka ovat pystyneet osoittamaan teoriansa pätevän myös empiirisesti.

Rahan endogeenisuuden ymmärtäminen ei ole vaikeaa myöskään analyyttisesti, kun tarkastellaan lähemmin rahan olemusta. Kuten moderni rahateoria on osoittanut, vaatii rahan syntyminen aina velkasuhteen muodostumista. Koska tuotanto perustuu aina vaihdantaan ja vaihdanta edelleen velkasuhteiden solmimiseen taloudellisten toimijoiden välillä, on raha taloudessa välttämättä sisäsyntyistä.

Miksi verotus ei rahoita mitään

Sekä monet maallikot että niin sanotut ”talouden asiantuntijat” ovat hämmästelleet väitettämme, jonka mukaan ainoastaan keskuspankkirahalla pystytään rahoittamaan julkista kulutusta. Jotkut ovat luulleet, että mielestämme keskuspankkien olisi kiihdytettävä valtion velkakirjojen ostamista.

Emme ole kuitenkaan varsinaisesti sanoneet mitään tällaista. Itse asiassa olemme väittäneet, että julkinen kulutus perustuu jo nyt väistämättä keskuspankkirahoitukseen. Näin ollen verotuksen ja velkakirjojen myynnin funktiot on ymmärretty väärin.

Kuvasimme keskuspankkirahan roolia valtion kulutuksessa jo edellisessä kirjoituksessamme, jossa kommentoitiin Suomen Pankin Mika Pösön Aamulehdessä julkaistua artikkelia. Saamamme palautteen perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että argumentaatiomme seuraaminen ei ole ollut helppoa etenkään konventionaaliseen rahateoriaan perehtyneille.

Tämän vuoksi pyrin nyt osoittamaan, että – halusimme tai emme – verotuksella ei voida rahoittaa valtion toimintoja.

Keskuspankkiraha ja valtion kulutus

Suomen Pankin viestintäpäällikkö Mika Pösö ottaa osaa keskusteluun keskuspankkirahan merkityksestä nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä Aamulehdessä julkaistussa kirjoituksessaan. Pösö nostaa esiin monia kiinnostavia kysymyksiä keskuspankkirahasta, valtioiden velkaantumisesta sekä valtion kulutuksesta, jotka liittyvät keskeisesti tässä blogissa esitettyihin argumentteihin. Siksi kirjoitus tarjoaa oivallisen alustan jatkokeskustelulle ja rahatalousjärjestelmän mekanismien yksityiskohtaisemmalle tarkastelulle.

Helsingin sanomien vieraskynäartikkelissa totesimme, että nykyinen rahatalousjärjestelmä ei voi toimia ilman keskuspankkirahaa. Myös Pösö vahvistaa keskuspankkirahan roolin rahoitusinstituutioiden välisessä kanssakäymisessä. Koska pankit eivät hyväksy keskinäisissä rahasiirroissa toisten pankkien luomaa velkarahaa, on niiden turvauduttava keskuspankkirahaan viimekätisenä maksuvälineenä.

Toisin kuin yleisesti luullaan, keskuspankkiraha ei synny talletettaessa liikepankkien luomaa velkarahaa keskuspankin tilille. Keskuspankkirahaa voi luoda ainoastaan keskuspankki, minkä myös Pösö kirjoituksessaan vahvistaa. Keskuspankki voi nykyjärjestelmässä luoda rahaa periaatteessa kahdella tavalla. Se voi joko lainata rahaa liikepankeille tai vaihtoehtoisesti ostaa pankkien hallussa olevia velkakirjoja keskuspankkirahalla. Kun keskuspankkirahaa luodaan, pankkien ja keskuspankin välille muodostuu velkasuhde, kuten kaikissa muissakin transaktioissa. Keskuspankki on velkoja ja liikepankit velallisia.

Keskuspankin on mahdollista ohjata markkinakorkoja haluamalleen tasolle, koska liikepankit ovat riippuvaisia keskuspankkirahan tarjonnasta sekä siitä perittävästä korosta. Mitä korkeampi on keskuspankkirahasta maksettava korko ja mitä niukempaa on keskuspankkirahan saatavuus, sitä suuremman koron liikepankit pyrkivät perimään myöntämistään lainoista. Korkojen noustessa yhä harvempi lainahakemus täyttää lainoille asetetut ehdot ja velkarahan kasvu taloudessa hidastuu.

Onko Tanska seuraava?

Tanskalainen taloustieteen professori Hans Jörgen Whitta-Jacobsen on esittänyt arvionsa Euroopan velkakriisin tulevaisuudesta. Helsingin Sanomat uutisoi, että Whitta-Jacobsenin mukaan on hyvin todennäköistä, että myös Tanska tulee ajautumaan lähivuosina Kreikan ja Irlannin tavoin selvitystilaan, jos maassa ei ryhdytä välittömästi toimiin julkisen talouden tasapainottamiseksi.

Juuttien ei kuitenkaan kannata huolestua ekonomistin arviosta, sillä Tanska eroaa Euroopan ongelmamaista oleellisesti. Toisin kuin Kreikka, Irlanti, Portugali ja Espanja, Tanska ei kuulu Euroopan talous- ja rahaliittoon. Koska Tanskalla on edelleen oma valuuttansa, sitä tuleekin verrata valtion velkaantumisen osalta Japaniin ja Yhdysvaltoihin. Vaikka myös näissä maissa valtion velkaantumisaste on erittäin korkea eikä budjettialijäämä ole kurottavissa umpeen lähivuosien aikana, sijoittajien luottamus valtioiden velkakirjoihin ei ole horjunut.

Tämä johtuu siitä tosiasiasta, että rahoitusmarkkinatoimijat tiedostavat, ettei verotus ole ainoa keino velkojen takaisinmaksuun valtioille, joilla on oma valuutta. Koska velallisten valtioiden velkakirjojen arvo on määritelty niiden omassa rahayksikössä, ovat lainojen kuoletukset ja korot maksettavissa aina kyseisten maiden keskuspankkirahalla: julkinen valta voi siis aina tarvittaessa painaa lisää rahaa erääntyvien velkojen maksuun. Tanskan valtion velasta yli kolme neljäsosaa on määritelty kruunuissa ja loppuosa ulkomaisessa valuutassa. Valtion velkarakenteen tarkastelun perusteella todennäköisyys sille, että Tanska ajautuu lähitulevaisuudessa velkasaneeraukseen, onkin erittäin pieni.

Valtion rahoitusvaje on poliittinen valinta

Suomessa käytyä poliittista keskustelua on viime vuosina hallinnut julkisen talouden rahoitus. On väitetty, että muun muassa ikääntyminen ja finanssikriisi ovat aiheuttaneet valtion talouteen rahoitusvajeen, joka voidaan paikata vain ylijäämäisillä budjeteilla. Laajoja veronalennuksia ja julkisten menojen kasvattamista pidetään nykytilanteessa vastuuttomina.

Tilanne on tuttu myös muualta maailmasta. Esimerkiksi Ison-Britannian hallitus ilmoitti lokakuussa yli 80 miljardin punnan arvoisista menojen leikkauksista ja noin 30 miljardin punnan veronkorotuksista, joilla julkisen talouden vaje on tarkoitus kuroa umpeen. Samanlaista hevoskuuria on vaadittu muun muassa Yhdysvaltoihin ja Japaniin. Monet pitävät tällaisia ratkaisuja välttämättöminä, vaikka useimmiten niiden sosiaalisten ja taloudellisten vaikutusten tuhoisuus on tiedossa.

Vaatimukset menojen leikkauksista ja veronkorotuksista eivät perustune haluun kurittaa yhteiskunnan huono-osaisia tai tuhota järkevän liiketoiminnan mahdollisuuksia. Taustalla on pikemminkin syvään juurtuneita harhakäsityksiä julkisen kulutuksen mekanismeista. Perinteisen talousteorian mukaan julkinen kulutus voidaan rahoittaa verotuloilla, valtion velkakirjojen myynnistä saatavilla tuloilla tai joissakin tilanteissa rahan painamisella. Viimeisintä näistä vaihtoehdoista pidetään yleensä talouden vakauden kannalta haitallisimpana, eikä sitä normaalioloissa suosita. Koska liiallisen julkisen velkaantumisen uskotaan nostavan valtion lainoista perittävää korkotasoa, sitäkin on vältettävä. Tämän vuoksi talouspoliittinen keskustelu pyörii veronkorotusten ja menojen leikkausten ympärillä.

Nykyisen rahatalouden toimintamekanismien tarkastelu kuitenkin osoittaa, että julkista kulutusta ei viime kädessä rahoiteta verotuloilla tai velalla vaan rahan painamisella. Keskuspankin tärkein tehtävä on turvata maksuliikenteen ja rahoitusjärjestelmän häiriötön toiminta. Vähentääkseen pankkien välistä epäluottamusta keskuspankki laskee liikkeelle niin sanottua keskuspankkirahaa, jolla kaikki liikepankkien väliset maksut hoidetaan. On kuitenkin huomattava, että myös valtion kulutus rahoitetaan keskuspankkirahalla. Valtio toki myy velkakirjoja ja kerää veroja – mutta vain hankkiakseen keskuspankkirahaa, jota liikepankkien on puolestaan ennen verojen maksua tai velkakirjojen ostamista hankittava keskuspankilta.

Valtion kulutusvarat luodaan siis aina keskuspankissa. Myydessään velkakirjoja tai kerätessään veroja valtiovarainministeriö ainoastaan perii takaisin toisen julkisen viraston eli keskuspankin luomaa rahaa. Joissakin maissa valtiovarainministeriöllä on luotollinen tili keskuspankissa, jolloin valtio saa varansa suoraan keskuspankista. Euroopan unionissa tämä on kielletty, joten valtioiden pitää hankkia keskuspankkiraha liikepankeilta. Esimerkiksi verotulojen maksu tavallisen työnantajan tililtä tarkoittaa sitä, että palkansaajalle maksettavasta bruttopalkasta vähennetään valtion perimä verosumma, jonka liikepankki siirtää valtion tilille. Valtio ei kuitenkaan hyväksy muulla kuin keskuspankkirahalla suoritettuja maksuja. Näin ollen verotettu palkkatulo vaihdetaan keskuspankissa keskuspankkirahaksi, mikä vähentää liikepankin keskuspankkirahavarantoja.

Verotuksella ei siis rahoiteta valtion kulutusta, vaan sen tehtävä liittyy lähinnä inflaation torjuntaan. Verotuksen avulla poistetaan liika keskuspankkiraha kansantalouden kierrosta, mikä pienentää ostovoimaa, vähentää kokonaiskysyntää ja hillitsee siten inflaatiota. Täystyöllisyystilanteessa verotuksen kiristäminen on välttämätöntä. Ennen sitä julkisten menojen lisäämiselle ja verotuksen keventämiselle ei ole teknisiä esteitä. Keskuspankki voisi yksinkertaisesti luotottaa valtion tiliä riittävällä summalla keskuspankkirahaa.

Poliittisia esteitä toimivan julkisen rahoituksen tiellä on kuitenkin useita, kuten keskuspankkirahoituksesta jo 1940-luvulla kirjoittanut taloustieteilijä Abba Lerner havaitsi. Tärkein näistä on inflaation pelko. Tämä pelko on kuitenkin aiheeton niin kauan kuin taloudellisen tuotannon voimavarat ovat vajaakäytössä. Euroopan unionissa valtioiden suora keskuspankkirahoitus on kielletty ja keskuspankkirahan välitys on annettu rahoitusmarkkinoiden tehtäväksi. Valtion velkakirjojen hinnan alistaminen laajamittaiselle keinottelulle on kasvattanut rahoitusmarkkinoiden valtaa valtioihin nähden.

Viimeistään Kreikan velkakriisi toi järjestelmän ongelmat näkyviin. Jos julkisia menoja olisi rahoitettu eurojärjestelmässä suoraan keskuspankkirahalla, koko velkakriisiä ei olisi päässyt syntymään. Velkakriisin hoidossa on joka tapauksessa jouduttu turvautumaan keskuspankkirahoitukseen, mikä todistaa, että keskuspankkirahalla on tärkeä rooli nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä. Järjestelmän tarkastelu osoittaa, että ilman poliittisesti päätettyjä keskuspankkirahoituksen rajoituksia minkäänlaista valtion rahoitusvajetta ei olisi olemassa.

Lauri Holappa & Jussi Ahokas

Kirjoitus on julkaistu Helsingin sanomien Vieraskynä -artikkelina 20.11.2010.

Keskuspankin konkurssi?

Taloussanomien ansioitunut toimittaja Jan Hurri ruotii tämänpäiväisessä artikkelissaan Irlannin kriisiä ja sen vaikutuksia Euroopan talousyhteisön tulevaisuuteen. Vaikka Hurrin tekstissä on esitetty tälläkin kertaa havaintoja, jotka jäävät keskiverrolta taloustoimittajalta huomaamatta, on mukaan päässyt myös pohdintaa, jonka todellisuuspohja on syytä asettaa kyseenalaiseksi.

Artikkelin toiseksi viimeisessä kappaleessa Hurri pohdiskelee Euroopan keskuspankin tilannetta ja tuo esiin EKP:n suorittamat likviditeettiä talouteen lisänneet toimet. Koska nämä ovat viimeisten kuukausien aikana kasvaneet määrällisesti huomattavasti ja pitäneet sisällään ennen kaikkea vaikeuksissa olevien euromaiden velkakirjaostoja, uskoo Hurri myös keskuspankin ajautuvan kriisin syventyessä selvitystilaan. Tästä voitaisiin Hurrin mukaan selvitä vain suurten maiden, kuten Saksan ja Ranskan suorittamalla keskuspankin pääomitusoperaatiolla.

Tämä pohdiskelu osoittaa, ettei Hurrilla(kaan) ole lopulta selkeää käsitystä siitä, miten Euroopan rahajärjestelmä – tai moderni rahajärjestelmä yleensä – toimii. Keskuspankki on tässä järjestelmässä ainoa instituutio, jolla on mahdollisuus luoda talouteen nettomääräistä rahoitusvarallisuutta, sillä se ei ole vastuussa antamistaan veloista yhdellekään markkinaosapuolelle, siis liikepankeille tai valtioille. Niinpä myös EKP voi luoda eurotalouteen rajattomasti keskuspankkirahaa tyhjästä myöntämällä luottoja liikepankeille tai ostamalla valtioiden velkakirjoja. Näin ollen on täysin mahdotonta, että keskuspankin pääomat voisivat loppua kesken.

Jyrki Katainen vaatii vakuuksia

Jyrki Katainen aikoo esittää EU:n valtiovarainministerien kokouksessa, että Irlannille mahdollisesti myönnettäville EU-lainoille on vaadittava riittävät vakuudet. Kreikan velkakriisi tuli päälle liian nopeasti ja liian suurella voimalla, jotta tällaista kysymystä olisi voitu edes pohtia. Irlannin kohdalla tilanne on toinen. Irlannin auttamisen ehdoista ja suuntaviivoista tullaankin keskustelemaan aktiivisesti seuraavien päivien aikana.

Sen sijaan, että Katainen ja muut valtiovarainministerit tuskailevat EU:n kriisirahaston käyttöönoton tuottamien huolien kanssa, he voisivat ratkaista Euroopan kriisin kerralla vaatimalla Euroopan keskuspankkia toimimaan asiassa, kuten keskuspankin kuuluu. Irlanti, Kreikka ja muut velkaantuneet valtiot tarvitsevat tällä hetkellä halpaa keskuspankkirahaa, jonka Euroopan keskuspankki voi niille tarjota.

Keskuspankkirahalla valtiot voivat pitää taloutensa käynnissä ja selättää jatkuvasti pahenemassa olevan työttömyyden. Talouden perusrakenteen turvaaminen lisää nopeasti kysyntää myös yksityisellä sektorilla ja tällä tavoin parantaa yksityisten yritysten kasvumahdollisuuksia lisäten uskoa tulevaisuuteen. Ennen pitkää myös yksityinen rahoitus alkaa uudelleen kasvaa ja julkisen rahoituksen osuutta kriisitalouksissa voidaan pienentää.

Mitä raha on?

Nykymuotoinen kapitalistinen talousjärjestelmä on rahatalousjärjestelmä. Rahaa voidaan pitää tärkeimpänä taloudellisena instituutiona, sillä sen kautta määritellään nykyisin valtaosa taloudellisiksi ymmärretyistä suhteista. Ylipäätään kasvava määrä ihmisen toiminnasta ja ihmisten välisistä suhteista saa tänä päivänä rahamuodon. Rahatalouden laajentuessa yhä suurempi osa inhimillisestä todellisuudesta tulee riippuvaiseksi rahasta.

Länsimaisissa yhteiskunnissa rahatalous ulottuu lähestulkoon kaikkialle. Arkipäiväisessä toiminnassamme on enää hyvin vähän asioita, jotka eivät liity millään tavalla rahaan. Esimerkiksi ihmisten toimeentulo rakentuu kokonaisvaltaisesti rahan ympärille, kun sekä työpanos että hyvinvoinnin mahdollistava vaihdanta on rahallistettu. Palkat maksetaan rahalla, joka on edelleen vaihdettavissa tavaroihin ja palveluihin. Rahan käytännöllinen merkitys yksilölle onkin helppo ymmärtää omakohtaisen kokemuksen kautta.

Käytännön kokemus ei kuitenkaan auta meitä ymmärtämään rahan laajempaa yhteiskunnallista merkitystä eikä sitä, mistä raha tulee ja mitä raha pohjimmiltaan on. Siksi rahatalousjärjestelmän toiminnan ymmärtämiseksi onkin välttämätöntä laittaa arkikokemus sivuun ja kiinnittää huomio sellaisiin prosesseihin, jotka tekevät rahan olemuksen näkyväksi. Tällainenkaan tarkastelu ei välttämättä johda yksiselitteiseen lopputulokseen, minkä rahateorian historian tarkastelu osoittaa. Viimeisten vuosisatojen aikana rahan olemusta on pyritty hahmottamaan kahden toisilleen vastakkaisen ajatusmallin pohjalta.