Heinäkuussa alkoi suomalaisten taloustieteilijöiden keskuudessa mielenkiintoinen keskustelu, kun Juhana Vartiainen ja Pertti Haaparanta alkoivat ruotia Suomen talouden ongelmien laatua Akateemisessa talousblogissa. Keskustelu poiki tällä viikolla jatkoa, kun Haaparanta kyseenalaisti samaisessa blogissa Vartiaisen näkemyksen siitä, että keskeinen ongelma Suomen taloudessa on työn tarjonnan väheneminen.
Viimeisimmässä kirjoituksessaan Haaparanta osoitti Suomen työvoimatilastojen avulla, että viimeaikaiset muutokset työvoimassa ja työllisyydessä ovat olleet seurausta ennen kaikkea suhdanneluontoisesta ja kysyntävetoisesta muutoksesta työhön osallistumisasteessa. Taantumassa työvoiman kysynnän hiipuessa monet ovat siis jättäytyneet työmarkkinoiden ulkopuolelle, jolloin työvoimakin laskennallisesti supistuu. Tätä supistumista ei voida tulkita kuitenkaan taloustieteilijöiden termein ”rakenteellisena shokkina” eli tarjontapuolen shokkina, koska se on juuri seurausta finanssikriisin ja myöhemmin eurokriisin aiheuttamasta kysynnän romahtamisesta.
Vastauksessaan Haaparannalle Vartiainen osittain hyväksyi tämän näkemyksen, mutta ei suostunut luopumaan näkemyksestään, jonka mukaan Suomen talouden ongelmat ovat työn tarjonnan vähenemisestä aiheutuvia rakenteellisia ongelmia. Vartiainen painotti, että Haaparannan esittämä mekanismi on vain toinen puoli työvoiman määräytymisestä ja demografisella muutoksella eli työikäisen väestön määrän muutoksella on lopulta kuitenkin määräävä rooli työn tarjonnan kehityksessä. Toisin sanoen Vartiainen esittää, että viime kädessä väestökehitys määrää työvoiman määrän ja osallistumisasteessa tapahtuvilla kysyntälähtöisillä muutoksilla on vain sivurooli.
Tämän väitteen paikkaansapitävyys voidaan tietysti tarkastaa Tilastokeskuksen työvoimatutkimuksen aikasarjoista, jotka esittävät Suomen talouden niin sanotun työvoimataseen. Työvoimataseessa työikäinen väestö on jaettu työvoiman ulkopuolella oleviin, työllisiin ja työttömiin. Työvoima saadaan vähentämällä työikäisestä väestöstä työvoiman ulkopuolella olevat. Juuri tämän muuttujan ja sen komponettien muutoksesta Vartiaisen ja Haaparannan keskustelussa on kyse.
Kuviossa 1 esitetään työvoiman vuosimuutos henkilöinä vuosina 1990-2013 siten, että työvoiman muutos on jaettu väestön määrän muutokseen ja työmarkkinoille osallistumisessa tapahtuvaan muutokseen.
Kuvio 1. Työvoiman määrän muutos Suomen taloudessa vuosina 1990-2013 komponenteittain (Lähde: Tilastokeskus, työvoimatutkimus)
Kuviosta nähdään, että Suomen taloudessa työikäisen väestön määrä on kasvattanut työvoimaa vuoteen 2010 asti, jonka jälkeen väestön muutos on vaikuttanut työvoiman kasvuun negatiivisesti. Tätä murrosvaihetta Vartiainen pitää taloutemme rakenteellisten ongelmien alkukohtana. Kuviosta kuitenkin nähdään myös, että väestön muutos ei ole ollut suinkaan ainoa työvoiman määrään vaikuttavista tekijöistä. Itse asiassa näyttää siltä, että osallistumisasteessa tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet huomattavasti enemmän työvoiman kehitykseen Suomen taloudessa.
Esimerkiksi 1990-luvun lamassa työvoima supistui, vaikka työikäisen väestön määrän kasvu oli voimakasta. 1990-luvun puolivälissä puolestaan työmarkkinoille tulleet kasvattivat työvoimaa huomattavasti enemmän kuin työikäisen väestön kasvu. 2000-luvun alun ja lopun taantumissa niin ikään komponentit vaikuttivat eri suuntiin ja siten, että osallistumisasteen putoaminen veti työvoiman kasvun negatiiviseksi. Vuosina 2011 ja 2012, jolloin Vartiaisen rakenteellinen ongelma oli jo olemassa, osallistumisasteen kasvu piti työvoiman määrän kasvussa, kun talous elvytyksen seurauksena nousi taantumasta. Vuonna 2013 puolestaan kysynnän kasvun hiipuminen hidasti oleellisesti osallistumisasteen kasvua, minkä seurauksena myös työvoima supistui.
Näyttää siis siltä, että on liioiteltua sanoa työvoiman määrän eli työvoiman tarjonnan riippuvan lähes kokonaan väestörakenteen muutoksesta. Näin ollen Haaparannan tekemät havainnot vievät terää Vartiaisen näkemykseltä, jonka mukaan Suomen taloutta uhkaa merkittävä rakenteellinen työvoiman tarjontaongelma. Kun vielä muistetaan, että työikäisen väestön määrän väheneminen on Tilastokeskuksen väestöennusteenkin mukaan ainoastaan väliaikainen ilmiö (kuvio 2), ei ongelmaa ole nähtävissä edes sillä kuuluisalla pitkällä aikavälillä, johon esimerkiksi julkisen talouden kestävyyslaskelmat perustetaan.
Kuvio 2. Työikäisen väestön määrän muutos Suomen taloudessa vuosina 1980-2060 komponenteittain (Lähde: Tilastokeskus, väestörakenne ja väestöennuste)
Kun vielä muistetaan, että työvoiman liikkeiden vapauttaminen Euroopan Unionissa on tehnyt myös työikäisen väestön muutoksesta aikaisempaa enemmän kysyntävetoisen muuttujan, on työvoimataseen tiedoista vaikea löytää yksiselitteisiä perusteita Vartiaisen kannalle. Tietysti on mahdollista väittää, että talous on nyt sellaisessa tasapainopisteessä, jossa osallistumisaste ei voi nousta ja työttömyysaste ei voi enää laskea kysynnän kasvun kiihtymisen seurauksena. Tähän ei kuitenkaan usko Vartiainen itsekään, joka on painottanut viimeaikoina myös kysynnän kasvun ja jopa elvytyksen merkitystä.
Joka tapauksessa voimme kaikki olla samaa mieltä siitä, että työvoiman määrää sekä työllisyyttä on syytä kasvattaa Suomessa tulevina vuosina. Paras ja nopein tapa vaikuttaa tähän on talouden kokonaiskysynnän kasvun kiihdyttäminen ja siten työvoiman kysynnän kasvattaminen, koska demografialle emme kuitenkaan voi mitään. Turvautumalla ainoastaan kysyntää leikkaaviin tarjontapuolen reformeihin joudumme taatusti ojasta allikkoon.
Jussi Ahokas
Raha ja talous 