Keskuspankkiraha ja valtion kulutus

Suomen Pankin viestintäpäällikkö Mika Pösö ottaa osaa keskusteluun keskuspankkirahan merkityksestä nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä Aamulehdessä julkaistussa kirjoituksessaan. Pösö nostaa esiin monia kiinnostavia kysymyksiä keskuspankkirahasta, valtioiden velkaantumisesta sekä valtion kulutuksesta, jotka liittyvät keskeisesti tässä blogissa esitettyihin argumentteihin. Siksi kirjoitus tarjoaa oivallisen alustan jatkokeskustelulle ja rahatalousjärjestelmän mekanismien yksityiskohtaisemmalle tarkastelulle.

Helsingin sanomien vieraskynäartikkelissa totesimme, että nykyinen rahatalousjärjestelmä ei voi toimia ilman keskuspankkirahaa. Myös Pösö vahvistaa keskuspankkirahan roolin rahoitusinstituutioiden välisessä kanssakäymisessä. Koska pankit eivät hyväksy keskinäisissä rahasiirroissa toisten pankkien luomaa velkarahaa, on niiden turvauduttava keskuspankkirahaan viimekätisenä maksuvälineenä.

Toisin kuin yleisesti luullaan, keskuspankkiraha ei synny talletettaessa liikepankkien luomaa velkarahaa keskuspankin tilille. Keskuspankkirahaa voi luoda ainoastaan keskuspankki, minkä myös Pösö kirjoituksessaan vahvistaa. Keskuspankki voi nykyjärjestelmässä luoda rahaa periaatteessa kahdella tavalla. Se voi joko lainata rahaa liikepankeille tai vaihtoehtoisesti ostaa pankkien hallussa olevia velkakirjoja keskuspankkirahalla. Kun keskuspankkirahaa luodaan, pankkien ja keskuspankin välille muodostuu velkasuhde, kuten kaikissa muissakin transaktioissa. Keskuspankki on velkoja ja liikepankit velallisia.

Keskuspankin on mahdollista ohjata markkinakorkoja haluamalleen tasolle, koska liikepankit ovat riippuvaisia keskuspankkirahan tarjonnasta sekä siitä perittävästä korosta. Mitä korkeampi on keskuspankkirahasta maksettava korko ja mitä niukempaa on keskuspankkirahan saatavuus, sitä suuremman koron liikepankit pyrkivät perimään myöntämistään lainoista. Korkojen noustessa yhä harvempi lainahakemus täyttää lainoille asetetut ehdot ja velkarahan kasvu taloudessa hidastuu.

Pösö keskittyy kirjoituksessaan ensisijaisesti keskuspankkirahan rooliin rahapolitiikan ohjauksessa, mikä on keskuspankkiirin näkökulmasta ymmärrettävää. Keskuspankkirahan ja rahapolitiikan väliseen yhteyteen on syytä palata tulevaisuudessa tässäkin blogissa.

Pösö ei kuitenkaan avaa kirjoituksessaan keskuspankkirahan roolia valtion kulutuksessa, vaan siirtää näkökulman tyypilliseen tapaan inflaatioon ja siitä seuraaviin taloudellisiin ongelmiin. Pösön loikkaus tukee erinomaisesti artikkelissamme esittämäämme näkemystä siitä, ettei julkisen rahoituksen mekanismeista ole mahdollista puhua neutraalisti, koska inflaation pelko vääristää keskustelua ja vie sen välittömästi sivuraiteille. Pösö vahvistaa myös argumenttimme rahoitusvajeen poliittisuudesta toteamalla, ettei keskuspankki voi rahoittaa valtioita, koska se on lain vastaista. Laithan syntyvät avoimissa yhteiskunnissa poliittisten prosessien muovaamina.

Koska valtion kulutuksen rahoituksen operationaalisesta puolesta on mahdotonta käydä tällä hetkellä mielekästä keskustelua, pyritään seuraavassa tarkastelussa yksittäisten argumenttien esittämisen sijaan kokonaisvaltaiseen lähestymistapaan. Kun valtion kulutuksen ja keskuspankin rahoitustoimenpiteiden taustalla vaikuttavat mekanismit kuvataan yksityiskohtaisesti, asioiden välinen yhteys tulee selvemmin näkyviin.

Jotta valtion kulutuksen rahoitus tulee ymmärrettäväksi, on liikkeelle hyvä lähteä määrittelemällä valtion rooli suhteessa keskuspankkiin ja liikepankkeihin. Pankkijärjestelmän hierarkiassa valtio tulee rinnastaa liikepankkeihin, sillä näiden taloudellisten instituutioiden suhde keskuspankkiin on hyvin samankaltainen. Kun keskuspankki toimii taloudessa aina velkojana, ovat sekä valtiot että liikepankit velallisia.  Keskuspankkivelasta syntyy keskuspankkiraha, jota sekä liikepankit että valtiot tarvitsevat maksuliikenteensä hoitamiseen ja maksujen selvittämiseen.

Valtion rinnasteisesta asemasta liikepankkien suhteen kertoo se, että myös valtiolla on tili keskuspankissa, jonka kautta valtion maksuliikenne hoidetaan. Esimerkiksi Suomen valtiolla (valtiokonttorilla) on niin kutsuttu PM-tili Suomen Pankissa. PM-tili kuuluu Euroopan talousalueen laajuiseen TARGET2-järjestelmään, jonka sisällä Euroopan keskuspankin luoma keskuspankkiraha liikkuu eri rahoitusosapuolten (pääasiassa liikepankkien ja valtioiden) välillä.

Kuten todettua, liikepankit tarvitsevat keskuspankkirahaa keskinäisten maksusitoumuksiensa selvittämiseen. Sama koskee myös valtion kanssa suoritettuja maksuja. Kun valtio myy velkakirjojaan, suorittavat ostajatahot maksun valtion keskuspankissa olevalle tilille keskuspankkirahalla. Valtio ei siis hyväksy maksuvälineenä pankkien itsensä luomaa velkarahaa, vaikka yleisesti näin uskotaan. Pankit voivat saada velkakirjat haltuunsa vain keskuspankkirahaa käyttämällä.

Näin ollen liikepankkien on aina hankittava taseisiinsa keskuspankkirahaa, ennen kuin ne voivat toimia välittäjinä valtion velkakirjojen ostossa. Pankkien on siis ennen maksun suoritusta käännyttävä keskuspankin (tai muiden keskuspankkirahaa hallussaan pitävien tahojen) puoleen ja lainattava valtiolle maksettava määrä keskuspankkirahaa, jos niiden omat keskuspankkirahavarannot eivät riitä maksun selvittämiseen.

Sama koskee verotusta. Jotta liikepankit pystyisivät tilittämään niiden tileille kertyneet verot valtion keskuspankkitilille, on pankkien luovuttava tilitystä vastaavasta määrästä keskuspankkirahaa. Vain tällä tavalla maksusuoritus saa lopullisen vahvistuksen.

Valtion varainkeruu edellyttää siis aina velkakirjojen ja verotuksen arvoa vastaavan keskuspankkirahasumman siirtymistä valtion keskuspankkitilille. Valtion varainkeruu lisää suoraan keskuspankkirahan tarvetta taloudessa. Kun valtio kerää varoja, keskuspankin on tarjottava talouteen lisää keskuspankkirahaa joko suoraan valtion keskuspankkitilille tai liikepankkien tileille, josta valtio kerää ne omalle tililleen myymällä velkakirjoja tai verottamalla. Keskuspankkirahaa tarvitaan molemmissa tapauksissa yhtä paljon.

Valtio tarvitsee vastaavasti keskuspankkirahaa omien maksusuoritustensa selvittämiseen liikepankkien kanssa. Valtio ei voi tehdä talletusta liikepankissa olevalle valtion tilille, jos se ei samalla siirrä liikepankkiin talletusta vastaavaa summaa keskuspankkirahaa. Kun valtio maksaa palkkoja työntekijöilleen, siirtyy liikepankkiin tehty talletus palkansaajan tilille.

Jos valtion työntekijällä on tili pankissa, jonne valtio on talletuksen tehnyt, ei liikepankki tarvitse maksun vahvistamiseksi keskuspankkirahaa, vaan ainoa tapahtunut kirjaus on valtion tililtä tehty vähennys ja työntekijän tilille tehty lisäys. Liikepankin keskuspankkivarannot pysyvät ennallaan. Jos taas palkansaajalla on tili toisessa pankissa, joutuu liikepankki talletusta tehdessään siirtämään toiseen liikepankkiin talletuksen verran keskuspankkirahaa.

Edellisestä kuvauksesta havaitaan, että valtion kulutusmenojen vastaavana eränä on aina velka keskuspankissa, jota keskuspankkiraha myöhemmissä transaktioissa edustaa. Näin ollen voidaan sanoa, että todellisuudessa keskuspankki rahoittaa aina valtion kulutuksen.  Kysymys valtion rahoituksessa onkin pelkästään siinä, millaisten mekanismien ja transaktioiden kautta keskuspankkiraha lopulta päätyy valtion käyttöön ja mahdollistaa valtion talletukset liikepankkeihin.

Euroopan unionissa valtioilla ei voi olla luotollista keskuspankkitiliä, sillä kuten Pösö kirjoituksessaan toteaa, ovat ne kielletty lailla (ks. Maastrichtin sopimus). Näin ollen valtioiden on välttämättä hankittava keskuspankkiraha lainaamalla rahoitusmarkkinoilta tai verottamalla. Jos valtio saisi keskuspankkirahan suoraan keskuspankista lainaamalla, ei sen tarvitsisi enää asettautua spekulatiivisten velkamarkkinoiden armoille. Tämä lisäisi merkittävästi valtioiden autonomiaa julkisen kulutuksen rahoittamisessa takaamalla valtion tuotantotoiminnan rahoituksen.

Uudessa tilanteessa myös verotuksen rooli selkeytyisi. Kun nykyään verotuksella pyritään takaamaan valtion talouden tasapainottaminen, jotta pitkäaikaista velkaa ei pääsisi syntymään, voitaisiin uudessa tilanteessa verotusta käyttää ainoastaan valtion kulutuksen ekspansiivisten vaikutusten eli talouskasvun ja inflaation säätelyyn. Verotuksella valtio voi vaikuttaa nopeastikin kierrossa olevan rahan määrään, ostovoimaan ja kokonaiskysyntään, jotka ovat talouskasvun tärkeimmät tekijät nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä.

Jussi Ahokas & Lauri Holappa