Raha ja talous -blogissa on esitetty usein väite, jonka mukaan verotus ei koskaan rahoita valtion kulutusta. Väite on synnyttänyt paljon hämmästystä ja lukuisia vastareaktioita – etenkin poliittisen vasemmiston piirissä. Monet ovat ymmärtäneet meidän sanovan, että verotus olisi jollakin tavalla vähäpätöistä tai jopa tarpeetonta.
Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Verotus on eräs nykyaikaisen rahatalousjärjestelmän keskeisimmistä elementeistä. Siitä luopuminen ajaisi koko talousjärjestelmän väistämättä kaaokseen.
Vaikka verotus onkin tärkeää, on ymmärrettävä, että sillä ei todellisuudessa ole rahoituksellista funktiota. Kapitalistisessa rahatalousjärjestelmässä rahoituksella tarkoitetaan toimenpiteitä, joilla realisoidaan taloudellisten toimijoiden kysyntäpyrkimykset: toisin sanoen kysynnästä tehdään efektiivistä. Koska kaikki viralliset transaktiot edellyttävät rahamääräistä varallisuutta, on kysynnän realisoimisessa viime kädessä kysymys yleisesti tunnustetun maksuvälineen välittämisestä sitä tarvitseville toimijoille.
Rahoitus on keskeinen osa modernia liiketoimintaa, koska investoinneista saatavat tuotot ovat kotoutettavissa vasta jälkikäteen. Yritykset kuitenkin tarvitsevat jo heti toimintansa aluksi valtion valuuttaa, jotta ne pystyvät ostamaan tuotannon käynnistämiseen tarvitsemiaan hyödykkeitä ja työvoimaa. Myös palkkojen maksu edellyttää käytännössä valtiorahan tarjontaa, koska pankkien luomalla velkarahalla ei olisi arvoa, ellei se olisi suoraan vaihdettavissa valtion valuuttaan.
Kaikkien yksityisten taloudellisten toimijoiden kulutus on siis lopulta riippuvaista valuutan tarjonnasta. Näin ollen ainoa toimija, jonka kulutusta valuutan tarjonta ei rajoita, on valuutan liikkeellelaskija – eli valtio*. Rahapoliittisesti suvereeni valtio ei tarvitse keräämiään verotuloja mihinkään, koska se voi aina luoda tarvitsemansa määrän valuuttaa.
Rahatalousjärjestelmässä onkin tärkeää erottaa virrat (flux) paluuvirroista (reflux). Rahan luonnissa on aina kyse uudesta virrasta, kun taas esimerkiksi verotus ja velan takaisinmaksu saavat aikaan ainoastaan paluuvirtoja. Virrat lisäävät kokonaiskysyntää ja paluuvirrat supistavat sitä.
Verotus talouspolitiikan välineenä
Koska verotuksella palautetaan aiemmin luotuja rahavirtoja, se on erittäin tehokas kokonaiskysynnän supistamisen väline. Koska verotus siis heikentää toimijoiden ostovoimaa, voidaan sen avulla hillitä inflaatiota ja ehkäistä talouden ylikuumentumista.
Toinen verotuksen keskeinen tehtävä liittyy kulutuksen ohjaamiseen. Verotuksen avulla voidaan esimerkiksi kannustaa ekologisempiin kulutusvalintoihin. Verotuksella voidaan myös pyrkiä kitkemään taloutta epävakauttavia toimintoja. Finanssikriisin jälkeen keskusteluun nousseet finanssitransaktiovero ja valuutanvaihtovero voisivat parhaimmillaan tehdä lyhytaikaisesta spekulatiivisesta sijoitustoiminnasta kannattamatonta.
Kolmanneksi verotuksella voidaan myös pyrkiä tasaamaan tulonjakoa. Suurten tuloerojen vallitessa pieni osa väestöstä saattaa vastata kulutuksellaan merkittävästä osasta talouden kokonaiskysyntää. Tämä tarkoittaa sitä, että pienituloisimpien kansalaisten ostovoimaa ei voida parantaa, koska muussa tapauksessa kokonaiskysyntä saattaisi ylittää talouden tuotantokapasiteetin. Näin ollen suurituloisten kireämpi verotus voi joissain tilanteissa tehdä pienituloisempien kansalaisten ostovoiman kohentamisen mahdolliseksi.
Verotus ja valtioraha
Verotuksen tärkein tehtävä on kuitenkin valuutan aseman turvaaminen. Niin pitkään kuin valtion verot on maksettava sen omassa valuutassa, on kaikilla taloudellisilla toimijoilla kannustimia hankkia valtion valuuttaa. Tämän ansiosta myös eri pankkien välisten maksujen selvittäminen helpottuu: kaikki maksut voidaan selvittää valtion valuutassa (keskuspankkirahalla), koska kaikki pankit tarvitsevat valuuttaa jatkuvasti. Näin ollen mikään pankki ei voi pitää valtion valuuttaa epäluotettavana maksuvälineenä.
Koska valtiorahan kysyntä taataan verotuksen avulla, vapautuu valtio varsinaisista kulutusrajoitteista. Keskuspankki voi luotottaa suoraan valtion tiliä, jonka jälkeen valtio voi suorittaa kaikki tarvitsemansa maksut. Valtion ei siis tarvitse verottaa tai myydä velkakirjoja kuluttaakseen.
Jos valtio kuitenkin haluaa mitoittaa kulutuksensa kerättyjen verojen ja myytyjen velkakirjojen mukaiseksi, on kyse valtion itsensä päättämästä kulutusrajoitteesta. Kumpikaan näistä toimenpiteistä ei varsinaisesti rahoita valtion kulutusta, koska ne ovat molemmat paluuvirtoja. Paluuvirtojen (reflux) aikaansaaminen on edellyttänyt alun perin positiivisia valuuttavirtoja (flux).
On ylipäänsä kyseenalaista, voidaanko puhua valtion kulutuksen rahoittamisesta. Rahoitusta tarvitsevat toimijat, joilla ei ole riittävästi valuuttaa käytössään. Valtiolla valuuttaa on käytössä aina riittävästi – jos se vain itse niin haluaa.
Johtopäätökset
Rahapoliittisesti suvereeni valtio ei tarvitse verotuloja kuluttaakseen. Sen sijaan verotuksella on lukuisia muita olennaisia funktioita. Se takaa jatkuvan kysynnän valtion valuutalle, se vähentää kokonaiskysyntää, sillä voidaan ohjata kulutusta ja sillä voidaan tasata tulonjakoa.
Rahatalousjärjestelmä ei voisi toimia tehokkaasti ilman verotusta. Siitä huolimatta on haitallista ymmärtää väärin verotuksen funktio. Valtion talouspolitiikkaa ei saisi koskaan ohjata arkiajatteluun perustuva neuvo tulojen ja menojen tasapainosta. Valtion on tehtävä budjettialijäämiä ja -ylijäämiä sen mukaisesti, onko tarpeena lisätä vai heikentää kokonaiskysyntää. Tulojen ja menojen tasapainottaminen periaatteellisena tavoitteena on lähinnä vajaamielinen.
Lauri Holappa
*=EMUn tapauksessa Euroopan keskuspankki.
Raha ja talous 
”Koska valtiorahan kysyntä taataan verotuksen avulla, vapautuu valtio varsinaisista kulutusrajoitteista. Keskuspankki voi luotottaa suoraan valtion tiliä, jonka jälkeen valtio voi suorittaa kaikki tarvitsemansa maksut. Valtion ei siis tarvitse verottaa tai myydä velkakirjoja kuluttaakseen.”
Tarkoitetaanko keskuspankin suoralla valtion tilin luototuksella käytännössä velattoman valuutan liikkeellelaskemista? Vai kuinka muutoin valtion kulutus on mahdollista ilman verotusta tai velkakirjojen myyntiä (edes keskuspankille).
Nykyjärjestelmässä keskuspankkiraha (eli valuutta) syntyy, kun liikepankkien tiliä keskuspankissa luototetaan. Kyseessä on aivan normaali rahallistettu velkasuhde ja pankit maksat keskuspankkiluotosta korkoa. Esimerkin tilanteessa liikepankin tilalle tulee valtio(konttori) eli keskuspankki luotottaa nyt valtion tiliä keskuspankissa. Rahapolitiikan ja korkotavoitteessa pysymisen kannalta on välttämätöntä, että valtio maksaa luotosta korkoa suoraan tai vaihtoehtoisesti laskemalla liikkeelle velkakirjoja, joilla valuuttaa imetään pois muualta taloudesta.
Kyseessä ei siis ole velaton valuutta, mikä on jo määritelmällisestikin mahdoton käsite. Valuuttahan on aina velka keskuspankille. Kulutus on mahdollista, koska valtio (keskuspankki) on valuutan liikkeellelaskija ja valtio kuluttaa aina omalla valuutallaan. Siksi valtion kulutuksella ei ole koskaan todellista rahoitusrajoitetta, vaikka institutionaalisia, ideologisia ja poliittisia rajoitteita voi ollakin.
Jussi
Suuri kiitos tästä blogista, on ollut todellinen silmienavaaja.
Hienoa työtä, tämä on aivan erinomaisen taloussivusto! Hitaana ihmisenä laitan vasta nyt pari kommenttia. Olen aika pitkälle samaa mieltä verotuksen roolista kansantaloudessa, kuin mitä tässä ja muissa artikkelissa esitetään. Kun tarkastelee koko kansantalouden rahoitusvirtoja, niin valtion rahoitus perustuu keskuspankkirahaan ja verotulot ovat rahoituksellisesti paluuvirtaan kuuluvia.
Verotus toki vähentää kuluttajien ostovoimaa, mutta toisaalta samaa suuruusluokkaa oleva valtionrahoitus paikkaa vajetta. Yleensähän verotulojen suuruinen määrä lisää saman verran valtionkulusta ja tulonsiirtoja. Siinä mielessä verotuksella on järkevästi hoidetussa kansantaloudessa pidemmällä tähtäimellä kuitenkin läheinen suhde valtion palvelujen ja tulonsiirtojen suuruusluokkaan. Eli vaikka verotus ei suoraan rahoita palveluja, niin se on kuitenkin niihin suhteessa.
Jos keskuspankkirahaa tarjotaan erittäin paljon yli vuosittaisten verotulojen, niin muutaman vuoden kuluttua liikkeelle laskettu rahanmäärä alkaa vaikuttaa inflatorisesti. Missä vaiheessa näin tapahtuu eli missä on keskuspankkirahoituksen raja-alue? Se on jäänyt minulle lukemistani artikkeleissa vähän epäselväksi.
Olen toki aivan samaa mieltä, että lisääntyvä keskuspankkirahoitus laman aikana lisää kulutusta, vahvistaa yritysten kannattavuutta ja palauttaa esimerkiksi useiden eri kulutusverojen kautta suurehkon osan lisääntyneestä keskuspankkirahoituksesta paluuvirtoina nopeasti takaisin. Toisaalta on kai liioittelua esittää, että keskuspankkirahoitusta voitaisiin lisätä täysin rajattomasti?
Valtion velka voi näköjään nousta ainakin Japanissa kahdensadan prosentin tuntumaan bruttokansantuotteesta ilman kohtuuttomia vaikeuksia, mutta Kreikan tapauksessa jo 140 prosentin velka on nostanut korot pilviin. Kreikka eroaa Japanista siinä, että sillä ei ole omaa keskuspankkirahoitusta eikä se saa kriisissä halvalla luottoa Euroopan keskuspankilta
Mikä on Suomen tilanne tästä näkökulmasta? Suomen velka-aste (noin 88 miljardia) on tällä hetkellä vielä alle 50 prosenttia bruttokansantuotteesta. Kun valtio velkaantuu tällä hetkellä vuositasolla noin 9 miljardia, niin eikö Suomi voisi ottaa velkaa myös monien perinteisten kansantalouden asiantuntijoiden mukaan huoletta vielä useita vuosia. Jos Suomessa otetaan huomioon väestön ikääntymisestä johtuva kestävyysvaje, niin siihen kaiketi tulisi reagoida vasta mahdollisen taantuman tai laman jälkeen.
Tässä mielessä ensi vuodeksi kaavaillut ”etupainoitteiset säästöt” ovat hallitukselta pelokasta hätäjarrujen kiskomista, kun pitäisi painaa reippaasti kaasua, että laman mörkö ei jähmettäisi kaikkea niille sijoilleen.
Suora keskuspankkirahoitus ei ole sen inflatorisempaa kuin epäsuoremmat rahoitusmuodotkaan. Kysyntäinflaatiota saa aikaiseksi aina se, jos kokonaiskysyntä ylittää talouden tuotantokapasiteetin. Kysynnän lisääntyessä yritykset yleensä laajentavat mieluummin tuotantoaan kuin nostavat hintoja. Muussa tapauksessa ne häviäisivät markkinaosuuksia.
Jos talous kuitenkin on jo täystyöllisyyden kaltaisessa tilanteessa, ei tuotannon laajentaminen ole enää mahdollista. Tällaisessa tilanteessa kysynnän lisääminen nostaa suoraan hintatasoa.
Olet oikeassa siinä, että Suomella olisi mahdollisuuksia velkaantua lisää, vaikka olemmekin menettäneet rahapoliittisen suvereniteettimme. Nykyisenkaltaisessa tilanteessa rahoitusmarkkinoilla tuskin olisi varaa kaihtaa Suomen kaltaisen maan velkakirjojen hankintaa.
Lauri
Velka-asioissa kannattaa olla varovainen, kun Suomi ei ole rahapoliittisesti suvereeni valtio. Jos euro-alue hajoaa ja Suomessa otetaan oma markka uudelleen käyttöön, voi euro-määräinen velka olla tämän jälkeen markoissa mitä hyvänsä – eikä sitä voi hoitaa markoilla. Jos ei hajoa eikä EKP:n mandaatti muutu, voi edessä olla ennen pitkää piinallista markkinakyykytystä. Meidän haasteenamme on rakentaa sellainen laaja ja kilpailukykyinen vientisektori, jolla on tarve palkata paljon osaavia ihmisiä ja maksaa heille myös kunnon palkkaa. Kiinan malli ei tätä siis ratkaise.
Minusta ihan järjetöntä jaoitella rahoja ”osastoihin”, jotka ovat todella teennäisiä (sama pätee yrityksien yksikköihin). Kuitenkin se on yksi kirstu mistä rahaa pitää saada riittämään useisiin eri paikkoihin. Enhän minäkään kanna mukana useaa lompakkoa, joista yksi on ruokaostoksiin, yksi vaatteisiin ja yhdestä maksetaan lyhennykset.
Verotus on todellakin tarpeetonta näin suuressä mittakaavassa. Ajatelkaapa kuinka suuri osa tienatusta rahasta menee jonakin verona valtiolle? Aluksi tuloista esim.30%, sitten ostetuista tuotteista tai palveluista riippuen n.20% alvina, tämän lisäksi vielä kaikki muut ja kuin kirsikkana kakun päällä viedään perintövero, kun ei olla enää kynittävänä. Tämä siis yksityisen verotus kuvio.
Olen aivan varma, että jos päättäviltä poliitikoilta kysyttäisiin kuinka monen keskiansioisen kaikki (siis jokainen tienattu sentti) vuoden tulot menevät esimerkiksi kehitysyhteistyöhön? Vastaus olisi kiertelevä sekä väärä. Samaa mittakaavaa on myös osa suurista julkisista hankinnoista ja en edes halua miettiä takauksia.
N. 1.1 miljardia on summa ja jos tämä jaetaan keskiansioisen vuosituloilla, joka on nykyisellään n.3100 €, saadaan tulokseksi n.355000 keskiansioista palkansaajaa. Se on joko suuri kaupungillinen porukkaa tai kymmenen pientä.
Tehkääpä sama laskutoimitus takuusummiin.
Ihan jo noinkin yksinkertainen laskutoimitus kertoo, että eletään yli varojen ja verotus tuota vain korostaa.