Mitä raha on?

Nykymuotoinen kapitalistinen talousjärjestelmä on rahatalousjärjestelmä. Rahaa voidaan pitää tärkeimpänä taloudellisena instituutiona, sillä sen kautta määritellään nykyisin valtaosa taloudellisiksi ymmärretyistä suhteista. Ylipäätään kasvava määrä ihmisen toiminnasta ja ihmisten välisistä suhteista saa tänä päivänä rahamuodon. Rahatalouden laajentuessa yhä suurempi osa inhimillisestä todellisuudesta tulee riippuvaiseksi rahasta.

Länsimaisissa yhteiskunnissa rahatalous ulottuu lähestulkoon kaikkialle. Arkipäiväisessä toiminnassamme on enää hyvin vähän asioita, jotka eivät liity millään tavalla rahaan. Esimerkiksi ihmisten toimeentulo rakentuu kokonaisvaltaisesti rahan ympärille, kun sekä työpanos että hyvinvoinnin mahdollistava vaihdanta on rahallistettu. Palkat maksetaan rahalla, joka on edelleen vaihdettavissa tavaroihin ja palveluihin. Rahan käytännöllinen merkitys yksilölle onkin helppo ymmärtää omakohtaisen kokemuksen kautta.

Käytännön kokemus ei kuitenkaan auta meitä ymmärtämään rahan laajempaa yhteiskunnallista merkitystä eikä sitä, mistä raha tulee ja mitä raha pohjimmiltaan on. Siksi rahatalousjärjestelmän toiminnan ymmärtämiseksi onkin välttämätöntä laittaa arkikokemus sivuun ja kiinnittää huomio sellaisiin prosesseihin, jotka tekevät rahan olemuksen näkyväksi. Tällainenkaan tarkastelu ei välttämättä johda yksiselitteiseen lopputulokseen, minkä rahateorian historian tarkastelu osoittaa. Viimeisten vuosisatojen aikana rahan olemusta on pyritty hahmottamaan kahden toisilleen vastakkaisen ajatusmallin pohjalta.

Historiallinen ymmärrys rahasta

Klassisesta taloustieteestä nousevan selitysmallin mukaan rahan ensisijainen tehtävä on toimia vaihdon välineenä. Käytössä oleva raha on siten valikoitunut historian saatossa ihmisyhteisön käyttöön monista lukuisista vaihtoehdoista. Raha on kuitenkin kaikissa tapauksissa objektiivista arvoa sisältävä hyödyke. Aikaisemmin erilaiset käyttöhyödykkeet, kuten vilja tai suola toimivat rahana, mutta korvautuivat myöhemmin arvometalleilla. Hopean ja kullan kestävyys takasi niiden arvon ja teki niistä ylivertaisen vaihdon välineen muihin hyödykkeisiin verrattuna.

Tämän niin kutsutun metallistisen näkemyksen mukaan raha on aina viime kädessä arvometallia, johon liikkeessä olevat setelit ovat lopulta vaihdettavissa. Vain vaihdettavuus kultaan, hopeaan tai muuhun jalometalliin antaa paperirahalle (tai elektroniselle pankkirahalle) merkityksen ja mahdollisuuden toimia vaihdon välineenä. Historian saatossa metallistinen traditio on ollut hallitseva ajatusmalli, minkä vuoksi esimerkiksi viimeisen 200 vuoden aikana kansainvälinen rahoitusjärjestelmä on haluttu rakentaa toistuvasti kultakannan varaan. Tämä on tarkoittanut sitä, että käytössä olevalle valuutalle on määrätty tietty kiinteä vaihtokurssi suhteessa kultaan.

Metallistinen näkemys rahasta on kuitenkin kohdannut kritiikkiä yhtä pitkään, kun se on toiminut valtavirtaisena ajatusmallina. Esimerkiksi Englannissa käytiin jo 1800-luvun alussa ja uudelleen vuosisadan puolivälissä keskustelua siitä, pitäisikö rahoitusjärjestelmä sittenkin rakentaa vaihtoehtoiselle pohjalle ja olisiko rahan vaihdettavuudesta kultaan syytä luopua. Vastapuolen näkemyksen mukaan rahaa tulisi laskea liikkeelle taloudessa vallitsevan kysynnän perusteella eikä kultavarannon tulisi rajoittaa rahan määrää taloudessa. Rahaa ei enää nähty vaihdon välineeksi valikoituneena hyödykkeenä, vaan taloudellisesta tai laajemmin yhteiskunnallisesta toiminnasta nousevana sosiaalisena suhteena.

Vuonna 1913 brittiläinen diplomaatti ja taloustieteilijä Alfred Mitchell-Innes julkaisi tarkkanäköisen analyysin rahasta asettaen jälleen kerran klassisen näkemyksen hyödykerahasta kyseenalaiseksi. Mitchell-Innesin mukaan taloustietelijät olivat epäonnistuneet huomaamaan, että tosiasiassa raha edusti aina velkasuhdetta kahden osapuolen, ostajan ja myyjän, välillä. Historiallinen tarkastelu osoitti, ettei rahalla koskaan ollut sisäistä arvoa, joka olisi voitu mitata esimerkiksi kolikossa olevan kullan tai hopean määrällä. Siksi myös metallirahan arvo riippui välttämättä ulkopuolisista tekijöistä. Näin sekä paperiraha että metalliraha toimivat yhtäläisesti merkkinä velkasuhteesta, joita eri osapuolien välille taloudellisessa toiminnassa jatkuvasti syntyy.

Mitchell-Innesin hahmottelemaa rahateoriaa, jossa raha on velkasuhteen konkreettinen muoto, on pidetty perusteltuna lähtökohtana nykymuotoisen rahoitusjärjestelmän analyysille. Myöhemmin monet merkittävät taloustieteilijät, kuten John Maynard Keynes ja Joseph Schumpeter ovatkin uusintaneet työssään kyseisen näkemyksen rahasta (esim. Schumpeterin rahateoria). Vaikka valtavirtaisen taloustieteen piirissä raha nähdään edelleen hyödykerahana, ovat Keynesin ja Schumpeterin seuraajat kehittäneet rahateoriaa, joka pystyy valottamaan ortodoksista teoriaa paremmin modernin rahatalousjärjestelmän mekanismeja. Seuraavissa luvuissa esitetty kuvaus nykymuotoisesta rahajärjestelmästä ja modernista rahasta perustuu lähtökohtaisesti näihin teorioihin (esim. rahan kiertoteoria, post-keynesiläinen rahateoria, rahaemissioteoria).

Moderni raha

Niin kutsutun post-keynesiläisen taloustieteen piirissä rahateorialla on aina ollut keskeinen rooli. Tämä on seurausta post-keynesiläisten yleisesti hyväksymästä käsityksestä, jonka mukaan raha on modernissa kapitalistisessa talousjärjestelmässä tärkein taloudellinen instituutio, jota ilman talouden toimintaa on mahdotonta ymmärtää. Valtavirtainen taloustiede sen sijaan olettaa edelleen rahan olevan neutraali suhteessa tuotantoon ja vaihdantaan, jolloin se voidaan jättää taloudellisen analyysin ulkopuolelle. Raha vaikuttaa ortodoksisessa uusklassisessa taloustieteessä ainoastaan hintatasoon, mutta reaalisesti sillä ei ole vaikutusta talouden toimintaan.

Raha ja taloudellinen toiminta ovat erottamattomat siitä yksinkertaisesta syystä, että jokainen rahatalousjärjestelmässä suoritettava transaktio synnyttää väistämättä rahallistetun velkasuhteen. Nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä velkasuhteen rahallistaa pankki. Siksi jokaisessa maksutapahtumassa on mukana aina kolme osapuolta, vaikka arkikokemuksessa pankin toiminta jääkin usein huomaamatta.  Kun ostaja ja myyjä muuttavat tietyn hyödykkeen omistussuhdetta, syntyy heidän välilleen myyntihetkellä myös velkasuhde. Ostajasta tulee velallinen ja myyjästä velkoja.

Pankki suorittaa velkasuhteen rahallistamisen tekemällä kahdenkertaisen kirjanpitomerkinnän tietojärjestelmäänsä kreditoimalla (kartuttamalla) myyjän tiliä ja debitoimalla (vähentämällä) ostajan tiliä. Käytännössä raha maksuvälineenä on olemassa vain maksuhetkellä, jolloin pankki suorittaa toisensa kumoavat kirjaukset transaktion osapuolten tileille. Rahallistettu velkasuhde jää kuitenkin elämään pankkitalletusten ja velkojen muodossa, sillä vaikka myyjän ja ostajan välinen taloudellinen suhde on transaktion jälkeen selvitetty, on kummankin osapuolen varallisuusasema muuttunut uuden velkasuhteen solmimisen myötä.

Arkikielessä rahalla tarkoitetaan pankkitalletusta tai hallussa olevaa käteistä rahaa, jotka molemmat edustavat kuitenkin aina velkasuhdetta ja siinä velkojan asemaa. Positiivinen saldo pankkitilillä tarkoittaa sitä, että tilin omistajalla on oikeus vaatia ympäröivältä yhteisöltä hyödykkeitä saldon osoittaman määrän verran. Vastaavasti negatiivinen saldo eli arkikielessä velka tarkoittaa tilinomistajalle velvollisuutta suorittaa yhteisölle velkasaldoa vastaava määrä hyödykkeitä. Kun kaikki velkasuhteet on selvitetty, ei taloudessa enää ole rahaa sen arkisessa merkityksessä.

Näin ollen sekä velanluonti, raha, rahatalletukset ja velka liittyvät erottamattomasti ihmisten taloudelliseen toimintaan. Jos rahataloudesta poistetaan bruttovelka ja rahatalletukset, myös taloudellinen toiminta lamaantuu. Nettomääräisesti arvioituna rahan ja velan määrä taloudessa on kuitenkin aina nolla. Jokaisella positiivisella pankkitalletuksella on jossain taloudessa vastineena negatiivinen velka. Velka ja rahatalletukset ovat saman asian kaksi eri puolta. Tämä on nykymuotoisen rahatalousjärjestelmän toiminnan ymmärtämisen kannalta keskeinen seikka.

Rahan luonti nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä

Kuten edellinen tarkastelu osoitti, luovat pankit rahaa tyhjästä taloudellisten toimijoiden tarvetta vastaan. Tässä mielessä raha on taloudessa endogeeninen ilmiö, jonka määrä riippuu rahan kysynnästä, jota puolestaan määrittää taloudellisen toimeliaisuuden taso. Rahan määrä taloudessa ei siis ole riippuvainen keskuspankin kultavarannosta tai keskuspankin liikkeelle laskeman keskuspankkirahan määrästä, kuten ortodoksiseen talousteoriaan nojautuvat taloustieteilijät usein väittävät. Itse asiassa keskuspankkirahan määrä riippuu nykymuotoisessa rahajärjestelmässä juuri liikepankkien luomien velkojen ja pankkitalletusten määrästä.

Kuten arkikokemus osoittaa, liikepankit eivät hyväksy kaikkia lainahakemuksia, vaan ainoastaan luottokelpoisiksi arvioidut asiakkaat saavat lainansa. Kun luottokelpoisuusvaatimukset täyttyvät, pankit lainaavat kuitenkin talouteen rahaa juuri sen kysyntää vastaavan summan. Tällä tavalla rahan tarjontakäyrä muodostuu vaakasuoraksi. Pankkien näkökulmasta luottokelpoisuuden tasoon vaikuttaa muun muassa yleinen taloudellinen tilanne, jonka muuttuessa paremmaksi yhä useampi lainaaja pystyy suoriutumaan veloistaan. Näin ollen hyvät ajat ruokkivat yleensä lainojen myöntämistä ja velkaantumista, jolla on puolestaan edelleen positiivisia vaikutuksia talouden kehitykseen ja talouskasvuun. Toisaalta sama dynamiikka ruokkii myös kuplia, joiden seuraukset voivat osoittautua erittäin pahoiksi erityisesti silloin, kun luotua velkarahaa on käytetty ensisijaisesti reaalitalouden ulkopuolisiin investointeihin – keinotteluun rahoitusmarkkinoilla.

Keskuspankeilla ei ole suoraa mahdollisuutta vaikuttaa rahan määrään taloudessa, sillä rahan luonti on ensisijaisesti liikepankkien käsissä. Keskuspankki voi kuitenkin vaikuttaa rahan määrään välillisesti, koska se määrittelee taloudessa vallitsevan korkotason. Tämä etuoikeus syntyy siitä, että vaikka liikepankit voivat luoda rahaa rajattomasti, ne eivät voi suorittaa keskinäisiä vaateitaan itse luomallaan rahalla. Selvittääkseen tilinsä liikepankit tarvitsevat keskuspankkirahaa, joka toimii nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä viimekätisenä maksuvälineenä.  Koska pankit tarvitsevat välttämättä keskuspankkirahaa, keskuspankkien on mahdollista määrittää kullakin hetkellä markkinoille tarjoamansa keskuspankkirahan määrä ja ennen kaikkea rahan hinta, siis siitä maksettava korko, autonomisesti. Nykyisin tärkeimmäksi liikepankkien välisten markkinoiden ohjauskoroksi on muodostunut niin kutsuttu yli yön -korko, jonka avulla keskuspankki voi vaikuttaa markkinakorkoihin päiväkohtaisesti.

Jotta liikepankkien toiminta olisi kannattavaa, on niiden nostettava omista lainoistaan perittävää korkoa keskuspankkirahan koron muutoksia seuraten. Koron noustessa lainojen kysyntä sekä tarjonta vähenevät, kun luottokelpoisuuden täyttävien asiakkaiden määrä pienenee ja monien investointikohteiden tuotto-odotukset jäävät liian alhaisiksi. Tällä tavalla keskuspankki vaikuttaa korkopolitiikallaan välillisesti myös liikepankkien hallitsemiin velkamarkkinoihin ja sitä kautta tapahtuvaan rahan luontiin sekä taloudellisten toimijoiden valintoihin ja toimintamahdollisuuksiin.

Johtopäätökset

Finanssikriisin myötä rahasta on tullut erittäin kiinnostava yhteiskunnallinen kysymys. Sekä kansalaisyhteiskunnan tasolla että politiikassa rahasta, velasta, rahoituksesta ja rahapolitiikasta puhutaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Valitettavasti useimmiten keskustelua vaivaa puutteellinen ymmärrys rahasta ja rahan merkityksestä kapitalistisessa taloudessa. Tässä artikkelissa on tuotu esiin muutamia keskeisiä tosiseikkoja nykymuotoisen rahatalousjärjestelmän toiminnasta ja rahan roolista tässä järjestelmässä. Vaikka monet pitkäikäiset ja valtavirtaisiksi muodostuneet ajatusmallit hämärtävät edelleenkin ihmisten käsitystä rahasta, rahatalousjärjestelmän määräävien mekanismien ymmärtäminen ei kuitenkaan ole mahdotonta. Tässä blogissa julkaistavat artikkelit ja havainnot pyrkivät tekemään rahan ja rahatalousjärjestelmän toiminnan ymmärtämisestä entistäkin helpompaa.

Jussi Ahokas