Kirjamme Rahatalous haltuun – irti kurjistavasta talouspolitiikasta julkaistiin virallisesti viime viikolla. Kirja on toistaiseksi saanut hyvin myönteisen vastaanoton. Olemme saaneet erittäin paljon positiivista palautetta niin tavallisilta lukijoilta, taloustieteilijöiltä kuin muiltakin yhteiskuntatieteilijöiltä. Huomionarvoista on ollut se, että kirjaamme ovat kiittäneet myös sellaiset taloustieteilijät, jotka ovat meidän kanssamme monista asioista eri mieltä.
Aggressiivista kritiikkiä olemme saaneet toistaiseksi hyvin vähän, joskin tiedämme kyllä, että sitä on tietyiltä tahoilta takuuvarmasti luvassa. Ensimmäiset viitteet tästä ovat olleet havaittavissa sosiaalisessa mediassa, jossa kirjamme julkaisun tuottama mielipaha on tullut näkyväksi. Asiaankuuluvasti kirjamme on saanut osakseen arvostelua niin sanotulla näppituntumalla eli ilman, että sitä olisi edes luettu.
Havaittavissa ollut mielipaha vaikuttaa juontuvan ennen kaikkea yhdestä blogissamme noin kolme ja puoli vuotta sitten julkaistusta lyhyestä kirjoituksesta. Kirjoituksessa esitettiin tyypillinen chartalistinen väittämä, jonka mukaan verotuksen funktiona ei (ainakaan rahapoliittisesti suvereeneissa valtioissa) ole valtion kulutuksen rahoitus. Koska kirjoitus on tasaisin väliajoin kerännyt kysymyksiä ja kommentteja myös muilta blogimme lukijoilta, on syytä täsmentää kirjoituksen taustalla olevaa talousteoreettista ja -historiallista ajattelua.
Chartalismilla tarkoitetaan muun muassa Georg Friedrich Knappin ja John Maynard Keynesin edustamaa rahateoreettista suuntausta, jossa korostetaan valtiorahan asemaa rahahierarkian huipulla. Chartalismin keskeisiä väittämiä on kaksi. Ensinnäkin kaikki yksityisten pankkien väliset maksut selvitetään aina valtiorahalla (keskuspankkirahalla). Toiseksi rahapoliittisesti suvereeni valtio kuluttaa pääasiassa omassa valuutassaan ja hyväksyy verojen sekä muiden yksityisen talouden toimijoille asettamiensa maksujen suorituksissa ainoastaan omaa valuuttaansa.
Valtioraha saavutti erityisasemansa esimodernien valtiorakenteiden muodostumisen seurauksena. Kun hallitsijat olivat saavuttaneet väkivaltamonopolin jollakin rajatulla maantieteellisellä alueella, pystyivät he langettamaan alueellaan asuville kansalaisille erilaisia vero-, sakko- ja tullimaksuja. Nämä maksut oli suoritettava yleensä valtion liikkeelle laskemilla kolikoilla. Tämä on kiinnostavaa, sillä kolikot olivat symboloineet jo akseliajalta lähtien valtion (tai ”hallitsijan”) velkaa alamaisilleen. Kolikoita oli annettu palkkioksi valtion työntekijöille, etenkin sotavoimille. Kolikoita vastaan sotilaat taas saivat halutessaan valtiolta hyödykkeitä, mutta usein kolikot myös myytiin eteenpäin, sillä joillakin muilla talouden toimijoilla saattoi olla suurempi halu hankkia valtion tarjoamia hyödykkeitä kuin sotilailla.
Tehokkaiden verotusjärjestelmien kehittyminen mahdollisti valtion luopumisen hyödykkeiden maksamisesta kolikoiden haltijoille. Kun valtio päätti, että lähes kaikki sen alueella asuvat ihmiset (ja myöhemmin myös muut oikeushenkilöt) ovat verovelvollisia ja verot pitää maksaa valtion kolikoissa, tuli kaikille yksityisen talouden toimijoille tarpeelliseksi hankkia riittävästi valtion valuuttaa. Näin ollen yksityisen talouden toimijoista tuli entistä halukkaampia ostamaan valtion työntekijöiden saamia kolikoita: niinpä sotilaiden sekä muiden valtion palkollisten kannatti myydä kolikkonsa yksityisen talouden piirissä toimiville ihmisille ja yrityksille. Lopputulos oli ilmeinen: valtio sai käyttöönsä työntekijöidensä työpanoksen, mutta joutui maksamaan korvaukseksi tästä ainoastaan metallikolikoita.
Verotusjärjestelmän kehittyminen lisäsi valtion kulutusmahdollisuuksia radikaalisti. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että valtio olisi varsinaisesti tarvinnut keräämiään verotuloja mihinkään. Valtio pystyi valmistamaan usein varsin halvoista metalleista tehtyjä kolikoita lähes loputtomasti. Niinpä valtiolle veromaksuina palautettuja kolikoita ei välttämättä käytetty mihinkään: ne saatettiin jopa tuhota, jos niiden kunto oli heikentynyt. Valtion kulutuksen mahdollisti tieto siitä, että sen valuutalle on aina kysyntää: kaikki toimijat tarvitsivat aina valtion valuuttaa veroista selvitäkseen, joten lähes kaikkia taloudessa valmistettavia hyödykkeitä ja palveluita pystyi aina ostamaan valtion valuutalla. Tietenkin riskinä oli se, että valtio saattoi joskus kuluttaa ylenmääräisesti, mikä johti kokonaiskysynnän kohoamiseen talouden tuotantokapasiteettia suuremmaksi. Tästä seurasi kiihtyvä inflaatio, mutta sekään ei poistanut sitä tosiasiaa, että valtio pystyi suorittamaan kaikki haluamansa maksut omassa valuutassaan milloin tahansa.
Vaikka rahajärjestelmän rakenne on muuttunut huomattavasti esimerkiksi Rooman valtakunnan ajasta, pätee chartalistinen analyysi edelleen. Edelleenkin kehittyneet valtiot hyväksyvät verojen maksun ainoastaan omalla valuutallaan. Eurovaltioita lukuun ottamatta modernit valtiot myös laskevat liikkeelle itse oman valuuttansa. Näin ollen koko kysymys julkisen kulutuksen rahoittamisesta on ainakin rahapoliittisesti suvereeneille* valtioille irrelevantti: vain sellaisten toimijoiden, jotka tarvitsevat jonkun muun tahon liikkeelle laskemaa maksuvälinettä suorittaakseen haluamansa maksut, pitää ylipäätään kiinnittää huomiota kulutuksensa rahoitukseen. Rahapoliittisesti suvereeneja valtioita ei voi milloinkaan uhata maksukyvyttömyys, koska valtio pystyy kuluttamaan keskuspankkinsa tuella tarvittaessa juuri niin paljon kuin se katsoo tarpeelliseksi.
Tästä ei tietenkään seuraa se, että valtio voisi kuluttaa loputtomasti. Kuten olemme usein todenneet, todellisen rajoituksen rahapoliittisesti suvereenien valtioiden kulutukselle asettaa talouden tuotantoresurssien käyttöaste. Kun talous on lähellä täystyöllisyyttä, ei valtio voi enää lisätä kulutustaan kiristämättä verotusta, mikäli se haluaa välttää inflaation kiihtymisen. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että verotulojen riittävyys ei milloinkaan rajoita rahapoliittisesti suvereenien valtioiden kulutusmahdollisuuksia.
Kolme ja puoli vuotta sitten blogissamme esitetty väite, jonka mukaan verotus ei rahoittaisi modernien valtioiden kulutusta, on hyvin tavanomainen chartalististen tutkijoiden keskuudessa. Emme ole kuitenkaan käyttäneet tätä argumenttia enää pitkään aikaan, koska pidämme tällaista muotoilua hiukan kankeana. On mielekkäämpää sanoa, että rahapoliittisesti suvereenien valtioiden kohdalla julkisen kulutuksen rahoitus ei muodostu koskaan ongelmaksi. Kenties tällainen muotoilu aiheuttaa vähemmän mielipahaa ja tarvetta esittää olkinukkeargumentteja.
Lauri Holappa
*=Rahapoliittisesti suvereenilla valtiolla tarkoitetetaan valtiota, joka ei ole merkittävässä määrin velkaantunut ulkomaisessa valuutassa, jolla on kelluva valuuttakurssi ja joka laskee liikkeelle itse oman valuuttansa.
Raha ja talous 
Ihmiset eivät ole rationaalisia toimijoita. Näin ollen siitä, että kaikilla kansalaisilla on todennäköinen intressi (eli jos he voivat olettaa ettei radikaaleja muutoksia valtioon ole lähiaikoina tulossa) hankkia valtionsa valuuttaa veroja varten, ei voida johtaa sitä, että ihmiset toimisivat tämän intressin mukaisesti tai että he olettaisivat muiden kansalaisten toimivan tämän intressin mukaisesti. Luottamus syntyy (ja katoaa) eläimellisistä vaistoista. Verotus luo vakautta ja kysyntää valuuttaa kohtaan, mutta ei voi yksinään taata sitä. Millään valtiolla ei tähän mennessä ole ollut niin absoluuttista väkivaltahegemoniaa kansaansa nähden, että valtio pystyisi aina pakottamaan valuutalleen kysyntää ilman, että tuotantojärjestelmä romahtaisi. Jos tarpeeksi suuri ihmismäärä päättää jättää veronsa maksamatta, niin verot jäävät maksamatta. Samaten, luottamus valuuttaa kohtaan voi syntyä myös ilman verotusta, koska ihmisten informaatio on aina puutteellista ja eläimellisiin oletuksiin perustuvaa. Luottamus perustuu mielikuviin, ei faktoihin.
On ilmeisesti kahdenlaista chartalismia: itsenäisen keskuspankin chartalismi ja ja valtion setelikoneen chartalismi. Itsenäisen keskuspankin chartalismi on tällä hetkellä käytössä yleisesti nykyvaltioissa.
Demokratioissa valtaosa äänestäjistä on valtion velkaantumisen suhteen vastuutonta. Vain pientä osaa kiinnostaa valtion velkaantuminen. Ihmiset ovat valmiita äänestämään tarpeettomankin valtion kulutuksen puolesta velkarahalla.
Jälkimmäinen chartalismi kuitenkin saattaisi sopia demokraattisille valtioille paremmin. Jos valtio rahoittaisi menojaan painamalla velatonta rahaa, se lisäisi inflaatiota, mutta velka ei lisääntyisi. Kohonnut inflaatio puolestaan tuntuisi nopeasti kansalaisten arjessa. Näin äänestäjät alkaisivat vaatia kovempaa kuria rahanpainamiseen, koska he ovat suivaantuneet kuluttajahintojen nousuista. Jopa vasemmistopuolueet olisivat nyt valmiita puolustamaan iskulauseillaan köyhiä ja työttömiä liialta valtion kulutukselta inflaation voimalla. Tämän seurauksena demokraattinen valtio käyttäisi rahaa fiksummin aidosti järkeviin kohteisiin. Velkarahan käyttö johtaa holtittomuuteen, inflatoivan rahan käyttö tarkkuuteen.