Moderni rahateoria eli uuschartalismi on saanut viime aikoina paljon myönteistä huomiota. Monet johtavista valtavirran taloustieteilijöistä pitävät modernia rahateoriaa niin merkittävänä haastajana uusklassiselle taloustieteelle, että ovat kirjoittaneet lukuisia tekstejä kuvittelemistaan (esimerkiksi tässä ja tässä) modernin rahateorian heikkouksista.
Näissä teksteissä nousee toistuvasti esiin näkemys, jonka mukaan modernin rahateorian edustajat pitävät valtion budjettialijäämiä aina toivottavina tai vähintäänkin vaarattomina. On mielenkiintoista, että vastaavanlaisia näkemyksiä ovat esittäneet jopa jotkut jälkikeynesiläisesti ajattelevat taloustieteilijät, vaikka moderni rahateoria onkin eräs jälkikeynesiläisen talousteorian suuntauksista. Esimerkiksi University of Massachusetts Amherstin (UMass) taloustieteen laitos on läpikotaisin jälkikeynesiläinen, mutta tästä huolimatta UMassin taloustieteen professori Gerald Epstein kuvasi Washington Postissa modernia rahateoriaa paljon puhuvalla lausahduksella:
It’s almost a talmudic claim that since no country with its own currency can go bankrupt, no deficit can be bad.
Myös me olemme kohdanneet usein vastaavanlaisia väärintulkintoja. Monet luulevat tai ainakin väittävät meidänkin suhtautuvan budjettialijäämiin piittaamattomasti.
Nämä kaikki tulkinnat ovat kuitenkin virheellisiä, sillä me – saati sitten muut modernin rahateorian edustajat – emme ole milloinkaan väittäneet, etteivätkö budjettialijäämät voisi olla myös liian suuria. Kyse on ainoastaan siitä, että modernin rahateorian mukaan rahapoliittisesti suvereenin valtion – eli valtion jolla on oma valuutta ja joka ei ole velkaantunut ulkomaisessa valuutassa – ei tarvitse tasapainottaa budjettiaan rahoittaakseen kulutuksensa. Näin ollen budjettialijäämiä tulee modernin rahateorian valossa pohtia toisesta näkökulmasta.
Käytännössä budjettialijäämien keskeisin vaikutus kapitalistisessa talousjärjestelmässä liittyy kokonaiskysyntään. Budjettialijäämät lisäävät kierrossa olevia rahavirtoja, kun valtio investoi ja kuluttaa enemmän rahaa kuin se verotuksen avulla sitä poistaa. Alijäämäinen budjetointi siis stimuloi efektiivistä kysyntää, kun taas ylijäämäinen budjetointi vähentää efektiivistä kysyntää.
Julkisten alijäämien aikaansaamat vaikutukset liittyvät talouden kahden muun sektorin toimintaan. Sekä yksityinen sektori että ulkomaansektori (eli kaikki maailman muut maat) voivat omalla toiminnallaan joko lisätä tai vähentää efektiivistä kysyntää.
Jos tarkasteltavan maan vaihtotase on alijäämäinen, kulkeutuu maasta enemmän rahavirtoja ulkomaille kuin ulkomailta tähän maahan. Jos vaihtotase taas on ylijäämäinen, saapuu tähän maahan enemmän rahavirtoja ulkomailta kuin niitä poistuu maasta ulkomaille. Yksityisen sektorin tilanne on hiukan mutkikkaampi. Voidaan ajatella, että yksityisellä sektorilla on aina jokin säästämistavoite. Käytännössä tällä viitataan siihen, että yksityisellä sektorilla on jonkinlainen minimivarallisuusasema, jonka saavuttamiseen se pyrkii. Yksityisen sektorin minimivarallisuusasema määrittyy taas sen omistaman nettorahavarallisuuden kautta. Yksityinen sektori voi tavoitella esimerkiksi miljoonan euron suuruista minimivarallisuusasemaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun kaikkien yksityisen sektorin toimijoiden säästötavoitteet lasketaan yhteen, on yksityisen sektorin yhteenlaskettuna tavoitteena saavuttaa tilanne, jossa sillä on miljoona euroa enemmän likvidiä varallisuutta (”rahaa”) kuin velkaa.
Jos yksityinen sektori ei saavuta säästämistavoitettaan, se alkaa vähentää menojaan tilanteen muuttamiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sekä kulutuksen että investointien vähentämistä niin kauan, kunnes säästämistavoite toteutuu. Kulutuksen ja investointien vähentyminen taas tarkoittaa efektiivisen kysynnän vähentymistä, mikä todennäköisesti johtaa työttömyyden lisääntymiseen ja talouskasvun tyrehtymiseen.
On syytä ymmärtää, että yksityisen sektorin tavoittelema minimivarallisuusasema voi olla myös negatiivinen. Käytännössä tämä tarkoittaa tilannetta, jossa yksityinen sektori ei ryhtyisi vähentämään kulutustaan ja investointejaan, vaikka sen varallisuusasema olisikin negatiivinen (eli sillä olisi enemmän rahamääräistä velkaa kuin rahamääräistä varallisuutta). Esimerkiksi voimakkaan talouskasvun aikaan yksityisellä sektorilla voi vallita niin optimistinen ilmapiiri, että yksityisen sektorin hyväksymä minimivarallisuusasema voi olla huomattavankin negatiivinen.
On kuitenkin ymmärrettävä, että aina kun yksityisen sektorin säästämistavoite (eli sen tavoittelema varallisuusasema) on positiivinen, yksityisellä sektorilla vallitsee pyrkimys vähentää kulutusta ja investointeja, mikäli talouden muut sektorit eivät pysty kompensoimaan yksityisen sektorin säästämistavoitetta.
Jos esimerkiksi yksityisen sektorin säästämistavoite on miljoona euroa ja vaihtotaseen ylijäämä on 200 000 euroa, on julkisen sektorin alijäämän oltava 800 000 euroa, jotta yksityisen sektorin säästämistavoite toteutuisi. Jos julkisen sektorin alijäämä jää kuitenkin vain vaikkapa 600 000 euroon, ryhtyy yksityinen sektori vähentämään kulutustaan ja investointejaan.
Näin ollen sopiva julkisen alijäämän tai ylijäämän suuruus riippuu yhtäältä talouspolitiikan tavoitteista ja toisaalta yksityisen sektorin säästämistavoitteesta sekä vaihtotaseesta. Mikäli talouspolitiikan tavoitteeksi asetetaan efektiivisen kysynnän ylläpitäminen nykyisellä tasolla, olisi julkisen alijäämän* ja vaihtotaseen summan vastattava yksityisen sektorin säästämistavoitetta. Mikäli taas talouspolitiikan tavoitteeksi asetetaan efektiivisen kysynnän lisääminen, olisi julkisen alijäämän ja vaihtotaseen summan ylitettävä yksityisen sektorin säästämistavoite. Jos taas talouspolitiikan tavoitteena on efektiivisen kysynnän vähentäminen, olisi julkisen alijäämän ja vaihtotaseen summan alitettava yksityisen sektorin säästämistavoite.
Toisin sanoen moderni rahateoria ei ota kantaa siihen, kuinka suuria budjettiylijäämiä tai alijäämiä julkisen sektorin olisi syytä tehdä. Sopiva alijäämä tai ylijäämä riippuvat talouspolitiikan tavoitteista ja kulloisestakin tilanteesta. Esimerkiksi voimakkaan nousukauden aikana myös ylijäämäiset budjetit ovat monesti tarpeellisia, mikäli haluamme välttyä talouden ylikuumentumiselta.
On myös syytä havaita, että tässä esiintuodut mekanismit pätevät myös sellaisissa maissa, joilla ei ole rahapoliittista suvereniteettia. Näiden maiden kohdalla julkisia alijäämiä ei voida kuitenkaan asettaa yksinomaan kokonaiskysynnän mukaan. Rahapoliittisen suvereniteettinsa luovuttaneiden valtioiden on kyettävä miellyttämään myös globaaleja luottomarkkinoita saadakseen rahoitettua oman kulutuksensa. Luottomarkkinoiden hyväksymät alijäämät voivat taas monesti olla alempia mitä esimerkiksi täystyöllisyyden ylläpitäminen vaatisi. Juuri tämän vuoksi rahapoliittisen suvereniteetin luovuttamisella on niin kohtalokkaita seurauksia demokratian ja hyvinvoinnin kannalta.
Lauri Holappa
*=Tässä tapauksessa ylijäämä tarkoittaisi negatiivista alijäämää.
Raha ja talous 
Kirjoitatte, että: ”Jos tarkasteltavan maan vaihtotase on alijäämäinen, kulkeutuu maasta enemmän rahavirtoja ulkomaille kuin ulkomailta tähän maahan. Jos vaihtotase taas on ylijäämäinen, saapuu tähän maahan enemmän rahavirtoja ulkomailta kuin niitä poistuu maasta ulkomaille.” Mutta eikös nuo samat rahat kulkeudu sitten maksutaseen muiden taseen osien (pääoma- ja rahoitustase) kautta siten, että kokonaisuudessaan maksutase on tasapainossa? Avaisitteko tätä asiaa vähän tarkemmin.
Hei Tuomo,
Olipa erinomainen kysymys! Nostit esiin erään mielenkiintoisen teeman, jota blogissamme ei ole vielä ehditty käsitellä.
Maksutasehan on kirjanpitoidentiteetti, joten se on aina tasapainossa, kuten aivan oikein osoitit. On kuitenkin huomattava, että maksutase ei olisi tasapainossa ilman keskuspankin valuuttareservitiliä, joka lasketaan siis mukaan maksutaseeseen.
Voimme esimerkiksi kuvitella tilanteen, jossa valtiolla A on vaihtotaseen alijäämä. Käytännössä tämä tilanne edellyttää sitä, että valtio A hankkii jostakin ulkomaista valuuttaa, jolla ulkomaiset hyödykkeet hankitaan. Lisääntynyt ulkomainen valuutta näkyy sitten ylijäämänä keskuspankin reservitilinpidossa. Tämä mekanismi viime kädessä tasapainottaa maksutaseen. On kuitenkin olennaista ymmärtää, että keskuspankin valuuttareservitilin ylijäämällä ei ole vaikutuksia sektoritaseisiin (julkisen sektorin, yksityisen sektorin ja ulkomaansektorin rahoitustaseisiin).
Lauri