Hölynpölyä keskuspankkirahoituksesta

Tutkijatohtori Tuomas Malinen jatkaa edelleen keskustelua valtionvelan ja alijäämien hoidosta sekä keskuspankkirahoituksesta Uuden Suomen blogissaan. Malinen pitää Lauri Ahokkaan (sic) ja Antti Alajan Helsingin Sanomissa esittämiä näkemyksiä valtion velkaantumisesta ja keskuspankkirahoituksesta outoina. Malinen ei voi ymmärtää, miten kukaan voisi suositella keskuspankin roolin kasvattamista valtion alijäämäisen kulutuksen rahoituksessa. Hänen ajattelussaan kun seurauksena on välttämättä hyperinflaatio.

Perustulo ja funktionaalinen rahoitus

Funktionaalisen rahoituksen käsitteen loi 1940-luvulla taloustieteilijä Abba Lerner hahmotellessaan vaihtoehtoa valtavirtaiselle talouspoliittiselle doktriinille. Klassiseen talousteoriaan pohjautuvan talouspoliittisen ajatusmallin mukaan valtion – samoin kuin kotitalouksien – tulee onnistua tasapainottamaan taloutensa keskipitkällä aikavälillä. Valtion taloudenpidon onnistumista on siis arvioitava viime kädessä tiettynä ajanjaksona toteutuvien valtion tulo- ja menovirtojen erotuksella.

Funktionaalinen rahoitus käytännössä

John Maynard Keynesin pääteos Yleinen teoria työllisyydestä, korosta ja rahasta julkaistiin vuonna 1936. Teoksessaan Keynes esitti niin kutsutun tuotannon rahateorian, jolla hän haastoi Sayn lakiin ja rahan kvantiteettiteoriaan nojanneen ortodoksisen teoriaperinteen. Ortodoksisessa taloustieteessä kapitalismi oli ymmärretty tasapainohakuisena ja vakaana talousjärjestelmänä, mutta tuotannon rahateoria osoitti epävakauden olevan kapitalistisen rahatalousjärjestelmän keskeinen ominaisuus.

Funktionaalinen rahoitus, valtio ja ilmastokriisi

Funktionaalisella rahoituksella tarkoitetaan suppeasti määriteltynä tilannetta, jossa valtion kulutusta ja rahoitusasemaa säädellään muut taloudelliset ja yhteiskunnalliset tavoitteet kuin keskipitkän aikavälin budjettitasapaino mielessä. Nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä funktionaalisen rahoituksen mahdollistaa valtion monopoli valuutan eli yleisesti hyväksytyn maksuvälineen liikkeellelaskijana. Rahahierarkiassa valtioraha on siis korkeimmassa asemassa ja kaikki muut rahat, kuten yksilöiden väliset velkasuhteet tai liikepankkien väliset velkasitoumukset ovat selvitettävissä valtiorahalla.

Usein kysyttyjä kysymyksiä (UKK)

Olemme julkaisseet blogissamme tähän mennessä lähes 80 artikkelia. Niistä suurin osa on esitellyt varsin kattavasti rahatalousjärjestelmän analyysiamme. Tästä huolimatta meille esitetään tasaisin väliajoin perusasioita koskevia kysymyksiä, minkä antaa olettaa, ettei viestimme ole mennyt kaikilta osiltaan perille. Tästä syystä vastaamme seuraavassa meiltä usein kysyttyihin kysymyksiin. Jos vielä tämäkin kysymys/vastaus-patteristo jättää käsittelemättä mieltäsi askarruttavia asioita, voit esittää lisäkysymyksiä kommenttiosiossa tai lähettää niitä anonyymisti sähköpostiimme (rahajatalous@gmail.com). 

Mihin verotusta tarvitaan?

Raha ja talous -blogissa on esitetty usein väite, jonka mukaan verotus ei koskaan rahoita valtion kulutusta. Väite on synnyttänyt paljon hämmästystä ja lukuisia vastareaktioita – etenkin poliittisen vasemmiston piirissä. Monet ovat ymmärtäneet meidän sanovan, että verotus olisi jollakin tavalla vähäpätöistä tai jopa tarpeetonta.

Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Verotus on eräs nykyaikaisen rahatalousjärjestelmän keskeisimmistä elementeistä. Siitä luopuminen ajaisi koko talousjärjestelmän väistämättä kaaokseen.

Vasemmisto etsii rahaa

Raha ja talous -blogin tekstejä julkaistaan tulevina kuukausina ideologiakriittisessä verkkojulkaisussa Revalvaatiossa.  Ensimmäinen julkaistu kirjoitus oli kestävyysvajetta ja funktionaalista rahoitusta käsitellyt teksti. Artikkeli näyttää herättäneen kiinnostusta myös uudessa vasemmistossa, joka on viime vuosikymmeninä tehnyt itsensä näkyväksi ennen kaikkea prekariaattiliikkeenä. Paskaduuni-käsitteen luojanakin tunnettu Eetu Virén arvostelee Revalvaatiossa julkaistussa kirjoituksessaan funktionaalisen rahoituksen ideologisia lähtökohtia (hyvinvointivaltio valtiollisen alistamisen muotona) ja arvioi neochartalistisen rahateorian epäonnistuvan todellisuuden selittämisessä pääasiassa siksi, että se jättää huomioimatta luotottajien vallan suhteessa valtioon.

Kestävyysvajeesta funktionaaliseen rahoitukseen

Eduskuntavaalien alla talouskeskustelun keskiöön on noussut julkisen talouden kestävyysvaje. Vaikka vain harva osaa kertoa, mitä kyseisellä käsitteellä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, on kestävyysvajeen olemassaoloon suhtauduttu hyvin vakavasti. Sananmukainen tulkintahan on, että Suomen julkinen talous on kestämättömällä tiellä ja kestävyyden saavuttaminen vaatii vajeen kiinni kuromista tavalla tai toisella.

Kestävyysvaje ei ole suomalainen keksintö. Kuten monet muutkin suomalaista talouspolitiikkaa viime vuosina ohjanneet käsitteet, myös kestävyysvaje on peräisin EU:sta. EU:n piirissä laaditaan muutaman vuoden välein niin kutsutut kestävyyslaskelmat, joiden tarkoituksena on analysoida julkisen talouden tilaa pitkällä aikavälillä. Kestävyysvaje on näitä laskelmia varten kehitetty indikaattori.

Valtion kulutuksen rahoitus ja verotus – vielä kerran

Yksi merkittävimmistä tässä blogissa esitetyistä havainnoista on se, että valtion kulutusta ei koskaan rahoiteta verotuksella. Tämä havainto on kuitenkin siinä määrin ristiriitaisen arkijärjen kanssa, että monet ovat olleet valmiit kiistämään esittämämme ”väitteen” mahdottomana ajatuksena. Perusteellisetkaan kuvaukset nykymuotoisen rahoitusjärjestelmän toiminnasta eivät ole onnistuneet vakuuttamaan epäilijöitä siitä, ettei verotuksella rahoiteta valtion kulutusta saati sitten siitä, että itse asiassa valtion kulutus edellyttää aina keskuspankkirahoitusta.

Hyvinvoinnin rahoitus

Sunnuntaiaamun (13.2.2011) Helsingin sanomien etusivulla Suomen vientiteollisuus tervehtii kansalaisia muistuttaen, että ilman vientiä maassamme ei olisi mahdollista tuottaa nykyistä määrää hyvinvointipalveluita. Siksi teollisuuden liittojen yhteiskampanjassa kansalaisia kehotetaankin muistuttamaan päättäjiä vientiteollisuuden kilpailukyvyn vaalimisen välttämättömyydestä.

Vientiteollisuuden esittämä kuva, jonka mukaan vähintään puolet suomalaisen hyvinvointivaltion rahoituksesta tulee vientisektorin maksamista verotuloista, on yleisesti hyväksytty totuus suomalaisessa keskustelussa. Vaikka ylijäämäinen vientisektori tarkoittaakin kansantaloutemme nettovarallisuuden kasvua, mikä voidaan laveasti tulkita hyvinvoinnin kasvuna, ei asialla kuitenkaan ole mitään tekemistä hyvinvointipalveluiden rahoittamisen kanssa. Tämänhän kaikki tämän blogin aktiiviset lukijat jo tietävät.

Nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä valtio ei tarvitse verotuloja tuottaakseen palveluita. Valtio voi luoda tuotantoon tarvitsemansa rahoituksen tyhjästä samalla tavoin kuin yksityisetkin toimijat. Verotuksen ainoa funktio on talouden kokonaiskysynnän hallitseminen. Jos esimerkiksi vientisektorilta syntyvät palkkavirrat uhkaavat aiheuttaa liian suuren kokonaiskysynnän kautta talouteen inflaatiopainetta, voi valtio leikata kotitalouksien ostovoimaa verottamalla.

Vientisektorimme lisää siis kansalaisten hyvinvointia ostaessaan heiltä työpanosta ja lisäämällä siten kotitalouksien ostovoimaa. Tätä suurempaa roolia vientisektorille ei ole syytä kirjoittaa suomalaisen hyvinvointivaltion suuressa kertomuksessa.