Tragikoominen vakuuskeskustelu käy edelleen kuumana ympäri Eurooppaa. Viime viikolla EU:n talouskomissaari Rehn moitti valtiovarainministeriötä Suomen ja Kreikan kahdenvälistä vakuussopimusta koskevan tiedotuksen epäonnistumisesta. Tällä viikolla vakuuskysymykseen haetaan ratkaisua pohjoisten jäsenmaiden yhteisessä kokouksessa Berliinissä. Suomen esittämät ehdot euromääräisistä vakuuksista ovat heijastuneet ikävällä tavalla maan mallioppilasimagoon.
Myös euroalueen velkakriisi on saanut suomalaisten päätöksentekijöiden toiminnasta lisää voimaa, kun velkakirjamarkkinoilla on jälleen alettu epäillä Kreikan maksukykyä. Sen jälkeen. kun Suomessa tiedotettiin (ilmeisen epäonnistuneesti) vakuussopimuksen syntymisestä 16.8., ovat Kreikan velkakirjoilta vaadittavat tuotot nousseet takaisin viimeisimmän apupaketin alustavaa hyväksymistä edeltäneelle tasolle.
Muiden euromaiden painostuksen myötä Suomi onkin joutunut luopumaan käteisvakuusvaatimuksestaan, ja viime viikkoina sen tilalle on etsitty kuumeisesti uutta vakuusmuotoa. Joidenkin tietojen mukaan vakuuksina oltaisiin tarjoamassa Kreikan pankkien osakkeita. Kreikassa on kuitenkin suhtauduttu hyvin nihkeästi kaikkiin reaalisiin tai reaalisiksi tulkittaviin vakuuksiin. Siksi edes osakeomistuksien saaminen vastineeksi lainojen takauksesta näyttää tässä vaiheessa epätodennäköiseltä.
Olemme aiemminkin kritisoineet euroalueen pelastuspaketteja, jotka ovat käytännössä lupaus siirtää eurovaluuttaa kriisimaille muiden euromaiden budjettien kautta silloin, kun kriisimaat eivät kykene suoriutumaan erääntyvistä maksuistaan omin voimin. Näin rahoitusmarkkinoiden roolin kriisivaltioiden rahoittajana ottavat muut jäsenmaat. Pohjoisissa jäsenmaissa ja erityisesti Suomessa vastustus tätä potentiaalista tilannetta kohtaan on kasvanut niin suureksi, että poliitikkojenkin on kannattanut luvata lopettaa tämä ”rahan kaataminen vastuuttomiin jäsenmaihin”.
Tarkastellaanpa tilannetta vielä rautalangasta vääntäen ja pohditaan sen jälkeen muun muassa vakuusvaatimusten järkevyyttä.
- EMU-valtiot kuluttavat aina eurovaluutalla. Ne ovat siis sitoutuneet vaihtamaan myös liikkeelle laskemansa velkakirjat niiden eräpäivänä eurovaluuttaan. Eurovaluutan puolestaan laskee liikkeelle eli lainaa talouteen Euroopan keskuspankki. EMU-valtioiden on kerättävä kaikki kulutukseen tarvitsemansa valuutta joko verottamalla tai rahoitusmarkkinoilta lainaamalla. Koska taantumassa verotulot supistuvat ja verotus leikkaa jo valmiiksi liian alhaista kokonaiskysyntää, vaikeutuu euromaiden rahoitus entisestään. Jos euromaat nettovelkaantuvat, niiden on kerättävä alijäämien verran eurovaluuttaa rahoitusmarkkinoilta. Rahoitusmarkkinat hinnoittelevat uudet lainat valtioiden odotetun maksukyvyn mukaan. Jos maksukyvyn odotetaan heikkenevän tulevaisuudessa, nousee lainojen hinta. Pitkittynyt taantuma tarkoittaa samalla siis rahoituksen kysynnän kasvua sekä sen tarjonnan supistumista. Talouteen syntyy epävakauden kehä.
- Tästä kehästä voidaan päästä ulos vain rahoituksen kysyntää vähentämällä tai rahoituksen tarjontaa lisäämällä. Kuten todettua, johtaa rahoituksen kysynnän vähentäminen rahatalousjärjestelmässä syvenevään taloudelliseen ahdinkoon, joka entisestään heikentää valtioiden maksukykyä. Ratkaisun täytyy olla siis rahoituksen tarjonnan lisäämisessä. Euroalueen ongelmien kasaantumisen jälkeen ja usean eurovaltion ajauduttua kohti maksukyvyttömyyttä rahoituksen tarjonnan lisääminen on sälytetty muiden jäsenvaltioiden tehtäväksi. Koska niiden on vielä mahdollista kerätä eurovaluuttaa sekä verotuksella että rahoitusmarkkinoilta lainaamalla, voivat ne siirtää eurovaluuttaa vaikeuksiin ajautuneisiin maihin (ehdotetuilla eurobondeilla mahdollisuuksia kerätä valuuttaa voitaisiin parantaa entisestään). Näin rahoitusmarkkinoiden rahoitus korvataan tai luvataan korvata muiden euromaiden suorittamalla rahoituksella. Ennen kuin tämä vaihtoehto todella toteutuu, on tarkoituksena kuitenkin vakuuttaa rahoitusmarkkinat siitä, ettei kriisimaiden maksukyky ole uhattuna. Näin yritetään saada rahoituksen hinta putoamaan, jolloin koko pelastusrahoitus voitaisiin välttää.
- Kriisimaiden perimmäinen ongelma on se, että niistä eurovaluuttaa kulkeutuu alijäämäisten vaihtotaseiden myötä muihin eurotalouksiin. Näin niiden mahdollisuudet kerätä verottamalla takaisin kaikki kuluttamansa eurovaluutta tulee lähtökohtaisesti mahdottomaksi. Tuonnin ylittäessä viennin julkisen sektorin rahoitusasema kääntyy yleensä alijäämäiseksi, sillä talouspolitiikasta päättävät tietävät vaihtotaseen alijäämien johtavan yksityisen sektorin nettovelkaantumiseen ja talouden kokonaiskysynnän supistumiseen. Tämä ei ole koskaan toivottavaa rahatalousjärjestelmässä. Vastaavasti ylijäämämaissa, kuten Suomessa, ulkomailta tulevat eurovaluutan virrat helpottavat talouspolitiikan toteuttamista, sillä ne lisäävät kokonaiskysyntää ja parantavat yksityisen sektorin varallisuusasemaa. Euroalueen alijäämämaat ovat siis jatkuvasti rahoittaneet ylijäämämaiden talouksia. Koska eurojärjestelmässä ei ole riittävän laajoja tulonsiirtojärjestelmiä eikä mekanismeja, joiden kautta ulkomaankaupan epätasapainot tasoittuisivat, on myös rahavirtojen epätasapainosta tullut pysyvä ilmiö.
- Jos rahoitusmarkkinoita ei pystytä vakuuttamaan ja luottamus kriisimaiden maksukykyyn ei palaudu, siirtyvät lainatakaukset kriisimaiden käyttöön. Näin syntyy myös tulonsiirto Suomesta Kreikkaan. Jos siirtyvää eurovaluuttaa ei siirrettäisi saman tien liikepankeille suorituksena erääntyvistä lainoista, vaan sillä rahoitettaisiin julkista kulutusta, takaisivat euroalueen sisäiset epätasapainot sen, että ajan kuluessa valuutta palaisi viennin myötä Suomen talouteen. Näin ollen tulonsiirrosta seuraisi vain hetkellinen negatiivinen vaikutus Suomen rahoitusasemaan. Tämä osoittaa, että euroalueen sisäiset epätasapainot olisivat helposti ja oikeudenmukaisesti korjattavissa riittävän laajoilla tulonsiirtojärjestelmillä. Hyvä esimerkki tällaisen tulonsiirtojärjestelmän toimivuudesta on toisen maailmansodan jälkeen luotu Marshall-apujärjestelmä, joka perustui dollareiden lahjoittamiseen sodan runtelemille Euroopan maille. Samalla, kun Yhdysvallat lahjoitti maille dollareita, se lahjoitti itselleen vientikysyntää, sillä Euroopan tuotantojärjestelmä oli romahtanut, kun taas Yhdysvalloissa teollisuus alkoi pyöriä heti sodan jälkeen täydellä kapasiteetilla. Näin ollen dollarit palasivat takaisin Yhdysvaltalaisille yrityksille ja kotitalouksille, työllisyys pysyi korkeana ja talous kasvoi nopeasti.
- Jos tulonsiirtoja ei kuitenkaan nähdä poliittisesti mahdollisena toimenpiteenä lähitulevaisuudessa, on eurokriisin ratkaisuksi tarjolla myös kivuttomampi lääke. Kriisimaiden rahoituksen tarjonta nimittäin voidaan järjestää myös kolmannella tavalla eli ilman rahoitusmarkkinoita ja ylijäämämaiden budjetteja. Koska valtioiden kulutukseensa tarvitsema (ja myös kotitalouksien verojensa maksuun tarvitsema) eurovaluutta on aina laina Euroopan keskuspankilta, voitaisiin kriisimaille antaa oikeus hankkia valuutta suoraan keskuspankista sellaisella korolla, joka vastaa maan maksukykyä ja mahdollistaa riittävät kysynnänsääntelytoimenpiteet talouden elvyttämiseksi. Korkotaso voisi vastata esimerkiksi EKP:n diskonttokorkoa, eli korkoa, jolla keskuspankki lainaa sellaisille liikepankeille, joilla on vaikeuksia kerätä likviditeettiä pankkien välisiltä markkinoilta. Tämänsuuntaista ratkaisua ovat esittäneet muun muassa Suomen suurimmat työmarkkinajärjestöt EK ja SAK, jotka haluaisivat antaa valmisteilla olevalle Euroopan vakausmekanismille sekä nykyiselle vakausvälineelle oikeuden lainata suoraan keskuspankista. Näin ollen rahoitusmarkkinat tietäisivät, että kaikkien euromaiden likviditeetti olisi aina taattu samoin kuin liikepankkienkin. Tämä poistaisi epävarmuuden velkakirjamarkkinoilta ja päätäisi eurokriisin välittömästi.
Eurokriisin kokonaiskuvan ja eri ratkaisuehdotusten hahmottamisen jälkeen koko Suomessa käyty Kreikan auttamiskeskustelu tuntuu entistä järjettömämmältä. Esimerkiksi reaalivakuuksien vaatiminen takauksille, jotka toteutuessaan tarkoittavat ainoastaan EKP:n liikkeelle laskeman valuutan siirtämistä Kreikan valtiolle Suomen budjetin kautta, ei kuulosta kovin oikeudenmukaiselta. Kun Suomen talouteen on virrannut yhdeksän eurovuoden aikana alijäämämaista takauksien kokonaissummaan nähden moninkertainen määrä eurovaluuttaa, oikeudenmukaisuuden viimeisetkin rippeet karisevat pois. Jos Suomessa on tietoisesti haluttu rakentaa taloutta vientikilpailukyvyn varaan ja tämä on haluttu tehdä osana Euroopan talous- ja rahaliittoa, on myös näistä valinnoista automaattisesti seuraavat vaikutukset otettava vastaan mukisematta.
Sen sijaan, että Suomessa ja Euroopassa käytetään turhaan energiaa typerään ja lisäksi haitalliseen vakuuskeskusteluun, olisi pöytään lyötävä mahdollisimman nopeasti todellisia eurokriisin ratkaisuehdotuksia. Jos tulonsiirrot eivät kelpaa, eikä Euroopan keskuspankin mandaatin muuttaminen ja valtioiden suoran keskuspankkilainoituksen hyväksyminen sovi poliittisten mahdollisuuksien rajoihin, olisi lokakuussa Suomessakin eduskunnan käsittelyyn tulevan Euroopan vakausmekanismin rakentamisen yhteydessä pyrittävä valtioiden maksukyvyn takaavien ratkaisujen hyväksymiseen. Jos tässäkään ei onnistuta, poliittiset päätöksentekijät voivat syyttää vain itseään eurotalouden ongelmien ja epävakauden jatkumisesta.
Jussi Ahokas
Raha ja talous 
Tässä artikkelissa on erittäin järkevä ja konkreettinen ehdotus kriisimaiden pelastamiseksi: ”Kriisimaille antaa oikeus hankkia valuutta suoraan keskuspankista sellaisella korolla, joka vastaa maan maksukykyä.” ja ”Tämänsuuntaista ratkaisua ovat esittäneet muun muassa Suomen suurimmat työmarkkinajärjestöt EK ja SAK, jotka haluaisivat antaa valmisteilla olevalle Euroopan vakausmekanismille sekä nykyiselle vakausvälineelle oikeuden lainata suoraan keskuspankista. Näin ollen rahoitusmarkkinat tietäisivät, että kaikkien euromaiden likviditeetti olisi aina taattu samoin kuin liikepankkienkin. Tämä poistaisi epävarmuuden velkakirjamarkkinoilta ja päätäisi eurokriisin välittömästi.”