Usein kysyttyjä kysymyksiä (UKK)

Olemme julkaisseet blogissamme tähän mennessä lähes 80 artikkelia. Niistä suurin osa on esitellyt varsin kattavasti rahatalousjärjestelmän analyysiamme. Tästä huolimatta meille esitetään tasaisin väliajoin perusasioita koskevia kysymyksiä, minkä antaa olettaa, ettei viestimme ole mennyt kaikilta osiltaan perille. Tästä syystä vastaamme seuraavassa meiltä usein kysyttyihin kysymyksiin. Jos vielä tämäkin kysymys/vastaus-patteristo jättää käsittelemättä mieltäsi askarruttavia asioita, voit esittää lisäkysymyksiä kommenttiosiossa tai lähettää niitä anonyymisti sähköpostiimme (rahajatalous@gmail.com). 

Miksi julkinen velkaantuminen ei ole mielestänne talouden kasvun ja työllisyyden kannalta lähtökohtaisesti haitallista toisin kuin yleisesti uskotaan?

Rahatalousjärjestelmässä kaikki tuotanto ja vaihdanta perustuvat rahallistetuille velkasuhteille. Kun yritykset alkavat tuottaa, ne tarvitsevat rahoitusta palkkojen maksuun ja tuotantopääoman hankintaan. Näin ollen ne velkaantuvat joko liikepankille (uusi rahallistettu velkasuhde) tai muulle yhteisölle (olemassaolevan rahavarallisuuden siirtyminen yritykselle). Tuotanto- tai investointipäätöksen taustalla on aina odotus voitoista. Jos yritys ei usko pystyvänsä myymään tuotettaan hinnalla, joka ylittää sen tuotantokustannuksen, se ei koskaan ala valmistaa mitään.

Yksityinen tuotanto pyörii siis aina velkarahalla ja mitä enemmän velkarahaa taloudessa on, sitä useamman yrityksen on mahdollista osallistua tuotantotoimintaan. Koska rahan kaksinkertaisen luonteen mukaan toisen varallisuus on aina toisen velkaa, ei yksityinen sektori eli yritykset, kotitaloudet ja liikepankit kuitenkaan pysty luomaan talouteen nettovarallisuutta. Jos joku yksityinen toimija kerryttää varallisuutta, on jonkun toisen toimijan velkaannuttava. Siksi pelkästään yksityisen sektorin varassa pyörivä talous on aina vaarassa ajautua tilanteeseen, jossa tuotanto- tai kulutushalukkuus supistuu. Vain jatkuva yksityisen velkarahan määrän kasvu voi pitää yllä illuusiota siitä, että sektori kokonaisuudessaan voi kerryttää rahavarallisuutta. Todellisuudessa tämä kuitenkin on harhaa.

Rahavirtojen, jotka kerryttävät koko sektorin nettovarallisuutta, täytyy siis tulla jostain muualta. Avoimessa taloudessa on kaksi kanavaa. Ulkomaansektori ja julkinen sektori. Kun nämä sektorit nettovelkaantuvat, eli kuluttavat enemmän kuin saavat tuloja, on yhä suuremman osan yksityisen sektorin yrityksistä mahdollista tehdä todellisia voittoja (rahavarallisuus > rahamääräinen velka) myös pidemmällä aikavälillä. Julkisen sektorin alijäämät ja vaihtotaseen ylijäämät tarkoittavat yksityiselle sektorille sekä kokonaiskysynnän lisäystä että kasvavia voittomahdollisuuksia.

Julkinen velkaantuminen on rahatalousjärjestelmän kannalta välttämätöntä, sillä koko maailman tasolla ulkomaansektoreiden taseiden arvo on nolla. Siksi yksityisen sektorin rahavarallisuuden kasvu ja tuotantoedellytykset ovat lopulta aina riippuvaisia julkisen sektorin velkaantumisesta. Luomalla kokonaiskysyntää ja nettovarallisuutta talouteen julkinen sektori pystyy pitämään yksityisen sektorin rattaat pyörimässä. Julkinen sektori voi tuottaa myös itse, jolloin se velkaantuu yksityisen tuottajan tavoin. Sen ei kuitenkaan tarvitse tuottaa rahallista voittoa, joten tuotannon aloittamisessa ei ole julkisella sektorilla samanlaista kannustinongelmaa kuin yksityistellä sektorilla.

Myöskään rahoitus ei ole julkiselle sektorille ongelma, sillä taloudellisesti suvereenit valtiot voivat lainata tuotantoon tarvitsemansa velkarahan suoraan keskuspankistaan. Näin ollen julkisen tuotannon edellytykset toteutuvat helpommin ja tuotantoa koskeva epävarmuus on huomattavasti yksityisen sektorin tuotantotoimintaa vähäisempää. Koska julkinen tuotanto tapahtuu prosessuaalisesti täysin vastaavasti kuin yksityinen tuotanto, mutta siihen ei liity samanlaisia kannustinongelmia, on se itse asiassa erittäin hyvä tapa saada aikaan talouskasvua sekä kokonaiskysyntää, mikä toisaalta luo edellytyksiä myös yksityisen tuotannon kasvulle.

Jos julkinen velkaantuminen ei ole ongelma ja käsillämme olevan talouskriisin ratkaisu ei löydy säästämisestä, mistä se löytyy? Funktionaalisesta rahoituksesta?

Julkinen eikä yksityinen velkaantuminen ole ongelma silloin, kun velkaantuminen johtaa reaalisen tuotannon eli vaihdettavien hyödykkeiden määrän lisääntymiseen taloudessa. Säästäminen, mikä tarkoittaa uusien velkasuhteiden solmimisen ja siten talouden velkamäärän ja kokonaiskysynnän vähentymistä, johtaa rahatalousjärjestelmässä väistämättä talouskasvun hiipumiseen. Kun yritykset ja julkinen sektori eivät saa rahoitusta, ne eivät voi tuottaa. Kun julkinen sektori ja yritykset eivät tuota, eivät kotitaloudet saa palkkatuloja, joita ne tarvitsevat kuluttaakseen. Kun talouden kokonaiskysyntä vähenee, vähenevät myös voittomahdollisuudet ja yritysten tuotantohalukkuus supistuu.

Kriisin ratkaisu löytyy siis julkisen kulutuksen lisäämisestä, joka voidaan tarvittaessa rahoittaa suoraan keskuspankista otettavin lainoin. Koska yksityisiä velkasuhteita ei epävarmassa taloudellisessa tilanteessa muodostu, on vastuu epävarmuuden vähentämisestä julkisella sektorilla. Valtioiden on siis voimistettava kulutusta ja hilattava kokonaiskysyntä takaisin sellaiselle tasolle, että yritykset ovat valmiita jälleen velkaantumaan ja uskovat tekevänsä voittoja markkinoilla. Koska epävarmuus on tällä hetkellä erittäin suurta, tarvitaan julkista kulutusta ja sen rahoitusta paljon, minkä vuoksi keskuspankkirahoitus lienee nykytilanteessa ainoa varteenotettava vaihtoehto.

Tarkoittaako funktionaalinen rahoitus pelkistetysti sitä, että valtio rahoittaa toimintojaan painamalla lisää rahaa ja hillitsee inflaatiota kohdennetulla verotuksella?  Voidaanko inflaatiota hillitä pelkästään verotuksella?

Funktionaalinen rahoitus on taloustieteilijä Abba Lernerin kehittämä käsite. Lerner tarkoitti funktionaalisella rahoituksella ajatustapaa, jossa kaikkia julkisen vallan fiskaalisia toimenpiteitä arvioidaan niiden suorien seurausten perusteella. Toisin sanoen julkista kulutusta, verotusta, keskuspankin luototusoperaatioita ja valtion velkakirjojen liikkeellelaskua pyritään funktionaalisen rahoituksen teoriassa analysoimaan niiden todellisen funktion näkökulmasta.

Tavanomaisesti ajatellaan, että valtiot keräävät tulonsa verotuksen avulla. Funktionaalisen rahoituksen näkökulmasta näin ei kuitenkaan ole. Kaikki modernit valtiot ottavat vastaan maksuja ainoastaan omassa valuutassaan. Valtiot taas itse laskevat liikkeelle omaa valuuttaansa – nykyjärjestelmässä tästä vastaavat yleensä valtioiden keskuspankit. Kaikki liikkeellä oleva valuutta on siis peräisin valtiolta itseltään. Näin ollen on virheellistä ajatella, että valtio tarvitsisi verotusta tai velkakirjojen myyntiä yksityisille markkinoille tulojen keräämiseen. Rahapoliittisesti suvereenilla valtiolla on käytössään aivan niin paljon omaa valuuttaansa kuin se tarvitsee.

Näin ollen verotuksen ja velkakirjojen myynnin todellinen funktio liittyy johonkin muuhun kuin tulojen hankintaan. Verotuksella itse asiassa poistetaan kierrosta valuuttaa: eli se on mekanismi, jolla voidaan hillitä kokonaiskysyntää. Myymällä valtion velkakirjoja voidaan taas säädellä rahapolitiikkaa. Velkakirjoja voidaan ostaa vain keskuspankkirahalla (valtion valuutalla), joten velkakirjojen tarjonta vähentää keskuspankkirahan tarjontaa pankkien välisillä tukkumarkkinoilla. Tällä tavalla voidaan siis vaikuttaa ohjauskorkoon.

Siinä missä verotuksella vähennetään rahavirtoja, voidaan niitä lisätä julkisella kulutuksella. Tällöin keskuspankki luotottaa suoraan valtion tiliä, mikä mahdollistaa verotuloista ja velkakirjamyynneistä riippumattoman julkisen kulutuksen. Hiukan yksinkertaistaen voidaan sanoa, että valtio voi stimuloida kokonaiskysyntää ilman merkittävää inflaatiouhkaa, kunnes täystyöllisyys ja maksimikapasiteetti on saavutettu.

Inflaation hillintään on useita keinoja, joista verotuksen kiristäminen on yksi. Tarpeen tullen valtio voi myös vähentää julkista kulutusta tai kiristää rahapolitiikkaa. Lisäksi talouden maksimikapasiteettia voidaan pakottaa ylöspäin esimerkiksi edistämällä markkinakilpailua.

Funktionaalisessa rahoituksessa olennaista on se, että julkinen kulutus lisää kierrossa olevia rahavirtoja ja verotus taas vähentää niitä. Näin ollen taantumatilanteessa pitäisi lisätä julkista kulutusta verotuloista riippumatta. Funktionaalisen rahoituksen teoria auttaa meitä ymmärtämään, että rahapoliittisesti suvereenit valtiot eivät ole tuloriippuvaisia.

Käytte blogissanne läpi Weimarin tasavallan sekä Zimbabwen hyperinflaatiot, mutta sivuutatte ne ”erikoistapauksina”. Eikö ole vaarallista käsitellä maailman taloushistorian kenties kahta tunnetuinta esimerkkiä hyperinflaatiosta poikkeuksena?

Millä tavalla se on vaarallista? Kyseessähän ovat poikkeustapaukset! Ei hyperinflaatio ole koskaan kapitalismin historiassa ollut tavanomainen ilmiö.

Siitä huolimatta, että pidämme Weimarin tasavallan ja Zimbabwen esimerkkejä poikkeustapauksina, on meillä varsin tarkka kuvaus molempien maiden inflaatio-ongelmista. Kummassakaan tapauksessa inflaatio ei ole seurannut ”rahan painamisesta”, kuten usein kuvitellaan. Molemmissa tapauksissa on ollut kyse tuotantojärjestelmän romahduksista.

Suora keskuspankkirahoitus on ainoastaan tapa lisätä julkista kulutusta. ”Rahan painaminen” ei siis ole ratkaisu itsessään, vaan julkinen kulutus on. Julkisen kulutuksen lisääminen lisää kuluttajien käytettävissä olevia tuloja. Yritykset voivat reagoida kuluttajien lisääntyneisiin tuloihin joko nostamalla hintoja tai laajentamalla tuotantoaan. Jos markkinoilla on edes jonkinlaista kilpailua, suosivat yritykset yleensä tuotannon laajentamista. Nostamalla hintoja ne häviäisivät nopeasti markkinaosuuksia. Näin ollen normaalitapauksessa julkisen kulutuksen lisääminen laajentaa kokonaistuotantoa ja parantaa työllisyyttä, vaikka hintataso samalla nousisikin hiukan.

Kehittymättömän tuotantorakenteen oloissa kokonaiskysynnän stimulointi ei kuitenkaan välttämättä toimi yhtä tehokkaasti. Tällöin on mahdollista, että julkisen kulutuksen laajentaminen aiheuttaa jo melko nopeasti haitallista inflaatiota. Ratkaisuna ei kuitenkaan voi olla rajoittava talouspolitiikka, vaan talouden tuotantokapasiteetin kohentaminen.

Myös Weimarin tasavallan ja Zimbabwen hyperinflaatioperiodit liittyvät tuotantokapasiteettiin ja sen romahtamiseen. Weimarin tasavallassa Ruhrin teollisuusalueen valtaaminen vuonna 1923 vähensi dramaattisesti valtion kokonaistuotantoa. Tällaisessa tilanteessa pelkästään vanhat kysyntätekijät riittivät synnyttämään hyperinflaation.

Zimbabwessa taas Robert Mugaben maareformien jälkeen maan maataloustuotanto romahti vain murto-osaan entisestä. Pienetkin palkat ja vähäinen julkinen kulutus riittivät synnyttämään alati kasvavan inflaation, koska käytännössä kaikki kuluttajien tulovirrat siirtyivät suoraan hintoihin. Kummassakaan maassa talouden kokonaistuotanto ei pystynyt kasvamaan, koska koko tuotantorakenne oli romutettu.

Kummassakaan tapauksessa ”rahan painaminen” ei ollut hyperinflaation alkuperäinen syy.

Mitä nyt pitäisi tehdä, niin Suomessa, Euroopassa kuin maailmallakin velkakriisin ratkaisemiseksi?

Ensiksi on myönnettävä, ettei todellisuudessa mitään velkakriisiä ole olemassakaan. Talouskasvu edellyttää velkaantumista ja kun yksityinen sektori ei luo uusia velkasuhteita, on julkisen sektorin tehtävä se. Jos institutionaalinen järjestys mahdollistaa suoran keskuspankkirahoituksen – kuten Yhdysvalloissa – on kulutuksen lisääminen, tuotannon kasvattaminen ja uusien velkasuhteiden luominen helppoa. Euroopassa puolestaan institutionaalinen järjestys tulee muuttaa sellaiseksi, että kokonaiskysynnän säätely on riittävissä määrin mahdollista. EKP:n mandaatin muuttaminen ja euroalueen yhteisen finanssipolitiikasta ja kysynnänsäätelystä vastaavan auktoriteetin luominen ovat välttämättömiä toimenpiteitä, jos euroalue halutaan säilyttää. Jos tähän eri riitä poliittista tahtoa, on euroalue hajotettava ja palattava kansallisiin keskuspankkeihin ja aktiiviseen kansalliseen kysynnänsäätelypolitiikkaan.

Jos ratkaisu on painaa rahaa, eikö ole vaaraa, reaalinen talouskasvu ei pysy perässä ja todellinen varallisuus ei lisäänny eli sosiaalisiin palveluihin yms. ei löydykään sen enempää rahaa?

Ratkaisu ei ole ”painaa rahaa”, ratkaisuna on lisätä kokonaiskysyntää. Kokonaiskysynnän stimuloiminen taas kasvattaa aina kokonaistuotantoa, ellei talouden tuotantokapasiteetti ole täysin tuhoutunut.

Suoralla keskuspankkirahoituksella voidaan välttyä rahoitusmarkkinoiden harjoittamalta ehdollistamisvallalta sekä jossain määrin myös kansainväliseltä verokilpailulta. Suora keskuspankkirahoitus on kuitenkin vain metodi, joka edesauttaa kysynnänsäätelyä.

Kysymyksiin vastasivat Lauri Holappa ja Jussi Ahokas

About these ads

15 responses to “Usein kysyttyjä kysymyksiä (UKK)

  1. Aki lokakuu 2, 2011 5:33 pm

    Erittäin hyvä tiivistelmä.
    Mielestäni monet sekoittavat ”setelirahoituksen” ja pankkien pelastamisen. Toivoisin, että kirjoittaisitte jotain mitä tehdä finanssisektorille, joka on hiusjuuriaan myöten suossa pelattuaan kasinossa (johdannaismarkkinat 10x maailman BKT) ja vaatii jatkuvasti valtioita pelastamaan itseään. Valitettavasti poliittiset broilerit tuntuvat osaavan ajatella vain tällä akselilla – ”ilman nykyisiä pankkeja ei voi olla mitään”.
    Kiitos teksteistänne – ja jaksamista.

  2. vepsu lokakuu 3, 2011 7:08 am

    ”taloudellisesti suvereenit valtiot voivat lainata tuotantoon tarvitsemansa velkarahan suoraan keskuspankistaan”
    Näin ei kuitenkaan ole, vaan valtiot laskevat liikkeelle velkakirjoja, joita mm. liikepankit sitten ostavat millä-lie-rahalla eli valtio ei velkaannu keskuspnkilleen.
    Velkaongelma on todellinen koska valtioiden velkojina ovat yksityiset tahot, ei valtion ”oma” keskuspankki. tällaisessa tilanteessa velkaantumista ei voi kasvattaa loputtomiin…

    • rahajatalous lokakuu 3, 2011 10:12 am

      On yhdentekevää, laskeeko taloudellisesti (rahapoliittisesti) suvereeni valtio liikkeelle bondeja vai ei. Yhdenkään rahapoliittisesti suvereenin valtion lainakorot eivät ole karanneet käsistä. Koskaan.

      Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että rahapoliittisesti suvereeneilla valtioilla on milloin tahansa mahdollisuus suoriutua kaikista maksusitoumuksistaan. Sijoittajat ovat tietoisia tästä, mikä näkyy bondien hinnoissa. Euroalueella vallitsee kokonaan toinen tilanne, koska mikä tahansa euroalueen jäsenvaltio voi ajautua maksukyvyttömyyteen.

      Kaiken lisäksi on virheellistä väittää, että liikepankit ostaisivat valtioiden velkakirjoja liikepankkirahalla. Ei, jopa euroalueella liikepankit hankkivat valtion velkakirjoja keskuspankkirahalla, jonka ne ovat aiemmin hankkineet joko suoraan keskuspankista tai pankkien välisiltä tukkumarkkinoilta. Liikepankit eivät siis milloinkaan rahoita valtioiden kulutusta. Ne ainoastaan välittävät keskuspankin liikkeellelaskemaa valuuttaa.

      Lauri

      • Ville lokakuu 3, 2011 12:49 pm

        Mutta ei lie ihan täysin yhdentekevää, maksaako Suomenkin valtio pari miljardia vuodessa korkoa velastaan yksityisille, ulkomaisille tahoille vai ei? Onko se mielestäsi niin, että jos vaan lainan korot pystyy maksamaan, niin ei ne ole ongelma vaikka nyt vanhuksetkin pitää samaan aikaan jättää rahan puutteen takia hoitamatta? Tuntuu välillä joskus vähän siltä kuin ette näkisi ollenkaan mikä monumentaalinen vääryys tässä on tapahtumassa.

        Ja toinen kysymys: mitä tarkoittaa EKP:n 0% vähimmäisvarantovaatimus julkisyhteisöjen lainoille? Sanot, että liikepankit lainaa valtioille vain ja ainoastaan keskuspankkirahaa ja luennolla sanoit, ettei keskuspankkirahan rooli ole valtiolle myönnetyissä lainoissa erilainen kuin muissakaan. Tästä voisi päätellä, etteivät pankit lainaa koskaan mitään muuta kuin keskuspankkirahaa, mutta sitten on taas tämä fakta, että EU:ssa pankkien ”capital ratio” on 1,4% ja missä vain kuulee puhuttavan liikepankkirahan ja keskuspankkirahan määrien suhteesta, se on yleensä 95/5-99/1 maasta riippuen. Että en nyt oikein saa selvyyttä, että miten te nämä kaikki väitteet sovittaisitte yhteen?

      • rahajatalous lokakuu 4, 2011 5:37 am

        Hei Ville,

        En ehkä nyt oikein pyydystä pointtejasi. Jos valtionlainojen korot pysyvät matalina, tarkoittaa tämä käytännössä sitä, että valtio voi suorittaa kaikki haluamansa maksut. Toisin sanoen se voi silloin myös huolehtia vanhuksista, työttömistä, sairaista ja kaikista muistakin avuntarvitsijoista.

        Vähimmäisvarantovaatimus viittaa pankin halussa olevien reservin ja lainakannan väliseen suhteeseen. Tämä on kuitenkin täysin kuollut kirjain, sillä tarvittavat reservit on aina mahdollista lainata keskuspankista. Keskuspankki akkommodoi reservikysynnän aina, jos sillä on rahapolitiikassaan korkotavoite (kaikilla on). Liikepankkirahan ja keskuspankkirahan välisten suhteiden laskeminen on minun mielestäni täysin sekopäistä, koska niillä on rahatalousjärjestelmässä aivan eri funktiot.

        Lauri

      • rahajatalous lokakuu 4, 2011 7:03 am

        Jatkanpa vielä hiukan Villen kysymyksestä.

        Se, että liikepankkiraha on vaihdettavissa yksi yhteen keskuspankkirahaan, ei tarkoita, että kaikkea liikepankkirahaa tulisi vaihtaa keskuspankkirahaan. Yleensä huomattavasti pienempi liikkeellä olevan keskuspankkirahan määrä pystyy selvittämään liikepankkien väliset velkasuhteet. Tilanne on analoginen tämän Facebookissa kiertävän esimerkin kanssa:

        Rikas turisti saapui keskellä talouslamaa pikkukylän paikalliseen hotelliin. Hän asettaa 100 euroa vastaanoton tiskille ja lähtee katsomaan huoneita.
        Hotellijohtaja lähtee saman tien satalappusen kanssa lihakauppiaalle maksamaan velkaansa.
        Lihakauppias menee karjankasvattajalle ja maksaa samalla setelillä velkansa tälle….
        Karjankasvattaja menee paikalliselle huoltamolle ja maksaa velkansa sinne.
        Huoltamoyrittäjä menee kylän hierojan luo ja maksaa tälle 100 euron velkansa.
        Hieroja menee hotelliin ja maksaa velkansa sinne satalappusella. Hotellijohtaja laittaa setelin takaisin tiskille.
        Turisti palaa takaisin vastaanottoon. Hän ei pitänyt huoneista ja ottaa satalappusen takaisin.
        Kukaan ei siis ansainnut mitään, mutta koko kylästä tuli velaton ja kaikki katsovat myönteisesti tulevaisuuteen..

        Reservisuhde nykymuotoisessa rahataloudessa pysyykin yleensä hyvin matalana. Silloin, kun pankkien luottamus toistensa maksukykyyn horjuu, tarvitaan talouteen kuitenkin suurempi määrä selvitysvälinettä eli keskuspankkirahaa.

        Koska valtio hyväksyy velkakirjojensa vastineeksi ainoastaan keskuspankkirahaa, lisää valtion velkaantuminen yleensä reservien kysyntää taloudessa. Toisaalta nykyään valtion keskuspankkirahalla suorittamat operaatiot neutralisoidaan pankkipäivän päätteeksi, eli reservit kulkeutuvat takaisin liikepankkien käyttöön. Tällä toimenpiteellä supistetaan keskuspankkirahan kysyntää taloudessa, joka on ideologisesti tärkeää niille keskuspankkiireille, jotka edelleen uskovat rahakerrointeoriaan.

        Jussi

  3. Mikael Kallavuo lokakuu 4, 2011 2:41 pm

    Kiitos selkeästä esityksestä! Tässä olisi yksi ajankohtainen lisäkysymys.

    Nouriel Roubini oli yksi niistä harvoista arvostetuista talousasiantuntijoista, jotka etukäteen varoittivat suuresta lamanuhasta vuonna 2007. Eilisessä Bloombergin haastattelussa hän esittää, että EU:n olisi muutaman viikon sisällä toimittava erittäin päättäväisesti tai muutoin maailmaa uhkaa vielä pahempi kriisi kuin Lehman Brothersin mennessä konkurssiin 15.9.2008. (http://www.economonitor.com/nouriel/2011/10/03/roubini-bloomberg-interview-roubini-says-europe-needs-e2-trillion-%e2%80%98bazooka%e2%80%99/ )

    Joko Italian tai Espanjan ajautuessa kriisiin ei niitä ole varaa pelastaa ja siksi Roubinin mukaan seuraavasti kriisistä tulisi paljon pahempi kuin vuonna 2008. (Syksyllä 2008 koko pankkijärjestelmä oli hetken lähellä täydellistä maksuliikenteen pysähtymistä. )

    Nourielin mukaan muun muassa EU:n pankkeja olisi rekapitalisoitava, euron korkoa alennettava, EU:n keskuspankin ryhdyttävä toimiin ja lisäksi olisi sijoitettava jopa 2000 miljardia euroa pikaiseen elvytyspakettiin.

    Hän kuitenkin toteaa, että pitää epätodennäköisenä, että EU ryhtyisi tarvittaviin toimiin

    Eli jos otetaan vakavasti Roubinin asiantuntija arvio, niin on mahdollista, että koko talousjärjestelmä ja erityisesti euro voi vajota erittäin pahaan kriisiin. Seurauksena useat maat saattavat irrottautua eurosta ja ehkä harkitsevat jo sitä nyt..

    Myös Suomen kannattaisi ilmeisesti luoda hätäsuunnitelma oman kriisirahan perustamisesta, jolloin ehkä siinä voisi huomioida joitakin tämän Raha ja talous -sivuston näkemyksiä.

    Eli kuinka Suomen pitäisi etukäteen valmistautua, jotta se voisi siirtyä tarvittaessa omaan rahaan? Miten ero eurosta käytännössä järkevimmin toteutuisi?
    Oletteko ehtineet pohtia eri vaihtoehtoja?

    • rahajatalous lokakuu 4, 2011 3:44 pm

      Henkilökohtaisesti en ole miettinyt kyseisestä skenaariota oikeastaan ollenkaan, sillä en usko euron enkä yhdenkään euromaan kaatuvan. Viimeaikaiset julkisuuteen kantautuneet tiedot Frankfurtista ja Brysselistä ovat olleet tämän arvion kannalta lupauksia herättäviä. On nimittäin alkanut näyttää siltä, että EKP on viimeinkin valmis tai pakotettu toimimaan ja eurovaltioiden poliittinen johto sekä Euroopan komissio ovat ymmärtäneet, ettei kriisi ratkea ilman EKP:n apua. Todennäköinen lopputulos on, että rakenteilla olevista vakausmekanismeista tehdään liikepankkien kaltaisia instituutioita, joilla on oikeus lainata valuuttaa suoraan EKP:sta. Tällä tavalla Euroopan vakausmekanismi voi ottaa periaatteessa kaikkien kriisimaiden rahoituksen harteilleen ja siten lopettaa valtioiden rahoituskriisin kerralla.

      Jos joku valtio suunnittelee eroamista valuutta-alueesta, on sen ensisijaisesti huolehdittava siitä, että se sekä valtion alueella toimivat kotitaloudet ja yritykset pystyvät eroamisen jälkeen selviytymään euromääräisistä veloistaan. On mahdotonta tietää, millaiseksi valuutta-alueesta irtoavan ja oman valuutan käyttöön ottavan valtion valuutan ulkoinen arvo muodostuu. Suomen kaltaisten vientiorientoituneiden talouksien, joiden tuotantojärjestelmä on lähtökohtaisesti tehokas ja kilpailukykyinen, valuutan ulkoiseen arvoon ei todennäköisesti kohdistuisi suurta laskupainetta. Lisäksi vaihtotaseen ylijäämäisyys takaisi eurojen saatavuuden taloudessa myös eroamisen jälkeen. Vaihtotaseeltaan alijäämäisten ja kilpailukyvyltään heikkojen talouksien kohdalla valuuttakato on kuitenkin todellinen ongelma ja siksi eroaminen olisi esimerkiksi Kreikalle ja Portugalille huomattavasti vaarallisempi hanke kuin se olisi Suomelle. On varmaa, että eroaminen vaatisi velkojen uudelleenjärjestelyä ja euromääräisten velkojen korvaamista valtioiden omassa valuutassa määritetyillä luotoilla.

      Jussi

  4. Jarkko Patrikainen lokakuu 5, 2011 7:30 am

    Kiitos hyvästä blogista

    Olette käsitelleet keskuspankin roolia talousjärjestelmässä. Usein kuitenkin saa lukea kirjoituksia, joissa EKP:n taseeseensa ottamien velkapapereiden arvioidaan aiheuttavan tarvetta EKP:n pääomittamiselle. Miten tämä on edes mahdollista ja olisiko siinä edes mitään järkeä? Alla on yksi viittaus edelläkuvatusta

    Erikoistutkija, tiedottaja Heikki Taimio, blogissaan Euromafian kriisi kirjoittaa: ”Suomi on siis pahassa pakkoraossa. Jäsenmaat ovat rahoittajina EKP:ssä yhtä lailla kuin ERVV:ssäkin. Jos EKP kärsii luottotappioita, niin viime kädessä sitäkin on pääomitettava veronmaksajien varoin”. Mitä tämä pääomittaminen tässä nyt sitten tarkoittaa?

    http://www.labour.fi/ptblogit.asp

    • rahajatalous lokakuu 5, 2011 12:05 pm

      Tämä kysymys on tosiaan ollut usein esillä suomalaisissakin keskusteluissa finanssikriisin jälkeen. Viimeisimmän puheenvuoron aiheesta esitti Helsingin sanomien vieraskynässä Kuntien takauskeskuksen toimitusjohtaja Heikki Niemeläinen, joka vaati Suomen pankin parlamentaarisen säätelyn voimistamista. Näin keskuspankkioperaatioiden riskejä voitaisiin valvoa ja hallita siten, että veronmaksajien varat eivät olisi vaarassa, jos EKP:n pääomat hupenevat. Jatkokeskustelua Niemeläisen ajatuksista on käyty muun muassa Taloussanomien sivuilla.

      Ajatus siitä, että EKP ei voisi toimia ilman sille tilitettäviä verotuloja, on kuitenkin todella omituinen. EKP:n eurovaluuttamääräinen oma pääoma tarkoittaa aina sen velkaa itselleen, koska euroalueen valtiot keräävät veroja ainoastaan eurovaluutassa eikä esimerkiksi dollareissa. Näin ollen Taimionkin kuvaama prosessi on täysin turhanpäiväinen, sillä EKP voisi kirjata saman varallisuuden taseeseensa ilman yhtäkään verotustoimenpidettä.

      Vaatimukset EKP:n pääomittamisesta juontavat juurensa väärinymmärryksestä, että veroja on mahdollista kerätä ilman valuutan liikkeellelaskua. Esimerkiksi Taimio tuntuu kuvittelevan, että vasta verotus ja verotetun varallisuuden siirtäminen keskuspankin taseeseen synnyttää keskuspankkirahan eli valuutan, vaikka todellisuudessa valuutta on olemassa aina ennen verotusta. Niinpä vaadittu pääomittaminen tarkoittaa käytännössä sitä, että EKP laskee liikkeelle valuuttaa luotottamalla liikepankkeja, jotka siirtävät valuutan verotustoimenpiteen yhteydessä valtion tilille keskuspankissa, josta valuutta edelleen siirretään varallisuudeksi EKP:n tilille. Joka vaiheessa liikkunutta varallisuuserää on vastannut samansuuruinen velkaerä keskuspankin taseessa.

      Verotuksella toteutettu pääomittaminen ei ole kuitenkaan ainoa tapa kasvattaa keskuspankin omaa pääomaa. Pääomittamista tapahtuu käytännössä koko ajan, kun keskuspankkitoiminnan korkotulot kirjataan EKP:n taseeseen. Näin ollen niin kauan kuin valuuttajärjestelmä on olemassa ja keskuspankki pyrkii sitä ohjaamaan korkopolitiikalla, jatkaa EKP:n oma pääoma kasvuaan.

      Tässä on siis operationaalinen kuvaus keskuspankin oman pääoman kehityksestä. Toinen kysymys sitten on, onko olemassa laki tai säädös, joka velvoittaa EKP:tä pitämään tietyn määrän euromääräistä pääomaa hallussaan ja mitä sitten tapahtuu, jos pankki ei jostain älyttömästä syystä tätä suostu tai onnistu tekemään. Mikä instanssi tällöin puuttuu EKP:n toimintaan ja mitkä ovat EKP:lle esitetyt vaatimukset? Näitä asioita käsittelevään asiakirjaan en ole törmännyt etsiskelyistä huolimatta.

      Lopulta kaikella tällä keskustelulla hämärretään kuitenkin vain sitä tosiasiaa, että käytännössä EKP:n rahapoliittisille toimille on vain vähän rajoitteita ja esimerkiksi valtioiden rahoittaminen olisi tarvittaessa hyvinkin mahdollista. Tämän salaisuuden paljastaminen nähdään kuitenkin jonkinlaisena Pandoran lippaana, jonka avaamisen uskotaan johtavan monenlaisiin ongelmiin. Siksi keskustelu saa jatkua.

      Jussi

  5. vepsu lokakuu 20, 2011 8:07 am

    ”– Vakausvälineet voitaisiin muuttaa Euroopan keskuspankin luottolinjan varassa toimiviksi pankeiksi. Se hälventäisi pelkoja täysimittaisesta pankkikriisistä ja varmistaisi, että valtiot pystyvät hoitamaan perustehtävänsä kaikissa tilanteissa, SAK:n pääekonomisti Olli Koski kiteyttää.”
    (http://www.sak.fi/suomi/ajankohtaista.jsp?location1=&sl2=2&ao=tiedotteet)

    ’Kuinka ulos eurokriisistä? SAK:n ekonomistien kannanotto’ kuulostaa monelta osin ”teidän” ajattelulta. Siinä esitetään EU -maiden talouden kurjistamisen sijaan kokonaiskysynnän näkökulmaa eli löyhempää palkkakuria pohjois-Euroopan maille tarjoamalla. Lisäksi vakausvälineiden toiminta EKP:n ”bulvaaneina” tarkoittaisi suoraa keskuspankkirahoitusta, jota olette kannattaneet. Ovatko SAK:n ekonomistit käännytetty funktionaalisen talouden tielle?

  6. Antero Vuokila marraskuu 5, 2011 12:33 pm

    Tervehdys!

    1. Roubinin ja Mihmin kirjassa ”kriisitaloustiede” kirjoitetaan Yhdysvaltain ja eräiden muiden maiden
    velkaantumisen hoidosta. ”.. Sen sijaan näiden maiden keskuspankit voivat painaa uusia seteleitä tai tehdä tämän digitaalisen vastineen eli monetisoida velan. Mitä tuolla monetisoinnilla tarkoitetaan? (Muistaaksen blogistit ovat kirjoittaneet Hesarissa ehkä samasta asiasta kirjoittaessaan EKP:n mahdollisuudesta rahan painamisen vaihtoehtona olevasta joukkovelkakirjojen antamisesta valtiolle vai muistanko väärin.) Luulen,että en ymmärrä puhtaasti verbaalista selitytä, mutta kirjanpitotaitoisena ymmärtenen jos selitykseen liittyy kirjanpitovientien kuvaus (veloitustilit, ja hyvitystilit).tai tasemalli keskuspankin ja valtion osalta.

    2. Miten käytännössä keskupankki laskee liikkeelle painamansa rahan?

    Olen yrittänyt löytää vastausta ko. kysymyksiin kansantaloustieteen oppikirjoista, mutta harmikseni en ole löytänyt. Kirjojen kirjoitajat pitänevät ko. asioista lukijoille itsestään selvinä?

  7. Pedro lokakuu 24, 2013 4:03 am

    En tajua. Tämä on käsitteellistä pilkun viilausta.

    Sinänsä ei ole kysyntää ilman rahaa. Eli päätelmä: rahan määrä=kysyntä.

    Tuotantokapasiteettia (tarjontaa) taas ei voi kasvattaa rajattomasti, koska vastaan tulee niukkuus.

    Inflaatio johtuu kysyntäinflaatiosta ja tarjontainflaatiosta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 2 459 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: