Aina 1970-luvulle saakka useimpien länsimaisten valtioiden talouspolitiikan keskeisimpänä päämääränä oli täystyöllisyyden ylläpitäminen. Tämän jälkeenkin täystyöllisyydestä on puhuttu usein eri valtioiden talouspolitiikan tavoitteena, mutta täystyöllisyyden termillä ei viitata enää samaan asiaan kuin aiemmin.
Alun perin täystyöllisyyden käsite viittasi tilanteeseen, jossa kitkatyöttömyyttä lukuun ottamatta kaikki työvoiman piiriin kuuluvat ihmiset ovat kokoaikatyössä. Kitkatyöttömyydellä viitataan lyhyisiin työttömyysperiodeihin, joita saattaa syntyä esimerkiksi vaihdettaessa työpaikkaa tai siirryttäessä opinnoista työmarkkinoille.
Nykyään täystyöllisyydellä viitataan erilaisissa virkamiesselvityksissä ja muussa virallisessa jargonissa yleensä kiihtymätöntä inflaatiovauhtia vastaavaan työttömyysasteeseen (englanniksi NAIRU, Non-Accelerating Inflation Rate of Unemployment). NAIRU pohjautuu uusklassiseen mikrotalousteoriaan, jonka mukaan työvoiman rajatuottavuus on positiivinen mutta vähenevä. Teoria olettaa, että täysin joustavien työmarkkinoiden oloissa reaalipalkat asettuisivat työvoiman rajatuottavuutta vastaavalle tasolle. Tämä niin sanottu hintamekanismiin perustuva reaalipalkka johtaa uusklassisen talousteorian mukaan aina täystyöllisyyteen.
1960-luvulta lähtien uusklassisessa taloustieteessä on kuitenkin alettu korostaa työmarkkinajäykkyyksien vaikutusta palkanmuodostukseen. Nykyään valtaosa uusklassisista taloustieteilijöistä korostaakin sitä, että ammattiliittojen neuvotteluvallan ja oligopolistisen kilpailun vuoksi todellinen reaalipalkkataso saattaa asettua eri tasolle kuin hintamekanismiin perustuva reaalipalkkataso.
Uusklassisen työmarkkinateorian mukaan työntekijöiden neuvotteluvoima on sitä suurempi mitä alhaisempi on työttömyysaste. Neuvoteltu reaalipalkkataso on siis sitä suurempi mitä alhaisempi on työttömyysaste. Jos kuitenkin neuvoteltu reaalipalkkataso nousee korkeammaksi kuin hintamekanismiin perustuva reaalipalkkataso, syntyy tästä NAIRU-teorian mukaan pitkällä aikavälillä väistämättä työttömyyttä, koska työntekijöiden reaalipalkat ylittäisivät heidän rajatuottavuutensa.
Näin ollen NAIRU-näkemyksen mukaan työmarkkinat tasapainottuvat pitkällä aikavälillä neuvotellun reaalipalkkatason ja hintamekanismiin perustuvan reaalipalkkatason leikkauspisteeseen (ks. kuvio 1). Kyse on siis työttömyyden tasosta, joka on riittävän suuri pudottaakseen reaalipalkkavaatimukset työvoiman rajatuottavuutta vastaavalle tasolle.
Kuvio 1. NAIRUn määräytyminen hintamekanismiin perustuvan reaalipalkkatason (PRW) ja neuvoteluun reaalipalkkatason (BRW) leikkauspisteessä.
NAIRU ja makrotalouspolitiikka
NAIRUa ei käytetä kuitenkaan ainoastaan kuvauksena työmarkkinoiden toiminnasta, vaan sillä on myös suoria vaikutuksia makrotalouspolitiikkaan. On nimittäin selvää, että valtio voi omilla toimillaan asettaa työttömyysasteen käytännössä haluamalleen tasolle, jolloin neuvoteltu reaalipalkkataso ja hintamekanismiin perustuva reaalipalkkataso eivät välttämättä kohtaa.
Uusklassisen teorian mukaan valtion on kuitenkin työllisyyspolitiikassaan ylläpidettävä NAIRUa vastaavaa työttömyysastetta, koska muussa tapauksessa seurauksena on jatkuvasti kiihtyvä inflaatio: työvoiman vaatiessa korkeampia palkkoja yritysten on nostettava tuottamiensa hyödykkeiden hintoja ylläpitääkseen kannattavuuttaan. Esimerkiksi viime syksyn Talous & Yhteiskunta -lehdessä arvioitiin, että alle seitsemän prosentin työttömyysasteella työmarkkinat ylikuumentuisivat.
Uusklassisen teorian oletuksena on, että hintamekanismi tuottaa NAIRU-tason työttömyysasteen automaattisesti pitkällä aikavälillä. Koska NAIRUa alemmas työttömyysastetta ei voida painaa kysyntästimulaatiolla, on ekspansiivinen makrotalouspolitiikka lähes hyödytöntä. Tämän vuoksi suurin osa ortodoksista taloustieteilijöistä onkin kiinnostunut toimista, joilla itse NAIRUa voidaan alentaa.
Kulloinkin vallitseva NAIRU riippuu neuvotellusta reaalipalkkatasosta. Neuvoteltu reaalipalkkataso määräytyy taas pääasiassa työmarkkinarakenteiden pohjalta. Esimerkiksi minimipalkkasopimukset tai korkea työttömyysturva parantavat neuvoteltua reaalipalkkatasoa. Samalla tavalla vaikuttaa yleensä myös ammattiyhdistysliikkeen vahva asema. Toisin sanoen esimerkiksi korkean työttömyysturvan oloissa tarvitaan korkeampi työttömyysaste hintamekanismiin perustuvan reaalipalkkatason ja neuvotellun reaalipalkkatason tasapainon saavuttamiseksi kuin heikomman työttömyysturvan oloissa.
Näin ollen kiihtymätöntä inflaatiovauhtia vastaava työttömyysaste voidaan painaa alemmas ”rakenteellisilla uudistuksilla”. Käytännössä näillä rakenteellisilla uudistuksilla tarkoitetaan lähes aina reformeja, jotka heikentäisivät työntekijöiden neuvotteluvoimaa. Mitä vähemmän työntekijöillä on neuvotteluvoimaa, sitä lähempänä neuvoteltu reaalipalkkataso on hintamekanismiin perustuvaa reaalipalkkatasoa. Toisin sanoen mitä vähemmän työntekijöillä on neuvotteluvoimaa sitä alhaisemmalla tasolla on NAIRU.
NAIRU ja sen ongelmat
On hämmästyttävä, kuinka vahvan aseman NAIRU-teoria on onnistunut saavuttamaan talouspolitiikassa siitä huolimatta, että se on täynnä ongelmia. Ehkä keskeisin ongelma NAIRUssa liittyy automaattiseen tasapainottumismekanismiin. Uusklassisessa taloustieteessä uskotaan, että työmarkkinat tasapainottuvat pitkällä aikavälillä aina NAIRU-tasoon.
Jos julkinen valta pidättäytyy kysynnänsäätelystä – kuten NAIRU-teoreetikot yleensä suosittelevat – ei ole mitään takeita, että edes NAIRU-taso saavutetaan. Pääasiassa tämä johtuu siitä, että epävarmassa ilmapiirissä yritykset välttävät lainanottoa, mikä supistaa investointiastetta. Investointihalukkuus kasvaa ainoastaan, jos kokonaiskysyntä on sillä tasolla, että yritykset uskaltavat solmia uusia velkasopimuksia. Näin ollen alhainenkaan reaalipalkkataso ei takaa työttömyyden alentumista.
Toinen keskeinen ongelma liittyy koko NAIRU-käsitteen ongelmallisuuteen. Työttömyysasteessa lyhyellä aikavälillä tapahtuvilla muutoksilla on usein pitkäaikaisia vaikutuksia. Tämä hystereesinä tunnettu ilmiö tarkoittaa esimerkiksi sitä, että työttömien työkyky ja työtaidot heikkenevät varsin nopeasti. Samalla työttömät myös stigmatisoituvat työnantajien silmissä. Toisin sanoen vähänkin pidentynyt työttömyysperiodi saattaa tehdä työttömän työllistymisestä likipitäen mahdotonta.
Näin ollen ainoastaan ekspansiivisella talouspolitiikalla voidaan pitää koko väestö työkykyisen työvoiman piirissä. Jos hyväksymme vaikkapa seitsemän prosentin työttömyysasteen, voidaan pian havaita, että tämän työttömyysasteen alentaminen ei onnistu edes rakenteellisilla toimilla.
Monesti korkeaksi jämähtäneessä työttömyysasteessa ei olekaan kyse ”työmarkkinajäykkyyksistä”, vaan suhdannetyöttömyyden muuttumisesta pitkäaikaistyöttömyydeksi. Vain osa laskusuhdanteessa työpaikkansa menettäneistä kykenee palaamaan takaisin työmarkkinoille. Hystereesivaikutuksen vuoksi työttömyyden ei pitäisi antaa kasvaa edes lyhyellä aikavälillä, sillä lyhyen aikavälin työttömyydellä on aina myös huomattavia pitkäaikaisvaikutuksia.
Suomen työttömyystilanne on surullinen osoitus hystereesistä käytännössä. 1990-luvun laman jälkeen Suomen työttömyysaste on jumiutunut pysyvästi seitsemän-kahdeksan prosentin tietämille. Huomattava osa nykyisistä työttömistä ei voi koskaan työllistyä yksityiselle sektorille, sillä heidän taitonsa ja työkykynsä ovat heikentyneet dramaattisesti. Jos Suomessa olisi laman aikana harjoitettu vastasyklistä suhdannepolitiikkaa, ei hystereesi olisi nykyisessä laajuudessa päässyt koskaan realisoitumaan.
Kolmanneksi on myös syytä kysyä, miksi inflaatioon pitää suhtautua pelolla. On tietenkin selvää, että useiden kymmenien prosenttien inflaatioasteet aiheuttavat erilaisia ongelmia. Toisaalta useissa empiirisissä tutkimuksissa on havaittu, että inflaation alentuminen pitkän aikavälin trendistä hidastaa talouskasvua varsin selvästi. Tämä on seurausta muun muassa siitä, että inflaation hidastuminen edellyttää usein deflationaarista talouspolitiikkaa, jolla taas on negatiivisia vaikutuksia kokonaiskysyntään.
Tavallisille työntekijöille inflaatio ei usein olekaan ongelma, koska heidän palkkansa on sidottu hintaindeksiin. Sen sijaan sijoittajat ja rahoituslaitokset kärsivät inflaatiosta, kun säästöjen ja korkotulojen reaaliarvo heikkenee.
Lopuksi on myös syytä ottaa huomioon, että koko uusklassisen mikrotalousteorian keskeinen perusoletus vähenevästä rajatuottavuudesta on kyseenalainen. Vähenevän rajatuottavuuden teoria on johdettu alun perin maataloudesta, johon se varmasti sopiikin. Sen sijaan esimerkiksi modernissa teollisuustuotannossa ei ole lainkaan selvää, että työvoiman rajatuottavuus olisi vähenevä.
Johtopäätökset
Talouspoliittisessa keskustelussa toitotetaan jatkuvasti rakenteellisten uudistusten ja työvoiman tarjonnan keskeistä roolia työttömyysasteen alentamisessa. Harvoin kuitenkaan tuodaan esiin, mitä nämä keinot käytännössä tarkoittavat ja miksi ne nähdään ainoina vaihtoehtoina.
Nykyisen makrotalouspolitiikan ymmärtäminen edellyttääkin perehtymistä NAIRU-ajatteluun. NAIRU on suoraa seurausta uusklassisen taloustieteen perusolettamuksista: kokonaistuotanto ja työllisyysaste määrittyvät pelkästään ”reaalisten tekijöiden” (työvoiman määrä, työn tuottavuus, työvoiman neuvotteluasema) perusteella eikä nimellisillä tekijöillä kuten kokonaiskysynnällä ole mitään merkitystä.
Tosiasiassa rahatalousjärjestelmässä kuitenkin juuri nimelliset tekijät määrittävät lopulta taloudellisen aktiviteetin tason. Kuten olemme toistuvasti todenneet, rahataloudessa on kyse velkajärjestelmästä. Koska tuotanto lähtee liikkeelle velkasuhteiden luomisesta, edellyttää investointien tekeminen aina luottamusta kokonaiskysynnän riittävyyteen. Tämän vuoksi todellisen täystyöllisyyden saavuttamisessa kysynnänsäätely on välttämätöntä.
On myös tärkeää ymmärtää, että NAIRU-ajattelulla on ollut suoria vaikutuksia työmarkkinarakenteisiin ja työelämän laatuun. Työelämän huonontuminen ei ole ollut – ainakaan yksinomaan – seurausta kapitalismin endogeenisesta muutoksesta, vaan se on ollut suurelta osin talouspoliittisessa paradigmassa tapahtuneen muutoksen sivutuote. Täystyöllisyyden saavuttaminen sekä työelämän laadun parantaminen edellyttävätkin NAIRU-ajattelun hylkäämistä ja julkisiin investointeihin perustuvaa työllisyyspolitiikkaa.
Lauri Holappa
Raha ja talous 
Hyvä artikkeli. On harmillista, että valtamediassa ei tätä keskustelua käydä. Tämä on sikäli traagista, sillä varsin usein näkee eri keskustelupalstoilla – eikä ainoastaan suomalaisilla – työntekijöiden aktiivisesti pyrkivän huonontamaan omaa asemaa ottamalla sen kannan, jonka mukaan tuotanto siirtyy muihin maihin, koska porukka kehtaa pyytää/vaatia järkevää palkkaa. Heidän mielestään siis ”ratkaisu” on ns. kisa pohjalle.
Em. kannalta tärkeä huomautus – jonka olisi syytä levitä vähän laajemmallekin – on artikkelin seuraava kohta: ”…epävarmassa ilmapiirissä yritykset välttävät lainanottoa, mikä supistaa investointiastetta. Investointihalukkuus kasvaa ainoastaan, jos kokonaiskysyntä on sillä tasolla, että yritykset uskaltavat solmia uusia velkasopimuksia. Näin ollen alhainenkaan reaalipalkkataso ei takaa työttömyyden alentumista.”
Edelliseen voisi vielä lisätä se, että vaikka kokonaiskysyntä näyttäisikin hyvältä, on tuottajalle aina houkuttelevaa siirtää tuotantoa halvempaan kustannusympäristöön, mikäli myynnin oletetaan pysyvän samana tai jopa kasvavan (tavalla tai toisella, esim. ”uusien markkina-alueiden valtaaminen”). Tässä kisassa voittaja olisi siis se, joka tekee työtä ilmaiseksi – tai maksamalla työnantajalle siitä ilosta että saa tehdä työtä. Tosin niin kuin artikkelissa mainitaan, koska vaikutustekijöitä on useampia, ei orjatyövoimankaan saatavuus ja käyttö välttämättä takaisi työtä.
Artikkelista: ”Täystyöllisyyden saavuttaminen sekä työelämän laadun parantaminen edellyttävätkin NAIRU-ajattelun hylkäämistä ja julkisiin investointeihin perustuvaa työllisyyspolitiikkaa.” Se mitä pitäisi hylätä ei ole ainoastaan NAIRU, vaan koko valtavirtaa edustava talous”ajattelu”, mutta voimme toki aloittaa NAIRUSTA…
Marxilainen teoria lähtee olettamuksesta, täystyöllisyys on mahdoton pitkällä aikavälillä koska työntekijöiden parantunut neuvotteluasema nostaa palkkojen suhteellista osuutta ja voitot pienevät jolloin investointi ei kannata. (En kommentoi teorian oikeellisuutta)
Toisaalta palkan alennukset taas tekevät investoinnit uuteen teknologiaan kannattamattomaksi joten matala ansiotaso alentaa tuottavuutta. uuden koneenhan täytyy maksaa itsensä ja vertailukohtana käytetään työvoiman hintaa sekä korkokulua. (Tästä on joitakin näyttöjä USA taloudessa. Asia tulee helposti esiin investoinnin takaisin maksuaikoja laskettaessa.)
Elikkä työttömyyden ylläpitäminen palkkojen alentamiseksi ja siten työttömyyden alentamiseksi saattaakin johtaa vain alanevaan tuottavuuteen, ei suinkaan täystyölllisyyteen. Kenenth Galbraith teki suuren numeron työmarkkinajärjestöjen ja suuryritysten neuvottelu ja hinnoitteluvoimasta. ( http://fi.wikipedia.org/wiki/John_Kenneth_Galbraith )
Ongelmana on mielestäni nykyisin paitsi poliittinen halu pitää työttömyys korkeana koska sen teoriassa pitäisi pudottaa realiansioita ja siten taata täystyöllisyys, myöskin suhteellisen edun romuttuminen. (reaaliansioiden alentamiseen on helpompikin keino, inflaatio ja palkkakuri.)
”Suhteellinen etu on taloustieteessä käytetty käsite, joka osoittaa, että kahden kansantalouden kannattaa käydä kauppaa siitä huolimatta, että toinen näistä talouksista pystyy tuottamaan kaikkia mahdollisia hyödykkeitä halvemmalla kuin toinen. Nykyaikaisen taloustieteen kansainvälistä kauppaa käsittelevä teoria perustuu nimenomaan suhteellisen edun käsitteelle: teorian mukaan oleellista ei ole tuotannon absoluuttiset kustannukset, vaan se kuinka helposti maa pystyy tuottamaan hyödykkeitä suhteessa toisiin hyödykkeisiin. Suhteellisen edun käsitteen perusteella maan kannattaa tuottaa sitä hyödykettä, jonka tuottamisen vaihtoehtoiskustannus on pienin ja vaihtaa tätä hyödykettä muihin hyödykkeisiin.”
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suhteellinen_etu
Teoria toimi niin kauan kun kaikissa kauppaa käyvissä maissa vallitsi täystyöllisyys. Koska vallitsee globaali työttömyys, suhteellinen etu on merkityksetön, vain absoluuttinen etu ratkaisee. (Naomi Klein Tuhokapitalismi) Toivon jonkun kertovan minulle kuinka tuosta alenevan elintason loukusta päästään. Nykytilanne aiheuttaa vain tehtaiden siirtymisen aina uuteen paikkaan kunnes kustannukset kohoavat jolloin tapahtuu uusi siirto johonkin halvempaan maahan.
Minusta NAIRU-mallin soveltamisen kaksi suurinta ongelmaa ovat:
Periaatteellinen: Kaikki tämän laiset kohtaantomallit (yksi suora lähtee origosta jotakuinkin yläoikealle kun taas toinen kulkee jotakuinkin päinvastaiseen suuntaan, olettaen samalla, että ne kohtaavat jossain idealisoidussa tasapainopisteessä) perustuu mikrotalousteorian keskeiseen harhaan a) kaikkien ihmisten intressistä hyödyn maksimoimiseen ja b) utopiaan siitä, että ihmiset tietäisivät mitä ”hyöty” on ja kuinka (millä keinoin) se saavutetaan.
Sovellus: Minun ei ole vaikea niellä peruskonseptia, että täystyöllisyys (joka implikoi, että de-facto työvoimapuute on huutava) tietyissä oloissa johtaisi inflaatioon. Samalla malliin sisältyy kaksi ongelmaa: Talouskasvu ilman positiivisesta palkkakehityksestä johtuvaa inflaatiota tarkoittaa itse asiassa talouskasvun valumista muualle kuin kulutukseen.
Toisaalta NAIRU:n soveltamisessa keskitytään pääasiassa (täys)työttömyyteen, ja vajaatyöllisyys ilmiönä ohitetaan. ”Todellisuuden” kannalta näillä kahdella on kuitenkin valtava ero.
Inflaation ja deflaation hyvien ja huonojen puolien pohdiskelun kannalta tämä lause johtaa ajatuksia pahasti harhaan:
”Sen sijaan sijoittajat ja rahoituslaitokset kärsivät inflaatiosta, kun säästöjen ja korkotulojen reaaliarvo heikkenee.”
Tosiasia on, että deflaation oloissa (kuten juuri nyt) talletusten reaalikorko on negatiivinen, jonka ansiosta säästäjät menettävät rahaa (talletuksen ostovoimaa pienenee ”inflaatiokorin” sisältöön verrattuna).
Sopivan inflaation oloissa (terveen, kasvavan talouden oloissa) säästäjät saavat talletuksilleen positiivista reaalikorkoa, siis säästäjät saavat oikeasti lisää reaalista rahaa (vaurastuvat, koska talletuksen ostovoimaa suurenee ”inflaatiokorin” suurenemista nopeammin).
Asian voi myös ajatella niin, että deflaation (laman, laantuman) oloissa on äärimmäisen vaikeaa saada ”raha poikimaan”, jonka vuoksi rahaa lainaksi antanut ei saa lainaamisestaan palkkioksi ”rahan poikasia” (koska rahaa ei yksinkertaisesti saada ”poikimaan” riskittömillä keinoilla).
Sopivan inflaation (talouskasvun) oloissa on raha helppo ”saada poikimaan”, siksi rahaa lainannut saa takaisin alkuperäisen summan ja lisäksi myös ”rahan poikasia”, siis reaalikorkoa, joka on inflaatiokorin arvon nousua suurempi.
Reaalikorko on peräisin aidosta talouskasvusta, aidon talouskasvun oloissa sekä rahan lainaajat, että rahan lainaksi antajat vaurastuvat (koko yhteiskunta vaurastuu).