Tulevien sukupolvien piikki

Valtion velkaantumisen ympärillä käytävässä poliittisessa keskustelussa viitataan usein tuleviin sukupolviin ja heidän taakkaansa. Yleinen näkemys on, että valtion velkaantuminen tänään tarkoittaa maksutaakan siirtämistä tuleville sukupolville. Valtion velkaantumisesta tehdään siis sukupolvien välinen oikeudenmukaisuuskysymys, josta vedettävä johtopäätös on selkeä: jos haluat olla vastuullinen poliitikko ja ajatella myös tulevia sukupolvia, on tehtävänäsi vastustaa valtion velkaantumista. Emme yksinkertaisesti voi elää tulevien sukupolvien piikkiin.

Todellisuudessa valtion velkaantumisesta on kuitenkin vaikea tehdä yksinkertaista sukupolvikysymystä. Kun ymmärretään, mistä valtion velassa on lopulta kysymys, koko edellä kuvattu ajatuskehikko alkaa vaikuttaa järjettömältä. Ensimmäinen ongelma kyseisessä diskurssissa on se, että siinä ei erotella toisistaan valtion netto- ja bruttovelkaa. Kun esimerkiksi EMU-kriteereissä tuijotetaan ainoastaan valtion bruttovelkaa, unohdetaan, että valtiolla on yleensä myös saatavia. Näin ollen todellinen velkakuorma eli rahamääräisen velan ja rahavarallisuuden erotus on huomattavasti pienempi, kuin bruttomääräinen velka. Yleensä siis valtion velkamäärää suuresti liioitellaan.

Toinen ja vielä merkittävämpi ongelma liittyy siihen, että velka, kuten rahakin, on aina kahdenkertainen kirjanpitoidentiteetti ja kahden osapuolen välinen sopimus. Näin ollen jokaista velkaerää vastaa aina samansuuruinen varallisuuserä. Kun yksi taloudellinen toimija velkaantuu nettomääräisesti, toinen kerryttää vastaavasti nettomääräistä rahavarallisuutta.  Näin ollen esimerkiksi valtion sektorin nettovelkaantuminen tarkoittaa aina rahavarallisuuden kasvua joillain toisilla talouden sektoreilla. Kuviossa 1 on esitetty Suomen talouden eri sektoreiden nettorahavarallisuus ja nettovelka vuosien 1995 ja 2011 välisenä aikana. Mukana laskuissa on kaikki rahamääräinen varallisuus osakkeista käteiseen rahaan ja velkakirjoihin.

Kuvio 1. Eri sektoreiden rahavarallisuus ja rahamääräinen velka Suomen taloudessa vuosina 1995-2011 (Lähde: Tilastokeskus, Rahoitustilinpito)

Kuviosta nähdään, että vuotta 2007 lukuun ottamatta valtionhallinnon sektorilla on ollut Suomessa taseessaan nettovelkaa. 1990-luvun laman jälkeen velkaa oli pahimmillaan lähes 50 miljardia, mutta 2000-luvun nopean kasvun seurauksena velka kuolettui pois kokonaan ennen finanssikriisin puhkeamista. Tämän jälkeen nettovelka on jälleen kasvanut ja vuonna 2011 sitä oli lähes 35 miljardia euroa.

Kun kuvioon perehdytään tarkemmin, havaitaan, että talouden rahamääräinen nettovelka ja nettovarallisuus todellakin vastaavat toisiaan. Valtion lisäksi velkaa näyttää olevan yritys- ja rahoitussektorilla, kun taas varallisuutta on kertynyt kotitalouksille, sosiaaliturvarahastoille ja ulkomaille. Ulkomaansektorin kohdalla vaihtelu on kaikkein suurinta. Kuvan kertoma voidaan vetää yhteen siten, että kotitalouksien sekä sosiaaliturvarahastojen rahavarallisuuden vastinparina on Suomen taloudessa yritysten ja valtion nettomääräinen velka.

Jos valtion velan kasvu tarkoittaa aina samalla kotitalouksien tai sosiaaliturvarahastojen nettorahavarallisuuden kasvua, on valtion velkaantumista mahdotonta kääntää sukupolvien väliseksi oikeudenmukaisuuskysymykseksi. Jos valtio velkaantuu tänään, tarkoittaa se käytännössä sitä, että kotitalouksilla on tulevaisuudessa enemmän nettomääräistä rahavarallisuutta hallussaan. Näin ollen valtion velan lisäksi testamenttaamme tuleville sukupolville rahamääräistä omaisuutta. Jos valtio tulevaisuudessa päättää pienentää velkataakkaansa, kerää se käytännössä ainoastaan pois aiemmin muille sektoreille siirtämäänsä nettovarallisuutta, jotka seuraava sukupolvi on perinyt edellisiltä.

Koska nettomääräinen rahavarallisuus on yksilöiden kannalta keskeinen epävarmuuden säätelyn väline, sukupolvien välinen epäoikeudenmukaisuus voikin syntyä siitä, että valtio ei kasvata nettomääräistä velkaansa tasaisesti. Tässä tapauksessa toiset sukupolvet onnistuvat kerryttämään nettomääräistä rahavarallisuutta enemmän kuin toiset. Jos esimerkiksi valtio onnistuu nykyisissä pyrkimyksissään vähentää velkataakkaansa, seuraa tästä todennäköisesti tulevien sukupolvien nettorahavarallisuuden vähentymistä. Näin ollen tulevat sukupolvet olisivat huomattavasti nykysukupolvia heikommassa taloudellisessa asemassa. Tämän vuoksi valtion velkaantumisen pelosta olisikin syytä irrottautua mahdollisimman nopeasti sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden nimissä.

Jussi Ahokas