Efektiivinen kysyntä ja rakenteelliset uudistukset

ZETDEEViime viikkoina suomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussa rakenteelliset uudistukset on esitetty yleislääkkeenä lähes kaikkiin Suomen talouden ongelmiin. Julkisessa keskustelussa ei yleensä tarkemmin täsmennetä, mitä rakenteellisilla uudistuksilla tarkoitetaan, mutta niiden katsotaan kuitenkin ratkaisevan niin työttömyys-, työllisyys-, kestävyysvaje- kuin kilpailukykyongelmatkin. Rakenteelliset uudistukset esitetään usein ainoana uskottavana talouspolitiikan muotona, kun taas esimerkiksi kysynnän stimuloimista pidetään hyödyltään vain marginaalisena tai jopa kokonaan haitallisena.

Kuten olemme monesti todenneet, vaatimukset rakenteellisista uudistuksista nojaavat uusklassiseen maktrotalousteoriaan. Vaatimusten lähtökohtana on uusklassinen kasvuteoria, jonka mukaan talouden kasvu nojaa sekä työn määrän kasvuun että työn tuottavuuden kasvuun. Koska tuottavuuteen vaikuttaminen oletetaan hankalammaksi, halutaan uudistuksissa usein keskittyä työn määrän lisäämiseen. Työn määrää taas voidaan lisätä joko alentamalla työttömyysastetta tai saattamalla työvoiman ulkopuolisia ihmisiä työvoiman piiriin. Esimerkiksi eläkeiän nostamisella ja opintotuen leikkaamisella halutaan saada enemmän ihmisiä työvoiman piiriin. Sen sijaan sosiaaliturvan ja työttömyysturvan heikennyksien olisi tarkoitus kannustaa työttömiä ottamaan vastaan työtä nykyistä alemmalla palkkatasolla.

On hämmästyttävää, että talouspoliittisessa keskustelussa kuvitellaan kuvatunkaltaisten rakenteellisten uudistusten parantavan työllisyystilannetta. Parhaimmillaankin rakenteelliset uudistukset saattavat ainoastaan mahdollistaa sen, että hyvissä kysyntäolosuhteissa aiempaa useampi suomalainen tekee työtä. Eläkeiän pidentäminen tai erilaisten tukien leikkaukset eivät kuitenkaan sinällään luo yhtään uutta työpaikkaa. Pelkkä potentiaalisen työvoiman kasvattaminen ei ratkaise Suomen talouden ongelmia. Uskottava talouspoliittinen ratkaisu edellyttää ennen kaikkea näkemystä siitä, miten potentiaalinen työvoima saadaan työllistettyä.

Efektiivisen kysynnän periaate

Blogimme ehkä keskeisin ja useimmin esitetty väite on, että kapitalistisessa rahatalousjärjestelmässä työllisyystaso määräytyy kokonaiskysynnän perusteella. Jälkikeynesiläisen efektiivisen kysynnän teorian avulla voidaan tarkastella kokonaiskysynnän, yritysten odotusten ja reaalipalkkojen välistä suhdetta yksityiskohtaisesti. Tarkastelun avulla on mahdollista ymmärtää, minkä vuoksi julkisuudessa esillä olleet rakenteelliset uudistukset eivät ole mielekäs ratkaisu Suomen työllisyysongelmiin.

Efektiivisen kysynnän periaate pohjautuu suoraan John Maynard Keynesin Yleiseen teoriaan. Teoksessaan Keynes halusi kumota uusklassisen taloustieteen väitteen siitä, että työllisyyden ja kokonaistuotannon tason määrittävät työvoiman rajatuotto ja hinta. Jokaisen uuden työntekijän rajatuotto on edellistä alhaisempi, mutta työntekijöiden palkkavaatimukset taas lisääntyvät työllisyyden parantuessa. Näin ollen uusklassisen teorian mukaan jossain vaiheessa yritykset päätyvät tilanteeseen, jossa uusien työntekijöiden palkkaaminen ei ole enää järkevää, koska työntekijöistä aiheutuvat kustannukset ylittäisivät palkkaamisesta koituvat hyödyt.

Keynesin efektiivisen kysynnän periaatteen mukaan työllisyyden ja kokonaistuotannon taso määrittyy kuitenkin yritysten myyntiodotusten ja kokonaiskysynnän perusteella. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että yrityksillä ei ole mitään takeita saada koko tuotantoaan myydyksi. Näin ollen yritykset sovittavat tuotantonsa vallitsevan kokonaiskysynnän mukaiseksi.

Jälkikeynesiläisyyden klassikot Sidney Weintraub ja Paul Davidson ovat kehittäneet Keynesin efektiivisen kysynnän periaatteen pohjalta jälkikeynesiläisen Z–D-mallin, jota tarkastelemalla on helppoa ymmärtää talouspoliittisten päätösten eri vaikutussuhteita. Mallin keskiössä ovat kokonaistarjontafunktio Z sekä kokonaiskysyntäfunktio D. Kokonaistarjontafunktio kuvaa yritysten odotuksia myyntitulojen kehityksestä sekä työntekijöiden määrää, jonka yritykset uskovat voivansa palkata kullakin myyntitulomäärällä. Kokonaiskysyntäfunktio taas kuvaa toteutuneiden myyntitulojen (kokonaistulotason) ja työllisyystason välistä yhteyttä.

Z–D-mallia on helpointa tarkastella kuvion 1 avulla. Piste jossa kokonaistarjontakäyrä ja kokonaiskysyntäkäyrä leikkaavat toisensa, kuvaa vallitsevaa efektiivisen kysynnän tasoa. Kokonaiskysyntä ja kokonaistarjonta tasapainottuvat Z–D-mallissa hyödykemarkkinoilla aina, koska kokonaistulot määrittävät kokonaistarjonnan tasoa ja työllisyystaso taas määrittää kokonaiskysynnän tasoa. Jos odotetut myyntitulot jäisivät pienemmiksi kuin toteutuneet tulot, yritysten myyntiodotukset parantuisivat aina niin kauan, kunnes odotetut tulot vastaisivat toteutuneita tuloja. Odotettujen myyntitulojen jääminen toteutuneita tuloja pienemmiksi tarkoittaisi käytännössä sitä, että yritykset olisivat aliarvioineet työllistämiskykynsä: saavutettu työllisyyden taso tuottaisikin niin paljon kokonaiskysyntää, että yritysten myyntiennusteet ylittyisivät. Tämän seurauksena yritykset laajentaisivat tuotantoaan niin kauan, kunnes saavutettu työllisyystaso ei enää tuottaisi yritysten ennusteita enempää tuloja. Sama pätee tietenkin myös toisinpäin: jos yritysten myyntiodotukset ylittävät toteutuneet myynnit, ovat yritykset yliarvioineet työllistämiskykynsä.

Kuvio 1. Efektiivisen kysynnän periaate ja seuraukset työmarkkinoille. (Selitykset: Y=talouden kokonaistulotaso, E=työllisyyden taso, W=reaalipalkkatso, Z=kokonaistarjontafunktio, D=kokonaiskysyntäfunktio, Sl=työvoiman tarjonta Dl=työvoiman kysyntä, U=ei-vapaaehtoinen työttömyys)

efektiivinen kysyntä2Vaikka kokonaiskysyntä ja -tarjonta aina tasapainottuvatkin Z–D-mallissa, ei tämä tasapainopiste tarkoita samaa kuin uusklassisessa teoriassa. Efektiivisen kysynnän piste voi jäädä mille tasolle tahansa. On siis mahdollista, että talous on ”tasapainossa”, vaikka talouskasvu olisi olematonta ja työllisyys erittäin heikkoa.

Kuviossa 1 onkin esillä tällainen tilanne. Alunperin työllisyys jää tasolle N1, mutta parantuu tasolle Nf kokonaiskysynnän kasvaessa (eli kokonaiskysyntäkäyrä liikkuu ulommas). Pisteiden N1 ja Nf välinen etäisyys kuvastaa ei-vapaaehtoisen työttömyyden määrää. Ei-vapaaehtoisella työttömyydellä Keynes tarkoitti sellaista työttömyyttä, jota esiintyy, vaikka työntekijät suostuisivat pieneen reaalipalkkojen alennukseen. Kuviosta 1 nähdään, että kokonaiskysynnän ollessa tasolla D, on ei-vapaaehtoista työttömyyttä osuuden U verran. Kun kokonaiskysyntä paranee tasolle D’, kaikki ei-vapeehtoinen työttömyys häviää.

Tämä kuvastaa rahatalousjärjestelmälle tyypillistä tilannetta. Työntekijät voisivat jopa hyväksyä maltilliset reaalipalkan alennukset, mutta palkanalennukset eivät riitä parantamaan työllisyystilannetta. Vasta kokonaiskysynnän nousu tasolle D’ johtaa työllisyystilanteen parantumiseen, vaikka työntekijöillä olisi jo alunperinkin ollut palkkajoustovalmiutta. Käytännössä tämä näkyy palkkatason laskuna pisteestä Wpisteeseen Wkokonaiskysynnän kasvaessa tasolta D tasolle D’.

Rakenteelliset uudistukset ja efektiivinen kysyntä

Kuviota 1 tarkastelemalla voimme myös analysoida, miten erilaiset talouspoliittiset toimenpiteet vaikuttavat työllisyyskehitykseen. Kokonaiskysynnän lisääminen parantaa työllisyystilannetta lähes aina, kun kokonaiskysyntäkäyrä liikkuu ulommas. Ainoastaan sellaisessa tilanteessa, jossa kaikki työttömyys olisi luonteeltaan vapaaehtoista, ei kysyntästimulaatiolla olisi positiivisia työllisyysvaikutuksia.

Myös ”rakenteellisten uudistusten” vaikutusta voidaan arvioida samalla tavalla. Tarkastelemme tässä uudistuksia, joiden tavoitteena on alentaa työttömyyden NAIRU-tasoa. Koska näiden uudistusten tavoitteena on käytännössä alentaa työvoiman hintaa eli pudottaa reaalipalkkatasoa, ne vaikuttavat suorimmin Z-käyrään. Reaalipalkkojen alentaminen siirtäisi Z-käyrää oikealle, sillä nyt yritykset ennakoisivat voivansa palkata aiemmalla määrällä myyntituloja aiempaa enemmän työntekijöitä, koska työvoima olisi nyt edullisempaa. Tarkastelua ei kuitenkaan voida jättää tähän, sillä reaalipalkkojen heikennykset alentavat myös kokonaiskysyntää. Näin ollen D-käyrä liikkuu sisemmäs samaan aikaan, kun Z-käyrä siirtyy oikealle. Niinpä reaalipalkkojen alentaminen ei todennäköisesti paranna työllisyystilannetta millään tavalla.

Työllisyystilanteen parantaminen ilman kokonaiskysynnän lisääntymistä on erittäin vaikeaa, sillä yritysten odotukset myyntitulojen kehityksestä eivät voi olla jatkuvasti toteutuneita tuloja korkeammalla tasolla. Mikäli kokonaiskysyntä jää vaatimattomaksi, yritykset vähentävät investointejaan ja työvoimaansa, vaikka työvoiman hinta olisi kuinka edullinen tahansa.

Johtopäätökset

Tämän kirjoituksen ensisijaisena tavoitteena ei ole kritisoida rakenteellisia uudistuksia sinänsä. Pikemminkin kirjoituksen keskeiset väitteet ovat seuraavat:

1) Esitettyihin rakenteellisiin uudistuksiin kohdistuu perustelemattomia ja jopa järjettömiä odotuksia. Käytännössä juuri mitkään esitetyt rakenteelliset uudistukset eivät sellaisenaan paranna työllisyystasoa tai talouskasvua.

2) Työllisyystilanteen parantaminen ja talouskasvun voimistuminen edellyttävät väistämättä kokonaiskysynnän kasvua.

Jotkut rakenteelliset uudistukset voivat olla mielekkäitä, jos niiden tehtävä ymmärretään oikein. Jos esimerkiksi palkkojen kasvuvauhti saadaan pidettyä maltillisena, luo tämä mahdollisuuden jopa täystyöllisyyden saavuttamiseen ilman inflaation kiihtymistä. Tässäkin tapauksessa toteutunut työttömyysaste riippuisi kuitenkin kokonaiskysynnän kehityksestä. Maltillinen palkkakehitys loisi ainoastaan tilaa mittavalle kysyntästimulaatiolle. Ilman kysyntäkomponenttia äärimmäinenkin palkkamaltti jäisi kuitenkin merkityksettömäksi. Sama pätee myös eläkeiän korottamiseen: vaikka yhä suurempi osa väestöstä siirrettäisiin työvoiman piiriin, ei heille löydy työpaikkoja ilman kokonaiskysynnän kasvua.

On ymmärrettävää, että nykyisissä institutionaalisissa olosuhteissa Suomessa haluttaisiin lisätä tehdyn työn määrää. Uudet työpaikat eivät kuitenkaan synny eläkeikää korottamalla tai reaalipalkkoja leikkaamalla. Uudet työpaikat syntyvät, kun kokonaiskysyntä ja yritysten tulevaisuuden odotukset elpyvät. Erittäin maltillinen palkkapolitiikka ja jotkut työvoiman määrään lisäävästi vaikuttavat toimenpiteet voivat olla järkeviä, jos niiden rooli ymmärretään oikein. Ne ovat tukitoimia, joilla kokonaiskysynnän stimuloimiselle raivataan lisää tilaa.

Lauri Holappa

Advertisements

6 responses to “Efektiivinen kysyntä ja rakenteelliset uudistukset

  1. Riku Juti elokuu 27, 2013 8:23 am

    Ihan hyvä, mutta häiritsee tuo käsitteiden ”kokonaiskysynnän lisääntyminen (kasvu, elpyminen)” ja ”kokonaiskysynnän stimuloiminen” huolimaton käyttö. Niitä ei ollenkaan eroteta toisistaan kirjoituksessanne.

    • rahajatalous elokuu 27, 2013 8:55 am

      Itse asiassa juuri noiden erojen kanssa olen (tai ylipäätään tässä blogissa olemme) aina tarkkana. Kokonaiskysynnän stimuloimisesta puhutaan aina, kun viitataan ekspansiiviseen maktrotalouspolitiikkaan. Kokonaiskysynnän kasvu tai lisääntyminen voi olla ekspansiivisen makrotalouspolitiikan lisäksi peräisin myös ulkomaansektorilta tai yksityiseltä sektorilta. Talouspolitiikalla on kuitenkin vaikeaa vaikuttaa ulkomaiseen kysyntään. Yksityisen sektorin investointihalukkuuskin mukailee kokonaiskysynnän kehitystä, joten koko kysymys palautuu takaisin talouspolitiikan ekspansiivisuuteen.

      Lauri

  2. A. Kadlcik elokuu 27, 2013 7:45 pm

    Artikkelista: ”…reaalipalkkojen alentaminen ei todennäköisesti paranna työllisyystilannetta millään tavalla.” Sanoisin, että todennäköisesti se jopa huonontaisi työllisyystilannetta. Näin siis, mikäli Suomi ei olisi politiikkansa suhteen poikkeustapaus, ja että muu maailma alkaisi hullun lailla ostella kaikenlaista suomalaista sopivasti ale-hintaan.

    Nimittäin palkka-ale vaikuttaisi mitä todennäköisimmin negatiivisesti niihinkin ostoshaluihin, joihin periaatteessa voisi vielä olla varaa. -> pienempi palkka -> en osta X, koska ei ole varaa -> mutta lisäksi en osta Y, koska tulevaisuuden näkymäni ovat synkentyneet -> kokonaiskysyntä alenee suhteessa enemmän kuin mitä palkkoja on leikattu -> paineet uuteen palkka-aleen kasvavat -> proletaarilla ei ole enää sitten yhtään hauskaa.

    Myöskin se, mikä näyttää erilaisilta rakenneuudistajilta unohtuvan – usein myös tavalliselta rivityöläiseltä – on, että kilpailukyvyn globaaleina vastustajina ovat maat kuten Bangladesh. Jos haluamme olla tasoissa tai päihittää Bangladeshin, meidän on tultavat itse Bangladeshiksi. Nimittäin se on sulaa hulluutta ajatella, että jos palkkoja poljetaan pohjalukemiin, eläkkeet ja muut etuudet poistetaan, kaikki sen kun vain kehittyisi, kasvaisi ja paranisi kunnes saavuttaisimme ideaalin lottovoitto-unelmayhteiskunnan.

  3. diodi elokuu 28, 2013 1:19 am

    Jos lähdemme siitä, että paras tapa lisätä Suomen kilpailukykyä eli alentaa yksikkötyökustannuksia onkin kokonaiskysynnän lisääminen meillä ja muualla ja voimme vaikuttaa vain rajallisesti siihen mitä muualla tapahtuu, kuinka paljon rahaliittoon kuuluminen rajoittaa Suomen mahdollisuutta noudattaa itsenäistä kysyntää lisäävää finanssipolitiikkaa jos muut eivät tee samoin?

    Toisin sanoen, kuinka paljon yksin harjoitettu expansiivinen talouspolitiikka rahaliittoon kuuluvassa pienessä massa valuu ulkopuolelle? Suomi on niin pieni maa, että emme voi toimia maksutaseensa uhraavana veturina jos meidän pitää liikauttaa koko euro-aluetta halutessamme oman taloutemme liikkeelle.

  4. rahajatalous elokuu 28, 2013 6:52 am

    Totta kai Suomella on erityisesti eurojärjestelmän osana ja rahapoliittisen suvereniteetin menettäneenä maksutaserajoite. Turvallisinta olisikin ajaa euroalueen laajuista elvytystä, mutta kyllä muutama miljardi hyvin kohdistettuna voisi tuottaa myös kotimaassa merkittäviä työllisyyshyötyjä vaikuttamatta liikaa vaihtotaseeseen. Lopulta viennin ja tuonnin kysyntäjoustot sekä spekulatiiviset rahavirrat määrittävät sen, mitä maksutaseelle tapahtuu.

    Jussi

  5. auvo rouvinen syyskuu 1, 2013 4:48 pm

    se on selvää ettei työllisyys parane ellei kysyntä lisäänny, ellei sitten ole niin paha lama että se aiheuttaa koneiden rikkomista konkurssien kautta. eli tuottavuuden laskua.

    tuossa oletetaan duunareiden ostovoiman lasku mikä nyt ilmeisesti tapahtuukin. kun ajatellaan yrityksen tasolla, hinnat väkisinkin nousevat kysynnän lisääntyessä ellei ole kattavaa hinta ja palkkasääntelyä.
    ensinnäkin suurin osa teollisuudesta on pitkälle koneistettua eli palkkojan osuus hinnasta on pieni. hinta siis liukuu yrityksen tarjontakäyrää ylöspäin.
    raksalla missä minä duunailen, koneiden osuus on pieni mutta kysynnän kasvu vaatii työvoiman lisäystä. työvoimaa saa joko kortistosta tai kilpailijoilta. Jos ostaa kilpailijoilta, joutuu maksamaan enemmän. vähintäin 10%, pitkäaikaisen duunarin ostaminen vaatii 30% enemmän. Kortistosta taas saa ehkä innokkaan mutta väistämättä hiukan vähemmän tottuneen. todennäköisesti työsaavutus on vähintäin 20% alle kokeneiden, joissakin hommissa ero voi olla paljon suurempi. eli kumpikin vaihtoehto tarkoittaa kohonneita palkka kuluja ja siten kohonnutta hintaa. on varsin luultavaa että yritykset mieluummin ostavat kokeneita kalliilla kuin kokemattomia listahinnalla.

    pahoin pelkään että talouskasvu tarkoittaa väistämättä kohoavia palkkoja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: