Onko kaikki voitava tehty euroalueella?

kaikkiSen jälkeen kun Euroopan keskuspankki viime viikolla alensi ohjauskorkoaan ja laajensi rahapoliittisia toimiaan omaisuusvakuudellisten arvopapereiden ja katettujen joukkolainojen osto-ohjelmalla, monet talouden kommentaattorit ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että kaikki mahdolliset talouspoliittiset keinot Euroopan talouskriisin päättämiseksi on käytetty.

Esimerkiksi professori Vesa Kanniaisen johtama ”eurokriittinen” työryhmä kertoi kansalle Helsingin Sanomien mielipideosiossa, että rahapolitiikan ja finanssipolitiikan tie on nyt kuljettu loppuun. Kun ohjauskorko on jo nollassa ja määrälliseen helpottamiseen ei tahdo löytyä väyliä, rahapolitiikasta on tullut tehotonta. Finanssipolitiikkaa ei puolestaan voida tehdä, koska valtioilla on paljon velkaa. Ainoaksi mahdolliseksi keinoksi jäävät rakenteelliset uudistukset, jotka kuitenkin tuovat tässä katsannossa helpotusta liian hitaasti. Lyhyellä aikavälillä voimme ainoastaan odottaa.

Myös vähemmän eurokriittiset tahot ovat tulleet Suomessa siihen johtopäätökseen, että rahapolitiikan sekä finanssipolitiikan tie on nyt kuljettu euroalueella loppuun. Nyt kaikki paukut on siis laitettava rakenteellisten uudistusten läpivientiin. Financial Timesin kolumnisti Wolfgang Münchau kutsui tätä Suomessa dominoivaa kantaa viimeviikkoisessa kolumnissaan strukturalistiseksi talouspoliittiseksi näkökulmaksi. Strukturalisteille mihin tahansa taloudelliseen ongelmaan ratkaisuna ovat rakenteelliset uudistukset eli käytännössä deregulaatio kaikissa muodoissaan.

Münchaun mukaan strukturalismi hallitsee euroalueen poliittisten päätöksentekijöiden sekä näiden avustajien ja neuvonantajien keskuudessa. Suomea hän piti – aivan oikein – strukturalismin mallimaana. Kuten Financial Timesin toinen kolumnisti Martin Wolf totesi uusimmassa artikkelissaan, tälle ryhmälle näkemys, jonka mukaan euroalueen ongelmat voisivat johtua liian vähäisestä kysynnästä, on ollut kielletty puheenaihe. Suomessakin vain erittäin harvat talouden kommentaattorit myöntävät kysynnän merkityksen. Yleensä hekin näkevät rakenteelliset uudistukset selvästi kysynnänsäätelyä tärkeämpinä toimenpiteinä. Lopulta kuitenkin kysyntäongelmat ovat aina lyhyen aikavälin ongelmia, jotka katoavat itsestään ajan myötä.

Eurooppaa ja maailmantaloutta tällä hetkellä koetteleva kysyntäkriisi on kuitenkin kestänyt jo kuusi vuotta eikä loppua ole näköpiirissä. Siksi ei olekaan yllättävää, että myös aiemmin puhtaasti strukturalistien leiriin kuulunut EKP:n johtaja Mario Draghi on alkanut viime aikoina puhua myös kysynnän ja ekspansiivisen finanssipolitiikan merkityksestä rakenteellisten uudistusten rinnalla. Draghi on selvästi ymmärtänyt, että globaali kokonaiskysynnän kasvun hidastuminen on keskeinen syy pitkittyneille talousongelmille. Tähän samaan näkemykseen ovat tulleet myös Larry Summers ja Paul Krugman, jotka ovat ottaneet uudelleen käyttöön Alvin Hansenin luoman sekulaarisen stagnaation käsitteen.

Summersin ja Krugmanin viesti on tiivistetysti se, että kroonistuneesta kysyntäkriisistä voidaan nousta vain lisäämällä kokonaiskysyntää julkisen vallan kulutuksen ja investointien kautta. Summers ja Krugman ovat siis sitä mieltä, että kun rahapolitiikan eväät on syöty, finanssipolitiikka on aktivoitava. Toisin kuin Kanniaisen työryhmä ja tällä viikolla suomalaisia päätöksentekijöitä ohjeistanut Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen, Summers ja Krugman eivät pelkää julkista velkaa ja näe valtioiden velkasuhteen nousua rajoitteena elvyttävälle finanssipolitiikalle.

Näyttää siis siltä, että EKP:n johtaja Draghi on siirtymässä vähitellen strukturalistisesta leiristä lähemmäs uuskeynesiläistä leiriä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Draghi olisi luopumassa rakenteellisten uudistusten vaatimuksesta eikä välttämättä edes tasapainoisten budjettien vaatimuksista. Hänen viestinsä onkin ollut viime viikkoina se, että Euroopassa pitää elvyttää taloutta olemassaolevien finanssipoliittisten sääntöjen sallimissa rajoissa ja rakenteellisia uudistuksia pitää edelleen jatkaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vastuu elvytyksestä sälytetään euroalueen ylijäämämaille eli ennen kaikkea Saksalle ja vähäisestä finanssipolitiikan kevennyksistä huolimatta alijäämämailta ja ennen kaikkea Espanjalta, Italialta ja Ranskalta vaaditaan yhä markkinoiden sääntelyä purkavia toimia.

Lopulta euroalueen orastavalta talouspolitiikan suunnanmuutokselta ei siis ole odotettavissa kovin paljon. Tämä on harmillista, koska käytännössä EKP:n avustuksella euroalueen finanssipolitiikka voitaisiin kääntää nopeasti hyvin ekspansiiviseksi ja tätä kautta euroalueen kasvu- ja työttömyysongelmat saataisiin ratkaistua. Käytännössä finanssipolitiikan pelivara riippuu siitä, millaisin periaattein EKP ja Draghi euroalueen rahoitusmarkkinoita ohjaavat. Jos EKP päättää tukea eurovaltioiden velkaelvytystä ja haluaa poistaa eurovaltioiden rahoitusongelman kokonaan, se onnistuu yksinkertaisella ilmoituksella. Tämän voimme havaita tarkastelemalla euroalueen korkojen kehitystä viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Kuviossa 1 on kuvattu euroalueen yön yli -koron eli käytännössä EKP:n eksogeenisesti asettaman ohjauskoron ja eurovaltioiden 10-vuotisten velkakirjojen keskikoron kehitys vuosina 2004-2014. Kuviosta nähdään, että ennen globaalia finanssikriisiä eurovaltiot maksoivat pitkistä lainoistaan keskimäärin noin 4 prosentin korkoa. Kun finanssikriisi puhkesi ja EKP alensi ohjauskorkoaan, valtioiden velkakirjojen keskikorko alkoi myös laskea, kunnes EKP:n koronnostot ja eurovaltioiden maksukykyongelmat käänsivät korot jyrkkään nousuun vuoden 2010 lopulla. Vuoden 2012 kesän jälkeen pitkät korot kuitenkin kääntyivät laskuun ja ohjauskoron sekä valtioiden pitkien korkojen ero alkoi kaventua.

Kuvio 1. Euroalueen yön yli -korko ja eurovaltioiden 10-vuotisten velkakirjojen keskikorko vuosina 2004-2014

korot1

Kuviosta 2 nähdään, että korkoero, joka oli noussut merkittävästi globaalin finanssikriisin puhkeamisen myötä, alkoi supistua täsmälleen sillä hetkellä, kun Mario Draghi lupasi pitää euroalueen pystyssä keinolla millä hyvänsä heinäkuussa 2012 ja lupasi hoitaa kriisimaiden rahoitusongelmat, jos nämä sitoutuvat tiukkaan talouskuriin ja rakenteellisiin uudistuksiin. Kuvio on erinomainen esimerkki Keynesin likviditeettipreferenssi- korkoteoriasta, jonka mukaan velkakirjojen korot määräytyvät markkinoilla sen mukaan, millaiseksi markkinatoimijat arvioivat niiden likviditeetin eli käytännössä velallisen maksukyvyn. Mitä paremmaksi valtioiden maksukyky euroalueella arvioidaan, sitä lähempänä pitkä korko on kaikkein lyhyintä korkoa eli käytännössä yli yön -korkoa, jonka EKP asettaa käytännössä eksogeenisesti (nykyjärjestelmässä tietylle vaihteluvälille). Draghin ilmoitus vakuutti siis velkamarkkinat siitä, ettei yksikään eurovaltio ajaudu tulevaisuudessa maksukyvyttömäksi, jos ne noudattavat Draghin OMT-ohjelman ehtoja.

Kuvio 2. Euroalueen yön yli -koron ja eurovaltioiden 10-vuotisten velkakirjojen keskikoron ero prosenttiyksiköissä vuosina 2004-2014

korot2

Lupauksen jälkeinen kehitys on osoittanut Draghille, että EKP:lla on täydet mahdollisuudet ohjata myös valtioiden pitkien korkojen kehitystä. Draghi tietää, että niin kauan kuin hänen lupauksensa pitää ja eurovaltiot noudattavat EKP:n sääntöjä, eurovaltioiden pitkät korot tulevat laskemaan lähemmäs lyhyttä korkoa. Näin ollen valtioiden velanmaksukyky riippuu puhtaasti hänen tai hänen seuraajansa tekemistä päätöksistä. Euroalueen finanssipolitiikan näkökulmasta Draghin lupauksen ongelmana ovat nimenomaan OMT-avun ehdot ja tasapainoiseen julkiseen talouteen pyrkiminen, minkä vuoksi Draghi joutuu kerjäämään elvytystä tunnetusti tiukalta Saksalta ja Angela Merkelin hallitukselta. Tällä tavoin euroalueen kohtalo on tällä hetkellä enemmän kuin koskaan Saksan käsissä.

Jotta euroalueen ei tarvitsisi roikkua löysässä hirressa saksalaisten elvytystahdon kanssa, tulisi EKP:n laajentaa OMT-lupaustaan ja huolehtia kaikkien eurovaltioiden maksukyvystä myös silloin, kun ne siirtyvät leikkauspolitiikasta elvyttävään finanssipolitiikkaan. Kuten tiedetään, Saksassa myös tällaisen lupauksen antamiseen suhtaudutaan kielteisesti. Euroalueen kysyntäkriisin ratkaisemiseksi Saksan linjan vastaiset toimet ovat kuitenkin välttämättömiä.

On virheellistä ajatella, että rakenteelliset uudistukset olisivat tällä hetkellä ainoa keino vaikuttaa eurotalouden kasvuun ja työllisyyteen. Finanssipolitiikkaa on yhä mahdollista harjoittaa euroalueella, vaikka valtioiden velkataso onkin globaalin finanssikriisin jälkeen noussut merkittävästi. Elvyttävä finanssipolitiikka edellyttää kuitenkin poliittisilta päätöksentekijöiltä rohkeutta vastustaa Saksan talouspoliittista linjaa sekä muuttaa nykyisiä finanssipolitiikkaa rajoittavia sääntöjä sekä instituutioita.   Euroalueen kriisiä turhaan pitkittänyt ”strukturalistinen ajattelu” on pystyttävä murtamaan niin Saksassa, Suomessa kuin muissakin euromaissa. Tätä kautta kohta vuosikymmenen mittaiseksi pitkittynyt kriisi pystytään lopulta päättämään.

Jussi Ahokas

Advertisements

3 responses to “Onko kaikki voitava tehty euroalueella?

  1. Ville Hurmalainen syyskuu 12, 2014 9:01 am

    Euron vastustajat eivät ole kovin paljoa pystyneet kertomaan, mitä rahapoliitiikka itsenäinen markka noudattaisi tässä tilanteessa. Vain yksi asia tulee vastaukseksi: D-vitamiini, eli devalvaatio. Se laskisi suomalaisen työn hintaa ja parantaisi hetkellisesti kilpailukykyä. Mutta kun devalvaatiota ei voi tehdän Euron alaisuudessa.

    Hah. Ei siis voi? Eli jos me haluaisimme 10 % devalvaation, niin euron kanssa se onnistu. Paitsi – jos valtio laittaisi palkka- ja pääomatulolle ylimääräisen 10 % veron, jonka tuotto siirrettäisiin suoraan työnantajien epäsuorien palkkakustannusten paikkaamiseen. Eli näin saataisiin sama lopputulos, työn hinta työnantajalle vähenisi 10 %. Ja kilpailukyky paranisi.

    • Anssi syyskuu 12, 2014 9:30 pm

      Tuo Villen ehdotus kuulostaa sisäiseltä devalvaatiolta, joka on täyttä myrkkyä taloudelle ja tavalliselle kansalaiselle. Kansalaisella olisi 10% vähemmän rahaa maksaa pakolliset menot kuten asuminen, liikkuminen, ravinto, asuntolainanlyhennys jne., nämä menot eivät laske yhtään, puhumattakaan 10% vähemmistä kuluista. Pitää muistaa, että hinnat eivät (juurikaan) jousta

      Lähes kiinteässä valuuttakurssissa eli meidän tapauksessa eurossa jompi kumpi joustaa loppupeleissä: Työttömyysaste tai valuuttakurssi, hinnat eivät jousta.

      Olettaen, että Suomeen tulisi KELLUVA VALUUTTA nimeltään markka a la 90-luvun puolivälistä euron alkuun, niin markan devalvoituessa tuontituotteitten hinnat kallistuisivat ja siten hieman lisäisi tavallisen kansalaisen talouden menoja, muttei läheskään samassa suhteessa kuin sisäisessä devalvaatiossa. Samaan aikaan vienti alkaisi vetää kunnolla ja kansantalous hyvin todennäköisesti lähtisi nousuun luoden uusia työpaikkoja ja siten lisää rahaa kansantalouteen. Kelluvaa valuuttaa vastaan on vaikea spekuloida, koska valuutta joustaa välittömästi ja spekulointi jää melko hyödyttömäksi.

      Ennen 90-luvun talouskriisiä Suomessa oli KIINTEÄ VALUUTTAKURSSI, joka oli liian vahva taloustilanteeseen nähden sekä oli altis valuuttaspekuloinnille. Seurauksena keskuspankilta loppuiva ulkomaalaiset valuuttavarannot kiinteätä kurssia puolustaessa ja tuli pakkodevalvaatio. Silloinkin tilanne muistutti nykypäivää, että vallitseva ja poliittisesti ihannoitu vahva valuuttakurssi on liian vahva talouden tilaan nähden.

      Sveitsi keskuspankilla oli ongelma, että frangi vahvistui aivan liikaa euroon nähden ja vienti sakkaisi pian, niin heidän keskuspankkinsa ilmoitti mikä on frangin maksimiarvo ja että painokone laulaa frangeja niin paljon kuin markkinoilla on kysyntää. Sitten Sveitsin keskuspankki käsittääkseni muutti saamansa eurot sijoitukseksi markkinoilla mahdollisimman hyviin ja elinvoimaisiin yrityksiin ja sai siten vielä sieltä tuottoja sveitsiläisten hyväksi.Ei jääneet frangikaupasta eurot happanemaan käsiin.

      Vaikka ollaankin keynesiläisellä blogilla, niin en malta olla linkittämättä yhtä kirjoitusta itseään markkinamonetaristina pitämään nimimerkki Tyhmyriin, jonka blogikirjoituksissa on laskeskeltu sisäisen devalvaation kalleutta ulkoiseen devalvaatioon.

      http://tyhmyri.wordpress.com/2012/11/24/ulkoisen-ja-sisaisen-devalvaation-vertailua-osa-i-sisainen-devalvaatio-tappaa-kotitaloudet/

      Mainittakoon vallankahvassa oleva valtavirtainen makrotalousajattelu taitaa olla lähinnä todellisuudesta irtaantunutta uusklassista talousajattelua. Juhana Vartiainen taitaa olla niitä tai sitten puolueensa jäsenkirjalla saamallaan asemallaan puhuu kansalaisille lähinnä sontaa päivätorkkujen välistä. Työvoiman lisääminen tuo väitteen mukaan talouskasvua (Say’n laki). joka on todettu paikkaansapitämättömäksi. Suomen työvoimamarkkinoilla on ainakin 500 000 ”vapaata” työtöntä. Jos Say’n laki toimisi, niin kohta suurtyöttömyys olisi kateissa.

    • Mikko Elomaa syyskuu 13, 2014 8:40 pm

      Eikö yhtäältä voida vain tehdä niin, että ihmiset muuttavat korkean työttömyyden alueelta sinne missä työttömyys on matalammalla tasolla?

      Miksi ihmeessä ihmisten kannattaisi jäädä asumaan alueelle, jossa harjoitetaan huonoa talous- tai muuta politiikkaa, joka estää ihmisiä elättämästä itseään ja nostamasta elintasoaan?

      Kannattaako esimerkiksi pohjois-korealaisten odottaa, että valtio alkaa harjoittamaan kansalaisten näkökulmasta parempaa (talous)politiikkaa?

      Samalla logiikalla: kannattaako valtion X kansalaisen odottaa, että valtion johto aloittaa harjoittamaan parempaa (talous)politiikkaa vai kannattaako kansalaisen joko muuttaa jonnekin, jossa olosuteet ovat paremmat tai sitten olla välittämättä valtion harjoittamasta huonosta politiikasta ja harjoittaa elinkeinoaan valtion säädöksistä (mm. veronmaksovelvollisuus) huolimatta?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: