Yhteiskuntasopimus 101

Kuva: Valtioneuvosto, (c) Sakari Piippo

Juha Sipilän hallitus käynnisti uudestaan ennen hallitusneuvottelujen alkua keskeytyneet yhteiskuntasopimusneuvottelut. Elokuun 21. päivään mennessä on tarkoitus saada selvyys siitä, ovatko työmarkkinaosapuolet mukana hallituksen johdolla neuvoteltavassa sopimuksessa, jonka avulla on tarkoitus ottaa viiden prosentin kilpailukykyhyppy. Koska tuskin kenellekään on täysin selvää, mistä yhteiskuntasopimuksessa on kyse, alle on koottu muutamia yhteiskuntasopimukseen liittyviä faktoja helpottamaan neuvottelujen seuraamista.

1. Yhteiskuntasopimus ei ole nimestään huolimatta yhteiskuntasopimus. Pääministeri Sipilä ei siis ole käynnistänyt neuvotteluja, joissa pöydällä olisivat esimerkiksi väkivallan monopolin hallintaan, omistusoikeuksiin tai ihmisoikeuksiin liittyvät kysymykset. Käytännössä Sipilä on käynnistänyt perinteiset kolmikantaiset työmarkkinaneuvottelut, joiden konkreettiset tavoitteet ovat toistaiseksi hämärän peitossa.
2. Kukaan ei ole määritellyt tarkasti, mitä viiden prosentin kilpailukykyhypyllä tarkoitetaan. Ennen hallitusneuvotteluja puhuttiin vielä tuottavuushypystä, mutta hallitusneuvottelujen aikana yhteiskuntasopimuksen tavoitteeksi muuttui kilpailukykyhyppy. Jossain yhteyksissä hypyn on kerrottu tarkoittavan yksikkötyökustannusten laskua suhteessa Suomen kilpailijamaihin, mutta myös työajan pidennystä on väläytelty kilpailukykyhypyn tekijänä. Myös muita tulkintoja, kuten se, että kilpailukykyhyppy tarkoittaa suhteellisten palkkakustannusten laskua tai se, että se tarkoittaa uusien suurempaa arvonlisäystä tuottavien työpaikkojen luomista, on esitetty.
3. Yksikkötyökustannus on eri asia kuin työkustannus. Suomalaisessa keskustelussa kilpailukykyhypyn mittariksi ja politiikkatavoitteeksi nostettu yksikkötyökustannus sekoittuu liian usein työkustannuksiin. Yksikkötyökustannusten nousun ajatellaan tällöin yksiselitteisesti olevan seurausta palkkojen noususta. Todellisuudessa palkkojen muutos on vain toinen kahdesta tekijästä, joista yksikkötyökustannusten muutos syntyy. Toinen on (työn) tuottavuuden kehitys. Jos palkat ja tuottavuus nousevat samaa tahtia, yksikkötyökustannukset pysyvät ennallaan. Yksikkötyökustannusten nousu voi siis olla yhtä lailla seurausta palkkojen noususta tai tuottavuuden laskusta. Koska tuottavuuden lasku on rahataloudessa hyvin yleistä, usein yksikkötyökustannusten nousun ajurina onkin palkkojen sijaan liiketaloudellisessa tuottavuudessa tapahtuva pudotus.
4. Yksikkötyökustannukset eivät välttämättä kerro kilpailukyvyn ja kasvuedellytysten muutoksesta. Suomessa yksikkötyökustannuksia pidetään melko kritiikittömästi hyvänä kilpailukyvyn mittarina. Nicholas Kaldor osoitti kuitenkin jo 1970-luvun lopulla, että nopeimmin kasvaneissa talouksissa myös yksikkötyökustannusten nousu oli ollut nopeinta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Tätä havaintoa on taloustieteelle tyypilliseen tapaan alettu kutsua myöhemmin Kaldorin paradoksiksi. Kaldorin selitys havainnolle oli se, että näissä talouksissa korkea investointiaste johti nopeaan kasvuun ja alhaiseen työttömyyteen, minkä seurauksena myös palkat ja yksikkötyökustannukset nousivat. Tästä huolimatta vientiyritykset onnistuivat säilyttämään ja jopa lisäämään kansainvälisiä markkinaosuuksiaan. Ei siis ole mitenkään itsestään selvää, että yksikkötyökustannusten nousu tai niiden kilpailijamaita nopeampi nousu olisi esteenä kasvulle ja työttömyyden alenemiselle. Kääntäen myöskään yksikkötyökustannusten aleneminen ei johda automaattisesti kasvuun ja työttömyyden alentumiseen, jos investoinnit eivät esimerkiksi talousluottamuksen heikkoudesta johtuen lähde liikkeelle.
5. Suomen yksikkötyökustannusten viime vuosien noususta huolimatta niiden taso voi edelleen olla kilpailijoihin verrattuna hyvä. Jos esimerkiksi Suomen yksikkötyökustannusten nousua verrataan Ruotsiin vuoden 1990 jälkeen (ks. Sauramo 2015, 4-7), ne ovat kasvaneet selvästi hitaammin. Yleensäkin yksikkötyökustannusten muutoksen vertailussa perusvuosi vaikuttaa paljon siihen, millaiseen lopputulokseen ja johtopäätöksiin päädytään. Myös tuotantorakenteessa tapahtuvat muutokset vaikeuttavat kilpailukykymittareiden tulkintaa ja vääristävät kustannuskilpailukykyarvioita. Kannattaa lisäksi huomata, että pelkkien työkustannusten vertailussa (tuottavuuskehitys huomioimatta) Suomen teollisuus voittaa esimerkiksi Saksan ja Ruotsin teollisuuden. Meillä vuonna 2014 yksi teollisuuden työtunti maksoi vain 36 euroa, kun se maksoi Saksassa 37 ja Ruotsissa 42 euroa. Tämän perusteella kirittävää on enemmän yhden työtunnin tuottavuudessa kuin sen hinnassa.
6. Yksikkötyökustannusten alentaminen on huono politiikkatavoite työmarkkinajärjestöille. Tämä johtuu siitä, että yksikkötyökustannuksiin vaikuttaa työkustannusten lisäksi tuottavuus. Vaikka työkustannusten kehitystä voitaisiin työmarkkinajärjestöjen sopimuksilla hallita, ei työmarkkinajärjestöillä ole juuri mitään mahdollisuuksia vaikuttaa liiketaloudellisen tuottavuuden kehitykseen. Koska rahataloudessa tuottavuus kehittyy myötäsyklisesti kokonaiskysynnän kehitystä ja tuotantoresurssien käyttöastetta seuraten, palkkakehitystä keskeisempää erityisesti matalasuhdanteessa on se, miten kokonaiskysyntä kotimaassa ja ulkomailla kehittyy. Jos työmarkkinajärjestöt eivät saa yhteiskuntasopimuksessa hallitusta mukaan kysynnänsäätelytalkoisiin, palkkamaltti jää ainoaksi mielekkääksi keinoksi yksikkötyökustannusten alentamiseen. Kokonaiskysynnän kasvaessa hitaasti vai supistuessa palkkamalttikaan ei riitä kääntämään (suhteellisia) yksikkötyökustannuksia laskuun.
7. Usein kilpailukyvyn mittarina käytettävät reaaliset yksikkötyökustannukset kuvaavat palkkatulojen kansantulo-osuutta. Näin ollen yksikkötyökustannusten alentaminen ovat sama asia kuin pääomatulojen kansantulo-osuuden kasvattaminen. Tämä tosiasia jää usein kilpailukykykeskustelussa huomaamatta. Kilpailukyvyn parantaminen yksikkötyökustannuksia alentamalla on siis mitä suurimmassa määrin työvoiman ja pääoman vastakkainasettelukysymys, vaikka pääministeri Sipilä on tämän halunnut kiistää. Erityisesti silloin, jos yksikkötyökustannusten alennus ei johdakaan työllisyyden kasvuun, palkansaajapuoli häviää kilpailukykytalkoissa merkittävästi. Siksi olisikin kummallista, jos palkansaajajärjestöt eivät vaatisi yhteiskuntasopimuksen toteutumisen ehdoksi ja yhdeksi sen arvioinnin mittariksi työttömyysasteen laskua.

Jussi Ahokas