Lausunto valtiovarainvaliokunnalle

Lauri Holappa ja Jussi Ahokas olivat perjantaina 23.5.2014 kuultavina asiantuntijoina eduskunnan valtiovarainvaliokunnassa. Kuulemisen aiheena oli valtioneuvoston selonteko julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2015-2018, josta valiokunta antoi mietintönsä viime viikolla. Kuulemisen perustana ollut kirjallinen lausunto koostui kahdesta osasta, joista jälkimmäinen oli pääsisällöiltään sama kuin aiemmin eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnalle annettu lausunto. Ensimmäinen osa puolestaan käsitteli julkisen talouden suunnitelmaa ja sen toimenpiteitä julkisen sektorin rahoitusaseman näkökulmasta. Julkaisemme seuraavassa lausunnon ensimmäisen osan siinä muodossa kuin se on valiokunnalle annettu.

1. Julkisen talouden suunnitelmassa esitettyjen toimenpiteiden vaikutukset julkisen sektorin rahoitusasemaan

Tässä osassa lausuntoa tarkastellaan julkisen sektorin rahoitusasemaa niin kutsuttujen sektoritaseiden kehikossa. Näin havaitaan, että julkisen sektorin alijäämät (tai ylijäämät) riippuvat taloudessamme yksityisen sektorin ja ulkomaan sektorin alijäämien (tai ylijäämien) kehityksestä. Näin ollen esimerkiksi valtio ei pysty budjettipolitiikalla tarkasti valitsemaan toteutuvan yli- tai alijäämänsä suuruutta.

Keskeistä on ymmärtää, että rahataloudessa valtion sektorin alijäämät tarkoittavat yksityisen sektorin tai ulkomaansektorin ylijäämiä, koska sektoreiden yhteenlaskettujen yli- ja alijäämien summa on aina nolla. Toisin sanoen jos valtio kuluttaa enemmän kuin se verottaa yhden vuoden aikana, vastaanottavat yritykset ja kotitaloudet siltä enemmän rahavirtoja kuin sille maksavat[1]. Näin yksityisen sektorin varallisuusasema paranee, millä on välttämättä vaikutuksia yritysten ja kotitalouksien käyttäytymiseen.

1.1. Sektoritaseet Suomen taloudessa

Yleensä julkisesta velkaantumisesta ja julkisen talouden alijäämistä keskusteltaessa sivuutetaan kokonaan se tosiasia, että julkisen talouden yli- tai alijäämät eivät muodostu modernissa rahataloudessa autonomisesti. Koska rahataloudessa jokaisella rahavirralla on sekä maksaja että saaja, ovat eri talouden sektoreiden yli- ja alijäämät suoraan riippuvaisia toisistaan. Tosin sanoen muiden sektoreiden toimijoiden päätökset ja toiminta vaikuttavat siihen, millaiseksi julkisen sektorin vuotuinen ali- tai ylijäämä muodostuu. Kuviossa 1 on esitetty kotimaisen yksityisen sektorin, julkisen sektorin sekä ulkomaansektorin taseet eli vuotuinen nettoluotonanto tai nettoluotonotto suhteessa BKT:hen vuodesta 1975 vuoteen 2013.

Kuvio 1. Kolmen sektorin nettoluotonanto tai nettoluotonotto suhteessa BKT:hen vuosina 1975-2013 Suomen taloudessa

Kuviosta nähdään, että kolmen sektorin yli- ja alijäämät kumoavat toisensa[2]. Julkisen sektorin ylijäämät siis edellyttävät, että joko yksityinen sektori tai ulkomaansektori nettovelkaantuu eli maksaa vuoden aikana enemmän rahavirtoja muille sektoreille kuin niiltä vastaanottaa. Vastaavasti julkisten sektorin alijäämät tarkoittavat sitä, että yksityiselle sektorille tai ulkomaansektorille kertyy ylijäämiä. Näin ollen siis julkisen sektorin velkaantuminen tarkoittaa käytännössä sitä, että yksityisen sektorin toimijat tai ulkomaiset toimijat pystyvät vuoden aikana säästämään.

Suomen taloushistoriassa 1970-luvulta 1990-luvun lamaan asti julkinen sektori oli selvästi ylijäämäinen. Samoin oli ulkomaansektori, mikä tarkoittaa vaihtotaseen alijäämäisyyttä. Tämä oli mahdollista siksi, että yksityisen sektorin toimijat olivat valmiita kerryttämään nettovelkaansa. Yksityisen sektorin nettovelkaantumiseen johti ennen kaikkea yksityisten investointien nopea kasvu ja jatkuvasti korkealla pysytellyt investointiaste. Kun yritykset ja kotitaloudet olivat jatkuvasti valmiita ottamaan lisää velkaa investointeihin ja kasvattamaan siten talouden kokonaistulotasoa, julkiselle sektorille ja ulkomaille suuntautui jatkuvasti enemmän rahavirtoja kuin näiltä sektoreilta maksettiin kotitalouksille ja yrityksille. Vaikka kokonaisveroaste oli 1980-luvulla selvästi alhaisempi kuin nykyään, julkinen sektori oli jatkuvasti ylijäämäinen ennen kaikkea sosiaaliturvarahastojen ja kuntien kerryttäessä ylijäämiä.

Yksityisen sektorin jatkuvan alijäämän eli nettovelkaantumisen mahdollisti nopea talouskasvu ja kokonaistulojen kasvu, joiden seurauksena velanhoito oli helppoa rahoituksen tiukasta sääntelystä huolimatta. Velkakestävyyden kannalta oli keskeistä, että jatkuvasti kasvavassa taloudessa yritysten ja kotitalouksien tulojen suhde velkamäärään pysyi 1980-luvun loppuun asti kohtalaisen korkeana. 1980-luvun lopussa tapahtunut rahoitusmarkkinoiden uudelleenjärjestely, velkaantumisen raju kasvu ja 1990-luvun alussa nopeasti heikentynyt suhdannetilanne kuitenkin osoittautuivat kohtalokkaiksi 1970-luvulta asti vallinneelle yksityisen sektorin nettovelan kasvuun ja korkeaan investointiasteeseen perustuneelle suomalaiselle kasvumallille. Kun vuosien saatossa kumuloituneita velkoja ei enää rahoitusmarkkinoiden ja pankkijärjestelmän kriisiytymisen sekä talouden kokonaistulotason romahduksen jälkeen pystytty hoitamaan, ajautui Suomen talous ennennäkemättömän syvään lamaan.

Kun yksityisen sektorin kulutus romahti, oli julkisen sektorin kannateltava taloutta. Julkisen sektorin alijäämät kasvoivatkin nopeasti ja julkinen talous oli alijäämäinen vuosien välisen 1990–1997 ajan. Tämän seurauksena yksityinen sektori kääntyi ylijäämäiseksi, eli yrityksille ja kotitalouksille virtasi enemmän tuloja kuin ne kuluttivat. Kulutuksen romahtamisen seurauksena myös vaihtotase kääntyi ensimmäistä kertaa ylijäämäiseksi, mikä lisäsi kotimaisen yksityisen sektorin säästämisedellytyksiä. Yritysten ja kotitalouksien ylivelkaantumisen ja tulojen romahtamisen seurauksena heikentyneet taseet saivat ylijäämistä tarvitsemaansa hoitoa ja yksityisen sektorin rahoitusasema alkoi hitaasti parantua.

1990-luvun laman jälkeen ennen kaikkea Nokian ja sähköteknisen teollisuuden vientimenestyksen siivittämänä Suomen talous siirtyi investointivetoisesta kasvumallista vientivetoiseen kasvumalliin, mikä vaikutti myös sektoritaseiden kehitykseen. Kun ennen lamaa vaihtotase oli ollut muutamia vuosia lukuun ottamatta alijäämäinen, vuodesta 1994 vuoteen 2010 asti Suomen vaihtotase oli ylijäämäinen. Positiiviset nettotulovirrat ulkomailta mahdollistivat sekä yksityisen sektorin että julkisen sektorin yhtäaikaisen säästämisen eli ylijäämät. Kun Suomen talouskasvua oli vuoteen 1990 asti ylläpitänyt kotimainen investointikysyntä tuli kasvun moottoriksi laman jälkeen nettovienti.

Vuoden 2005 jälkeen yksityisen sektorin velanotto lisääntyi jälleen merkittävästi Suomessakin ja erityisesti kotitalouksien asunto- ja kulutusluottojen määrä kasvoi. Tämän seurauksena juuri ennen globaalia finanssikriisiä yksityinen sektori kääntyi pitkästä aikaa alijäämäiseksi, mikä kasvatti entisestään julkisen sektorin ylijäämä. Näin myös valtion velkojen lyhentäminen oli 2000-luvulla mahdollista. Finanssikriisin seurauksena yksityisen sektorin kulutus-, investointi- ja velanottohalukkuus kuitenkin jälleen romahti. Syvässä taantumassa julkinen sektori joutui jälleen kannattelemaan taloutta ja alijäämät kasvoivat merkittävästi. Vuoden 2011 jälkeen Suomen tärkeimpien vientialueiden kysynnän hiipumisen ja vientitoimialojen (erityisesti sähkötekninen teollisuus) ongelmien seurauksena myös vaihtotase on kääntynyt alijäämäiseksi, minkä seurauksena julkisen sektorin rooli yksityisen sektorin rahoitustaseiden tukemisessa ja talouden kokonaistulotason ylläpidossa on tullut entistä suuremmaksi.

Vuodesta 2011 lähtien Suomessa finanssipolitiikka on kuitenkin ollut kiristävää eli harkinnanvaraisilla päätöksillä on rajoitettu julkista kulutusta, kiristetty verotusta ja tällä tavalla heikennetty julkisen talouden vaikutusta automaattisena vakauttajana. Koska tämän seurauksena yksityisen sektorin kulutus- ja investointihalukkuus on laskenut, ei leikkauksilla ole saatu supistettua alijäämiä. Kun samalla ulkomainen kysyntä suomalaisille tuotteille on hiipunut ja vaihtotase on kääntynyt alijäämäiseksi, ei kotimainen yksityinen sektori ole pystynyt säästämään lähimainkaan yhtä paljon kuin vuosina 2009 ja 2010.

Yksityisen sektorin alijäämien supistuminen on hidastanut talouden toipumista, sillä jotta kotitaloudet ja yritykset alkaisivat jälleen kuluttaa ja investoida normaalisti, on niiden taseiden voimistuttava huomattavasti. Toisin sanoen yritysten on pystyttävä tekemään voittoa ja kotitalouksien on pystyttävä säästämään, jotta niiden talousluottamus kohentuisi ja ne uskaltaisivat jälleen investoida velaksi. Vuoden 2011 jälkeisen ajan Suomen taloudessa voi sektoritaseiden näkökulmasta tiivistää siten, että julkiset alijäämät ja ulkomailta tulevat nettomääräiset rahavirrat eivät ole olleet tarpeeksi suuria, jotta yritysten ja kotitalouksien säästämistavoite toteutuisi. Tästä syystä yksityiset toimijat ovat yhä leikanneet kulutustaan, mikä on vähentänyt talouden tulovirtoja. Yksityisen sektorin velkaongelmat ovat entisestään vähentäneet velanottohalukkuutta ja -mahdollisuuksia sekä heikentäneet yritysten ja kotitalouksien talousluottamusta. Luottamuksen heikentymiseen on vaikuttanut oleellisesti myös työttömyyden nopea kasvu erityisesti vuoden 2013 aikana.

Tällä hetkellä Suomen talous onkin tilanteessa, jossa yksikään talouden sektoreista ei ole valmis velkaantumaan. Kun 1980-luvun loppuun asti velkaantui kotimainen yksityinen sektori, laman aikana julkinen sektori ja laman jälkeen ulkomaansektori, nyt kaikkien sektoreiden kehitystä määrittelee pyrkimys ylijäämien kasvattamiseen ja kulutuksen sekä investointien vähentämiseen. Kun kaikki sektorit ja toimijat pyrkivät rahataloudessa säästämään yhtä aikaa, ollaan tilanteessa, jossa kaikkien säästämispyrkimykset epäonnistuvat kokonaistulotason putoamisen myötä.

Tämä itseään vahvistava negatiivinen kierre on saatava Suomen taloudessa katkeamaan tavalla tai toisella. Talouspolitiikassa valittu linja on ollut se, että ongelma pyritään ratkaisemaan nettoviennin kasvattamisen kautta. Tähän on pyritty maltillisella työmarkkinaratkaisulla sekä kotimaisen kulutus- ja investointikysynnän supistamisella. Koska ulkomainen vientikysyntä heikon kansainvälisen kysyntätilanteen vuoksi tästä huolimatta kasvanut hitaasti, valittu linja on johtanut taantuman pitenemiseen ja työttömyyden selvään kasvuun.

On välttämätöntä ymmärtää, että julkisten alijäämien leikkaamiseen ja valtion velkaantumisen pysäyttämiseen tähtäävä politiikka voi toimia ainoastaan silloin, kun yksityisen sektorin toimijat ovat valmiita nettovelkaantumaan tai silloin kun vaihtotaseen ylijäämää voidaan ulkomaankaupan ja tulonsiirtojen kautta pitää yllä. Tällä hetkellä Suomen taloudessa kumpikaan edellä mainituista ehdoista ei toteudu. Koska julkisen kulutuksen ja investointien vähentäminen sekä verotuksen kiristäminen vaikuttavat negatiivisesti yksityisten toimijoiden velkaantumishalukkuuteen ja koska myös Suomen tärkeimmissä vientimaissa kysyntä kasvaa tällä hetkellä erittäin hitaasti (tai vähenee) eivätkä suomalaiset yritykset onnistu lisäämään markkinaosuuksiaan, ei nykyisellä politiikalla todennäköisesti pystytä leikkaamaan budjettialijäämää tai pysäyttämään julkista velkaantumista. Vaarana sen sijaan on, että Suomessa ajaudutaan pitkäkestoiseen ja itseään ruokkivaan taantumaan, jolloin julkiset alijäämät säilyvät ja julkinen velkaantuminen jatkuu.

1.2. Julkisen talouden suunnitelma ja sektoritaseiden tulevien vuosien kehitys   

Julkisen talouden suunnitelmassa tulevien vuosien tärkeimmäksi talouspoliittiseksi tavoitteeksi nostetaan valtion velkaantumisen taittaminen ”uskottavalla tavalla ja realistisen aikataulun puitteissa”[3]. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi esitetään muutoksia finanssipolitiikan linjaan sekä laajan rakennepoliittisen ohjelman toimeenpanoa. Finanssipolitiikan linja jatkuu kiristävänä ja hallitus on esittää suunnitelmassa yhteensä 2,3 miljardin euron lisäsopeutusta. Nämä toimet toteutetaan pääsääntöisesti jo ensi vuonna (2015). Rakennepoliittisessa ohjelmassa pyritään parantamaan Suomen talouden suorituskykyä kuntatalouden tasapainottamisen, palvelutuotannon tuottavuuden kohottamisen sekä työurien pidentämisen avulla. Aiemmin rakennepoliittiseen ohjelmaan on sisällytetty yhteisöveron alennus, osinkoverotuksen muutoksia sekä nuorten työllistymistä edistäviä toimenpiteitä. Hallitus näkee, että rakennepoliittisen ohjelman vaikutukset realisoituvat vasta pidemmällä aikavälillä.

Seuraavaksi arvioidaan julkisen talouden suunnitelman toimenpiteiden vaikutuksia eri sektoreiden yli- ja alijäämiin tulevina vuosina. Koska hallituksen kärkitavoitteena on juuri julkisen talouden alijäämien ja ennen kaikkea valtion sektorin alijäämien leikkaaminen ja velkaantumisen (velkasuhteen) taittaminen, on omituista, että vastaavaa arviota ei julkisen talouden suunnitelmassa ole tehty. Suunnitelmassa sivuutetaan kokonaan julkisen talouden sopeutuksen vaikutukset kahteen muuhun sektoriin, minkä vuoksi suunnitelman perusteella on erittäin vaikeaa sanoa, mitkä siinä esitettyjen toimenpiteiden lopulliset seuraukset julkisen talouden rahoitusasemaan ovat. Ilmeisesti ajatus on se, että julkisen kulutuksen leikkaaminen ja verotuksen kiristyminen johtavat automaattisesti ja väistämättä julkisten alijäämien supistumiseen. Kuten edellisen osion tarkastelusta havaittiin, tämä on virheellinen johtopäätös: julkisen sektorin ali- ja ylijäämät riippuvat vähintään yhtä paljon yksityisen sektorin toimijoiden päätöksistä sekä ulkomaansektorin kehityksestä kuin julkisen vallan päätöksistä.

Kuten edellä todettiin, tällä hetkellä kaikki talouden sektorit pyrkivät yhtä aikaa kerryttämään ylijäämiä, minkä seurauksena talouden kokonaistulotaso jatkuvasti supistuu. Julkisen talouden suunnitelman lyhyen aikavälin finanssipoliittiset toimenpiteet, osa rakennepoliittisista toimenpiteistä ja kiristyvä verotus supistavat julkisen talouden kulutusta ja heikentävät yksityisten toimijoiden ostovoimaa. On siis ilmeistä, että myös tulevina vuosina julkinen sektori lisää säästämistä. Koska yksityisen sektorin talousluottamus on jo tällä hetkellä alhaalla ja työttömyyden jatkaessa kasvuaan se tulee yhä heikkenemään, julkisen vallan sopeutustoimet tulevat todennäköisesti vaikuttamaan erittäin negatiivisesti yksityiseen kulutus- ja investointihalukkuuteen.

Kun yritysten voitot yhä pienenevät (tappiot kasvavat) ja kotitaloudet eivät onnistu säästämään tavoitteensa mukaisesti, ne tulevat entisestään vähentämään kulutustaan ja investointejaan tulevina vuosina. Erityisesti ensi vuonna, jolloin kokonaissopeutus on yli kolme miljardia euroa (aikaisemmat päätökset mukaan lukien), on erittäin todennäköistä, että julkisen vallan toimet vaikuttavat talousluottamukseen negatiivisesti. Kun yksityisen sektorin toimijoiden velkaantumishalukkuus näin supistuu, ei alijäämän supistamistavoite todennäköisesti toteudu. Näin käy siksi, että talouden kokonaistulotaso putoaa, jolloin verotulot jäävät odotettua pienemmiksi. Kun taloudellisten olosuhteiden heikentyminen lisää työttömyyttä, myös kehyksen ulkopuoliset automaattiset vakauttajat aktivoituvat ja julkiset alijäämät alkavat kasvaa. Talouskasvun näkökulmasta tämä on tietysti positiivinen asia, sillä näin talouteen syntyy lisää kysyntää. Harjoitetun politiikan kokonaisvaikutus kasvuun jää kuitenkin negatiiviseksi eikä myöskään alijäämän leikkaamistavoitetta onnistuta täyttämään.

Supistuvassa taloudessa julkisen talouden suunnitelman toimenpiteet voivat leikata julkisen sektorin alijäämiä ainoastaan siinä tapauksessa, että vaihtotase kääntyy julkisen ja yksityisen kotimaisen kysynnän heikentymisen myötä ylijäämäiseksi. Näin on tapahtunut esimerkiksi monissa euroalueen kriisimaissa. Tällainen lopputulos on seurausta siitä, että tuonti vähenee vientiä enemmän ja lopulta alittaa viennin määrän, jolloin talouteen virtaa vuoden aikana nettomääräisiä rahavirtoja ulkomailta. Jos muissakin talouksissa kysynnän kasvu on hidasta, voi kysynnän heikentymisen vaihtotasevaikutus kuitenkin jäädä niin heikoksi, ettei se riitä kattamaan julkisen sektorin säästämistavoitetta. Näin yritykset supistaa julkisia alijäämiä epäonnistuvat kokonaan.

Kuten jo edellisessä osiossa todettiin, tulevina vuosina julkinen valta voi valitulla politiikkalinjalla onnistua Suomessa julkisten alijäämien leikkaamisessa ja velkasuhteen pysäyttämisessä vain siinä tapauksessa, että kansainvälinen kysyntä elpyy merkittävästi. Näin tuontia nopeammin kasvava vienti lisää julkisen sektorin sekä yritysten ja kotitalouksien säästämismahdollisuuksia ja voi siten lisätä myös investointi- ja kulutushalukkuutta. Jos syntyvä positiivinen kehitys jatkuu ja lopulta kääntää myös kotimaisen yksityisen sektorin alijäämäiseksi, voi julkinen sektori kerryttää tavoittelemiaan ylijäämiä ja siten jopa vähentää velkaansa.

Suurin uhka politiikalle onkin siinä, että kansainvälisessä taloudessa ei ole nähtävissä sellaista kysynnän kasvua, joka voisi kääntää Suomen vaihtotaseen merkittävästi ylijäämäiseksi. Entistä vaikeammaksi tämän tekee se, että suomalaiset yritykset ovat viime vuosina menettäneet markkinaosuuksiaan ja suomalaiset hyödykkeet eivät ole laadultaan enää yhtä kilpailukykyisiä kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Kun Euroopassa, Yhdysvalloissa ja kehittyvissä talouksissa kasvu vuoden 2014 ensimmäisellä neljänneksellä on hidastunut selvästi vuoteen 2013 verrattuna, on riittävän suuren vaihtotaseen ylijäämän muodostuminen erittäin epätodennäköistä. Näissä olosuhteissa nykyinen politiikkalinja on tuomittu epäonnistumaan ja se voi pahimmassa tapauksessa saada aikaan syvän deflationaarisen kriisin. Tästä syystä julkisen talouden suunnitelmassa kaavaillulle politiikalle onkin syytä pohtia vaihtoehtoja.

1.3. Vaihtoehtoja julkisen sektorin alijääminen hallintaan

Tässä osiossa esitetään vaihtoehtoja viime vuosina Suomessa harjoitetulle julkisten alijäämien leikkaamiseen ja velkaantumisen pysäyttämiseen pyrkivälle talouspolitiikalle. On selvää, että valittu politiikkalinja sisältää suuren deflaatioriskin, minkä vuoksi siihen sitoutuminen on erittäin vaarallista. Seuraavassa esitetään kaksi ratkaisumallia, joista toinen on kasvuun perustuva julkisten alijäämien leikkaaminen. Kun yksityisen sektorin kulutus-, investointi- ja velkaantumishalukkuus saadaan nousuun, voidaan julkisten alijäämien leikkaaminen yhdistää kestävään talouskasvuun. Toinen ratkaisumalli perustuu institutionaaliseen uudistukseen, jonka seurauksena julkisen velkaantumisen aiheuttamat ongelmat poistetaan. Näin alijäämien leikkaaminen talouskasvun, työllisyyden ja hyvinvoinnin kustannuksella ei ole missään olosuhteissa välttämätöntä.

Kuten aiemmin on todettu, voi julkinen sektori kerryttää ylijäämiä ainoastaan siinä tapauksessa että yksityinen sektori tai ulkomaansektori (tai molemmat) on samalla saman verran alijäämäinen. Suomen taloushistoria osoittaa, että julkisen sektorin ylijäämiä on onnistuttu saavuttamaan vain kasvavan talouden olosuhteissa joko siten, että yksityinen sektori on nettovelkaantunut tai siten että vaihtotase on ollut ylijäämäinen. Koska vaihtotaseen kääntäminen ylijäämäiseksi on yhden maan politiikalla ilman devalvaatiomahdollisuutta erittäin vaikeaa (erityisesti heikossa kansainvälisessä kysyntätilanteessa) palkanalennusten syödessä kotimaista kysyntää ja aiheuttaessa deflaatiopaineita, voidaan kasvu ja julkisen sektorin ylijäämät saavuttaa ainoastaan kysyntää lisäävän ekspansiivisen finanssipolitiikan avulla.

Suomen finanssipolitiikan linjaa onkin muutettava hetkellisesti erittäin ekspansiiviseksi, jotta yksityinen kulutus- ja investointihalukkuus paranisivat. Kun julkinen valta kasvattaa hetkellisesti alijäämiään merkittävästi, onnistuvat yritykset ja kotitalouden säästämään niin paljon, että niiden luottamus suotuisaan taloudelliseen kehitykseen voimistuu. Kun luottamus kohenee, myös yksityisen sektorin toimijoiden velkaantumishalukkuus kasvaa ja sektori alkaa luoda talouteen uusia tulovirtoja sekä rahavarallisuutta. Koska rahoitusolosuhteet ovat keveän rahapolitiikan seurauksena tällä hetkellä hyvät, julkisen sektorin elvyttävällä alijäämäisellä kulutuksella on erittäin hyvät mahdollisuudet työntää talous kestävään kasvuun nopeastikin.

Koska Suomi on pieni avotalous, täällä nopeasti kasvava kotimainen kysyntä johtaa todennäköisesti tuonnin vientiä nopeampaan kasvuun ja vaihtotaseen alijäämiin, mikä alkaa hidastaa kasvua. Lisäksi vaihtotaseen alijäämien kasvu voi vaikuttaa pidemmällä aikavälillä negatiivisesti rahoitusmarkkinoiden luottamukseen, jos velkaantuvan yksityisen tai julkisen sektorin maksukykyä aletaan epäillä. Vaihtotaseen heikkenemistä voidaan kuitenkin padota kotimaisella politiikalla. Esimerkiksi kustannuskilpailukykyä ja vientiä tukevat maltilliset palkkaratkaisut, vientisektoria tukevat julkiset investoinnit, julkinen rahoitus sekä julkiset investointiavustukset sekä paikallisten hyödykkeiden kulutusta lisäävät veroratkaisut (esimerkiksi palveluiden arvonlisäveron alentaminen) ovat keinoja, joilla viennin kasvua voidaan vauhdittaa ja tuonnin kasvua jarruttaa. Näin ollen ekspansiivisesta finanssipolitiikasta seuraavan kysynnän lisäyksen negatiivinen vaikutus vaihtotaseeseen voi jäädä vähäiseksi[4].

Jos edellisistä toimista huolimatta vaihtotase näyttää heikkenevän liikaa, on Suomen pyrittävä vaikuttamaan Euroopan unionissa ja EMU-maiden talouspolitiikan koordinaatiossa siihen, että myös muissa eurotalouksissa ja ennen kaikkea Saksassa siirrytään kokonaiskysyntää lisäävään talouspolitiikkaan. Tällainen sopimus itse asiassa solmittiin Euroopan komission johdolla marraskuussa 2008, kun globaalin finanssikriisin vaikutukset alkoivat näkyä reaalitaloudessa. Vuosien 2009 ja 2010 aikana toteutetulla elvytyksellä olikin merkittävät positiiviset vaikutukset sekä Suomen että muiden Euroopan maiden talouteen, jotka palasivat kasvu-uralle jo vuoden 2009 lopulla.

Koska ekspansiivisesta kysynnänsäätelypolitiikasta huolimatta yksityisen sektorin kulutus-, investointi- ja velanottohalukkuuden palautumisessa voi mennä aikaa, on mahdollista että rahoitusmarkkinat reagoivat hetkellisesti kasvaneisiin julkisiin alijäämiin. Tällöin syntyvä julkisen sektorin rahoitusrajoite voi estää kasvua, työllisyyttä ja julkisen sektorin rahoitustasetta keskipitkällä aikavälillä parantavan politiikan. Tästä syystä voi olla välttämätöntä, että valtioiden rahoituksen instituutioita euroalueella muutetaan siten, että elvytyksen ajan keskuspankki määrittää ylärajan valtion velkakirjojen korolle. Toisin sanoen keskuspankki sitoutuu ostamaan tarvittaessa valtioiden velkaa kyseisellä korolla. Näin myös yksityiset lainaajat tietävät, etteivät valtiot voi ajautua elvytyksen aikana maksukyvyttömiksi ja näin rahoituskustannukset myös rahoitusmarkkinoilla pysyvät alhaalla.

Kun yksityinen sektori on jälleen valmis nettovelkaantumaan ja vaihtotase onnistutaan pitämään euromaissa lähellä tasapainoa talouspolitiikan koordinaation avulla, julkinen sektori voi kerryttää jatkuvasti ylijäämiä ja vähentää velkaansa. Samalla talouskasvu ja korkea työllisyys voidaan turvata. Kuten Suomen 1980-luvun kasvumalli opetti, yksityiseen velkaantumiseen perustuva talouskasvu edellyttää yksityisen velkaantumisen säätelyä ja rahoituksen turvaamista erityisesti silloin, kun talousluottamus syystä tai toisesta heikkenee. Muussa tapauksessa yksityiset maksuongelmat voivat viedä talouden deflaatiokierteeseen samalla tavalla kuin valtioiden maksuongelmat ovat vieneet euroalueella vuoden 2010 jälkeen. Tietysti julkisen sektorin alijäämien kasvattaminen vastasyklisesti auttaa tällöin palauttamaan talouden tasapainon ja yksityisen sektorin luottamuksen. Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että julkisen vallan maksukyky on turvattu, jolloin eurokriisin kaltaisia syviä rahoituskriisejä ei pääse syntymään.

Jos valtioiden maksukyky turvataan institutionaalisin ratkaisuin, eli käytännössä valtioiden keskuspankkirahoitus sallitaan tietyin ehdoin, on mahdollista siirtyä kasvumalliin, joka nojaa huomattavasti vähemmän yksityiseen velkaantumiseen. Koska julkiset alijäämät ovat yksityisiä ylijäämiä ja julkinen velka yksityistä rahavarallisuutta, tällaisessa kasvumallissa helposti deflaatiokierteen aiheuttavia yksityisiä velkakuormia voidaan siirtää lähtökohtaisesti julkisen sektorin kannettavaksi. Tämä vakauttaa taloutta ja estää luottamuksen heilahtelusta liikkeelle lähtevien kehityskulkujen muuttumisen kriisiksi. Suomessa ja Euroopassa onkin syytä alkaa käydä keskustelua, millainen rahataloudellinen kasvumalli tulevaisuudessa tukee parhaalla mahdollisella tavalla ja millaisia institutionaalisia uudistuksia tällaisen mallin toimeenpano edellyttää.

Keskeistä on ymmärtää, että kapitalistisessa rahataloudessa velka on taloutta pyörittävä voima ja talouskasvu ei ole mahdollista ilman velan määrän kasvua. Talouden vakauden näkökulmasta velka muuttuu ongelmaksi silloin, kun sen määrä suhteessa taloudellisen toimijan tuloihin kasvaa ja kun velkojen uudelleenrahoituksesta tulee mahdotonta. Talouden instituutiot voidaan kuitenkin järjestää siten, että julkisen tai yksityisen sektorin maksukyky on turvattu silloin, kun lisää kulutusta tarvitaan pitämään talouden kokonaiskysyntää yllä. Tällöin velkaa ei tarvitse pelätä eikä velan kulutuksen vähentämiseen tarvitse ryhtyä silloin, kun talous tarvitsee lisää kulutusta. Tällaisille reformeille on suuri tarve ennen kaikkea EMU-järjestelmässä. Kokonaiskysyntää lisäävän finanssipolitiikan lisäksi Suomessa onkin syytä harkita sellaisten reformien edistämistä, millä julkiset alijäämät saadaan kestävällä tavalla hallintaan, jolloin talouspolitiikassa voidaan keskittyä tärkeämpien tavoitteiden, kuten kasvun, työllisyyden ja ekologisen rakennemuutoksen edistämiseen.

_____________________________________________________________________________________________________________________________________

[1] Kotitalouden ja yritykset voivat kuitenkin maksaa ulkomaille enemmän rahavirtoja kuin sieltä saavat, jolloin ne voivat jäädä alijäämäisiksi julkisen sektorin alijäämistä huolimatta.

[2] Kuvioissa ei ole huomioitu huoltotaseen tilastollista eroa, minkä vuoksi sektoreiden yli- ja alijäämät eivät summaudu kaikkina vuosina nollaan.

[3] Julkisen talouden suunnitelma, 6.

[4] On muistettava, että Suomen alijäämäinen vaihtotase lisää kokonaiskysyntää muissa maissa. Mitä suuremmasta alijäämäisestä talousalueesta on kyse, sitä todennäköisempää on, että sen alijäämäinen kulutus lisää yritysten ja kotitalouksien kulutusta myös muissa maissa. Tällä tavalla talousalueiden kysyntäerot kaventuvat ja vaihtotaseiden yli- ja alijäämät tasoittuvat.