Satuja joihin uskotaan

Euroopan talouskriisi on jälleen viime päivinä syventynyt, kun Irlannin valtion velkakirjojen luottoluokitus laskettiin roskalainakategoriaan ja epäluulo Italiaa kohtaan on voimistunut. Edelleenkin ainoana ratkaisuna esitetään yhä rankempaa vyönkiristyskuuria yhä useammissa euromaissa, vaikka toistaiseksi vyönkiristysohjelmat ovat ainoastaan syventäneet talouskriisiä kaikissa kriisimaissa.

Vyönkiristysohjelmien tavoitteena on vähentää kriisivaltioiden velkataakkaa ja tällä tavalla parantaa niiden luottokelpoisuutta. Euroalueen päätöksentekijät ilmeisesti uskovat, että tämän jälkeen kriisivaltiot saavat yksityiseltä pankkisektorilta lainaa huokeammalla korolla.

On kuitenkin jäänyt jokseenkin epäselväksi, minkä takia Euroopan keskuspankin (EKP) liikkeellelaskema valuutta on kierrätettävä yksityisten pankkien kautta. Vaikuttaakin siltä, että etenkään euromaiden valtiovarainministerit ja Euroopan unionin komission edustajat eivät yksinkertaisesti ymmärrä modernin pankkijärjestelmän perusteita.

On ilmeistä, että monet EMU-päätöksentekijät uskovat yleiseen harhakäsitykseen, jonka mukaan yksityiset pankit välittävät eteenpäin asiakkaidensa säästöjä. Näin ollen yksityisten pankkien saaminen mukaan kriisivaltioiden pelastusoperaatioon olisi välttämätöntä. Tosiasiassa asiakkaiden talletuksilla pankeissa ei ole kuitenkaan juuri minkäänlaista roolia pankkien luotonannossa.

Eksogeeninen raha

Uusklassisessa taloustieteessä esitetään rahan tarjonta yleensä eksogeenisena (ulkosyntyisenä) ilmiönä. Tarjontaprosessin alussa keskuspankki lainaa liikepankeille päättämänsä summan edestä ”rahaa” (uusklassisen taloustieteen oppikirjoissa keskuspankkirahaa ja yksityistä pankkirahaa ei yleensä vaivauduta erottelemaan). Tämän jälkeen keskuspankki asettaa liikepankeille reservivaatimuksen. Jos reservivaatimus on esimerkiksi 10 prosenttia, voi liikepankki lainata keskuspankilta saamastaan 1 000 euron summasta 900 euroa asiakkailleen.

Kun liikepankin asiakkaat ovat saaneet 900 euroa luottoa, tallettavat ne saamansa varat takaisin pankkiin. Tämän jälkeen pankin on jälleen otettava 10 prosenttia säästöön saamastaan 900 eurosta: se voi siis lainata eteenpäin 810 euroa. Oppikirjojen mukaan tämä luotonlaajennusprosessi jatkuu niin pitkään, kunnes pankilla ei ole enää asiakkailta kerättyjä säästöjä, joita se voisi lainata eteenpäin. Tässä tilanteessa liikepankki tarvitsee lisärahoitusta keskuspankilta voidakseen antaa uusia lainoja.

Näin ollen uusklassisessa sadussa keskuspankki voi lainanantoaan mukauttamalla säädellä kierrossa olevan rahan määrää. Pitkään valtaosa uusklassisista ekonomisteista katsoikin, että keskuspankin on lisättävä perusrahan määrää reaalisen bruttokansantuotteen pitkän aikavälin kasvuvauhdin tahdissa. Tavoitteena oli pitää rahan määrän kasvu vakaana, mikä estäisi merkittävien inflaatiopaineiden syntymistä. Samalla talouden toimijat saisivat riittävästi likviditeettiä, jotta talous voitaisiin pitää kasvu-uralla.

Monet akateemiset ekonomistit uskovat tähän tarinaan edelleen, mutta useiden keskuspankkiirien luottamus eksogeenisen rahan teoriaan ja perusrahan määrän sääntelyyn romahti 1980-luvulla. Tuolloin Yhdysvaltain keskuspankki (Fed) otti rahapolitiikan tavoitteekseen perusrahan määrän sääntelyn. Kokeilun teoreettinen perusta kuitenkin romahti nopeasti, kun havaittiin, että positiivinen korrelaatio perusrahan määrän ja inflaation välillä hävisi. Samalla Fed myös toistuvasti epäonnistui rahatavoitteensa saavuttamisessa, eli pankit myönsivät jatkuvasti joko Fedin tavoitteita enemmän tai vähemmän luottoja. Lopulta muutaman vuoden kuluttua monetaristinen kokeilu säädellä rahan määrää lopetettiin vähin äänin.

Endogeeninen raha

Kaaokseen päättyneen monetaristisen välikauden jälkeen Fed ja valtaosa muista keskuspankeista korvasivat rahamäärätavoitteen inflaatiotavoitteella. Aina tästä lähtien on rahan tarjonta ollut endogeeninen (sisäsyntyinen) prosessi. Tämä tarkoittaa sitä, että rahamäärää ei voi suoraan asettaa yksikään ulkopuolinen taho, vaan se on ennen kaikkea seurausta luoton kysynnästä.

Keskuspankit yrittävät saavuttaa inflaatiotavoitteensa säätelemällä ohjauskorkoaan. Ohjauskorolla viitataan keskuspankkirahasta perittävään korkotasoon. Sillä voidaan suoraan säädellä markkinakorkoja, koska kaikki pankkien väliset transaktiot selvitetään keskuspankkirahalla. Näin ollen ohjauskoron nostaminen pakottaa pankit nostamaan omista lainoistaan perimiään korkoja säilyttääkseen entisen voittomarginaalinsa. Jos taas ohjauskorkoa lasketaan, tulee pankeille paineita laskea antamiensa lainojen korkoja.

Liikepankit voivat hankkia keskuspankkirahaa joko suoraan keskuspankin diskonttoikkunasta tai pankkien välisiltä tukkumarkkinoilta. Diskonttoikkunan koron keskuspankki voi asettaa suoraan, mutta tukkumarkkinoiden korkotaso määräytyy keskuspankkirahan kysynnän ja tarjonnan myötä. Jos keskuspankkirahaa myydään tukkumarkkinoilla keskuspankin korkotavoitetta halvemmalla, on sen imettävä keskuspankkirahaa pois markkinoilta korkotavoitteensa saavuttamiseksi. Tämän vuoksi esimerkiksi Yhdysvalloissa Fed ja valtiovarainministeriö koordinoivat päivittäin valtion velkakirjojen myyntiä, koska velkakirjamyynneillä tukkumarkkinoilta voidaan imeä keskuspankkirahaa pois ja tällä tavalla pakottaa markkinakorkoja ylöspäin.

Järjestelmä edellyttää kuitenkin sitä, että keskuspankki pidättäytyy pyrkimyksistä rajoittaa yksityisten pankkien luotontarjontaa. Jos keskuspankki estäisi joidenkin liikepankkien pääsyn diskonttoikkunaansa, kanavoituisi näiden pankkien keskuspankkirahan kysyntä tukkumarkkinoille. Tämä taas kohottaisi tukkumarkkinoiden korkotasoa ja estäisi keskuspankkia saavuttamasta inflaatiotavoitettaan.

Näin ollen liikepankit voivat nykyisessä ympäristössä myöntää niin paljon lainoja kuin ne haluavat. Keskuspankit eivät voi rajoittaa liikepankkien luotonlaajennusta keskuspankkirahan tarjontaa kaventamalla. Keskuspankit voivat ainoastaan säädellä keskuspankkirahan hintaa, ja tällä tavalla vaikuttaa lainojen kysyntään.

Myöskään liikepankkien asiakkailtaan keräämät talletukset eivät muodosta minkäänlaista rajoitetta luotonannolle. Talletukset ovat aina määritelmällisesti seurausta jonkun aiemmin ottamasta velasta. Ne eivät voi syntyä talouteen tyhjästä. Näin ollen säästäminen ei synnytä investointeja (kuten uusklassisessa taloustieteessä opetetaan), vaan investoinnit synnyttävät säästämistä.

Endogeeninen raha ja inflaatio

Pankkien luotonantoa määrittävät pääasiassa kaksi seikkaa: lainojen kysyntä ja asiakkaiden luottokelpoisuus. Normaalioloissa pankit ovat aina halukkaita antamaan lainaa luottokelpoisille asiakkailleen, joilla on jokin mielekäs investointisuunnitelma. Yhdelle asiakkaalle myönnetty laina ei millään tavalla vähennä pankin kykyä antaa lainaa useammille asiakkailleen.

Yleensä julkisen kulutuksen rahoittamista suoraan keskuspankista vastustetaan, koska sitä pidetään inflatorisempana kuin kulutuksen rahoittamista liikepankkien kautta. Ilmeisesti juuri tämän vuoksi EKP:iin ei kohdistu juuri minkäänlaisia poliittisia vaatimuksia, vaan euroalueen kriisi yritetään ratkaista vyönkiristysohjelmien ja jäsenmaiden kokoamien pelastuspakettien avulla.

Jos EKP alkaisi suoraan lainoittaa kriisivaltioita, lisäisi tämä näiden valtioiden kulutuskykyä, mikä tietenkin nostaisi inflaatiopaineita nykytilanteeseen verrattuna. Edes tällaisessa tilanteessa inflaatio ei kuitenkaan aiheuttaisi merkittävää uhkaa, koska kokonaiskysyntä kriisivaltioissa on käytännössä romahtanut.

Vielä olennaisempaa on havaita, että inflaatiopaineet olisivat aivan yhtä suuret, jos kriisivaltiot saisivat tarvitsemansa varat yksityisiltä pankeilta. Jos liikepankit nyt jostain syystä alkaisivat innokkaasti rahoittaa euroalueen kriisivaltioita, ei tämä vähentäisi liikepankkien muuta lainamyyntiä.

Monet talouspolitiikan päättäjät kuitenkin kuvittelevat, että pankkien lainavarannot vähentyvät jokaisen lainaustoimenpiteen yhteydessä. Tosiasiassa pankkien keräämillä säästöillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä niiden tekemien lainoituspäätösten kanssa. Liikepankit voivat aina halutessaan lainata tarvitsemansa reservit suoraan keskuspankista*.

Näin ollen kriisivaltioiden rahoittaminen suoraan keskuspankista ei olisi yhtään inflatorisempaa kuin niiden rahoittaminen yksityisten rahoitusmarkkinoiden kautta. Suoran keskuspankkirahoituksen avulla saataisiin lopetettua epäsuositut pelastuspaketit eikä kriisivaltioiden tarvitsisi ryhtyä leikkaustoimenpiteisiin osoittaakseen luottokelpoisuuttaan.

Toisaalta yksityiset pankit eivät pystyisi enää tekemään ilmaisia voittoja välittämällä EKP:sta yhden prosentin korolla lainaamaansa keskuspankkirahaa kymmenen prosentin korolla kriisivaltioille. Tätä on kuitenkin vaikea pitää kovin suurena moraalisena ongelmana.

Lauri Holappa

*=Juuri reservit ovat valtioiden lainoittamisessa keskeisessä asemassa, sillä valtiot ottavat vastaan maksuja ainoastaan omassa valuutassaan (eli keskuspankkirahassa).

Advertisements

5 responses to “Satuja joihin uskotaan

  1. Rami Ojares heinäkuu 17, 2011 10:19 am

    ”… inflaatio ei kuitenkaan aiheuttaisi merkittävää uhkaa, koska kokonaiskysyntä kriisivaltioissa on käytännössä romahtanut.”

    Tarkoittaako tämä sitä, että inflaatio on kuitenkin edelleen pieni uhka valtiossa, jossa kokonaiskysyntä on romahtanut?

  2. rahajatalous heinäkuu 17, 2011 10:31 am

    Noh, rahavirtojen lisääminenhän on aina potentiaalisesti inflatorista ja niiden karsiminen deflatorista. Näin ollen kokonaiskysynnän stimulointi on tietenkin aina inflatorisempaa kuin vyönkiristyspolitiikka. En kuitenkaan näe, että edes voimakas kysyntästimulaatio aiheuttaisi kriisimaissa mitenkään haitallista inflaatiota.

    Lauri

  3. Rami Ojares heinäkuu 17, 2011 11:10 am

    Mutta että kuitenkin heti syntyy inflaatiota rahaa lisättäessä?

    Aluksi:
    1) Inflaatio tarkoittaa rahan arvon laskua eli samasta asiasta pitää maksaa enemmän
    2) Inflaatio johtuu siitä, että kysyntä ylittää tarjonnan ja myyjä voi nostaa hintoja ja saada silti kaiken myydyksi (tämä on tietenkin täysin epärealistinen yksinkertaistus)

    Ok, no nyt siis puhumme tilanteesta missä ”kokonaiskysyntä on romahtanut”.
    Pitäisikö rahan arvon vastaavasti nousta jos se ”kysynnän ylikuumentuessa” laskee?
    Onko kriisivaltioissa havaittu deflaatiota?

    No oli miten oli ihmettelyni nousee siitä, että toisaalta puhutaan kysynnän romahtamisesta ja samassa lauseessa jo puhutaan inflaatiopeikosta, joka vääjäämättä uhkaa jos vähänkin lisätään rahan määrää. Se kuulostaa double-talkilta tai ainakin selustan turvaavalta argumentoinnilta.

    Inflaatiosta olisi kiva saada joskus kirjoitus tänne blogiin. Se kun tuntuu olevan avainkäsitteitä nykyajan talouskeskustelussa.

  4. rahajatalous heinäkuu 17, 2011 11:34 am

    Inflaatiosta on kirjoitettu tässä blogissa useita kertoja. Esimerkiksi tässä kirjoituksessa: https://rahajatalous.wordpress.com/2010/12/23/keskuspankkirahoitus-ja-inflaatio/

    Tämänkertaisessa kirjoituksessani todetaan aivan suoraan, että kysyntästimulaatio ei aiheuttaisi nykytilanteessa merkittävää inflaatiota. Mutta kuten jo totesin, kysyntästimulaatio ei koskaan mene sataprosenttisesti tuotannon laajentamiseen. Vähäistä hintojen nousua todennäköisesti tapahtuu. Mutta entä sitten?

    Tämä lienee ylipäänsä aika turha keskustelu, koska minä en todellakaan ole minkäänlainen inflaatiohaukka. Lukemalla enemmän vaikkapa tämän blogin tekstejä saanet käsityksen siitä, mitä me ajattelemme inflaatiosta.

    Lauri

  5. Patrizio Lainà heinäkuu 18, 2011 10:50 am

    Michael Rowbotham tarjoaa myös mielenkiintoisen näkemyksen inflaatioon. Tässä blogissa, kuten yleensäkin, inflaatiosta käsitellään lähinnä kysyntäinflaationa. Rowbothamin mukaan on kuitenkin olemassa myös tarjontainflaatiota, jossa esimerkiksi ohjauskoron nostaminen aiheuttaa paineita tuotantokustannusten nousulle ja sitä kautta myös lopputuotteen hinnan korotuksille. Niinpä toimenpide, jonka ajatellaan alentavan inflaatiota, voikin itse asiassa lisätä sitä ainakin pidemmällä aikavälillä.

    Rowbothamin käsityksen mukaan inflaation oletetaan olevan ylöspäin aukeavan parabeelin (U-kirjaimen) muotoinen suhteessa yli ajan jatkuvaan positiiviseen korkoshokkiin. Aluksi siis koron nostaminen voi laskea kuluttajahintoja, kun kokonaiskysyntä alenee, mutta korkean koron vallitessa pitkään, tuottajat ovat lopulta pakotettuja nostamaan hintoja kattaakseen kasvaneet korkokustannukset. Korkea korko voi myös ajaa yrityksiä konkurssiin laskien näin kokonaistarjontaa, millä on puolestaan vastaavanlainen vaikutus inflaation kiihtymiseen. Tämä logiikka pystyy ainakin osittain selittämään 70-luvulla laukannutta inflaatiota öljyn negatiivisten tarjontashokkien lisäksi.

    En väitä, että Rowbothamin selityksen pitäisi kokonaan korvata nykyinen käsitys inflaatiosta, mutta sen huomioiminen voi tarjota uusia näkökulmia pitkään jatkuneeseen vyönkiristyspolitiikkaan. Niinpä jos tavoitteena on pitää inflaatio kynsin hampain alhaalla nostamalla korkotasoa taivaisiin, voikin tällainen politiikka räpsähtää omille sormille. Lähiaikoina Euroopan päättäjät voivatkin paradoksaalisesti huomata inflaation laukkaavan jatkamalla nykyistä inflaatiota hillitsevää politiikkaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: