Yksityinen säästäminen, yksityiset investoinnit ja julkisen sektorin alijäämä

Viime aikoina olemme kirjoittaneet useaan otteeseen julkisen investointipolitiikan ja kysynnänsääntelyn merkityksestä rahataloudessa. Olemme korostaneet, että jos yhteiskunnassa halutaan saavuttaa täystyöllisyys, on talouden investointiasteen oltava riittävän korkea. Yksityiset investoinnit tuottavat talouteen uusia rahavirtoja, jotka täyttävät rahan hamstraamisesta seuraavaa kroonista kysyntävajetta. Samanlainen funktio rahataloudessa on julkisen sektorin alijäämillä.

Klassisessa talousteoriassa yksityisten investointien merkitystä ei pidetä suurena, koska yksityisen kulutuksen vähenemisen ja säästämisen kasvun nähdään aina synnyttävän samansuuruisen investointien kasvun. Niin kutsutun lainattavien varojen -teorian mukaan säästäminen ja investoinnit tasapainottuvat taloudessa korkomekanismin kautta. Kun säästäminen lisääntyy, yksityisten pankkien on mahdollista rahoittaa yrityksiä edullisemmin, minkä seurauksena myös uusia investointeja tehdään enemmän.

Jälkikeynesiläisen teorian mukaan rahataloudessa ei kuitenkaan voi tapahtua mitään tämänkaltaista, koska pankit eivät lainaa eteenpäin säästöjä ja markkinakorko muodostuu keskuspankin rahapolitiikan määrittämänä (ohjauskorko + marginaali). Koska rahanluonti on talousjärjestelmässämme endogeenista, investoinnit eivät edellytä koko talouden tasolla etukäteistä säästämistä, vaan rahoitusta voidaan luoda aina tyhjästä voittoa tuottavaksi arvioidun investointisuunnitelman tarpeisiin. Jälkikeynesiläisessä teoriassakin yksityiset investoinnit ja säästäminen ovat määritelmällisesti yhtä suuria, mutta klassisesta teoriasta poiketen toteutunutta säästämistä määrittelevät investoinnit, ei päinvastoin. Investoinnit luovat talouteen tulovirrat, joista vasta on mahdollista säästää. Investoinnit ovat taloudessa autonominen kysyntäerä.

Tarkastelkaamme asiaa kansantalouden tilinpidon kehikossa, jossa vuotuinen kansantulo voidaan laskea toteutuneiden kysyntävirtojen perusteella

kansantulo = yksityinen kulutuskysyntä + yksityiset investoinnit + julkinen kulutuskysyntä ja investoinnit + vienti – tuonti

Koska kansantalouden tilinpito on tasapainotettu kahdenkertainen kirjanpitojärjestelmä, vuoden aikana syntyneet tulot vastaavat vuoden aikana syntyneitä menoja. Näin ollen kansantulo saadaan laskemalla yhteen kotitalouksien vuoden aikana kulutukseen käyttämät menot, kotitalouksien ja yritysten investointimenot, julkisen sektorin kulutus- ja investointimenot sekä nettovienti eli viedyistä tavaroista saatujen tulojen ja tuontituotteisiin kulutettujen menojen erotus.

Kun kokonaistulosta vähennetään valtion verot nettomääräisenä (verot – tulonsiirrot) saadaan vuoden aikana kansantalouden käytettävissä olevat tulot. Luonnollisesti verot pitää vähentää tasapainon säilyttämiseksi myös menopuolelta, jolloin saadaan

kansantulo – verot  = yksityinen kulutuskysyntä + yksityiset investoinnit + julkinen kulutuskysyntä ja investoinnit – verot + nettovienti

Koska käytettävissä olevat tulot ovat aina lopulta palkoista ja voitoista muodostuvia yksityisiä tuloja, saadaan yksityinen säästäminen vähentämällä käytettävissä olevista tuloista yksityinen kulutuskysyntä

kansantulo – verot  –  yksityinen kulutuskysyntä = yksityiset investoinnit + julkinen kulutuskysyntä ja investoinnit – verot + nettovienti

Kun yhtälössä julkisesta kulutuskysynnästä ja investoinneista vähennetään nettomääräiset verot, saadaan julkisen sektorin alijäämä, jolloin yksityinen säästäminen kansantaloudessa voidaan kirjoittaa muotoon

yksityinen säästäminen = yksityiset investoinnit + julkinen alijäämä + nettovienti

Olemme päätyneet siis blogissa aiemminkin esitettyyn yhtälöön, jonka mukaan yksityisen sektorin rahoitustaseen (säästäminen – investoinnit), julkisen sektorin rahoitustaseen sekä ulkomaansektorin rahoitustaseen summa on rahataloudessa välttämättä nolla.

Seuraavaksi tehtävänämme on antaa yhtälölle todellisuutta vastaava tulkinta. Toisin kuin klassisessa taloustieteessä, emme oleta, että yksityiset säästämispäätökset ja konkreettinen säästäminen määrittelee yhtä aikaa yksityisten investointien, julkisen alijäämän ja nettoviennin tason. Seuraten jälkikeynesiläistä tulkintaa yhtälöstä käännämme selityksen päälaelleen ja pidämme yksityistä säästämistä yksityisten kulutus- ja investointipäätösten, julkisten kulutus-, investointi- ja verotuspäätösten sekä ulkomaankaupan rahavirtojen määrittelemänä residuaalina.

Kotitaloudet eivät siis voi itsenäisesti päättää, kuinka paljon säästöjä ne tietyllä ajanjaksolla tekevät, vaan lopulta säästämismahdollisuudet muodostuvat muiden sektoreiden kehityksen ja niiden toimijoiden tekemien päätösten kautta. Vastaavasti julkisen sektorin säästämismahdollisuudet riippuvat kotitalouksien kulutuksesta, yritysten investoinneista sekä nettoviennistä. Samoin nettovientiä määrittelevät muiden kotimaisten kulutuserien kehitys, jotka vaikuttavat suoraan tuonnin kehitykseen. Tämä on tärkeää ymmärtää erityisesti taantumassa, jossa julkinen ja yksityinen sektori pyrkivät usein lisäämään säästämistä yhtä aikaa. Seuraavat puhtaasti kuvitteelliset, mutta rahatalouden sekä kansantalouden tilinpidon logiikkaa noudattavat esimerkkimme valottavat asiaa.

Taulukko 1. Esimerkkitalous lähtövuonna (harmaat muuttujat määräytyvät endogeenisesti esitettyjen yhtälöiden kuvaamalla tavalla)

Taulukossa 1 on esitetty erään kansantalouden kansantulo menopuolelta laskettuna. Lähtövuonna kansantalouden koko on ollut 180 miljardia, josta 100 miljardia on muodostunut yksityisestä kulutuksesta, 30 miljardia yksityisistä investoinneista ja 50 miljardia julkisesta kulutuksesta sekä investoinneista. Lähtövuonna nettovientiä ei ole ollut, vaan viennin ja tuonnin määrä on ollut yhtä suuri eli 80 miljardia. Talouden nettomääräinen veroaste on ollut lähtövuonna 28 prosenttia kansantulosta. Näiden muuttujien pohjalta määrittyvät nettomääräiset verotulot ovat ylittäneet julkiset kulutus- ja investointimenot 400 miljoonalla, joten julkinen sektori on ollut lähtövuonna ylijäämäinen. Yksityinen säästäminen puolestaan on ollut kyseisenä vuonna 29,6 miljardia eli julkisen sektorin ylijäämän verran yksityisiä investointeja vähemmän.

Tulevalle vuodelle talouden kehitysnäkymät ovat heikentyneet ja sekä kotitalouksien että yritysten luottamus on painunut selvästi pitkän aikavälin keskiarvojen alapuolelle. Aiemmin talouden tukijalkana toimineen viennin kasvunäkymät ovat edelleen heikot ja joillain aloilla jopa negatiiviset. Samalla julkinen sektori on sitoutunut tavoittelemaan ylijäämää, jotta tulevaisuudessa uhkaava kestävyysvaje voidaan selättää.

Seuraavan vuoden tavoitteet eri sektoreilla muodostuvat seuraaviksi. Kotitaloudet pyrkivät säästämään 32 miljardia ja vähentävät siksi kulutustaan 2,4 miljardilla. Yritykset eivät uskalla pitää yllä edellistä vuotta vastaavaa tuotantoa, minkä seurauksena osa palkansaajista jää työttömiksi. Tämän seurauksena kulutus vähenee 600 miljoonaa lisää eli yhteensä 3 miljardia edellisestä vuodesta. Yritykset vähentävät myös investointejaan kahdella miljardilla edellisestä vuodesta. Valtio päättää budjetissaan vähentää kulutusta miljardilla ja nostaa kokonaisveroastetta yhden prosenttiyksikön 29 prosenttiin. Vienti supistuu heikon maailmanmarkkinatilanteen vuoksi kahdella miljardilla edellisestä vuodesta, mutta tuonti supistuu neljällä kotitalouksien ja yritysten vähentäessä tuontihyödykkeiden kysyntää.

Taulukko 2 kertoo, miten talous edellisten päätösten ja ulkomaankaupan muutosten jälkeen kehittyi. Kansantulo supistui edellisestä vuodesta 4 miljardilla. Nettomääräiset verot lisääntyivät puolestaan miljardilla ja julkinen ylijäämä kasvoi kahdella. Sen sijaan yksityinen säästäminen väheni yli 1,6 miljardilla, vaikka kotitalouksien tavoitteena oli säästää edellisvuotta enemmän. Sektoreiden yhtäaikainen säästäminen johtikin vain julkisen sektorin säästämisen kasvuun, mutta kotitalouksien asema huonossa taloustilanteessa heikkeni entisestään.

Taulukko 2. Esimerkkitalous seuraavana vuonna julkisen sektorin pyrkiessä leikkauksin lisäämään säästämistään taantumassa

Lisäämällä esimerkkiin oletuksen, että kotitaloudet ja yritykset reagoivat jo kesken vuoden säästämistavoitteen loittonemiseen ja voittojen sekä palkkatulojen pienenemiseen tuo tarkasteluumme lisää realismia. Kun vielä oletamme, että vähenevä kulutus ja investoinnit kasvattavat työttömyyttä ja siten julkisen sektorin maksamia tulonsiirtoja pääsemme entistä realistisempaan lopputulemaan.

Taulukko 3. Esimerkkitalous seuraavana vuonna yksityisen sektorin reagoidessa julkisen sektorin säästämisyritykseen taantumassa

Taulukossa 3 yksityinen kulutus supistuu lähtövuodesta 4 miljardia ja investoinnit 3, kun yksityinen sektori reagoi julkisen sektorin säästämisyritykseen. Työttömyyden kasvaessa kokonaisveroprosentti supistuukin prosenttiyksiköllä tavoitellun yhden prosenttiyksikön korotuksen sijaan, kun verotulot pienenevät ja tulonsiirrot kasvavat. Vienti vähentyy edelleen kahdella miljardilla, mutta tuonnin supistuminen voimistuu kotimaisen kysynnän vähentyessä. Vuoden aikana kansantulo supistui siis tässä esimerkissä 5 miljardilla, mutta julkisen sektorin automaattisten vakauttajien toiminnan myötä yksityinen säästäminen nousi lähelle 32 miljardin tavoitetta. Sen sijaan julkisen sektorin tavoite painaa tilinpäätös ylijäämäiseksi epäonnistui.

Taantuman torjuminen säästämistä lisäämällä ei voi koskaan toteuttaa kaikkien sektoreiden tavoitetta yhtä aikaa. Pahimmassa tapauksessa talous supistuu niin paljon, että kaikki sektorit epäonnistuvat saavuttamaan tavoitellun säästämistason. Viimeiseksi onkin syytä tarkastella kokonaan erilaista lähestymistapaa taantuman taltuttamiseen. Tässä esimerkissä julkinen valta ymmärtää säästämisen ongelmat ja pyrkii tietoisesti taantumasta eroon alijäämäisen kulutuksen ja talouden investointien kasvun tukemisen avulla.

Taulukon 4 esimerkissä julkinen sektori lisää kulutustaan ja investointejaan kahdella miljardilla sekä lisää investointiavustuksia ja verohelpotuksia yrityksille saaden ne kasvattamaan investointeja lopulta 3 miljardilla edelliseen vuoteen nähden. Investointien kasvun seurauksena työttömyysaste pienenee ja verohelpotuksista ja yrityksille kohdennetuista tulonsiirroista huolimatta veroaste pysyy edellisen vuoden tasolla. Kasvavat tulovirrat saavat kotitaloudet lisäämään kulutustaan ja siten pitämään säästötavoitteen ennallaan. Kotimaisen kulutuksen kasvaessa tuonti kasvaa edellisestä vuodesta, vaikka vienti ei vielä vedäkään. Näin ollen kansantulo kasvaa kokonaisuudessaan 4 miljardilla. Vuoden lopussa kotitalouksien säästötavoite on toteutunut ja julkisen sektorin alijäämä on kasvanut miljardilla edellisestä vuodesta, vaikka se lisäsikin kulutustaan ja investointejaan kahdella miljardilla ja kevensi nettomääräistä verotustaan.

Taulukko 4. Esimerkkitalous seuraavana vuonna julkisen sektorin lisätessä kulutustaan ja keventäessä verotustaan taantumassa

Jos samanlaista politiikkaa olisi harjoitettu yhtä aikaa myös esimerkkitaloutemme kannalta tärkeimmissä vientimaissa ja vienti olisi lisääntynyt tuonnin tahdissa, olisi julkinen sektori päätynyt samalla kulutus- ja verotuspäätöksellä 600 miljardia ylijäämäiseksi eli julkisen sektorin (mahdollisesti) alijäämäiseksi budjetoitu kulutus olisi johtanut vuoden lopussa ylijäämäiseen tilinpäätökseen investointien, yksityisen kulutuksen ja nettoviennin odotettua paremman kehityksen vuoksi. Tärkein opetus tässä esimerkissä on se, että julkisen kulutuksen lisääminen ja verotuksen keventäminen voivat dynaamisten vaikutustensa kautta johtaa julkisen sektorin ylijäämän kasvuun. Tämä tosiasia tuntuu unohtuvan julkisten alijäämien leikkaamiseen sitoutuneilta poliittisilta päätöksentekijöiltä kerta toisensa jälkeen.

Esimerkkimme ovat osoittaneet, että rahataloudessa yksityisen sektorin säästäminen on aina riippuvaista yksityisten investointien sekä julkisen sektorin alijäämän kehityksestä. Koska taantumassa kasvava yksityinen säästämishalukkuus vaikuttaa yleensä negatiivisesti yksityisen sektorin investointihalukkuuteen ja julkisen sektorin halukkuuteen kasvattaa alijäämiään, rahataloutta uhkaa syvenevä negatiivinen kierre, jossa toteutumatta jääneet säästämistavoitteet lisäävät säästämispyrkimyksiä. Näin talouden tulovirrat vähenevät ja talous päätyy lamaan.

Jotta negatiiviselta kierteeltä alunperinkin vältyttäisiin, tulisi julkisen sektorin pyrkiä pitämään talouspolitiikalla yksityiset investoinnit jatkuvalla kasvu-uralla ja tarpeen vaatiessa harjoittamaan alijäämäistä kulutusta yksityisen sektorin säästämishalukkuuden kasvaessa. Yksityisten investointien ja yksityisen kulutuksen nopea kasvu pitää julkisen sektorin ylijäämäisenä, vaikka vienti ja tuonti taloudessa olisivatkin tasapainossa, sillä suotuisa taloudellinen kehitys lisää verotuloja ja vähentää tulonsiirtojen tarvetta.

Jos julkinen sektori välttämättä halutaan pitää ylijäämäisenä, rahamääräisten voittomahdollisuuksien perusteella toteutettavat yksityiset investoinnit ja niiden kasvu tai vaihtoehtoisesti nettoviennin kasvu ovat keskeisessä asemassa. Nettoviennin kasvu ei kuitenkaan ole koskaan yhden valtion talouspolitiikan käsissä, kuten esimerkkimmekin osoittivat. Globaalilla tasolla ainoastaan riittävä yksityisten investointien kasvu voi  olla ratkaisu julkisten alijäämien poistamiseen.

Jussi Ahokas

Voit tarkastella itse erilaisia kansantalouden kehitysuria muuttamalla kotimaisten kulutuserien, veroasteen sekä viennin ja tuonnin arvoja tässä yksinkertaisessa mallissa.

Advertisement