Miksi Saksaa kunnioitetaan?

Viime päivinä pankkien analyytikot ja pääkirjoitustoimittajat ovat esittäneet analyysejä, joissa on toisteltu Kreikan ja Syrizan hävinneen velkaneuvotteluiden ensimmäisen osan. Arvioiden taustalla sykkivää voitonriemua on vain vaivoin onnistuttu peittelemään.

Näiden analyysien osuvuus on jo sinänsä kyseenalainen, koska emme toistaiseksi tiedä, kuinka paljon Kreikan uusi hallitus joutuu tekemään sellaisia reformeja, joihin se ei olisi ollut itse valmis. Vielä kiinnostavampaa on kuitenkin se, että Kreikan oletetusta tappiosta innostuneet tahot näyttävät asettuneen tukevasti Saksan puolelle euroalueen tulevaisuutta koskevissa kiistoissa.

Tämä on hämmästyttävää, koska Saksan ajaman linjan turmiollisuus koko euroalueelle on niin selvästi nähtävillä. Kuten olemme usein todenneet, eurokriisin pääasialliset syyt eivät ole liittyneet kreikkalaisten ”holtittomaan rahankäyttöön”. Pikemminkin taustalla on ollut kaksi keskeistä rakenteellista valuvikaa. Ensimmäinen valuvika oli se, että euroalueella finanssipolitiikka ja rahapolitiikka on erotettu toisistaan, jolloin jäsenvaltiot eivät voi edes erityistilanteissa rahoittaa kulutustaan keskuspankkiluotoilla. Tämä on tehnyt eurovaltioiden maksukyvyttömyyden ylipäätään mahdolliseksi. Toinen valuvika on ollut se, että euroalueen sisäisten vaihtotaseiden epätasapainojen tasaamiseksi ei ole luotu minkäänlaisia mekanismeja.

Kummastakin valuviasta voidaan syyttää suurelta osin Saksaa, sillä se on vastustanut tiukasti kaikkia mekanismeja, jotka voisivat uhata sen vientivetoista kasvumallia. Se on pelännyt, että minkäänlainen mahdollisuus keskuspankkirahoituksen käyttöön johtaisi inflaation hallitsemattomaan kiihtymiseen. Samalla vaihtotase-epätasapainojen tasaaminen faktisesti pakottaisi Saksaa kysyntävetoisemman talouspolitiikan tielle. On myös selvää, että Saksan kriisimailta vaatimat tiukat vyönkiristysehdot ovat syventäneet ja pitkittäneet euroalueen laajuista taantumaa.

Saksan linja tuoreimmissa Kreikka-neuvotteluissa on kuitenkin vielä ilmeisempi osoitus sen europolitiikan tolkuttomuudesta. Saksa on jatkuvasti vaatinut Kreikan hallitusta suostumaan muun muassa aiemmin päätettyihin leikkausvaatimuksiin sekä 4,5 prosentin perusjäämätavoitteeseen. Saksa on selvästi ajatellut, että Kreikan täytyy hyväksyä valtaosa sen asettamista ehdoista. Näyttää siltä, että Saksa on tarvittaessa ollut valmis hyväksymään jopa Kreikan euroeron.

Viime aikoina onkin yleistynyt sellainen käsitys, että Kreikan euroero ei olisi koko euroalueelle turmiollista. Tämän ajatellaan johtuvan paljolti EKP:n julistamasta OMT-ohjelmasta, jonka käyttöönottomahdollisuus käytännössä tarkoittaisi sitä, että EKP ostaisi OMT-ohjelman kohdevaltion velkakirjoja niin paljon, kunnes se olisi onnistunut saattamaan tämän valtion lainojen korkotason haluamakseen.

Käytännössä OMT-ohjelman avulla voidaan estää paniikin leviäminen luottomarkkinoilla, vaikka jokin valtio eroaisikin EMUsta. Jos OMT:tä ei olisi olemassa, johtaisi Kreikan euroero väistämättä korkokriisiin ainakin kaikissa euroalueen kriisivaltioissa. Olisi mahdollista, että valtionlainojen korot nousisivat tällaisessa tilanteessa myös euroalueen ydinvaltioissa.

Näin ollen koko Saksan Kreikka-kiristys perustuu yksinomaan siihen, että EKP on ottanut käyttöön OMT-ohjelman. On kuitenkin ironista, että nimenomaan Saksa on ollut se taho, joka on alun perin vastustanut OMT-ohjelman käyttöönottoa. Saksan keskuspankin pääjohtaja Jens Weidmann on tuonut vastustuksensa jatkuvasti esiin ja juuri saksalaisten parlamentaarikkojen toimesta koko OMT-ohjelman laillisuus haastettiin Saksan perustuslakituomioistuimessa.

Jos siis Saksan talouspoliittisen eliitin linja olisi toteutunut, Kreikkaa kovisteltaisiin parhaillaan ilman OMT-ohjelman tarjoamaa vakautta. Tällaisessa tilanteessa euroalue olisi täydellisen sekasorron vallassa. Kyse ei ole pelkästään hypoteettisesta skenaariosta, vaan juuri tällaisessa tilanteessa euroalue oli ennen OMT-ilmoitusta loppukesällä 2012. On syytä muistaa, että ennen OMT-julkistusta euroalueen täydellinen hajoaminen oli aivan realistinen mahdollisuus.

Euroalue on edelleen pystyssä vain sen vuoksi, että Saksan linja on jäänyt rahapoliittisessa kamppailussa tappiolle. On selvää, että Kreikan uuden hallituksen vaatimusten toteuttaminen ei aiheuttaisi kriisin syvenemistä euroalueella. Sen sijaan Saksan ajama kokonaislinja ei voisi johtaa muuhun kuin eurokriisin eskaloitumiseen. Miksi ihmeessä siis Suomessa Saksan linjaan suhtaudutaan niin tavattoman mielistelevästi?

Lauri Holappa