Bruttokansantuote ja talouskasvu

Talousjärjestelmämme tarvitsee välttämättä talouskasvua. Vain voimakas talouskasvu voi pelastaa meidät julkisen talouden kriisiltä. Hyvinvointivaltion turvaaminen ja hyvinvointipalveluiden tuottaminen edellyttävät talouskasvua jatkossakin. Jatkuva talouskasvu ei ole mahdollista.  Ilmastonmuutos osoittaa, että kasvun rajat on jo ylitetty. On siirryttävä hallitulle talouden supistamisen tielle.

Talouskasvuun suhtaudutaan nykyään varsin ristiriitaisesti. Yhteiskunnallisessa keskustelussa omat kannattajansa on kaikilla edellä mainituista ajatuksista. Perinteisesti talouskasvuun on suhtauduttu positiivisesti ja se on yhdistetty ihmisten mielikuvissa yhteiskunnalliseen edistykseen ja hyvinvointiin. Ilmastonmuutos ja erilaiset ympäristökriisit ovat kuitenkin synnyttäneet talouskasvuun kriittisesti suhtautuvan opposition, joka on selvästi vahvistunut viime vuosina.  Niin kutsuttu degrowth-liike on saanut näkyvyyttä myös suomalaisessa keskustelussa.

Talouskasvun välttämättömyydestä, hyödyllisyydestä tai haitallisuudesta keskustelu on usein varsin tunnepitoista ja monesti argumentit jäävät kevyiksi. Yksi suurimmista ongelmista talouskasvukeskustelussa lienee se, ettei sen tärkeintä käsitettä useinkaan määritellä selkeästi. Mitä talouskasvulla tarkoitetaan?

Yleensä keskustelijat löytävät lopulta yhteisymmärryksen siitä, että bruttokansantuotteen positiivista muutosta kahden vuoden välillä voidaan pitää talouskasvun indikaattorina. Harva kuitenkaan ymmärtää, mistä kyseinen luku muodostuu ja mistä se itse asiassa kertoo. Tämä on luonnollisesti ongelma, jos talouskasvusta halutaan käydä järkevää keskustelua.

Nimellinen ja reaalinen bruttokansantuotteen kasvu

Kansantalouden tilinpito on tilastojärjestelmä, joka kokoaa yhteen taloudessa tiettynä ajankohtana toteutuneet rahamääräiset virrat sekä pitää kirjaa näistä virroista syntyneistä varannoista. Kansantalouden tilinpito onkin luotu kuvaamaan ensisijaisesti rahatalousjärjestelmän eri prosesseja. Kansantalouden tilinpidon tuotantotili kuvaa nimensä mukaisesti tuotannon piirissä tapahtuvia transaktioita, kun taas esimerkiksi sektoritili sisältää muun muassa tulonsiirtojen taloustoimia. Kaikkien (ainakin nimeltä) tuntema bruttokansantuote eli kokonaisarvonlisäys muodostuu tuotantotilin eri taloustoimista.

Käypähintainen eli nimellinen bruttokansantuote voidaan laskea käytännössä kahdella tapaa eli joko tuotoksen tai tuotannontekijätulojen kautta. Tuotoksen kautta laskettaessa vuotuinen arvonlisäys saadaan, kun kaikesta vuoden aikana tuotetusta arvosta eli tuotoksesta vähennetään välituotekäyttö. Esimerkiksi yrityssektorilla tuotos muodostuu käytännössä vuoden aikana toteutuneesta myynnistä (vrt. liikevaihto) ja välituotekäyttö yritysten tuotantoon hankkimista panoksista (vrt. liiketoiminnan kulut).

Bruttoarvonlisäys = tuotos – välituotekäyttö

Tulomenetelmää soveltaen bruttoarvonlisäys saadaan, kun yhteen lasketaan palkansaajakorvaukset, yritysten saama tulo eli toimintaylijäämä (voitot + sekatulo), tuotannon verot sekä kiinteän pääoman kuluminen ja vähennetään tuotantotukipalkkiot.

Bruttoarvonlisäys = palkansaajakorvaukset + toimintaylijäämä (voitot + sekatulo) +

kiinteän pääoman kuluminen + tuotantoverot – tuotantotukipalkkiot

Koska kansantalouden tilinpito on tasapainotettu tilastojärjestelmä, muodostuu käypähintainen bruttokansantuote yhtä suureksi riippumatta siitä, kumpaa menetelmää sovelletaan.

Edellisillä kaavoilla laskettava nimellinen bruttokansantuote kertoo siis tiettynä ajanjaksona tuotannossa syntyneiden rahavirtojen kokonaissumman, jota kutsumme yleisesti arvoksi. Jos nimellinen bruttokansantuote on vuonna 2011 suurempi kuin vuonna 2010 voimme tehdä johtopäätöksen, että rahatalousjärjestelmämme on laajentunut ja tuotantoon liittyvien taloudellisten transaktioiden yhteenlaskettu rahamääräinen arvo on kasvanut edellisestä vuodesta. Yleensä talouskasvusta puhuttaessa ei kuitenkaan viitata arvonlisäyksen nimelliseen kasvuun, vaan reaaliseen kasvuun tai tilinpidon termein volyymin (määrän ja laadun) kasvuun.

Arvonlisäyksen volyymi saadaan erottamalla hintojen muutos nimellisestä arvonlisäyksestä. Kansantalouden tilinpidossa tämä tapahtuu erilaisten hintaindeksien avulla. Reaalinen bruttoarvonlisäys saadaan siis deflatoimalla nimellisiä arvoja hintasarjoilla, joita laaditaan eri perustein eri talouden sektoreille ja toimialoille. Reaalisen bruttokansantuotteen eli yleisimmin käytetyn talouskasvun tunnusluvun määrittämisessä tarvitaan siis yhtä paljon puhdasta transaktioiden yhteenlaskua (tilinpito) kuin hintojen tilastoanalyysia.

Käytännössä reaalinen bruttokansantuotteen vuosimuutos eli arvonlisäyksen volyymin vuosimuutos voidaan määrittää seuraavasti:

Volyymin muutos edellisestä vuodesta =

arvon muutos edellisestä vuodesta – hintojen muutos edellisestä vuodesta

Kuten tästä muotoilusta havaitsemme, ei reaalisen bruttokansantuotteen kasvu kerro suoraan esimerkiksi tuotannossa käytettyjen resurssien määrän tai edes tuotettujen hyödykkeiden määrän kasvusta. Sen sijaan BKT:n kasvu tarkoittaa kansantalouden tilinpidossa yhteenlaskettujen tuotantotoiminnan synnyttämien rahavirtojen kasvaneen enemmän kuin hintojen arvioidaan nousseen samaan aikaan.

Bruttokansantuotteen kasvu ja näkemykset talouskasvusta

Kirjoituksen alussa siteerattuja yleisiä näkemyksiä talouskasvusta on syytä tarkastella juuri oppimamme perusteella. Aloitetaan pohtimalla sitä, onko talouskasvu välttämätöntä nykymuotoisessa velkaan perustuvassa rahatalousjärjestelmässä?

Nykyisessä talousjärjestelmässä lähes kaikki taloudelliset suhteet perustuvat rahallistetuille velkasuhteille, jotka erääntyvät tietyn ajan kuluessa. Siksi talouden sulavan toiminnan kannalta on tärkeää, että talouden rahavirtojen määrä pysyy kasvussa. Tällöin taloudelliset toimijat ja ennen kaikkea velkarahalla investoineet tahot selviävät vanhoista velkasitoumuksistaan ja ovat valmiita solmimaan uusia.  Tämä rahatalousjärjestelmän peruslogiikka sivuutetaan valitettavan usein varsinkin valtavirtaisen taloustieteen teoretisoinnissa.

Rahatalousjärjestelmän sujuvan toiminnan kannalta on lopulta kuitenkin sama, mistä nimellinen kasvu syntyy. Esimerkiksi yritykselle on yhdentekevää, onnistuuko se tekemään voittoja tuottamalla lisää vai korottamalla hintoja. Niinpä reaalinen eli kansantuotteen volyymin kasvu ei väistämättä olekaan välttämätöntä rahatalousjärjestelmässä, jos inflaatio ja yritysten hinnoitteluvoima tekevät yritysten ja investoijien rahavarallisuuden kerryttämisen mahdolliseksi.  Vaikka inflaatio usein esitetään taloudellisen toiminnan kannalta haitallisena, on se itse asiassa yhtä tarpeellista kuin taloudellisen aktiviteetin ja transaktioiden määrän kasvu. Kuten olemme useaan otteeseen todenneet, ovat todelliset taloudelliset ongelmat rahatalousjärjestelmässä deflaatio eli hintojen lasku sekä supistuva talouden kokonaiskysyntä.

Entä sitten talouskasvun ja julkisen talouden ”kestävyyden” sekä hyvinvointipalveluiden rahoittamisen välinen yhteys? Ajatus siitä, että talouskasvua tarvitaan julkisen talouden tasapainottamiseksi ja hyvinvointipalveluiden tuotannon rahoittamiseksi on mielekäs ainoastaan silloin, jos nykyisin vallitsevasta julkisen taloudenpidon mallista halutaan pitää kiinni. Koska poliittinen tahto pitäytyä nykyisessä mallissa on edelleen luja, on kysymystä kuitenkin syytä tarkastella lähemmin.

Myös tämä kysymys liittyy ensisijaisesti nimelliseen talouskasvuun ja ennen kaikkea yksityisen sektorin kasvuun. Kun yksityisen talouden rahavirtojen kokonaisarvo kasvaa, kasvavat samalla julkisen vallan keräämät verotulot. Koska verotus on yleensä suhteellista eli se toteutetaan tietyllä ennalta määrätyllä prosentilla, tarkoittaa rahatalouden laajeneminen myös julkisen sektorin tulojen kasvua. Jos yksityinen sektori investoi, kasvattaa tuotantoa ja velkaantuu, paranee julkisen sektorin rahoitusasema automaattisesti, jos julkinen kulutuksen taso säilyy ennallaan.

Jos nimellinen kasvu perustuu pääasiassa inflaatioon, on todennäköistä, että myös julkisen kulutuksen kustannukset nousevat. Tämä johtuu siitä, että yleensä palkat, jotka muodostavat suuren osan julkisen sektorin menoista, nousevat inflaation mukana. Samoin nousevat indeksiin sidotut etuudet. Siksi inflaatioon perustuva nimellinen kasvu ei välttämättä lisääkään julkisen sektorin kulutusvoimaa, jolloin on perusteltua väittää, että hyvinvointipalveluiden laajentaminen ei ole mahdollista ilman reaalista talouskasvua tai verorakenteiden muuttamista. Olemassa olevan palvelutason ja tulonsiirtojen säilyttäminen sitä vastoin on yleensä mahdollista, vaikka nimellinen kasvu perustuisi pääosin hintojen nousuun.

Tämä tarkastelu osoittaa hyvin nykyisen julkisen taloudenpidon rajoitteet ja ongelmat. Jos hyvinvointipalveluiden laajentaminen nähdään tarpeelliseksi, ja sekä nimellisen että reaalisen talouskasvun edellytykset ovat heikot yritysten vältellessä investointeja sekä muita palkansaajakorvauksia (kokonaiskysyntää) synnyttäviä ja reaalista tarjontaa lisääviä tuotantotoimia, ei julkinen sektori pysty tuottamaan palveluita rahoitusrajoitteen vuoksi. Rahoitusrajoite on entistä todennäköisempi silloin, kun ulkomaan sektorin kysyntä on vähäistä ja vaihtotase on alijäämäinen. Tässä tilanteessa vaihtoehtoina ovat julkisten palveluiden tuottamisesta luopuminen tai funktionaalisen rahoituksen malliin siirtyminen.

Mitä ongelmia on sitten argumentissa, jonka mukaan jossain vaiheessa talouskasvun rajat tulevat väistämättä vastaan. Jos talouskasvulla viitataan reaaliseen bruttokansantuotteeseen tarkoittaa tämä sitä, että tietyn rajan jälkeen ihmisyhteisö ei pysty enää lisäämään rahatalousjärjestelmän piirissä tuottamaansa hintojen muutoksesta puhdistettua rahamääräistä arvoa. Näin voi tapahtua tietysti siinä tapauksessa, että ihmisten kulutushalut ja kulutusvoima kohdistuvat tästä hetkestä ikuisuuteen sellaisiin hyödykkeisiin, joiden valmistaminen kuluttaa jatkuvasti maapallon rajallisia resursseja. Jos kulutusrakenteet ja sitä myöten tuotantorakenteet muuttuvat, ei reaaliselle arvonmuodostukselle kuitenkaan ole välttämättä samanlaisia rajoitteita.

Koska bruttokansantuote mittarina ottaa kantaa ainoastaan siihen, kuinka paljon rahamääräistä arvoa tuotetaan ja kuinka paljon hinnat muuttuvat, sitä ei tulisi käyttää indikaattorina reaalisten resurssien kulutuksesta. Bruttokansantuotteen kasvun näkeminen suurena yhteiskunnallisena ongelmana sinänsä ei tunnukaan mielekkäältä, sillä samanlaiseen arvonlisäyksen kasvuun voidaan päästä lähes rajattomilla eri tuotanto- ja kulutusvalinnoilla.

Johtopäätökset

Yhteiskunnallinen keskustelu talouskasvusta on usein erittäin värikästä ja vastakkain keskustelussa on täysin päinvastaisia näkökulmia. Monesti keskustelussa viitataan bruttokansantuotteeseen ja sen kasvuun, josta onkin tullut viimeisten vuosikymmenien saatossa yleisesti hyväksytty mittari talouskasvulle. Toiset pitävät BKT:n kasvua välttämättömänä, kun taas toiset ovat valmiita siirtymään supistuvan bruttokansantuotteen aikaan. Yleinen ongelma on se, että vain harva itse asiassa ymmärtää, mistä BKT-mittarissa on kyse.

Tässä kirjoituksessa on osoitettu, että usein keskustelussa talouskasvusta sekoitetaan toisiinsa reaalinen ja nimellinen arvonlisäyksen kasvu. Lisäksi bruttokansantuotteen ajatellaan kuvaavan sellaisia asioita, joita se ei todellisuudessa kuvaa. Bruttokansantuote on kansantalouden tilinpidon taloustoimi, jonka ensisijaisena tarkoituksena on kuvata tuotannossa syntyneiden rahavirtojen kokonaismäärää tiettynä aikana. Hinta-analyysin avulla bruttokansantuote voidaan muuttaa reaaliseksi eli kiinteähintaiseksi, mutta tässäkin tapauksessa arvonlisäys muodostuu edelleen yhteenlasketuista rahavirroista, ei esimerkiksi yhteenlasketuista materiaalivirroista tai tuotantoresurssivirroista. Näistä syistä monet argumentit BKT:n kasvuun liittyen osuvat harhaan maalistaan.

Jussi Ahokas

Mainokset

27 responses to “Bruttokansantuote ja talouskasvu

  1. Santeri helmikuu 2, 2012 9:14 am

    Olisiko siis teidänkin mielestä keskuspankin siirtyminen inflaation targetoinnista nominaalisen bkt:n targetointiin parannus nykytilanteeseen? Muun muassa Bentleyn taloustieteiden proffa Scott Summner on blogissaan (http://www.themoneyillusion.com/?page_id=3447) sen hyvistä puolista. Muutama muukin varteenotettava taloustieteilijä on liputtanut järjestelmän puolesta.

    • rahajatalous helmikuu 2, 2012 10:04 am

      Olen törmännyt tähän ehdotukseen The Economistin artikkelissa taannoin. Kaiketi pointtina on se, että rajuissa taloudellisissa kriiseissä tuotanto tapaa sukeltaa nopeammin kuin hinnat, jolloin rahapolitiikka laahaa perässä, jos tavoitteena on hintavakaus eli tietty inflaatiotaso. Siksi rahapolitiikan sitominen nimellisen BKT:n muutoksiin tehostaisi rahapolitiikkaa kriisiolosuhteissa. Tätä voidaan luonnollisesti pitää hyvänä asiana.

      Jussi

      • Antti Mäkelä helmikuu 3, 2012 9:37 pm

        Eikös FED ole enemmän talouskasvuorientoitunut kuin EKP. Rapakon tuolla puolen on voitu harjoittaa rohkeampaa rahapolitiikkaa koska inflaatiota on torjuvat mm joustavammat työmarkkinat ja runsas maahanmuutto.

  2. Joona-Hermanni Mäkinen helmikuu 2, 2012 1:30 pm

    Erinomaisen selventävä teksti ja tärkeä lisä talouskasvun ympärillä käytyyn keskusteluun! Lisään tähän pari pointtia, jotka liittyvät BKT-mittarin tarkkuuteen yleisesti ja mittarin heikkouksiin ympäristön näkökulmasta.

    1. Osa taloudessa tuotetuista asioista ei vaihda koskaan omistajaa markkinoilla. Osa tästä tuotannosta on pyritty arvioimaan BKT-laskelmiin, kuten viljelijöiden itse kuluttama osuus tuottamastaan ruoasta. Toisaalta esimerkiksi viljelijän puolison tekemän kotityön arvoa ei ole pyritty laskemaan mukaan BKT:een, vaikka palkattujen kotiapulaisten ja siivoojien vastaava työ lasketaan osaksi BKT:a. Myös laiton toiminta aiheuttaa BKT-laskelmissa samansuuntaisen ongelman: esimerkiksi Bolivian (kokapensaat) ja Kalifornian (marijuana) yhteydessä tämä johtaa selvään BKT:n aliarviointiin laskelmissa.

    2. Osa vuoden tuotannosta korvaa esimerkiksi vuoden aikana kulunutta laitteistoa. Esimerkiksi jos sadasta painokoneesta kymmenen hajoaa vuoden aikana, vuoden lopussa olemme vain 90 painokonetta plussan puolella – emme täyttä sataa. Käsittääkseni BKT ei huomioi tätä pääomavarantojen vuosittaista hupenemista, ja sitä varten on olemassa oma mittarinsa eli NDP (Net Domestic Product), en tunne suomennosta.

    Ekologisesta näkökulmasta BKT sisältää mm. seuraavia ongelmia:

    1. Herman Dalyn kaltaiset ympäristötaloustieteilijät ovat yrittäneet saada luonnon pääomalle samankaltaisen kohtelun kuin mitä pääomavarantojen yhteydessä käytetään (eli huvenneet varannot pyritään sisällyttämään laskelmiin). Harvat sisällyttävät laskelmiinsa luonnon pääoman hupenemista.

    2. Hyödykkeiden ohella tuotannosta seuraa myös oheishaittoja, kuten saasteita. Markkinoilla ei ole negatiivisia markkinahintoja sille, kuinka haitallisia saasteet ovat. Ympäristötaloustieteilijöiden mukaan saasteiden aiheuttamat haitat tulisi vähentää mahdollisimman tarkasti NDP-laskelmasta.

    3. Ympäristötaloustieteilijät ovat myös huomauttaneet, että BKT:a olisi mukautettava myös ”puolustusmenojen” perusteella. Esimerkiksi ei luonnosta aiheutuvat öljytuhot, kuten Meksikonlahden öljykatastrofi keväällä 2010, aiheutti valtavista ei-kaupallisista tuhoistaan huolimatta piristysruiskeen rannikko-osavaltioiden tuotantoon sekä BKT-mittariin, koska alueelle investoitiin uutta puhdistusvälineistöä, työntekijöille maksettiin eläinten puhdistamisesta ja rantojen puhdistamisesta ja niin edelleen. Näin ollen ”puolustusmenot” tuotannon oheishaittoja vastaan pitäisi ympäristötaloustieteilijöiden mukaan vähentää myös NDP-laskelmasta.

  3. Timo Karjalainen helmikuu 2, 2012 5:33 pm

    Hieno teksti myös minusta. Ymmärsinkö oikein, että länsimaiden ja OECD-maiden taloudessa vallalla olevien erilaisten velkasuhteiden kasvun takia olemme ”tuomitut” oravanpyörään, jossa degrowth-ideologia ei ole realistinen. Olen itsekin luopumassa degrowth-ideologiastani. Onko BKT:n rahavirtoja siis vain kasvatettava, koska velkoja on niin paljon ja monen muotoisia, eikä niitä voi noin vain yhdessä yössä pyyhkiä pois taseista, kuten kreikkalaisille on kovalla kädellä opetettu.

    Olen muista yhteyksistä ymmärtänyt, että nimenomaan velkasuhteiden luominen on länsimaissa se kulttuuriin sisäistynyt talouden mooottori, joka pyörittää kulutuksen ja tuotannon rattaita rahapolitiikasta, finanssipolitiikan kautta yksityiseen bisnekseen ja sosiaalipolitiikkaan, erityisesti eläkepolitiikkaan; kaikki samalla yhdellä asialla. Kovin autoritaarista ruoskintaa toimintaan ei lännessä ole enää ollut lupa tai tapana harrastaa 2. maailmansodan jälkeen.

    Esim. eläkepuolella länsimailla on tietääkseni niin paljon kattamattomia eläkevastuita ( ei välttämättä Suomessa), ettei niiden totuudenmukaista määrää tohdita edes laskea oikein ja julkaista.The Economist-lehden mukaan eräissä maissa, esim. USA:ssa, eläkevastuut on laskettu matemaattisesti väärin vuosikymmeniä eli alakanttiin liian korkeilla diskonttauskoroilla. Näin on tehty ilmeisesti poliittisista syistä. Eläkelupauksia ei uskalleta poliittisista syistä purkaa, jolloin ainoaksi keinoksi jää BKT:n kasvattaminen. Ovatko vapaudet valita näin rajallisia? Kai kestävä kehitys sopii kuitenkin tuohon ahtaaseen väliin? Yst. terv. Timok

    • Pasi Pulkkinen helmikuu 5, 2012 2:07 pm

      Rahatalous on reaalitalouden (palveluiden ja tuotteiden) varjo. Se on luottamusjärjestelmä reaalitalouden taustalla. Se ei tuota itsessään mitään (toisin kuin finanssisektori antaa ymmärtää). Parhaimmillaan se mahdollistaa reaalitalouden ”liukkaan” toiminnan kansakunnan asettamien päämäärien suuntaan. Pahimmillaan sitä käytetään vain varallisuuden siirtoon oman viiteryhmän hallintaan.
      Rahatalous on ihmisen tekemä järjestelmä eikä luonnon vakio, joten sen voi rakentaa monin tavoin, myös järkevästi kuten ”funktionaalinen” järjestelmä. Valitettavasti nykyinen järjestelmä (politiikka, media ja sitäkautta kansat) on kaapattu haitalliseen uskonnolliseen riittiin.

      Piti puhuman eläkkeistä: Eläke on sopimus TULEVIEN sukupolvien kanssa siitä, että he hoitavat meidän tarpeemme kun me emme ole enää ”tuottavia” sekä hoitavat meidät kun meidän voimamme ehtyvät. Eläkkeiden rahastoinnin tarkoitus on / OLI sementoida omistussuhteet kansantalouksissa niin ettei tulevat työtätekevät sukupolvet voisi puuttua tulevien eläkeläisien tulo-osuuteen muuttamatta koko järjestelmää. Eli eläkelläisien tulot tulevaisuudessa tulisivat yhtiöiden pääomakorvauksien kautta. Nykyjärjestelmään sopiva, mutta epäonnistumaan tuomittu ajatus.

      Heti on huomattava että ELÄKE ei hoida ketään vaan IHMISET hoitavat. Eläke ei ole kuin perunat laarissa odottamassa talvea vaan eläke on meidän tekemämme sopimus lastemme taakaksi ja omaksi eduksemme. Tämä sopimus toteutetaan siten että koulutetaan ihmisiä vanhusten palveluun ottamaan vastaan kasvava vanhusväestö. Tämän toteuttamiseen ei tarvita eläkkeiden rahastointia. ”Funktionaalinen” järjestelmä mahdollistaa yksinkertaisen toteutuksen kunhan muistetaan ennakoida tarpeet koulutuksella 10- 15 vuotta etukäteen.

      Vallitsevassa järjestelmässä uskotaan ”markkinoiden” ohjaavan taloutta, kuolutusta ym. niin että tasapaino saavutetaan kysynnän ja tarjonnan tasolla. Mikä se tasapaino sitten onkaan kun on vanhuspalveluiden kysyntä on kasvanut huimasti, mutta hoitajien koulutusta aletaan vasta lisätä. Tänään ”markkinoiden tasapainottava voima” nähdään terveydenhuollossa etenkin yliopistokaupunkien ulkopuolella (380 000 eur/vuosi/lääkäri).

      Tulevaisuuden suunnittelussa tärkeintä on koulutuksen ennakointi. Markkinatalouden ”näkymätön käsi” käy housussa, ei ohimolla.

  4. Markus R helmikuu 2, 2012 11:19 pm

    Mitä olisivat sellaiset tuotanto- ja kulutusvalinnat, jotka eivät kuluttaisi luonnon resursseja, mutta joiden varaan voitaisiin rakentaa jatkuva talouskasvu? Minun mielestäni sellaisia ei ole.

    • rahajatalous helmikuu 3, 2012 7:49 am

      Ensimmäisenä tulee mieleen palvelut, joissa arvo syntyy ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Tietysti inhimillisen toiminnan uudistamiseen kuluu aina energiaa, mikä voidaan varmaankin laskea luonnon resurssiksi. Mutta kyllä kai ihmisten toiminnan energiaintensiivisyyttä voidaan selvästi vähentää nykyisestä. Materiaali- ja energiavirtatutkijat voinevat osoittaa, mistä toiminnan supistaminen kannattaa aloittaa.

      Jussi

      • Markus R helmikuu 3, 2012 9:06 pm

        Itse suhtaudun aika kriittisesti kaikenlaiseen ”vihreään kasvuun” tai ”aineettomaan kasvuun” vaihtoehtona nykyiselle talouskasvulle. Jos aineetonta kasvua pyritää rakentamaan palveluiden varaan, niin esimerkiksi myyjät ja markkinoijat tarvitsevat jotain konkreettista, mitä myydä ja markkinoida, mediasisällöntuottajat tarvitsevat niitä konkreettisia laitteita, joihin siältöjä tuotetaan, turismi vaatii uusia hotelleja ja auto- ja lentoliikenteen kasvua jne. Periaatteessa olisi mahdollista tuottaa kaikille sellaiset pitkäikäiset, useita vuosikymmeniä toimivat mediavastaanottimet (puhelimet, tietokoneet jne), joihin voitaisiin sen jälkeen vain myydä sisältöjä, viihdettä, pelejä ja muuta. Tämä olisi silloin aineetonta kasvua, mutta kuinka realistinen tällainen maailma olisi, ja miten näiden vastaanottimien tuottajat saataisiin valmistamaan niistä pitkäikäisiä, kun lyhyempi-ikäiset tavarat tuottavat enemmän voittoa. Edelleen voidaan kysyä, miksi sitten tällaista talouskasvua niin kipeästi tarvittaisiin, mitä iloa siitä saataisiin? Toinen tapa saada aikaan aineetonta talouskasvua olisi toteuttaa kierrrätys niin täydellisesti, että lähes 100 prosentia kaikesta materiasta kierrätettäisiin useaan kertaan. Tätä tilannetta voisi kuvata muovailuvahaklöntillä, josta muokattaisiin tietty määrä tavaroita ja niiden käyttöiän jälkeen survottaisiin tavarat takaisiin vahapalloksi ja muotoiltaisiin taas uusiksi tuotteiksi jne jne. En usko, että tämäkään tulee ihan lähitulevaisuudessa toteutumaan, jos koskaan.

    • sampsa helmikuu 3, 2012 7:42 pm

      Sellaisia valintoja varmasti on mutta jos vain ne sektorit kasvavat päädymme tilanteeseen jossa esim. koirankävelytys, maksullinen keskustelu yms. kattavat valtaosan taloudesta. Tämä tarkoittaisi myös sitä, että esim. ruoan tulisi olla lähes ilmaista. Professoritason erinomainen kirjoitus talouskasvun mahdollisuuksista: http://physics.ucsd.edu/do-the-math/2011/07/can-economic-growth-last/

      On muuten todettu, että energian kulutuksen vähenemisellä on 1:1 suhde BKT:n vähenemiselle. IEA totesi öljyhuipun tapahtuneen 2007.

  5. Patrizio Lainà helmikuu 3, 2012 2:36 pm

    Mielestäni tällä kertaa kirjoitus ei oikein osu kohteeseensa. Kirjoituksessa väitetään, että ihmiset eivät ymmärrä mikä BKT on ja miten se lasketaan. Käsittääkseni ihmiset nimenomaan ymmärtävät tämän, mutta toisin kuin tämän kirjoituksen (ja uusklassisen talousteorian!) teoretisoinnissa ihmiset ymmärtävät mitä se käytännössä tarkoittaa.

    Esimerkiksi degrowth-liike on nimenomaan kritisoinut BKT:n kasvun ja energiankulutuksen kasvun irtikytkennän epärealistisuutta. Kuten tässä kirjoituksessa todettiin – ja monet valtavirtaisen taloustieteen edustajat kannattavat – BKT ei välttämättä tarkoita energian tai resurssien kulutuksen lisäämistä. Todellisuudessa vaikka nykyään BKT:sta suurempi osa on palveluita, energian kulutuksen kasvu on silti lisääntynyt, eikä se missään vaiheessa ole vähentynyt.

    Tässä kirjoituksessa sorrutaan mielestäni samaan ansaan kuin esim. koron palautumisessa täysimääräisesti kiertoon. Vaikka jokin asia on teoreettisesti mahdollista, se ei tarkoita että näin väistämättä kävisi. Asiaa voisi verrata lottoon: vaikka 7 oikein on täysin mahdollista saada, se on erittäin epätodennäköistä. Väittäisin saman asian pätevän resurssien ja energian kulutuksen kasvun sekä talouden kasvun välillä: mahdollista, mutta äärimmäisen epätodennäköistä.

    Kärjistäen voidaan siis sanoa, että BKT voi kasvaa rajattomasti vaikka siirtyisimme takaisin kivikaudelle, mutta keksisimme jatkuvasti uusia immateriaalisia keinoja kasvattaa taloutta. Voisimme esimerkiksi laskea kolikon heittelyn kahden henkilön välillä tuottavaksi toiminnaksi ja kasvattaa näin taloutta loputtomasti (Teivo Teivaisen esimerkkiä käyttäen).

    Tämän kirjoituksen perusteella voisi siis helposti luulla teidän edustavan uusklassista taloustiedettä, jossa ympäristöä ei ole huomioitu yhtenä rajoitteena. Suosittelen lukemaan esimerkiksi Herman Dalyn artikkelin ”Growth, Debt and the World Bank”, josta selviää mm. se miten uusklassinen taloustiede on poistanut viimeisenkin teoreettisen sidoksen ympäristön ja talouden väliltä.

    • rahajatalous helmikuu 4, 2012 8:11 am

      Hei,

      kirjoituksen tarkoituksena oli tuoda esiin bruttokansantuotteen sekä kansantalouden tilinpidon perusteita ja ennen kaikkea osoittaa, että nämä on kehitetty ensisijaisesti rahatalouden prosessien kuvaamiseen. Oletko sitä mieltä, että kaikki blogimme lukijat ovat sisäistäneet tämän? Ilmeisesti tämä pointti jäi monelta nytkin sisäistämättä degrowth-viittauksen vuoksi, jonka myötä koko teksti oli tulkittavissa degrowth-kriittiseksi.

      Kirjoituksessa ei kuitenkaan ollut tarkoitus esittää normatiivista profetiaa siitä, että tulevaisuudessa nimellinen BKT todella kasvaisi ilman maapallon kantokyvyn ylittämistä. Tarkoituksena oli ainoastaan todeta, että tämä on nimenomaan teoriassa mahdollista. Tämän toteamista ei kannata tulkita siten, että suhtautuisin välinpitämättömästi ympärillämme jatkuvasti paheneviin ilmasto- ja ympäristöongelmiin.

      Jos nimenomaan BKT:n kasvun kritisointi kerää massoja tuotanto- ja kulutusrakenteita aktiivisesti muuttamaan ja hillidioksidipäästöjä sekä muita ympäristöhaittoja rajoittamaan pyrkivän liikkeen jäseniksi, on varmasti syytä pidättäytyä tulevaisuudessa tällaisista kirjoituksista, jos ne voivat horjuttaa ihmisten uskoa jatkuvan resurssien käytön kasvun ongelmallisuudesta. Itse kiinnittäisin huomiota suoraan CO2-päästöjen ja muiden päästöjen määrään sekä uusiutumattomien resurssien käyttömääriin tuotantotoiminnassa. Asettamalla uusia rajoituksia ja ennen kaikkea veroja (ks. funktionaalinen rahoitus) haitalliseksi tulkitulle tuotannolle, alkaa tuotantorakenne pikkuhiljaa muuttua parempaan suuntaan ekosysteemin kantokyvyn kannalta. Ehkä tälläinen poliittinen strategia on epäseksikäs, mutta ainakin se tarttuu eksplisiittisesti talousjärjestelmämme ongelmakohtiin.

      Jussi

      • Patrizio Lainà helmikuu 5, 2012 7:44 pm

        Ei varmastikaan kaikki ole sisäistäneet, ja siinä mielessä tämä artikkeli kyllä valottaa BKT-mittarin laskentatapaa. Mielestäni kuitenkin artikkelissa nähtiin BKT:n kasvu melko ongelmattomana asiana, jolla olisi vain myönteisiä vaikutuksia. Monet ongelmat kuten CO2-päästöt korreloivat kuitenkin BKT-mittarin kanssa ja käsittääkseni näiden ongelmien ratkaiseminen tarkoittaa todennäköisesti sitä, että joudumme luopumaan reaalisen BKT:n kasvusta ainakin joksikin aikaa.

      • rahajatalous helmikuu 5, 2012 8:39 pm

        Voisitko, Pate, osoittaa alkuperäisestä tekstistä kohdan, jossa reaalista BKT:n kasvua pidetään ongelmattomana ja vain myönteisenä asiana?

        Jussi

      • Anni Touko 3, 2012 7:50 pm

        Yksi talouskasvun ongelmallinen puoli suhteessa ilmasto- ja ympäristöongelmien ratkaisuun on minusta se, että vallitseva kasvudiskurssi tai kasvu-usko voi estää tarpeellisten päästöjä ja luonnonvarojen käyttöä vähentävien keinojen käyttöönoton. Käyttöönottoa kuulee usein vastustettavan sillä perusteella, että se vaarantaa talouskasvun – kuten hyvin saattaisi käydäkin – eli talouskasvutavoitteen ensisijaisuus voi hidastaa ongelmien ratkaisua.
        Tämän takia kasvupuheen purkaminen ja kasvuttoman yhteiskunnan mahdollisuuksien pohdinta olisi minusta vähintäänkin tärkeää kunnianhimoisen ympäristöpolitiikan esteiden raivausta. Jos absoluuttinen irtikytkentä on mahdollista toteuttaa jollain oikeudenmukaisella ja toimivalla tavalla (mitä itse epäilen), mikäs siinä, muttei sen varaan kannata kuitenkaan laskea kaikkea. Rakentavammalta tuntuisi tavoitella tilannetta, jossa tarvittavat ympäristöpoliittiset toimet on mahdollista toteuttaa riippumatta niiden vaikutuksista talouden kasvuun. Tämä meni toki jo kauas alkuperäisestä aiheesta, pahoittelen.

    • rahajatalous helmikuu 4, 2012 8:34 am

      Minusta taas tämä Paten kommentti ei oikein osu kohteeseensa. Kommentissa todetaan energian kulutuksen kasvun lisääntyneen, mikä lieneekin totta. Samalla kuitenkin tiedetään, että maailman BKT/capita-kasvu on hidastunut vuosikymmen toisensa jälkeen 1970-luvun uusliberaalista vallankumouksesta lähtien. Toisin sanoen energian kulutuksen kasvu on lisääntynyt, vaikka BKT/capita-kasvu on vähentynyt.

      Lauri

      • Patrizio Lainà helmikuu 5, 2012 7:36 pm

        ”Toisin sanoen energian kulutuksen kasvu on lisääntynyt, vaikka BKT/capita-kasvu on vähentynyt.”

        En oikein ymmärrä, kuinka nämä olisivat toisiaan poissulkevia. Vaikka BKT/capita kasvu onkin hidastunut, on se silti edelleen jatkuvasti kasvanut, mikä on tarkoittanut tähän päivään saakka energian kulutuksen lisäämistä. Omasta mielestäni en ole väittänyt energian kulutuksen kasvun kiihtyneen, vaan energian kulutuksen seuraavan uskollisesti BKT-mittarin kehitystä. Vaikka energiaa tarvitaankin jatkuvasti vähemmän tuotettua BKT-rahayksikköä kohden, tarvitaan sitä kuitenkin lisää – ei vähemmän. Jotta BKT:n kasvu ja energian kulutus voitaisiin kytkeä irti toisistaan – kuten ilmeisesti tässäkin artikkelissa toivotaan – tarkoittaisi se hyvin epärealistisen optimistisen tulevaisuudenkuvan toteutumista. Uskossa on toki hyvä elää, mutta yksikään analyyttinen tarkastelu ei ole antanut aihetta olettaa tällaisen tulevaisuudenkuvan toteutuvan.

      • rahajatalous helmikuu 6, 2012 6:47 am

        Jos energian kulutuksen kasvu on lisääntynyt ja BKT/capita-kasvu hidastunut, on silloin mielestäni syytä kiinnittää huomiota erityisesti väestönkasvuun. Tämän seikan mainitseminen on tosin yleensä näissä keskusteluissa täysin tuomittavaa, länsimaista kulttuuri-imperialismia.

        Olen samaa mieltä, että CO2-päästöjä on saatava dramaattisesti vähennettyä. Mutta miksi emme silloin ota indikaattoriksi CO2-päästöjä? Kun olemme sitten saavuttaneet sopivan CO2-tason, voimme retrospektiivisesti katsoa, miten talouskasvu tänä aikana kehittyi. Mielestäni meidän kannattaa kiinnittää huomio suoriin indikaattoreihin eikä BKT:n kaltaisiin välillisiin indikaattoreihin.

        Lauri

      • rahajatalous helmikuu 6, 2012 7:17 am

        Yksikään analyyttinen tarkastelu ei ole myöskään antanut aihetta olettaa, että BKT:n supistamiseen tähtäävä politiikka hyväksyttäisiin lähitulevaisuudessa globaalisti yhteiskuntapolitiikan lähtökohdaksi. Silti olet valmis pitämään tätä skenaariota realistisena ja tyrmäämään epärealistisena tuotanto- ja kulutusrakenteiden muuttamisen, joka luonnollisesti myös vaatii toteutuakseen aktiivista politiikkaa.

        Tietysti ihmisten tulee uskoa vahvasti omaan poliittiseen agendaansa ja puolustaa agendaansa tulkitessaan sen kohtaavan kritiikkiä. Näin suurissa kysymyksissä vetoaminen realistisuuteen on kuitenkin usein erittäin huono argumentti kilpailevia, mutta silti yhteiskuntaa muuttamaan pyrkiviä poliittisia strategioita vastaan. Todennäköisin skenaario onkin, että kaikki nykymenolle kriittiset liikkeet epäonnistuvat tai onnistuvat liian myöhään yhteiskunnallisen kehityksen suunnan muuttamisessa.

        Näin käy ainakin siinä tapauksessa, että eri strategioiden kannattajat ryhtyvät kyräilemään toisiaan. Siksi mieli kannattaa pitää avoimena erilaisille ratkaisuvaihtoehdoille ja todella punnita niiden tarjoamat mahdollisuudet.

        Jussi

  6. Antti Mäkelä helmikuu 3, 2012 9:46 pm

    Tämänkaltaisen järjestelmän yksi suurimmista haasteista onkin talouskasvun luominen kestävällä tavalla. Jos ajatellaan, että bkt=tuotetut yksiköt x yksikön hinta, niin jos tuotettuja yksikköjä ei voida lisätä ympäristöystävällisesti, niin silloin on yksikön hinnan noustava. Nimellinen bkt:n kasvu kun riittää pitämään rahajärjestelmän toiminnassa.

    Kaikenkaikkiin toivoisi, että degrowth ihmiset tutustuisivat rahajärjestelmän perusteisiin ja koko rahanluontimekanismin järkevyyteen syvemmin. Heillä on ainakin kiinnostusta aihetta kohtaan.

  7. Lauri Kumpulainen helmikuu 4, 2012 11:26 am

    Rahalla ei saa onnea. Tavaroilla ei saa terveyttä.

    Rahaa luodaan siten, että pankki luo lainan. Se luo tietokantaan lainan jolla on arvo 100 000 euroa. Tätä rahaa ei ole olemassa.

    Sitten sitä lainaa aletaan lyhentämään. Maksetaan korkoja, ja lainanhoitokuluja. Tämä raha on siis olemassa, ja täten pankki luo rahaa tyhjästä.

    Pankilla ei koskaan ollutkaan tuota 100 000 euroa, korkeintaan 1-3% siitä. Mutta kun pankille maksetaan korkoa.

    Pankille on aivan yksi ja sama pystytkö maksamaan summaa kokonaan takaisin, pankille on merkitystä on vain sillä että pystyt tasaisesti lyhentämään lainaasi, mielellään lopun ikääsi.

    Koko nykyinen talousjärjestelmä on pelkkää kusetusta, ja perustuu siihen että meidän ihmisten elämäntehtävä on ostaa krääsää mahdollisimman usein, mahdollisimman paljon ja velaksi. Mitään muuta tarkoitusta ihmisillä ei ole nykyisessä järjestelmässä.

  8. A. Kadlcík helmikuu 4, 2012 1:22 pm

    Jos asetetaan lähtökohdaksi artikkelin maininta siitä, että ”bruttokansantuote on kansantalouden tilinpidon taloustoimi, jonka ensisijaisena tarkoituksena on kuvata tuotannossa syntyneiden rahavirtojen kokonaismäärää tiettynä aikana”, huomaamme että ainakin massamediassa käydyssä talouskeskustelussa bkt edustaa ns. väärää työkalua väärään ongelmaan.

    ”Väärä ongelma” ilmenee mm. siinä, että bkt usein yhdistetään sellaisiin asioihin kuten hyvinvointi, työllisyys (täys tai lähellä sitä) ja ylipäätään mitä voidaan tai ei voida tehdä. Oikeastaan kyse on samasta (tai samankaltaisesta) asiasta kuin mistä artikkeli ”Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka” puhuu.

    Jos ajatellaan hyvinvointia esim. että palvelu/tuote x on haluttava, hyvää elämää edistävä, hyvän moraalin mukainen jne. niin ainoana rajoituksenahan on se, että voidaanko tuota palvelua/tuotetta tuottaa – ts. onko raaka-aineita, työkaluja ja työvoimaa. Jos resurssit ovat olemassa tai saatavilla, on palvelu/tuote mahdollista tuottaa siitä huolimatta, onko bkt kasvanut tai pienentynyt. Siinäkin tapauksessa että haluaisimme rakentaa tuotannon vaikkapa ekologisesti kestävän mallin mukaisesti, ei bkt:llä ole merkitystä: joko asia on ylipäätään mahdollinen tai sitten se ei ole. Sama periaate pätee luonnollisesti myös työllisyyteen.

    Kun sitten päätämme tehdä jotakin (palvelu/tuote), on järkevää ”pitää kirjaa” siitä, mitä on kulutettu, tuotettu, paljonko rahaa (työtunteja ja/tai muita symboliyksiköitä) on liikkunut mistä ja minne.

    Valitettavasti bkt, niin kuin ns. ”talouden reunaehdotkin”, suuressa osassa talouskeskustelua edustaa talouden joulupukki-näkemystä: ensiksi täytyy olla riittävän vikkelä joulupukki (bkt), jotta lapset saisivat lahjoja (työllisyys, hyvinvointi tms.). Supistuvan bkt:n (”kestävä kehitys”) variantti ei tässä mielessä ole paljoakaan parempi jos se nojaa siihen periaatteeseen, että joulupukin on tehtävä kahvitaukoja, jotta lapset saisivat lahjoja myös tulevina vuosina. Järkevässä talouskeskustelussa (funktionaalinen talous?) sen sijaan joulupukki on siirretty oikeaan paikkaan: satujen maailmaan. Tämä näyttää edellyttävän vähän samaa kuin mitä Wienissä yritettiin harrastaa tieteen(filosofian) piirissä: puhdistusta metafysiikasta (kuvitteellisista olioista, vääristä konteksteista jne.).

  9. Pontti helmikuu 19, 2012 11:00 am

    Käsittääkseni yritykselle on järkevää myydä tuotetta, joka hajoaa mahdollisimman pian, jotta yritys voi myydä sitten uuden samanlaisen tuotteen. Keskenään kilpailevat yritykset hyötyvät, jos kaikki tekevät näin, ja tämä on synnyttänyt erilaisia yrityksen välisiä sopimuksia. Maapallon luonnon kannalta tämä on kuitenkin huono asia, eli ympäristöä ajatellen tulisi tehdä mahdollisimman pitkäikäisiä (ja kierrätettäviä) tuotteita. Pystyykö mielestänne funktionaalinen talousjärjestelmä edistämään tällaista toimintaa? Jos kyllä, niin miten?

    (Resurssipohjainen talousjärjestelmä käsittääkseni pyrkii juuri tällaiseen toimintaan ( http://fi.wikipedia.org/wiki/Resurssipohjainen_talous ), mutta muuta en juuri siitä tiedäkään.)

  10. Joni Karjalainen (@jonikarjalainen) maaliskuu 20, 2012 11:05 pm

    Suosittelen blogisteille ja muille lukijoille kesäkuun Rio+20-konferenssin keskustelun seuraamista. Aiheena on vihreä talous sekä osin myös BKT:lle vaihtoehtoiset mittarit. Esimerkiksi ke 21.3.: http://www.kehys.fi/tapahtumat/seminaarit-ja-muut-tapahtumat/rio-20-aidosti-kestavaa-kehitysta

    Suuri osa alun keskustelusta liittyy taloustieteen laskelmiin pääosin teknisessä mielessä. Yritän eritellä muutamaa näkökohtaa poliittisen taloustieteen näkökulmasta.

    Olettaisin, että osa kirjoittajista tunteekin jo Stiglitzin komission (2009) raportin, jossa suositellaan (ks. lopun sivut) siirtymistä talouskasvusta hyvinvoinnin mittaamiseen (en ole koko 200 sivua ehtinyt lukea). http://www.stiglitz-sen-fitoussi.fr/documents/rapport_anglais.pdf Myös sustainability- eli ilmasto-/resurssi-/luontonäkökohtien mittareiden kehittämistä suositellaan.

    Hyvinvoinnin mittaaminen ei kestävyyttä huomioi vaan nähdäkseni siirtää painopisteen talouden mittaamisesta inhimillisen kehityksen tarkasteluun, hieman HDI:n hengessä. Tosin HDI-laskelma sisältää BKT:n mittauksen yhtenä kolmasosana ”kehityksen” komponenteista.

    Mutta jos BKT tai muut nykymittarit eivät kykene kaikkea kolmea tavoiteltua osa-aluetta – taloudellista, sosiaalista ja ympäröllistä – mittaamaan yhteiskunnallista ohjausta varten: tulisiko olemassaolevia mittareita integroida, valita niistä yksi, vai onko tilalle mahdollista kehittää uusi mittari?

  11. Herge helmikuu 23, 2013 12:40 pm

    ”Näin voi tapahtua tietysti siinä tapauksessa, että ihmisten kulutushalut ja kulutusvoima kohdistuvat tästä hetkestä ikuisuuteen sellaisiin hyödykkeisiin, joiden valmistaminen kuluttaa jatkuvasti maapallon rajallisia resursseja.”

    En oikein ymmärrä, että mitä tällä tarkoitetaan. Yhtäältä väitetään, että palvelumuotoisten tuotteiden määrä on kasvanut, jonka ei pitäisi kuluttaa resursseja. Toisaalta empiirisesti voidaan havaita, että tavallisilla, jopa pienituloisilla ihmisillä on menneisiin aikoihin nähden uskomatton määrä kaikenlaista vempainta, härveliä, krääsää yms. Ja tosiaan bisneksen etu ei ole tehdä kestäviä tuotteita.

  12. Päivi K elokuu 8, 2014 10:39 am

    En voi olla ottamatta kantaa tähän vanhaan keskusteluun talouskasvun suhteesta rajallisten resurssien käyttöön.

    Mielestäni talouskasvua voidaan pitää jopa edellytyksenä sille, että maapallon rajallisten resurssien käyttöä voitaisiin vähentää ja ympäristötekijät ottaa tulevaisuudessa paremmin huomioon. Esimerkiksi ympäristön kannalta puhtaampien energiavaihtoehtojen tutkiminen, kokeileminen ja käyttöönotto vaatii investointeja, joihin kukaan ei ilman asianmukaista rahoitusta ryhdy. Tällaisen rahoituksen lisääminen taas johtaa juuri talouden kasvuun.

    A. Kadlcik kirjoitti:
    ”…ainoana rajoituksenahan on se, että voidaanko tuota palvelua/tuotetta tuottaa – ts. onko raaka-aineita, työkaluja ja työvoimaa. Jos resurssit ovat olemassa tai saatavilla, on palvelu/tuote mahdollista tuottaa siitä huolimatta, onko bkt kasvanut tai pienentynyt.”

    Eivät raaka-aineet, työkalut ja työvoima ole ainoat tarvittavat resurssit, vaan myös – ja ennen kaikkea – tietotaito. Jos Suomessa halutaan esimerkiksi vähentää rakennusten välttämättömän lämmityksen rasitusta ympäristölle, on ensin panostettava erilaisten vaihtoehtojen tutkimukseen ja sen jälkeen vielä investoitava uusiin (todennäköisesti nykyistä kalliimpiin) välineistöihin ja niiden asentajien koulutukseen. Tietenkin Suomessakin voitaisiin tulevaisuuden tekniikkoihin investoimisen sijasta palata vanhoihin hyviin (?) aikoihin ja ryhtyä lämmittämään joka tönöä perinteiseen tapaan puulla. BKT saataisiin näin kyllä laskemaan jonkun verran, mutta ympäristö ei hyötyisi siitä edes tämän lauseen perässä olevan pisteen vertaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: